Taaskin Ingiald! Miten hän pääsi luostariin?
Viini oli hyvää ja voimakasta ja Cecilia päätti säästää puolet
huomiseksi.
Hän söi ja joi, pani sitte levolle ja nukkui sikeään uneen.
Kavioiden kapse, melu ja huudot hänet herättivät; äkkiä luuli hän
kuulleensa äänen... tuliko se taivaasta? Luostariportit aukenivat,
sitte vaikeni kaikki; mutta luostarin huoneissa valvottiin aamuun
asti.
Hänen entinen tuskansa tuli takaisin; turhaan hän rukoili, lepo ei
tahtonut palata... päivä ei vielä ollut koittanut, kun hän nousi
ja pukeutui... hän oli niin levoton, että rinta tuntui olevan
repeämäisillään... se ei ollut kuolemanpelkoa, se oli jotakin
muuta, jotakin uutta, hän ei tietänyt mitä... Tuo meluko ulkona sen
matkaansaattoi?
Tuntui siltä kuin suuria hirsiä olisi vedätetty. Eikö rovio vielä
ollut tarpeeksi suuri?
Kun päivä vihdoin rupesi valkenemaan, näki hän, että toista rovioa
rakennettiin kappaleen matkan päähän toisesta.
Täällä poltetaan siis vielä joku toinen... kuka, kuka se mahtaa olla?
Kansaa saapui paikalle joka taholta, tuli miehiä, naisia, lapsia, ja
jokainen tuuppautui niin likelle kuin suinkin.
Tuontuostakin kuuli hän naurua ja puhetta, tai kirouksia. Mutta
pääsävelenä laulussa oli uteliaisuus.
He olivat tulleet hänen tähtensä, häntä näkemään, häntä koskivat nuo
kiroukset, hänet poltetaan roviolla... Jumala häntä armahtakoon!
Ja Cecilia lankesi polvilleen ja rukoili hartaammin kuin koskaan
ennen; hän ei rukoillut yksin itsensä, vaan tuon toisenkin puolesta,
joka oli tuomittu kuolemaan samalla kamalalla tavalla... onko hän
mies vai nainen? Onko hän tehnyt saman rikoksen? Säälin tunne valtasi
hänen sydämensä ja hän ajatteli tuota toista enemmän kuin itseään.
Tiedämme, että Grym karkoitettiin Cecilian näkyvistä tavalla, joka
oli omiaan luostariveljissä herättämään epäilystä hänen salaisista
tarkoituksistaan Ceciliaan nähden. Tosin ei hän senkautta suinkaan
alentunut luostariveljien silmissä, mutta Grymiä raivostutti Cecilian
rohkeus: asettaa hänet samalle asteelle noiden kurjien munkkien
kanssa, joita hän sydämensä pohjasta halveksi!
Samassa tuli muuan talonpoika häntä puhuttelemaan ja kertoi, että
joku ratsumies kovasti oli tiedustellut Peder Grymiä ja aikonut
luostariin.
-- Missä hän on?
-- Meillä tuvassa... Tahtoo olla yötä.
-- Tiedätkö kuka hän on? Sitä mies ei tietänyt.
Kuka se mahtoi olla? Talonpojan puheesta oli Grym luullut voivansa
päättää, ettei hän matkustellut hyvissä aikeissa. Ja tämä aika oli
kaikille vieraille tuiki sopimaton.
Hetkisen mietittyään heitti Grym pari vahvaa köyttä talonpojan
käsivarrelle, antoi portinvartialle käskyn ja läksi talonpojan kanssa
matkaan.
Heidän saapuessaan mökille oli jo yö ja vieras makasi olkilyhteen
päällä tuvan lattialla.
Miekan hän oli riisunut vyöltään ja asettanut seinää vastaan.
Ensi työkseen otti Grym sen siitä ja sitoi sitte talonpojan avulla
nukkuvan kädet; hän teki sen niin taitavasti, ettei vieras herännyt
ennenkuin hänen oli mahdoton päästä vapaaksi.
-- Mitä tämä merkitsee? huusi hän. -- Miksi minä olen köysissä?
-- Sano ensin asiasi, poikani, puhui Grym, katsellen häntä tyynellä
hymyllä.
-- Oletteko te Peder Grym?
-- Lienenpä kuka tahansa, niin voitte huoleti uskoa minulle, mitä
teillä on hänelle sanomista.
-- Irroittakaa ensin kirotut siteet; saatte vielä kalliisti maksaa,
että olette sitoneet kuninkaan upseerin.
-- Hänkö teidät on lähettänyt?
-- On ja ei, huusi upseeri, joka nyt vihdoin oli päässyt jaloilleen.
Grym väistyi pelästyneenä syrjään ja loi katseensa oveen.
-- Niin, sinä olet juuri se ilkiö, jatkoi vieras, -- en tosin ikinä
ole nähnyt konnankasvojasi, mutta juuri tuollaiset ne mahtavat olla!
ja hän karkasi munkkia vastaan.
Silloin kävi talonpoika takaapäin häneen käsiksi ja kaatoi hänet
olkilyhteelle.
-- Hyi sinua, kotirauhan rikkoja!
Häpeillään kääntyi talonpoika poispäin ja teki ristinmerkin.
-- Missä on vaimoni, Cecilia raukkani? kysyi vieras. Grymin silmät
välkähtivät.
-- Olette Olavi Tyste, lausui hän hitaasti, ikäänkuin hyväellen
sanoja.
-- Kapteeni kuninkaan henkivartiastossa; vapauttakaa minut paikalla,
oman itsennekin tähden.
-- Katsotaanhan nyt, vastasi Grym.
Ovi oli samassa auennut ja useita luostaripalvelijoita astunut sisään.
-- Voi Herran ihmettä! huusi munkki voimakkaalla äänellä. -- Tässä
näette miehen, joka vietteli ja raiskasi sen naisen, joka huomenna
poltetaan roviolla. Hänet on lähetetty tänne kärsimään samaa
rangaistusta kuin hänen rikoskumppalinsa! Viekää hänet kiireesti
luostariin. Siellä laulamme sitte Deus glorian.
Tyste hämmästyi tästä kaikesta niin, että hän vastustamatta nousi
hevosensa selkään ja antoi kuljettaa itsensä luostariin.
Vasta kun portit avautuivat, selveni hänelle äkkiä, mikä kohtalo
häntä odottaa ja silloin pääsi häneltä huuto, joka tunki Cecilian
korviin.
Kun hän sitte tunsi ympärillään luostari-ilman ja ajatteli, että
Cecilia jo kauvan oli hengittänyt sitä, sekä että he huomenna näkevät
toisensa vain liekkien keskeltä, saamatta edes kuolla sylitysten,
niin lamaantui hänen mielensä ja hän purskahti katkerasti itkemään,
ikäänkuin sydän olisi ollut särkymäisillään.
Pian alkoivat kellot soida.
Oli jo täysi päivä.
Ahneen joukon silmät olivat tähdätyt luostaria kohti.
-- Eivätkö ne jo pian tule?
-- Me raukat saamme seisoa täällä vilussa.
-- Sitä kuumempaa on sitte heillä.
Tuollaisia huudahduksia kuului raa'an naurun seasta.
Sillaikaa oli tornin sali kokonaan muuttanut muotoa; musta vaate oli
otettu pois seiniltä ja pöytä, jolla kuolon symboolit eilen olivat
levänneet, oli tänään täynnä pulloja ja maljoja.
Täältä saattoivat hurskaat isät vapaasti katsella kamalaa näytelmää,
jonka he kirkon kunniaksi ja kansan virkistykseksi olivat panneet
toimeen ikkunoiden edessä.
Täällä saattoivat he uneksia elävänsä niinä aikoina, jolloin papit
olivat kaikkivaltiaat ja kuninkaat vapisivat heidän vihaansa.
Moni heistä pelkäsi itse asiassa kuningasta. Luostarissa oleskeli
kaksi munkkia Tukholman benediktiläisluostarista sekä muuan
pauliiniluostarin johtaja Länsigötlannista, kaikki karkulaisia; mutta
täällä sisämaassa eivät he pelänneet mitään, täällä he saattoivat
mässätä niinkuin muinoin, ja kun he nyt istuivat pöydässä täysien
maljojen ääressä, niin unohtuivat veljellisessä sovussa kaikki huolet
ja täysin siemauksin nauttivat he elämän iloa.
Viinin vaikutus oli erinomainen ja pian kuului tornikamarista
äänekästä riemua.
Silloin alkoi kuolinkello soida.
Sen pitkät, kumeat äänet tunkivat kauvas ympäristöön.
Seurue tornikamarissa tyhjensi ensin maljansa ja teki sitte
ristinmerkin.
Jo alkoivat palvelevat veljet luostaripihalla veisata katumusvirttä.
Ja siihen yhtyi muutamia ääniä ihmistungoksesta.
Nyt aukenivat suuret portit.
Vasemmalta tuli munkki, kantaen mustalla harsolla peitettyä
krusifiksia.
Häntä seurasi Cecilia.
Musta puku sujui kaulasta alas asti hänen ympärillään. Hiukset olivat
hajallaan hartioilla.
Hän oli kalman kalpea.
Mutta levoton katse haki toista pahantekijää.
Hänen perässään asteli kaksi palvelevaa veljeä, tarkasti seuraten
hänen liikkeitään.
Nyt avautui myöskin oikeanpuolinen luostariportti ja munkki, kantaen
krusifiksia, astui esiin.
Häntä seurasi Tyste, köysiin sidottuna.
Cecilia päästi haikean huudon ja tahtoi karata häntä vastaan.
Mutta hänen hartioilleen laskeutui vankka käsi, joka miltei painoi
hänet maahan.
Tyste katseli häntä äänetönnä.
-- Cecilia!
-- Tyste!
Noihin sanoihin mahdutettiin koko heidän sielunsa; siinä oli
voitonriemua ja kamalinta tuskaa.
Munkit olivat väistyneet syrjään tehdäkseen tietä, ja katseet
toisiinsa tähdättyinä kulkivat vangit kuolemaan.
Grym oli istuutunut molempien rovioiden väliin; hän antoi pyöveleille
käskyjä ja yhtyi tuontuostakin munkkien hoilottaviin katumusvirsiin.
Hän kävi niinikään kiinni Cecilian käsivarteen, taluttaakseen häntä
ylös rovion portaille.
Cecilia totteli paikalla, empimättä, miltei vaistomaisesti.
Kuni naulattuna viipyi hänen katseensa hänen rakkaansa kasvoilla. Hän
näki hänen säpsähtävän ja sitte äkkiä, vaimoansa silmäellen, nousevan
portaille.
-- Sitokaa heidät lujasti kiinni! huusi Grym, osoittaen paaluja ja
niihin kiinnitettyjä köysiä.
Cecilia tunsi jo karkeiden köysien kiertyvän käsivarsiensa ja
kaulansa ympäri.
Silloin tunki voimakas ääni läpi ihmislauman:
-- Älkää koskeko heihin!
Taajat katsojajoukot jakautuivat ja mies, päätä korkeampi kuin kaikki
muut, tunki eteenpäin läpi tungoksen, joka vapaehtoisesti väistyi
tieltä.
-- Se on Ingiald!
-- Mitä hän täältä hakee?
Omituinen levottomuus kuvastui vanhuksen tavallisesti niin jäykillä
kasvoilla. Päästyään munkkien joukkoon, jotka likinnä ympäröivät
uhrejaan, työnsi hän voimakkaalla liikkeellä heidät syrjään ja
seisahtui Grymin taakse.
Tämä tahtoi itse olla sitomassa Tysteä roviolle.
-- Konna! kuuli hän äkkiä takaansa ja väkevä koura tarttui hänen
käsivarteensa. Hän kääntyi ja näki silloin vastustajansa niin
uhkaavana, että hän aivan pelästyi, Ingiald miltei viskasi hänet
suureen munkkijoukkoon.
Silloin tuli hän taas täyteen tajuntaan ja rupesi kovalla äänellä
huutamaan kostoa.
Munkit kirkuivat, että syyllinen on otettava kiinni, huutoon yhtyivät
katsojat ja pian oli heidän joukkonsa kuin aaltoileva ihmismeri,
jossa toinen tuuppi toistaan.
Likenevän rajuilman lailla rupesi heidän riveistään kuulumaan
napinaa, sillä vihittyä pappia oli loukattu, pappia, joka lisäksi oli
taalainjunkkarin mahtava ystävä.
Oli Ingialdkin tosin vaarallinen mies, jokainen pelkäsi häntä,
mutta nyt kun oli koossa näin paljon väkeä, niin häntä toki uskalsi
vastustaa, koskei hän tahtonut suoda kansalle näytelmää, jota se
halusi nähdä.
Joukko raakoja, puolihumalaisia miehiä korotti jo kirveenteriä häntä
vastaan.
Naiset katselivat vankiraukkoja ja heltyivät itkemään.
Mutta Ingiald seisoi tyynenä, liikkumattomana. Tavattoman pitkä kun
oli, näki hän koko joukon, ja koska kaikkien silmät tänä hetkenä
tähtäsivät vuoroin häneen, vuoroin vankeihin, jotka olivat kiinni
paaluissa, niin hän katseellaan ja ryhdillään hallitsi koko joukon.
Grym oli kerännyt ympärilleen useita aseellisia miehiä.
-- Mitä te laiskurit vitkastelette! huusi hän. -- Rovio palamaan ja
polttakoon tuli pahantekijät! Jos ukko rupeaa vastustamaan, niin
viskatkaa hänetkin liekkeihin. Senkin syntinen rahjus, olisi jo
aikoja sitte ansainnut kerettiläiskuoleman!
Ingiald oli mielenliikutuksissaan kuolonkalpea. Valkeat hiukset
nousivat pystyyn hänen päässään ja jymisevällä äänellä huusi hän:
-- Seis, Herran nimessä! Pyövelit joutuivat epäilyksiin.
Tyste ja Cecilia olivat kääntäneet ajatuksensa pois maailmasta. He
eivät enään tietäneet, mitä heidän ympärillään tapahtui.
Mutta kansanjoukossa oli syntynyt napina.
Toiset itkivät ja vaikeroivat.
Tornin ikkunoihin ilmestyi munkkien päitä, punaisia, kiiltäviä
naamoja, jotka vaihteen vuoksi tarvitsivat tärisyttäviä näytelmiä.
Munkit kuiskailivat keskenään ja ihmettelivät viivytystä; sitte he
saadakseen ajan kulumaan tyhjensivät pari pikaria lisää, kunnes
puolihumalaisina vaipuivat paikoilleen ja pää käsivarsien varassa
pöydällä jäivät odottamaan, että toiset heidät herättäisivät, kun
hetki tuli, kun nimittäin rovio sytytettäisiin.
-- Lyökää maahan ne kurjat pelkurit! Vanha noita on heidät loihtinut!
huusi Grym.
Mutta kukaan ei liikkunut paikalta.
-- Tänne soihtu, niin viritän itse tulen Jumalan kunniaksi! mylvi
Grym taas.
Joukko aseellisia miehiä ryntäsi nyt Grymin johdolla esiin.
-- Seis! huusi Ingiald. -- Älkää herjatko Kaikkivaltiaan nimeä!
Tuomio ei kuulu tänne, sillä syyttömien ei tule kärsiä; vaan tuonne,
luostarinne yläpuolelle kerääntyvät uhkaavat pilvet. Jumalan tuomio
koittaa... rangaistuksen salama sattuu syylliseen... Langetkaa
maahan -- rukoilkaa, rukoilkaa! Kaikkivaltiaan rangaistus kutsuu
parannukseen!
Niinkuin profeetta vuorilla rukoili Jumalan rangaistusta
vihollisille, niin Ingialdkin, katse tähdättynä taivasta kohti ja
ojennetuin käsivarsin, seisoi keskellä kansanjoukkoa.
Useat olivat langenneet polvilleen; kaikkialla vallitsi kuolon
hiljaisuus ja kaikki suuntasivat peljäten ja odottaen katseensa
luostariin.
Grymiinkin oli pelko tarttunut, hän seisoi liikkumattomana, vavisten.
-- Mitä ne siellä sanovat? kysyi pauliinilaisluostarin johtaja ja
kumartui ulos akkunasta.
-- Minä en kuule sanaakaan.
-- He katsovat kaikki tänne; eiväthän he vain tarkoittane meitä?
-- Ei suinkaan. Me saamme olla rauhassa. Samassa laskeutui ikäänkuin
musta kuolinvaate vanhan luostarirakennuksen päälle ja sitä seurasi
salamanisku; kolme neljä salamaa perätysten ja sitte kamala jyrähdys.
Torni kohosi ensin ja sirpaleita, ihmisten käsiä, jalkoja ja päitä
sinkoili ilmassa.
Oli kuin maanjäristys olisi tärisyttänyt koko rakennusta, muurit
kaatuivat nurin, räiskähdellen tunkivat liekit sisään ovista ja
ikkunoista... kiviä, pullon sirpaleita lenteli aina roviopaikalle
asti. Vielä kerran kuului kamala räjähdys, sitte sortui koko suuri
rakennus läjään.
"Voi"-huuto pääsi kokoontuneen kansan huulilta.
Kaikki lankesivat polvilleen rukoilemaan.
-- Herra varjelkoon! huusivat toiset.
-- Tämä on Jumalan tuomio, vastasivat toiset.
-- Nyt olette vapaat, kuiskasi Ingiald Tystelle ja Cecilialle; hän
nousi kiireesti roviolle ja päästi ensin Cecilian, sitte Tysten
siteet. -- Seuratkaa minua, jatkoi hän. -- Jumala on kanssamme ja
varjelee meitä tulevaisuudessakin.
Mutta Cecilia oli voimattomana vaipunut maahan. Tyste nosti hänet
käsivarsilleen ja seurasi vanhaa Ingialdia.
Kukaan ei huomannut heidän katoamistaan, jokainen ajatteli ainoastaan
luostarin kamalaa häviötä, jota ei kukaan voinut selittää muuksi kuin
Jumalan tuomioksi.
Ingiald vei turvattinsa Jotnisteeniin. Hän tiesi, että he siellä
vahvojen muurien sisäpuolella ovat suojassa.
Mutta ennenkuin he ehtivät perille, saavutti heidät pieni musta
veitikka.
-- Vienkö minä sanaa, isä Ingiald?
-- Oletko vihdoinkin täällä, Aatami?
-- Oletteko tyytyväinen minuun?
-- Pelkäsin kadottavani sinut.
-- Ei mitään hätää! Kului hyvän aikaa, ennenkuin sain langan
syttymään.
Jotnisteenissa otettiin heidät avosylin vastaan.
Olavi Olavinpoika vakuutti, että lähinnä linnoituksen puolustusta,
oli tämä suurin ilo, mikä hänelle saattoi tapahtua.
Mutta Cecilian voimat eivät olleet kestäneet ääretöntä jännitystä.
Monta päivää häälyi hän elämän ja kuoleman välillä. Tyste poistui
tuskin hetkeksikään hänen vuoteensa äärestä, ja vaikka kuoleman
enkeli jo raoitti ovea, väistyi se, nähdessään sairaan kirkkaan hymyn.
Seuraavana päivänä lähetettiin ratsumies viemään kuninkaalle sanaa
tapahtumasta; Aatami seurasi häntä.
* * * * *
Jätimme kuninkaan Svärdsjöhön. Siellä, niinkuin muuallakin, oli kansa
paikalla nöyrtynyt, katunut ja luvannut parannusta. Tuntui melkein
siltä kuin Kustaan pelkkä näyttäytyminen jo olisi saanut kaikki sumut
ja epäilykset haihtumaan.
-- Minua haluttaa, sanoi hän, -- lähteä Isalaan, sillä siellä on
näiden viime aikojen levottomuuksien varsinainen kehto.
-- Mutta eikö joku toinen? kysyi Juhana Turenpoika.
-- Ei ystäväni, olen siellä sitäpaitsi kuin kotonani ja minulla on
siellä sekä ystäviä että vihollisia.
-- Aarent Pietarinpoika ei enään ole vaarallinen.
-- Missä hän on?
-- Vankeudessa Jotnisteenissa.
-- No, sitte saa kavaltaja pian tuomionsa.
-- Siitä tulee hyvä läksy.
-- Niin minäkin luulen. Jumala tietää, että minä mieluummin antaisin
anteeksi kuin rankaisisin; mutta pehmeys enemmän kehittää kuin estää
rikoksia.
-- Sen jo näimme Taalaissa.
-- Otamme mukaan ainoastaan pari tuhatta miestä; muut saavat mennä
Helsinglantiin ja odottaa minua siellä; emme viivy kauvan.
Päälliköt saivat nyt käskyt; valtioneuvoksista ei kuningas ottanut
mukaansa kuin Juhana Turenpojan ja Måns Bryntenpojan. Muut saivat
lähteä Helsinglantiin.
He kulkivat Dal jokea pitkin. Kuningas oli mitä parhaimmalla tuulella.
-- Nytpä minä johdatan mieleeni, mitä kaikkia ajattelin, kun kerran
jalkaisin astelin tätä tietä.
Ja sitte hän seurueelleen kertoi seikkailuistaan.
-- Täällä niinkuin kaikkialla, sanoi Juhana herra.
-- Olet oikeassa. Rättvikissä olivat lyömäisillään minua kirveellä
päähän, kun silitin kaunista tyttöä poskelle. Hän itse minut sitte
pelasti.
-- Hän ei jäänyt palkatta, puuttui puheeseen Måns Bryntenpoika.
-- Minä luin sulhaselle lakia ja lupasin etten ikinä enään iske
silmääni tyttöön.
-- Kaikkia lupauksia ei tarvitse pitää.
-- Mutta minä olen pitänyt sen niin täydellisesti, etten sitte enään
koskaan ole rakastunut kehenkään.
-- Miksette, jos saan kysyä?
-- Luulenpa totisesti siksi, ettei minulla ole ollut aikaa.
-- Ehkei myöskään halua, sanoi Juhana.
-- Olet oikeassa. Minä en mielelläni heittele pois hetken tunteita;
ne jäävät sitte kuihtuneina kukkasina tiellemme ja ryöstävät meiltä
iloisen uskon tuoreisiin ruusuihin, joista yhden tahtoisimme omistaa
ikiomanamme.
-- Niin, Måns Bryntenpoika, yhden ainoan. Tahdotko sinä useampia?
-- Mieluinten aina uuden, kun tulen uuteen paikkaan.
-- Ja tyhjän kodin?
-- En, teidän armonne, täyden!
-- Sinä olet parantumaton!
-- Pitäähän ihmisellä aina olla joku vika. Ja minun vikani on, että
palavasti rakastan kaikkia kaunottaria.
-- Menestykselläkö?
-- Ehkä.
-- Entä kunnioitus?
-- Heitäkö kohtaan? No, myönnän, ettei se ole suuri.
-- Entä itseäsi kohtaan?
-- Voinhan suoda anteeksi heikkouteni synnit, mutta kunnioittaa niitä
en voi.
-- Suvaitkaa katsoa, teidän armonne; tuolla tulee kaksi miestä saman
hevosen selässä, sanoi Juhana Turenpoika.
-- He näkyvät vaihtaneen päitä, huomautti Måns herra, -- suuremman
miehen pää sopisi paremmin pienemmälle.
Kuningas ei vastannut. Tarkkaavasti katseli hän tulevia.
Samassa seisahtui hevonen. Pieni mies hypähti kiireesti alas ja
juoksi ratsastavia vastaan.
-- Eläköön kuningas Kustaa Eerikinpoika! huusi hän, heiluttaen
lakkiaan.
-- Aatami, sinäkö! huudahti kuningas iloisesti ja pidätti
hämmästyneenä hevosensa.
-- Kustaa herra! nyyhkytti kääpiö.
-- Mistä sinä tulet?
-- Jotnisteenista, herra kuningas.
-- Elääkö Ingiald?
-- Kyllä, hän on myöskin siellä.
-- Hyvä. No minne sinä olet matkalla?
-- Etsimään kuningasta.
-- Nyt olet löytänyt hänet. Sanoppas nyt, onko siellä likeisyydessä
jotakin varakasta talonpoikaistaloa?
-- Kyllä, tuolla mäen alla.
-- Sitte jäämme sinne yöksi ja sinä tulet mukaan, Aatami. Eikö niin?
-- Minun täytyy ensin ottaa kiinni muuan otus.
-- Jänis vaiko kettu? kysyi Kustaa nauraen.
-- Puoleksi kettu, puoleksi susi, vastasi Aatami, -- mutta minä en
yksin saa sitä kiinni.
-- Mikä eläin se sitte on?
-- Sen nimi on Peder Grym.
-- Oletko sinä nuuskinut hänen jälkensä? kysyi Kustaa.
-- Kyllä, hän on kätkössä tuolla metsän laidassa; ammuin häntä
nuolella jalkaan, joten hän nyt odottaa minua.
-- Totisesti, Aatami, minä kirjoitan sinut armeijaani! Ota mukaasi
niin paljon miehiä kuin tahdot.
Kuningas kutsutti luokseen kaksi upseeria henkivartiastostaan ja
käski heidän seurata Aatamia sekä täsmällisesti täyttää hänen
käskynsä. Plutoona sotamiehiä sai käskyn lähteä mukaan, ottaa kiinni
Peder Grymin ja sitte heti palata Tukholmaan, jossa Peder Grym oli
säilytettävä vankeudessa, kunnes kuningas palaisi.
Retkikunta lähti paikalla liikkeelle.
-- Hän saa yksin aikaan enemmän kuin kaikki vakoilijani, virkkoi
kuningas.
-- Lystikäs veitikka! sanoi Måns herra.
-- Hän onkin suosikkini, vastasi kuningas.
-- Uskallanko kysyä miltä ajoilta asti?
-- Ajoilta, jolloin emme me, minä ja te, Måns Bryntenpoika, vielä
olleet tututkaan.
-- Silloin minä kadehdin häntä.
-- Siihen ei sinulla ole syytä; hän ei koskaan voi tulla
kilpailijaksesi.
-- Voipa kyllä, teidän armonne suosion etsimisessä.
-- Sano mieluummin: luottamukseni löytämisessä; Aatamin ajatukset
eivät hajaannu niin monelle eri taholle.
-- Ja hän on sentään niin kauvan ollut herrastaan erossa.
-- Minä en tähän asti ole ollut hänen herransa; hän on palvellut
minua uskollisena ystävänä.
-- Ai, siellä Tanskassa varmaankin? kysyi herra Måns. Kuningas
punastui hiukan.
-- Niin, Tanskassa, sanoi hän äänellä, joka heti katkaisi keskustelun.
Oli saavuttu suurelle, hyvin rakennetulle talonpoikaistalolle.
Pihassa seisoi joukko miehiä ja useita olkikuormia, jotka melkein
sulkivat kapean tien.
-- Hävyttömät! huudahti herra Måns.
Mutta kuningas ratsasti hiukan edelle ja kysyi, saako talosta yösijaa.
-- Oletko sinä herrasmies, kun kysyt sitä? vastasi muuan miehistä. --
Herrasväet tavallisesti ottavat lupaa kysymättä, jollen väärin muista.
-- Me tahdomme rehellisesti maksaa.
-- Sekään ei kuulu tapoihin. Nyt suuttui Kustaa.
-- Pois tieltä, komensi hän ja ratsasti niin likelle miestä, että
tämä oli kompastumaisillaan. Mutisten vetäytyi hän syrjään.
-- Herranen aika, kuinka siellä tulee paljon sotamiehiä! huusi muuan
nainen, juosten ulos talosta.
-- Taitaapa tulla itse kuningas! huusi toinen, astuen hänen perässään.
-- Taidattepa itse parhaiten tietää sen asian, sanoi mies
muuttuneella äänellä ja kääntyi Kustaan puoleen.
-- Kyllä se niin on, sanoi kuningas ja meni tupaan molempien
herrojensa seuraamana.
-- Ehkä te olette itse...? kysyi mies.
-- Olen kun olenkin.
-- Herranen aika! ja minä kun olin sellainen lärppähuuli!
-- Ota nyt tästä kerrasta oppia ja pidä toisen kerran suu kiinni.
-- Entä kuinka tältä kerralta sitte käy?
-- Et saa tulla näkyviimme; muista, jatkoi kuningas ankarasti, --
ettemme kärsi tottelemattomuutta.
Ääneti luikki talonpoika tiehensä.
Tuvan sisäpuolella oli pieni huone, joka järjestettiin kuninkaalle ja
herroille.
Illalla palasi kääpiö miehineen. Hänet kutsuttiin paikalla kuninkaan
luo.
-- Näen kasvoistasi, että sinun on käynyt hyvin, sanoi hän.
-- Totta kai, herra Kustaa; kyllä hän ponnisteli vastaan, mutta ei
auttanut.
-- Onko hän nyt matkalla Tukholmaan?
-- Niinkuin kuningas käski.
-- Hyvä, Aatami, tästä minä pidän; mutta millä minä nyt sinut
palkitsen?
Aatami käänteli hämillään lakkiaan.
-- No, puhu pois suusi puhtaaksi!
-- En uskalla!
-- Rehellisen miehen ei tarvitse pelätä muuta kuin Jumalan ja
morsiamensa epäsuosiota. Morsianta sinulla kai ei ole?
-- Ei ole koskaan ollut aikaa hankkia.
-- Aivan niinkuin minulla, naurahti kuningas. Måns Bryntenpoika
nauroi sydämensä pohjasta ja Juhana Turenpojankin täytyi hymyillä.
-- Lausuppa nyt suoraan toivomuksesi.
-- Tahtoisin päästä henkivartiaston johtajaksi. Kaikki purskahtivat
nauruun.
Aatami katseli heitä kummastellen. Hän ei käsittänyt, mitä he
nauroivat.
-- Se on mahdotonta, virkkoi kuningas vihdoin, -- minun
henkivartiastoni kapteenina on jo muuan kunnon mies, Olavi Tyste,
vaikket sinä tunne häntä.
-- Tunnenpa, vastasi Aatami.
-- Ehkä sinä sitte voit kertoa minulle, missä hän nyt on! huudahti
kuningas vilkkaasti.
-- Kyllä. Jotnisteenissa.
-- No, hitto vieköön, hän myöskin? No, kai sinä sitte tiedät, onko
hän löytänyt kadonneen vaimonsa?
-- Hänkin on Jotnisteenissa.
-- Miten he sinne ovat joutuneet?
-- Ingialdin ja minun avullani.
-- Löysittekö sitte heidät molemmat eri tahoilta?
-- Kyllä. Molemmilla oli oma rovionsa.
-- Rovionsa! huudahti kuningas; -- aiottiinko heidät polttaa?
-- Kyllä, herra Kustaa; munkit olivat jo sitoneet heidät paaluihin.
-- No kuka heidät sitte päästi?
-- Ingiald, sillaikaa kun minä sytytin luostarin ja munkit palamaan.
-- Tämä on kuin satua, kerroppa selvemmin!
Ja Aatami kertoi sen, minkä me kaikki jo tiedämme, kuinka hän oli
kantanut yhden ruutisäiliön tornin alle ja kaksi luostarikellariin
sekä sitte johtanut langat yhteen. Vihdoin hän ratkaisevana hetkenä
oli sytyttänyt ne tuleen.
-- Etkö sinä tietänyt, että siinä olisit voinut saada surmasi? kysyi
Måns Bryntenpoika.
-- Ingiald sanoo, ettei sellaisia pidä ajatella, kunhan vaan tekee
oikein.
Kustaa istui pitkän aikaa vaiti. Vihdoin hän mielenliikutustaan
hilliten virkkoi:
-- Kapteeninpaikka henkivartiastossani olisi sinulle liian halpa;
teen sinut uskotukseni; saat vapaan pääsön luokseni koska tahansa ja
minä kysyn sinulta neuvoa kaikellaisissa tärkeissä asioissa. Tosin
et saa polttaa munkkeja ja luostareja, mutta saat olla auttamassa
munkkeja ulos luostareista.
Aatami suuteli kuninkaan kättä.
-- Oletko nyt tyytyväinen?
-- Täytyy minun kai, vaan olisinhan minä mieluummin... vastasi Aatami.
-- Univormun tähdenkö? kysäisi Måns Bryntenpoika.
-- Niin, en kiellä sitä. Kuningas nauroi.
-- Sitte saat itse tilata univormun, josta oikein pidät.
-- Saanko sitte käyttää sitä joka päivä?
-- Et, ainoastaan juhlatilaisuuksissa, niinkuin esimerkiksi minun
häissäni.
-- Aiotko mennä naimisiin?
-- Kyllä, onko se niin kummallista?
-- Ei, onhan se niinkuin olla pitää.
-- Sinäkin taidat ajatella naimiskauppoja?
-- Kyllä.
Kustaa oli jo tekemäisillään hänelle kysymyksen, mutta hän ei
tahtonut eikä uskaltanut lausua sitä; sillä hän pelkäsi, että hänen
oma äänensä ilmaisisi hänet.
-- Hyvät herrat, sanoi hän sitte, -- varhain huomisaamuna lähdemme
Jotnisteeniin.
Mutta siellä oli sillaikaa sattunut odottamaton tapaus.
Tiedämme, että Aarent Pietarinpoikaa siellä pidettiin vankeudessa.
Omasta pyynnöstään sai Ingiald luvan käydä häntä katsomassa ja
Ingialdilta kuuli vanha ritari, joka synkän epätoivoisana odotti
kuolemantuomiotaan, että hänen tyttärensä elää ja oleskelee samassa
talossa, juuri pelastuneena häpeällisestä kuolemasta.
Uutinen koski häneen niin, ettei hän aluksi voinut sitä käsittää.
Sitte hän nöyrästi pyysi saada hänet nähdä, vaikkapa vain ainoan
kerran.
Silloin kertoi Ingiald, että hän on hengenvaarallisesti sairaana.
Nyt tahtoi ritari joka tunti tietää, miten hänen on.
Hänen hartaasta pyynnöstään kävi Tyste kerran hänen luonaan ja kertoi
koko heidän surullisen tarinansa alusta loppuun asti.
Sitte jätti ritari hänelle joukon papereita ja asiakirjoja, jotka hän
Olavi Olavinpojan välityksellä oli saanut tänne linnaan.
-- Kas tässä, sanoi hän; -- koko omaisuuteni kuuluu tyttärelleni ja
hänen puolisolleen.
Muutaman päivän perästä kerrottiin hänelle, että Cecilian hengenvaara
jo on ohi. Hänen ilonsa oli rajaton.
-- Olen sitä rukoillut yöt päivät, lausui hän; -- ja koska rukoukseni
on kuultu, niin pidän sitä merkkinä, ettei Herra kokonaan ole minua
hyljännyt; elämää en pyydä, kunhan saan syntini anteeksi.
Vaikeampi oli valmistaa Ceciliaa kohtaamaan isäänsä, sillä aivan
odottamatonta oli hänelle, että hän oli täällä. Mutta Tyste ja
Ingiald kertoivat sen niin varovaisesti kuin suinkin; he tiesivät
molemmat, että ainoastaan tyttären esirukoukset ehkä voisivat
pelastaa isän hengen.
Vihdoin Cecilia sitte sai sen tietää. Aarent Pietarinpoika pääsi
salaa hänen huoneeseensa ja liikuttavaa oli nähdä, kun he lankesivat
toistensa kaulaan.
Vanha mies itki ääneen; hän pyysi tytärtä antamaan anteeksi, että hän
niin julmasti oli kohdellut äitiä.
Cecilia vastasi, että rakkaus antaa anteeksi kaikki; hän tunsi
sydämessään, että äitikin oli antanut anteeksi.
Isä sai sitte joka päivä käydä lastaan tervehtimässä ja äkkiä
juolahti Cecilian päähän, että hän menee kuninkaan luo ja pyytää
armoa isälle, ja että hänen ponnistuksensa varmaan menestyy.
Seuraavana päivänä tuli kuningas.
Senjälkeen ei Aarent Pietarinpoika saanut jättää vankihuonettaan.
Cecilia oli jo niin terve, että hän käveli, ja onnellinen Tyste sai
nyt viedä hänet kuninkaan luo.
Cecilia tahtoi langeta hänen jalkainsa juureen, mutta kuningas esti
sen.
-- Moni tahtoisi polvistua teidän jalkainne juureen, kaunis rouva,
sanoi kuningas ja katseli häntä ihaillen.
Mutta Måns Bryntenpoika aivan ihastui. Hän vakuutti, ettei hän ikinä
ollut nähnyt niin kaunista naista ja että hän koska tahansa on valmis
kärsimään kaikki mitä Tyste on kärsinyt, jos hän vaan saa sellaisen
morsiamen.
Kuningas nauroi ja sanoi, että hän varmaankin tällä kertaa turhaan
polttaa hiilensä.
Herra Måns näytti onnettomalta, mutta hänen kekseliäät aivonsa olivat
ankarassa työssä.
Kustaa kävi sitte katsomassa paikkaa, jossa luostari oli seisonut;
raunioiden joukossa näkyi vielä pirstaleita ihmisten jäsenistä, ja
kuningas antoi heti käskyn, että Olavi Olavinpojan piti toimittaa ne
haudatuiksi siunattuun maahan.
Sitte hän sadan miehen saattamana läksi luostariin, jossa Ceciliaa
oli pidetty.
Sotaväki sai käskyn piirittää luostarin ja valtakunnan marski
määräsi, että portit avattaisiin kuninkaalle ja hänen miehilleen.
Käskyä noudatettiin melkein heti, mutta paitsi portinvartiaa ei
näkynyt yhtään elävää olentoa.
Silloin rupesi vaasalainen veri kiehumaan ja kuningas iski käden
miekkansa kahvaan ja huusi, että jollei koko luostarin väki paikalla
tule esiin, niin saavat sotamiehet murtaa auki ovet ja kantaa ulos
jokikisen nunnan.
Hänen sanansa tekivät mahtavan vaikutuksen ja seuraavana hetkenä
avautuivat ruokasalin ovet ja kuusikymmentä nunnaa sekä heidän
johtajattarensa, kasvot huntujen peitossa, astui ulos.
-- Minä valitan, lausui Kustaa miellyttävällä tavallaan,
-- että minun ankarin sanoin täytyy muistuttaa teille
alamaisvelvollisuuksianne.
-- Teidän armonne!
-- Sisareni, minä tahdon aina katsoa kasvoihin sitä, jota puhuttelen,
lausui kuningas ja hänen äänensä oli taaskin käynyt karkeaksi.
Syvästi huoaten työnsi abbedissa huntunsa syrjään; hänen kasvonsa
olivat laihat, miltei kuin muumiolla; mustat kiiluvat silmät
iskeytyivät kuninkaaseen.
-- Jos he kaikki ovat hänen näköisiänsä, niin pitäkööt hunnut
kasvoillaan, kuiskasi herra Måns.
-- Arvelen, alkoi kuningas, -- että te niinkuin kaikki muutkin
luostarit, olette saaneet kirjeeni ja määräykseni.
-- Olemme saaneet, vastasi abbedissa.
-- Oletteko te seuranneet niitä?
-- Emme.
Tuli haudan hiljaisuus.
-- Tiedättekö mikä rangaistus teitä odottaa?
-- Kyllä, teidän lakienne mukaan.
-- Ettekö te ole velvolliset niitä noudattamaan?
-- Me kuulumme katoliseen kirkkoon ja olemme antaneet uskollisuutemme
hänen pyhyydelleen paaville.
-- Mutta täällä ei paavilla ole mitään sanomista ja jos te tahdotte
jäädä tänne, niin teidän täytyy mukautua kuninkaan ja säätyjen
määräyksiin ja päätöksiin.
Mustat silmät olivat tähdätyt maahan.
-- Mitä siis tuomio säätää?
Abbedissan rinta kohoili kiivaasti, mutta hän ei vastannut sanaakaan.
-- Mitä tuomio säätää? kysyi kuningas. Hänen hillityssä äänessään oli
sointu, joka sai abbedissan äkkiä nostamaan silmänsä.
-- Että me olemme karkoitettavat täältä, kuiskasi hän.
-- Jos ansionne mukaan toimisin, niin käskisin paikalla sotamiehiäni
ajamaan teidät pihalle, mutta armosta saatte itse vapaehtoisesti
lähteä.
-- Armoa, armoa! huusi koko joukko ja lankesi polvilleen.
-- Mitä te tahdotte?
-- Jäädä tänne palvelemaan Jumalaa ja auttamaan köyhiä, niinkuin
tähänkin asti! huusi abbedissa.
-- Ja kaikin mahdollisin keinoin koettamaan rikastua lähimmäisenne
kustannuksella; armottomat, sydämettömät te olette olleet;
avioliiton, jonka Jumala itse sääsi, olette te leimanneet melkein
rikokseksi. Pakollisen luostarilupauksen antaminen on teidän
silmissänne Jumalalle otollinen työ, mutta se, joka luopuu valheesta
noudattaakseen lakia, jonka Jumala itse istutti sydämeemme, se on
tehnyt rikoksen, joka ainoastaan tulella voidaan sovittaa. Taivaan
rangaistus teitä kohtaa sen tähden, että jätitte tuon ihmisraukan
pyövelin käsiin.
-- Kirkon laki niin käskee, sopersi abbedissa.
-- Mutta ei Jumalan laki, huudahti kuningas. -- Tästälähin tahdon ja
käsken, että jokainen nunna vapaasti saa jättää luostarin.
Abbedissan laihoille kasvoille oli valunut helakka puna, mutta hän
hillitsi mielensä ja virkkoi:
-- Väkivallalla voitte meidät karkoittaa, mutta siitä olen varma,
ettei kukaan mene vapaehtoisesti.
-- Sen saa tulevaisuus osoittaa; voutini Olavi Olavinpoika valvokoon
tästälähin luostaria. Kerran kuukaudessa tulee hän tänne ja silloin
saa joka nunna kääntyä hänen puoleensa pyytämään apua, jos hän sitä
tarvitsee.
Abbedissa horjui niin, että muutamien nunnien piti tulla häntä
tukemaan.
Kustaa hymyili nähdessään, mikä liike oli syntynyt nunnien riveissä.
Mutta kun abbedissan pyörtymiskohtausta yhä jatkui, rupesi kuningas
epäilemään petosta ja virkkoi:
-- Toivottavasti sisar ymmärsi minut?
Abbedissa selitti viittauksilla, ettei hän osannut puhua.
-- No, sanoi kuningas, -- odotetaan. Sillaikaa voivat upseerini
tarkastaa luostaria ja minä puhuttelen nunnia.
-- Tahtooko joku sitä? huusi abbedissa, kääntyen nunnien puoleen.
-- Ei, ei, huusivat kaikki.
-- Sanokaa siis te, sisareni, heille, kun vouti tulee, että se on
kuninkaan tahto.
Abbedissa nyökäytti päätään.
-- Tahdon vastausta! huusi kuningas kiivaasti.
-- Teen mitä ikinä voin noudattaakseni teidän armonne tahtoa.
-- Sillä ehdolla te saatte asua täällä, mutta muistakaa, että se
riippuu kuuliaisuudestanne.
-- En tule unohtamaan ainoaakaan sanaa siitä, mitä teidän armonne on
puhunut.
-- Hyvä. Kuulkaa, arvelen että tässä joukossa on useita nuoria.
-- Teidän armonne, luostarissa ei lasketa ikävuosia.
-- Arvelen, että jokainen puolestaan sen kuitenkin tietää, ja että
moni sydämestään haluaa takaisin maailmaan, elämään hyödyllistä
elämää vaimona ja äitinä; tahdon sanoa teille kaikille: älkää antako
väärän häveliäisyyden estää itseänne katkaisemasta kahleita, jotka
mahtavat olla sietämättömät ja joilla totisesti ette palvele Jumalaa.
Heti sen jälkeen läksi kuningas seurueineen ja väkineen luostarista.
Måns Bryntenpoika vakuutti nunnajoukon liikkeiden kyllä todistaneen,
että siellä oli useita nuoria.
-- Varmaan moni vanhoistakin mielellään tahtoisi maailmaan takaisin,
sanoi Juhana.
-- Niin, ne joilla on ystäviä ja sukulaisia, lisäsi Kustaa, -- mutta
vallanhimoiset naiset pitävät enemmän luostareista, siksi että he
siellä ovat tilaisuudessa anastamaan itselleen valtaa.
-- Jos abbedissan valta ulottuisi luostarin ulkopuolelle... sanoi
Måns Bryntenpoika.
-- Niin emme elävinä pääsisi Jotnisteeniin, arvelet, sanoi kuningas
hymyillen.
-- Onneksi se jo häämöittää tuolta.
-- Näkyykö Cecilia rouvaa?
-- Ei, teidän armonne.
-- Kyllä sinä siinä suhteessa turhaan poltat hiiliäsi.
-- Onneksi ei mies ole mustasukkainen.
-- Hän luottaa häneen rajattomasti.
-- Nainen on heikko astia.
-- Mies on välistä vielä heikompi.
-- Myönnän kyllä, jos mies on rakastunut.
-- Ajatteleppas, jos hunnun takaa olisit keksinyt kaunottaren!
-- Silloin olisin hänet ryöstänyt; teidän armoanne on tosin
kiittäminen siitä, ettei se enään ole niin vaarallista, mutta panenpa
miekkani pantiksi, ettei siellä ollut kaunottaria.
-- Mistä sinä sen tiedät?
-- Hän olisi varmaan sattumalta nostanut huntuaan; siksi lähden nyt
täältä ehein sydämin.
-- Minä luulin sen jääneen Cecilia rouvan luo.
-- Nyt hän saa sen kokonaan.
Pitkin pitäjiä oli kierrellyt tieto, että kuningas tahtoo puhutella
kansaa ja että sen määrättynä päivänä on kokoontuminen suurelle
tasangolle Jotnisteenin edustalla.
Ja kansaa tuli kaikilta tahoilta; oltiin vasta maaliskuun alulla ja
ilma oli kylmä ja kolea, mutta se ei vaikuttanut väkeviin, roteviin
miehiin.
Kuningas ei ainoallakaan sanalla ollut maininnut Aarent
Pietarinpoikaa; arveltiin hänen unohtaneen hänet tai tahallaan
lykänneen hänen asiansa tuonnemmaksi.
Ceciliaa taas pidettiin siksi heikkona, ettei hänen ehkä vielä
pitänyt pyytää kuninkaalta armoa. Sitäpaitsi ei ole hyvä ruveta
herättämään nukkuvaa karhua.
Mutta joka päivä hiipi Cecilia pieneen huoneeseen, johon ritari oli
muutettu; hän vietti siellä tuntikausia ja jos joku häntä kysyi, niin
vastattiin, että hän nukkuu huoneessaan.
Måns Bryntenpoika oli liian syvään katsellut hänen ihmeellisen
kauniisiin silmiinsä. Tyste silminnähtävästi nautti siitä, että
hänen vaimoaan ihailtiin, ja Måns herra ylpeili, niinkuin tiedämme,
suuresta menestyksestään naismaailmassa. Hänellä ei ollut oikeastaan
mitään tekemistä, jopa hän kuninkaalle oli uskonut rakkausjuttunsa,
ja nyt Cecilia rupesi välttämään häntä! Ehkä se oli pelkkää
keikailemista... siinä tapauksessa aivan turhaa, sillä Måns oli
korviin saakka rakastunut.
Hän rupesi vakoilemaan. Eräänä päivänä sattui hän suljetun oven
taakse ja kuuli tällaista puhetta: "rakastan sinua päivä päivältä
enemmän... sinun edestäsi tahtoisin elämäni antaa... emme koskaan
eroa..." ja sitte seurasi suudelmia.
Måns Bryntenpoika hikoili... hän kuuli miehen äänen, mutta se oli
sangen harvapuheinen... Sellainen jörö, kun vaikenee!... Olisinpa
minä, niin...
Aivan haltioissaan riensi hän kuninkaan luo.
Kuningas oli sattumalta yksin.
-- Hän pettää minua! huusi Måns vihan vimmoissa ja tulipunaisena.
-- Kuka? mikä?
-- Tai oikeastaan hän pettää kapteeni Olavi Tystea, mutta aika jörön
tähden?
-- Cecilia rouvastako sinä puhut?
-- Niin, teidän armonne.
-- Ja sinä tarkoitat...
-- Että hänellä on rakastaja, siitä panen pääni pantiksi.
-- Sinä olet sekä kuullut että nähnyt väärin.
-- En, teidän armonne, olen asiastani varma, ja jos minä olisin hänen
miehensä, niin...
-- Ehkä se oli juuri hän.
-- Ei, olkaa hyvä ja katsokaa, tuossa hän seisoo pihassa keskellä
sotamiesjoukkoa, tyynenä kuin viilipytty, ja minä...! Hän iski
nyrkillä otsaansa, polki jalkaa maahan, ähki ja puhki ja käyttäytyi
kuin hullu.
-- Myönnän, että tämä asia suuresti loukkaa turhamaisuuttasi, nauroi
kuningas.
-- Onhan toki liikaa että aviomies ja kaksi rakastajaa yhtaikaa
ovat samojen muurien sisäpuolella, ja kyllä minä siltä kavaltajalta
naamarin riistän, kyllä minä näytän, että...
-- Tässä piilee joitakin salajuonia, sanoi kuningas. -- Kutsu Olavi
Olavinpoika tänne, mutta älä selitä mitään.
-- Teidän armonne voi luottaa minuun.
Olavi Olavinpoika seisoi kumartaen kuninkaan edessä.
-- Seuratkaa minua! Mene sinä edellä!
Kaikki kolme läksivät astumaan, herra Måns ensin.
-- Tässä, teidän armonne.
-- Ovi auki, käski kuningas.
-- Minulla... ei ole avainta, vastasi vouti kalveten.
-- Kenen käsiin te olette sen uskonut? kysyi kuningas ankarasti.
-- Cecilia rouvan käsiin.
Måns loi kuninkaaseen voittoisan katseen.
-- Mutta minä tahdon sisään!
-- Avatkaa, rouva Cecilia! huusi Olavi Olavinpoika.
-- Mitä on tapahtunut? kysyi Cecilia.
-- Kuninkaan nimessä!
Syntyi hetkisen hiljaisuus, sitte avautui ovi ja Cecilia polvistui
kuninkaan jalkain juuressa.
-- Armoa! pyysi hän, kädet ristissä.
Måns Bryntenpoika ei voinut katsoa kuin miestä, joka hänkin oli
polvillaan.
Kuningas ojensi kätensä Cecilialle ja nosti hänet ylös.
-- Sanokaa minulle ensin rikoksenne, lausui hän lempeästi ja astui
sitte likemmä miestä.
-- Mutta Cecilia oli ehtinyt ennen häntä ja kietonut käsivartensa
miehen kaulaan.
-- Armoa, armoa! pyysivät nyt molemmat.
-- Aarent Pietarinpoika! huudahti kuningas hämmästyneenä.
-- Isäni!
Kuningas loi hetkeksi katseensa herra Månsiin ja kääntyi sitte
polvistuvien puoleen.
-- Isänmaan kavaltaja! lausui hän ankarasti, kääntyi sitte ympäri ja
läksi kiirein askelin huoneesta.
Måns Bryntenpoika seurasi häpeillään. Kuningas oli koko päivän
harvapuheinen ja synkällä mielellä; hän puhutteli kääpiöä, mutta
tämä oli viettänyt vain yhden yön Jotnisteenissa ennenkuin hän läksi
kuningasta hakemaan, eikä siis tietänyt mitään Aarent Pietarinpojasta.
Päivällisaikaan tuli Ingiald. Hän oli kierrellyt pitkin pitäjiä
kuninkaan asioissa ja toi nyt tiedon, että jokainen saapuu, mikäli
terveys vaan sallii.
Nyt vasta kääntyi keskustelu Aarent Pietarinpoikaan, nimittäin
kuningas kysyi ja Ingiald vastasi.
Seuraavana päivänä piti kokouksen olla ja jo edeltäkäsin näytti
osanottajien luku tulevan suureksi.
Herroja ei tosin ollut paljon, sillä täällä ylämaassa oli vain
harvoja herrastiluksia, mutta sitä suurempi oli talonpoikien joukko.
Viime hetkessä antoi kuningas käskyn, että Aarent Pietarinpoika
vangittuna tuotaisiin ulos.
Tapansa mukaan puhui Kustaa kansalle ja tänään teki hän sen
niin voimakkaasti, että kyyneleet heruivat kuulijain silmiin.
Hän kysyi heiltä, luulivatko he todellakin hänen asemaansa
niin kadehdittavaksi, ettei hänellä saattaisi olla parempia ja
huolettomampia päiviä, jos hän eroaisi hallituksesta.
Epävarmoina katselivat he toisiinsa.
Sitte otti hän vertauksen perheenisästä, jolla on suuri perhe ja
paljon palvelijoita, joista jokainen tahtoo kulkea omaa tietänsä,
katsomatta yleistä parasta.
-- Miten sen isännän on meneteltävä? kysyi hän.
Nyt ymmärsi kansa ja jokainen myönsi kuninkaan olleen oikeassa ja
lupasi tulevaisuudessa parantaa tapansa.
-- Mutta täällä on meidän joukossamme muuan kavaltaja, sanoi Kustaa,
-- jonka rikos on sitä suurempi koska hänellä olisi pitänyt olla
enemmän järkeä kuin teillä; ja nyt tahdon kuulla, mitä te hänestä
arvelette.
Kaikkien silmät kääntyivät Aarent Pietarinpoikaan, joka seisoi
kentällä, kädet kahleissa, harmaa pää kumarruksissa. Kaikki
ylimielisyys oli poissa; kyyneleet valuivat alas kalpeita poskia.
Ihmisjoukossa vallitsi hiljaisuus.
-- Armoa! huusi muuan, ja pian yhtyivät tuhannet samaan huutoon.
-- Ansaitseeko hän sitä teidän mielestänne?
-- Ei, ei!
-- Tiedättekö te, hänen jalon puolisonsa muisto minun sydäntäni
hellyttää. Hän pelasti kerran henkeni ja hänen lempeä tyttärensä
on viattomasti saanut kärsiä niin paljon, että minä pidän rakkaana
velvollisuutena koettaa antaa hänelle hyvitystä.
Kansanjoukossa syntyi iloinen hyminä: Aarent Pietarinpojan kahleet
irroitettiin ja hän lankesi maahan kuninkaan eteen.
-- Nouskaa ylös, ritari, sanoi Kustaa, -- tyttärenne saa tästälähin
vastata teistä.
Sitte tervehti hän vanhoja ystäviä, jotka olivat tulleet häntä
katsomaan. Muitten muassa oli Jaakko Pietarinpoika Orsasta, joka
sanoi että hän nyt mielellään kuolee, kun on saanut pudistaa
_kuningas_ Kustaan kättä; sitte Sven Elfinpoika Isalasta ja
Matti Laurinpoika Tomtgårdenista, ja Kustaa muistutti heille
menneitä aikoja; kun hän sitte lausui jäähyväiset koko suurelle
kansanjoukolle, niin sanoivat kaikki yksimielisesti, että Kustaa
Eerikinpoika Vaasa sentään kaikista parhaiten sopi heidän
kuninkaakseen.
Cecilian ei hän tälläkään kertaa sallinut langeta jalkainsa juureen;
sensijaan painoi hän suudelman hänen otsalleen ja vapautti Tysten
virastaan, määräten hänet kuninkaan varmaksi vartiaksi Ornäsiin.
Luostarin valvojaksi asetti hän Olavi Olavinpojan sijaan Tysten,
koska tämä hyvin tunsi paikkakunnan olot. Sitte lausui hän
sydämelliset jäähyväiset ja läksi Helsinglantiin.
Måns Bryntenpoika kysyi, Cecilia rouvan tähdenkö kapteeni Tysten piti
jäädä Isalaan.
-- Sinun tähtesi myöskin.
-- Teidän armonne luulee siis...
-- Että sinä, niinkuin Jotnisteenissa, hänen tähtensä tekisit monta
hullutusta ja monasti loukkaisit meidän arvoamme.
Gestriklannissa piti kuningas vielä maakäräjät, huhtikuussa hän
Upsalan kautta tuli Tukholmaan. Silloin tutkittiin Peder Grymin asia;
hänet tuomittiin mestattavaksi ja tuomio pantiin heti täytäntöön.
Sitte seurasi hiukan levollisempi aika, mutta pitkäikäiseksi se ei
tullut.