Margaret silmäili taakseen kaartuvan lahden ylitse. Jossakin sen
takana oli heidän taikapoukamansa kukkuloiden piilossa. Kahta korkeata
(lumipeitteistä, ruusuisen valkeata) huippua lukuunottamatta nuo
kaukaiset ylänteet kuvastuivat selkeän tummina kirkkaan kellervää
iltataivasta vasten. Syvänä, syvänä ja rauhallisena solui ja välkkyi
lahden vesi veneen alla kuin juokseva vuorikristalli. Meriruohonauhoja
kiemurteli ja häilyi tyynessä vedessä ikäänkuin ruskeat silkkinauhat
nefriitinvihreällä silkkitaustalla. Ranskalaisilla nuoranpätkillä
hankoihinsa sidotut airot upposivat veteen miltei meluttomasti...
Nauraen lausuttuja ranskalaisia sanoja kiiri ilmassa niin selvinä...
Räikeästi puetut, riikinkukkomaiset tytöt väläyttelivät hampaitaan,
kiusasivat kaupunkilaispukuista, vaaleaveristä naista taaskin laulamaan.
»Niin, pyydä häntä!» kuiskasi Margaret. »Pyydä häntä laulamaan vielä,
Mount...»
»Tiedät kai nimeni?»
»Mutta — minusta Archie on niin kamala», tunnusti tyttö. »En tahdo
käyttää sitä. Enkö saa sanoa sinua vaikka Dickiksi tai Billiksi? Ne
ovat hauskimmat miestennimet.»
»Niinkö tahtoisit?»
»Ethän pahastu!»
»Varmasti en. Muuten sattumalta —»
»Mitä?»
»Koulussa jotkut aina nimittivät minua Billiksi.»
»Niinkö?»
Margaret tunsi äkkiä pistävää mustasukkaisuutta niitä ystäviä kohtaan,
jotka olivat antaneet hänen armaalleen lisänimiä ennenkuin hän oli
kuullut hänen nimiään lainkaan. »Niinkö? — _Minä_ nimitän sinua aina
Dickiksi. Dick! Sinä puhut niin hyvää ranskankieltä. Pyydä tuota tyttöä
laulamaan!»
Nuori Mount kääntyi laulajattaren puoleen kasvoillaan miellyttävä
hymynsä.
Naisen kasvoista jo loisti suostumus.
»Teille», virkkoi hän ranskaksi Margaretille.
Mikä hän oli? Sitä pohtivat rakastuneet myöhemmin. Hän oli arvokas
kuin papholainen papitar ja kultaisen sydämellinen kuin Marie Lloyd.
Oliko hän kapakkalaulajatar? Kuorolainen? Merimiesten huvittaja
Marseillesissa?
Kukapa olisi osannut sanoa? Mahdollisesti oli maksettava, jotta
saataisiin kuulla lauluja noilta huulilta, jotka olivat nyt
koskemattomat kuin persikankukka, mutta jotka sitten oli maalattava.
Kenties nuo raikkaat posket piti punata, nuo pehmoiset, hienot
kulmakarvat mustata, hänen pyöristyneen vartalonsa piirteiden
näkyä selvästi ja hänen nyt hiekkaisten jalkainsa sipsutella
näyttämöpalkeille ansaitsemaan silkkisukkia ja kiiltokenkiä...
Nyt hän loma-ajallaan valmisti iloa toisille — levitti ympärilleen
auringonpaistetta... Hänessä yhtyivät nykyajan hilpeys ja alkuperäinen
riemu... Margaretin tarkkaillessa häntä hänen katseensa kiersi kuin
sininen perho toiseen veneeseen; kainostelematta hänen silmänsä
keimailivat Ericille — hellinä ne suuntautuivat äidin helmassa olevaan
pikku lapseen.
»Hän _kykenee_ kumpaankin», mietti Margaret, joka oppi tästä
satunnaisesta kohtauksesta enemmän kuin olisi voinut oppia kaikissa
kouluissa.
Sanattomasti sen naisen katse teroitti äsken kihlautuneen tytön mieleen
opetuksen, joka sanoin lausuttuna kenties olisi kuulunut:
»Viimeiseksi sivistys saavutti naisen. Siispä käydä sivistystä
hyödyksesi! Hanki siitä kaikki mahdolliset edut! Mutta älä anna sen
häpeän Vallita itseäsi! Tartu toisella kädelläsi lujasti kiinni
nykyajan käteen! Mutta toisella takerru lujasti, hyvin lujasti elämän
yksinkertaisuuteen! Ja onneksi olkoon, pikku sisko!»