Claude töllisteli suu auki perin nolostuneen näköisenä. Kaikki se
ikäänkuin poltti Margaretia.
Hän seisoi hetkisen tuskaisena. Hän tuskin kuuli Mountin täysin
rauhallista selitystä, että he olivat eronneet herra Lloydista ja
olivat parhaillaan menossa Ajaccioon yhtyäkseen siellä —
Tuskin hän kuuli myöskään, kun Cynthia kuvaili heidän ohjelmaansa.
Cynthian uusien ystävien nimiähän ei erottanut.
»— Ja lähdemme tänä iltana kaikki yhdessä liikkeelle; minä kirjoitan,
Peggy», lopetti Cynthia kevyesti.
Mutta kääntyessään poispäin Margaret tiesi, ettei hän kirjoittaisi,
että tämä oli loppu.
Oddleyt ja ison, punaisen Rolls-auton omistajat olivat nyt läheisiä
ystävyksiä, kuten Oddleyt ja Verityt olivat olleet. Keitä nämä uudet
ihmiset olivat? Niin samanlaisia kuin niin monet muut, jotka hän oli
tuntenut entisen elämänsä aikana. Saattoivat olla samoja. Heidän
puuhansa olivat samat, he kävivät samoissa paikoissa, olivat puetut
samalla tavoin, käyttivät samoja lauseita, ajattelivat samoja toisten
keksimiä ajatuksia ja pitivät itseään huvittavina, miellyttävinä,
kiehtovina ja tavallisia ihmisiä älykkäämpinä ja parempina.
Nuoret miehet olivat kaksikymmenvuotisen, vähäverisen, teeskentelevän,
hennon Beryl-nimisen tytön henkivartijoita... Cynthia Oddley sujautti
käsivartensa hänen kainaloonsa. Jumalan armo oli pelastanut Margaretin
tuosta tilasta.
X
Tuntien sydämensä pohjasta vastenmielisyyttä Margaret jupisi taaskin:
»En tahdo takaisin; en tahdo takaisin.»
Kuinka omituiset pikku sattumat voivatkaan rauhoittaa hänen mielensä!
Vain tytön laulu veneessä — vain kummallisten muukalaisten kohtaaminen,
jotka vilahtivat hänen elämässään kuten hippiäinen lentää joen
partaalla olevan talon kuistin lävitse.
Maantielle näkyi kivinen santalaituri, kalastajien majoja,
maalaisjuhlaa varten katettuja pöytiä ja niiden ympärillä hilpeästi
tungeksiva ryhmä korsikalaisia talonpoikia pyhävaatteissaan... (»Nyt
on siis _sunnuntai»,_ päätteli Margaret). Tätä ryhmää, jossa oli
miehiä päässään leveälieriset, mustat huopahatut ja kaksi sievää,
keskenkasvuista tyttöä hiukset hajallaan, yllään räikeät, siniset
jumperit ja uumenillaan tulipunaiset vyöt, siten näyttäen punaisilla
kaulanauhoilla koristetuilta riikinkukoilta, johti nuori nainen, joka
syvällä, täyteläisellä kontra-altollaan parhaillaan lopetti laulua:
»Oh, les baisers quand ils sont bien donnés!»
Hän oli vaaleaverinen, verhottu mannermaan synkimpään mustaan
surupukuun... Sen kehystämänä hymyilivät hänen vilkkaat, ruusuiset,
koskemattomat kasvonsa. Hän viittaili eloisasti pienillä kätösillään,
ojensi eteenpäin korkeakorkoisiin ranskalaisiin kenkiin verhottuja
jalkojaan, silmäili veikeästi Ericiä, Mountia, Margaretia...
Tämä ystävällinen hymy laukaisi heti Margaretia vaivanneen
painostuksen, Mount katsahti häntä silmiin ja kuiskasi lämpimän
lohduttavasti: »Katsos tuonne! Veneitä tulee —»
Ensimmäiseen veneeseen he sulloutuivat samoin kuin molemmat tytöt
(jotka ottivat esille kampansa ja sukivat harjojaan kuin lyhyttukkaiset
aallottaret) ja laulajatar. Heidän soutajansa oli leveäharteinen,
valpaskasvoinen ja puhuvasilmäinen korsikalainen. Ne silmät puhuivat
todella. Sillä hän oli kuuromykkä. Kun hänen kyydittävänsä menivät
hoippuen paikoilleen, päästi hän eriskummaisia ääniä kuten lapsi, joka
ei vielä osaa puhua.
Laulajatar, joka oli vetänyt iloisille, sinisille silmilleen
sysimustan, tiheästä harsosta valmistetun hunnun, istui lähinnä Mountia
ja Margaretia kasvot soutajan leveään paidanselkämykseen päin.
Veneet lipuivat sataman kivilaituria kohti — siellä oli viimeinen
askelma heidän matkatessaan sivistystöihin!