»Oletko väsynyt, rakas?»
»En —»
Hänet oli vallannut vastavaikutus. Hän tuskin ajatteli kuumeista
toimintaa, joka odotti heitä kaupungissa — selitykset, kohtaukset —
kaikkien sanomiset ja tekemiset ennen kuin heidän hätäinen, konsulin
suorittama vihkimisensä tapahtuisi.
Hänen innostuksensa oli haihtunut. Hänen sielunsa silmien eteen ei
kohonnut profetallisia kuvia heidän onnellisesta avioliitostaan, heidän
yhteiselämästään, viehättävästä kodista Sussexissa, meren rannalla,
jossa kaikki nummet olisivat hänen pienokaistensa — pikku Charlesin
ja Ericin — leikkikenttinä... Hän ei nähnyt vilahdustakaan onnesta...
Vaikka hän nojasikin autossa olkaansa rakastettunsa olkapäähän, oli hän
kuitenkin surullinen.
Ei; se ei johtunut myöhästyneistä omantunnon vaivoista, siitä
tuskasta, että hän oli häätänyt toisen tytön pois tältä paikalta. Vain
kerran oli Margaret ajatellut Enidiä, jonka kirje parhaillaan odotti
»Archie-parkaa» Mountin kerhon vihreällä kirjetaululla. Margaret oli
miettinyt: »Jos se tyttö olisi rakastanut häntä, olisihan muuttanut
Archien toisenlaiseksi...