Kalpeita, hylätynnäköisiä kyliä kiiti vaunua kohti ja jäi jälkeen —
pieniä, korkealla sijaitsevia kirkkoja — upeita, sypressien varjostamia
perhehautoja... Risti tien ohessa...
Sähkölennätinasema...
Mutta vaikka auto vierikin nopeasti eteenpäin, sujahdellen rinteitä
ylös ja alas kuin terrieri, tuntui palaaminen Margaret Veritystä
raskaalta ja hitaalta.
Huumaantuneena hän eli ne tunnit matkustaessaan seudussa, joka
(oltuaan ensin jyllään kallioinen ja karu) painui metsiksi ja
kukkaisiksi laaksoiksi, joissa koukerteli afrikkalaisen kasvullisuuden,
vihreälehtisten ja punakukkaisten kaktuksien reunustamia teitä.
Ensimmäiset heitä vastaan tulleet laumat pieniä, laihoja vuohia, autot,
harmaakasvoiset, muuleilla ratsastavat naiset, rämisevät kyytivaunut...
kaikki ne olivat Margaretista outoa, ikäänkuin hän olisi ollut poissa
vuosikausia...