»... Olen taitanut sen unohtaa.»
Hän ei tosiaankaan muistanut, oliko hän puhunut siitä Claude Oddleylle
vaiko punatukkaiselle Ericille. Siitä oli ihan liian pitkä aika... Ja
olivathan ne pojat olleet sellaisia lapsia! Kuinka hän voisi muistaa
heidän vertauksiaan?
Mountin syvä ääni kuului pimeästä.
»Olette siis aprikoinnut, onko rakkaus hupaista, niinkö? Oi! Älkää
koettako ottaa siitä selkoa!» neuvoi hän. »Pysykää loitolla koko
hommasta!... 'Romanttisuutta?' Elämässä on paljon hauskempaa kuin
se! Koko rakkauden ihannoiva ylistely on varmasti suureksi osaksi
suunpieksämistä.»
»Kas niin! Onko teillä nyt se kanta?»
»Se on silminnähtävästi järkevin.»
»Eikö siinä siis ole mitään muuta? _'Maya: haaveilua'?_ Mutta»,
huomautti tyttö, takertuen asiaan, »jollei siinä olisi mitään muuta,
niin ette sitä pelkäisi».
»Hyvä Jumala, enhän ole väittänytkään, ettei siinä olisi mitään muuta,
rakas lapsi. Olen vain, kuten jo mainitsin, päättänyt pysytellä
kaukana siitä», selitti Archie Mount käsivarret edelleenkin koko ajan
kierrettyinä tytön ympärille. »Minä puolestani en antaudu siihen
vaaraan! Enkä tekisi sitä teidänkään sijassanne», varoitti hän. »Älkää
tehkö sitä, jos olette viisas —»
Sitten hän äkkiä vaikeni.
Nyt syntyneen äänettömyyden aikana Margaretin olisi pitänyt tuntea
jotakin, jotakin sähköistä, joka ei johtunut ulkosalla riehuneesta
myrskystä; luolassa, jossa he istuivat sylikkäin, muuttui ilmakehä
äkkiä jännittyneeksi kokonaan riippumatta helteestä. Mutta hän oli
sellaisessa mielentilassa, ettei tämä sanoma tehonnut häneen. Se jäi
häneltä huomaamatta.
Hän muisti vain (nyt, kun he olivat pysähtyneet pohtimaan rakkautta),
että hänellä oli tuhansia kysymyksiä esitettävinä kumppanilleen
kokonaan toisesta asiasta. Hän oli aikonut, niin pian kuin sattuisi
sopivaa aikaa, tiedustaa ensiksi: »Herra Mount. _Mitä te oikeastaan
salaatte minulta tästä saaresta, jolla nyt olemme?»_ Mutta nyt he
olivatkin puhelleet ikäänkuin ei sellaista saarta olisi olemassakaan.
Tavatonta. Ikäänkuin he olisivat olleet väliajan päättymistä odottava
tanssipari... tahi lukiokumppanuksia istumassa ja keskustelemassa
myöhään yöllä asuinpaikassaan...
Nyt hän kuitenkin kysyisi Mountilta.
Mutta heti pyyhkäisi uusi ajatus ensimmäisen kysymyksen hänen
mielestään.
Hän huudahti hätääntyneenä. »Minkä tähden sydämenne jyskyttää tuolla
tavoin? Voitteko pahoin?»
»Voinko pahoin?» toisti mies hyvin äreästi. »En. Pahoin? En
tietystikään. Eikä jyskytys kuulukaan sydämestäni», jupisi hän
liikahtaen.
Mutta kyllä se takoi rajusti, hänen sydämensä, Margaretin sydäntä
vasten, tytön levätessä hänen käsivarsillaan, jotka olivat tiukasti
ja rajusti kiertymäisillään hänen ympärilleen, muuttamaisillaan
veljellisen, suojelevan, intohimottoman otteen täydelliseksi
syleilyksi. Hän oli menettämäisillään kylmän harkintakykynsä. Niin
äkkiä, niin aavistamatta. Hänet oli vallannut tunnepuuska.
Muistettakoon, että tämä nuori nykyajan ihminen oli vuosikausia
pitänyt itseään miehenä, jonka oli onnistunut pitää inhimilliset
intohimot loitolla elämästään (vaikka tunnustikin niiden voiman; se
on suunnilleen yhtä helppo tehtävä kuin seljapensaiden tuhoaminen
puutarhojen pientarilta, joihin ne ovat kerran päässeet juurtumaan).
Siispä hän oli kääntänyt selkänsä koko asialle.
Ja nyt se lennähti hänen eteensä!
Eikä ilman varoituksia. Ensimmäisen hän oli saanut kuullessaan
Margaretin äänen alhaalla kallionrinteellä huutavan apua. Häntä
silloin ahdistaneen tuskaisen levottomuuden olisi saattanut herättää
kenen naisen vetoomus tahansa eikä ainoastaan tämän kumppanin,
jonka hän oli nähnyt hylkäävän liikasivistyksen virheet toisen
toisensa jälkeen, tämän tytön, jonka hän sananmukaisesti oli nähnyt
alkavan kukoistaa ja pyöristyä karkean asunsa alla ikivanhojen
ihmelääkkeiden, auringonpaisteen, raittiin ilman, yksinkertaisen
elämän, ruumiinharjoitusten ja unen taikavoimaisesta vaikutuksesta.
Vähitellen oli Margaretin luontaista terveyttä, kauneutta ja viehkeyttä
sumentanut pilvi haihtunut. Joka päivä oli oikean helmen maidonpuhdas
kiehtova säteily alkanut yhä kirkkaammin välkkyä. Sen hän oli nähnyt;
mutta sittenkään hän ei ollut tuntenut sydämellään. Ei tietoisesti...
Mutta toinen varoitus, hurmaava värinä, joka kuumasti oli kiitänyt
hänen olemuksensa läpi tytön lämpöisen, nuorekkaan käden koskettaessa
häntä. Margaret oli kysynyt: _»Pidittekö te minua kädestä veneessä?»_
Se oli riittänyt järkyttämään hänen tasapainoaan, pitämään häntä
rauhattomana ja valppaana, ajamaan hänet pois tytön luota kokonaiseksi
loputtomaksi päiväksi.
Ja sitten myrsky. Hänet heti vallannut vaistomainen pakko lähteä
etsimään Margaretia, kauhea hetki, kun hän tapasi tytön luolan tyhjänä,
hänen tuntemansa taivaallinen huojennus, kun hän ukkoshauteisessa
pimeydessä kuuli taaskin tytön äänen. Sitten ne tunnit, jotka he olivat
viettäneet tässä luolassa kietoutuneina toisiinsa kuten pari _Les
Noyadesissa_.
Siinä ei ollut vaaraa — aluksi.
Sillä tämä viehkeä, kukoistukseensa puhkeava tyttö, odottamaton
häiritsijä, jonka ääni saattoi koskea ja jonka kosketus saattoi millä
hetkellä hyvänsä hurmaavasti värähdyttää, oli jälleen viety häneltä
piiloon. Margaret oli muuttunut taas avuttomaksi lapseksi, kadonneeksi
kissanpojaksi, hänestä riippuvaiseksi orvoksi. Tyttö oli ollut
kuolemanpelon vahassa, häntä oli painanut kauhu, jota Mountin oli ollut
suorastaan pakko tyynnytellä painamalla hänet rintaansa vasten ja jonka
hän oli saanut vaimennetuksi vasta vertaamalla siihen omaa salaista
pelkoaan.
Hyvä Jumala, kuinka hän oli lörpöttänyt...
Mutta se ei ollut pahaksi. Hän oli puhellut Margaretille kuten
inhimilliselle olennolle lainkaan ajattelematta, että hän oli nainen
tai mies, pitänyt häntä vain hädässä olevana ihmisenä. Sukupuoli oli
jäänyt kokonaan syrjään, kokonaan.