Tässä teidän on otettava huomioon eräs seikka, joka tuntunee hieman
uskomattomalta.
Sillä hetkellä ei Margaret lainkaan muistanut tuskaa, joka oli kalvanut
häntä hänen nähdessään Mountin kelloon kiinnitetyn tytönkuvan.
Hän oli unohtanut tuskaiset mietteensä, joita hän oli hautonut,
kunnes näki Mountin uudelleen... oi niin, se oli kuin olikin ollut
mustasukkaisuutta! Mutta siitä heräävän intohimon oiretta ei tuntunut.
Niin vaihtelevia ovat neidon mielialat mieheen nähden. Niin tyyten
erilaisella tuulella hän oli nyt kuin hurmaantuneena kuunnellessaan
Mountin laulua nuotion valaisemassa hämärässä. Hänet vallannut
myrskynpelko oli pyyhkäissyt syrjään hänen kumppaniaan kohtaan
tuntemansa fyysillisen mieltymyksen... Mountista oli tullut suojelija,
luotettava seuralainen. Unohtunut oli alkava huoli, unohtunut sen
aiheuttama, vaivaava, kömpelö ujostelu. Uhkuen luottamusta ja
lapsellista kiitollisuutta Margaret tunsi syvää mielenkiintoa kaikkeen
siihen, mitä hänen ystävänsä oli sinä yönä kertonut.
Nyt hän lausui luonnollisen mieleenjohtuman:
»Entä tyttö?»
»Enidkö?»
»Sekö hänen nimensä on? Onko kelloonne kiinnitetty pienoiskuva
morsiamenne?»
»Kyllä; se on Enidin kuva. Hän teetätti sen eräällä
taiteilijaystävällään minua varten — se on hyvin hänen näköisensä.»
»No, miltä sellaiset seikat tuntuvat morsiamestanne, herra Mount? Mitä
hän niistä sanoo?»
»Sanoo? Hän ei sano mitään erikoista.» (Hän puhui melkein sillä tavoin
kuin olisi morsian ohut heidän parissaan saarella!)
»Täytyyhän hänen puhella kanssanne?»
»Kuinka niin?» Mount naurahti. Margaret tunsi sen värinän. Mies jatkoi:
»Mutta älkää kuvitelko, ettemme tule toimeen keskenämme! Me sovimme
oikein hyvän, Enid ja minä; hän tanssii ihanasti. Ensiksi kohtasin
hänet tanssiaisissa. Niinpä niin, me vain tanssimme ja — mitäs muuta
ihminen tekee? Pelaamme tennistä (hän pelaa huomattavan hyvin). Meitä
pyydetään vierailuille maaseudulle yhdessä. Pelaamme yhdessä golfia.
Ratsastamme. Ei kukaan halua puhella aina.»
»Kyllä ymmärrän. Tarkoitan voivani kuvitella, etteivät ihmiset puhele
alinomaa, vaikka ovatkin kihloissa. Mutta minusta — hänen täytyy
aprikoida — täytyy ajatella, oletteko te — mitä hän ajattelee, herra
Mount?»
Omituisen välinpitämättömästi mies vastasi: »Mitä tytöt ajattelevat?
Nykyajan tytöt, joilla on yllin kyllin harrastuksia, yllin kyllin
sellaista, mikä vie heidän aikansa hupaisesti. Mitä useimmat naiset
todennäköisesti ajattelevat avioliitosta ja muusta semmoisesta?
Jauhavat kuluneita ajatuksia?... Kun heidän ei tarvitse koettaa
vaikuttaa mieheensä, ei heidän ystäviinsä eikä kehenkään?... Sydämensä
sisimmässä?... Kun he ovat ehdottoman vilpittömiä? Minä puolestani
luulen, etteivät he lainkaan ajattele rakkautta.»
»Eivät _ajattele_?» kertasi Margaret kuvaamattoman huvitettuna.
»Eivät tytöt.»
»_Mitä?_» huudahti Margaret.
Koruttomasti ja suoraan kuin veli, viehättyneempänä kuin
keskinkertainen veli Mount sanoi: »No niin, te olette tyttö; entä te
itse? Oletteko te ajatellut sitä niin kovin paljon?»
»Mutta minä en olekaan ollut koskaan kihloissa?»
»Vai niin!» äännähti Mount hiljaa, puolittain halveksivasti.
»Sekö on koetuskivi?»
»Ei kaiketikaan. Mutta minä en ole milloinkaan pitänyt kestään», väitti
sama tyttö, joka oli näytellyt henkivartiostonsa kuningatarta. »Olen
vain —»
»Vain mitä?»
Margaret oli vaiti.
Syvällä sydämessään, Hill-kadun elämän kerrostumien ja lietteen alla,
hän oli palvonut salaista vakaumusta, että rakkauden täytyi tulla
ja sen oli tultava ihmeellisenä... Miten selittää se tälle nuorelle
miehelle?
Mount jatkoi:
»Teidän mielestänne rakkaus ja muu semmoinen on ollut olemassaolon
pääponsi — naisille?»
»Ei —»
»Kyllä; tunnustakaa suoraan! Kyllä, niin luulen. Olen varma, että
äitinne ajattelee niin. No niin, sitenhän se on, tavallaan. Mutta siitä
en ole puhunut. Useimmat naiset eivät nykyaikana kaipaa miestä — eivät
rakkautta ollenkaan.»
»No, mitä sitten?»
»Sitä, mitä he voivat saada elämästä miesten avulla. Taitava,
kunnianhimoinen tyttö — tilaisuuksia. Tilaisuutta esiintyäkseen
ihailtavana emäntänä, kohdata mielenkiintoisia henkilöitä, kenties
matkustaa... olla 'jotakin’. Keskinkertainen tyttö... niin, yleistä
puuhaa ja kiihkoa, mikä kihlausta seuraa, sormuksen valintaa,
onnittelukirjeisiin vastaamista, valokuvien ottamista _Bystanderia_
varten, häiden valmistelua. 'Oi, minun on pyydettävä sinua käymään
niiden ja niiden ystävieni luona, kirjoittamaan loppumattomia
luetteloja vieraista ja haastattelijoista ja lähtemään katsomaan
kaupunkiasuntoa’... Pääasia on heistä luonnostaan lankeava,
kihlautuneista tytöistä. He otaksuvat sen olevan sitä kaikkea, mitä he
puuhaavat, ja että muu on — niin, kirjojen jaaritusta», lopetti nuori
Mount.
Hän ei ollut koskaan ollut niin lähellä sitä Enidiä, joka oli
lupautunut hänen vaimokseen, kuin hän nyt oli tätä toista tyttöä, jonka
taipuisaa vartaloa hän nyt puristi käsivarsillaan ja jonka kasvoja hän
ei nähnyt, koska ne olivat kaksinkertaisessa piilossa, yön pimeyden
salaamina ja painettuina hänen olkaansa vasten. Yhdeksänkolmatta
vuotta kestäneen elämänsä aikana hän ei ollut kertaakaan puhunut niin
avoimesti, niin luontevasti ja tutunomaisesti ainoallekaan tytölle. Ja
ajatella, että tämä tyttö olisi hänelle vieras, jollei olisi sattunut
viime viikkojen aavistamattomia tapauksia! Mutta vain muutamat tunnit —
nämä keskiöisen myrskyn raivotessa suojassa eletyt tunnithan ne olivat
saattaneet heidät (sekä sielullisesti että sananmukaisesti) lähelle
toisiaan.
Vaikka he olisivat viettäneet sivistysoloissa Lontoossa Hill-kadun
varrella vuosikausia, olisi Mount sittenkin lausuillut Margaretille
jokapäiväisiä, kuluneita huomautuksia lattiasta, uusista näytännöistä,
kilpasoudusta, ja tyttö olisi kuunnellut häntä puolella korvalla
osoittamatta kovinkaan suurta kohteliaisuutta.
Mutta nyt hänen rinnallaan lepäävä uskottu ystävätär virkkoi
miettivästi: »Muistan jollekulle maininneeni, että olen aprikoinut,
onkohan rakkaus niin hupaista kuin sen on väitetty olevan.»