Se lähestyi lounaasta, peitti kuun ja vähitellen täytti raikkaan,
merituoksuisen yöilman kaivosonkaloita muistuttavalla raskaalla
tunnulla.
»Kuinka painostavaksi ja helteiseksi ilma muuttuu», mietti Margaret,
»melkein kuin...»
Vaistomaisesti hän joudutti askeliaan.
Sitten hän tunsi koko jännittyneessä olemuksessaan, mitä oli tulossa.
Se valtasi hänet äkkiä samoin kuin maanjäristyksen aavistus, joka
(monien kilometrien päässä) aiheuttaa Uuden Seelannin naisille
äkillisiä pyörtymyskohtauksia. Hän pudotti alppisauvansa maahan.
_»Se se on!»_ varoitti häntä jokainen värisevä hermo.
Tunnettuaan sen hän myöskin näki sen. Ensimmäinen koukerteleva salama
välähti pilvissä.
Ja sitten hän sen kuuli, äänen, joka hyydytti hänen vertaan, pani
hänen jäsenensä vapisemaan, hänen suunsa meni ammolleen ja silmät
laajentuivat kauhusta, leikattu tukka nousi pystyyn. Hänen takanaan
kiiri raivostuneen pedon karjuntaa muistuttava, kaukainen, epäselvä
jyminä.
Hänen ainoa hirmunsa...
_Ukkosilma_...