Mutta palatkaamme saarelle, sitten kun aika oli alkanut siellä kiitää.
Kerran Margaret lausui: »Herra Mount, näyttää siltä, että meidät on
jätetty tänne kuukausimääriksi! Mutta toisin puolin tuntuu kuluneen
vain tunteja; tuntuu siltä, kuin olisimme vain minuutti sitten
katselleet eileniltaista komeata iltaruskoa. Ja katsokaahan, aurinko
alkaa taaskin mennä mailleen!»
Niin, nopeasti oli kultainen päivä kulunut...
Heti sanottuaan: _»Hyvää yötä!»_ oli nuori Mount kerran avannut suunsa
huomauttaakseen: »Toivotamme aina 'hyvää yötä' tässä onnenmaassa.»
Myöhemmin hän ei jaksanut käsittää, minkä tähden hän ei ollut sitä
virkkanut.
Se olisi pannut Margaretin nauramaan. Nyt hän nauroi usein. Hänen koko
olemuksensa elämä oli niin paljoa vilkkaampaa, muita samalla niin
paljon rauhallisempaa! Alituisesti hän uurasti jotakin, joka piti
liikkeessä ennen toimettoman velttoa, sairaloista, nuorta ruumista,
niin että hän illalla vaipui tiedottomuuden tummaan, sametinpehmeään
tilaan ja nukkui niin kauan kuin tähdet kiersivät taivaalla, kunnes
aurinko oli ylhäällä.
Päivällä hän työskenteli ja juoksenteli: hän kasasi puita, rakenteli
luolia kuten lapsi, alkoi koota simpukankuoria. Hän kokeili saaren
hyvätuoksuisilla kasveilla. Hän kehitti sukellustaitoaan. Hän kiidätti
Mountia, ottoveljeään, hietikolla kiveltä kivelle. Hän valmisti
lapsellisen yksinkertaisia koristuksia merilinnunsulista ja omaan
katkaistuun ja tasoitettuun hiuskiehkuraansa pujotetuista marjoista.
Sentapaiset mitättömät seikat tuottivat hänelle riemua. Koko ajan
hän tunsi elämän sykkivän hyvinvoinnin yksitoikkoisen rytmillisessä
tahdissa. Ei mitään tapahtuisi... vähätpä siitä.
Sitten, kun hän oli siten alistunut osaansa, tapahtui jotakin.