Tämä oli tapahtunut vähän aikaisemmin, päivää ennen Margaretin ryöstöä
— tarkoitan hyväaikeista siirtämistä. Oltiin Nizzassa; olin lähtenyt
nuoren Mountin kanssa kävelylle sisämaahan päin lelumaisen kaupungin
laidalla kohoaville rinteille.
Ne, jotka luulevat olevan helppoa onkia tietoonsa nykyajan nuoren
salaisuuksia häneltä itseltään, eivät ole tavanneet hänen kaltaisiaan.
»Onkija» on hän.
Heti kun kokeeksi viittasin tulevaan saariseikkailuun, kääntyi hän
minuun päin, huulillaan herttaisin hymynsä, ja vastasi: »Avioliiton
järjestelyäkö?»
»Niin itse tiedätte, että se on mielessänne», intti hän, kun väitin
vastaan. »_Te_ ajattelette — nuo kaksi joutuvat ihanteelliseen
ympäristöön, ja tyttö ainakin luulee, että hänet on ryöstetty lunnaita
varten. Arvelette, että nuori mies, kun tyttö kerran on kiskaistu irti
sivistyneistä oloista, esiintyy romanttisessa hohteessa. Luulette —»
»Herra Mount, näytte olevan kummallisen varma siitä, mitä ajattelen!»
»Suokaa anteeksi! Jos ikävystytän teitä, niin vaihdetaan puheenaihetta
—»
»Ei sinnepäinkään! Haluan kuulla ajatuksenne siitä.»
»No, olkoon vastuu teidän! Luulette minun ehdottoman varmasti
rakastuvan silmittömästi tähän nuoreen naiseen, koska — jos herra
Lloydin suunnitelma lainkaan onnistuu — minä olen omin silmin
tarkkailemassa, kun hän muuttuu pilaantuneesta hylystä takaisin
luonnolliseksi ihmisolennoksi. Arvelette, että asiaan sekaantuu itse
rakkautta, koska minulla on osuuteni siinä muutoksessa! Lisäksi tulee
läheisyys, meri-ilma, kuutamoinen yksinäisyys, rannalle loiskivat
aallot. Ette jaksa käsittää, miten voisi käydä muutoin kuin niin, että
seikkailun lopussa neiti Verity ja minä olisimme kihloissa —»
Vastustin: »Ettehän välitä edes siitä, että tiedän teidän jo nyt olevan
kihloissa.» (Hän oli, se muistettakoon.)
»Avioliittojen rakentajien mielestä ei sellainen haittaa. Mietitte
itseksenne: 'No, kihlaus ei ole avioliitto.' Se on vain koetusaika.
Nykyajan nuoret mielivät yhtä vähän mennä kihloihin kuin ottaa tytön
kumppanikseen sekaviin juonitteluihin. Ja sitäpaitsi te ette ole
kertaakaan nähnyt nuoren Mountin morsianta», jatkoi nuori Mount
järkkymättömän ystävällisesti. »Kenties se on joku tuollainen pojan
ja tytön liitto, joka purkautuu heti jouduttuaan kosketuksiin
todellisuuden kanssa —»
»_Oliko_ se sitä lajia?»
»Kas vain, se kiinnittää mieltänne!» huudahti tämä tyrmistyttävä nuori
mies, joka osoittautui yhä pidättyvämmäksi, kuta enemmän hän puhui.
Jos hän puheli, täytyi sen koskea muita ihmisiä eikä häntä itseään. Ei
koskaan häntä itseään! »_Te_», syytti hän minua, »luette jaksottaisia
julkaisuja. Kaikki käy kuten jonkun sellaisen jatkuvassa kertomuksessa.
Siitä kehittyy uusi, kiehtova näytelmä —»
»Olette kohtuuton. Te olette sellaisia ihmisiä, joihin ei voi
loukkaantua. Tiedätte sen ja käyttäydytte, sen mukaan. Jaksottainen
kertomus tosiaankin. Mitä tarkoitatte?»
»Edellisten kappaleiden lyhykäinen selostus on kahdeksannella sivulla»,
jatkoi Mount hymyillen minulle somasti. »Mutta koska tämä ei ole
romanttinen sarjajulkaisun kertomus, niin sanonko teille, miten asiat
oikein ovat, miten todennäköisesti käy?»
»Tehkää se kaikin mokomin!»
»Tosielämässä neiti Verity palaa seikkailultaan muuttuneena tyttönä,
kuten hänen setänsä tarkoitus on, reippaana, hilpeänä, uhkeana. Hän
alkaa jälleen entisen elämänsä — niin, ei, ei entiseen tapaan. Ei enää
samanlaista sekaannuttavaa, teennäistä sisäelämää. Hän on oppinut
pitämään huolta itsestään, oppinut nauttimaan elämästään. Hän luopuu
sellaisesta, eroaa kelvottomista ihmisistä. Siihen saakka pitää kaikki
yhtä... Mutta siitä alkaen ohjelma muuttuu.»
»Millä tavoin?»
»No niin, hän _ei_ ole oppinut pitämään minua ainoana hänelle varattuna
miehenä maailmassa. Se on vain puhetapa. Mutta niin ei käy. Ei käy.
Valitan, että särjen teidän romanttisen —»
»Jatkokertomuksen», jupisin. »Mutta koska tiedätte niin paljon, herra
Mount, niin saanko pyytää teitä ilmaisemaan, miten käy. Kestä tulee
Margaretin miesihanne?»
»Nuoresta Oddleystä kenties.»
»Claudesta? Tuosta marionetista, jonka sisällä on vesilähteitä? Mutta
onhan koko tämä hullu suunnitelma punottu sitä varten, että hänet
pelastettaisiin Clauden ja Cynthian seurasta. Kuvitteletteko, että
tyttö vielä ihmistyttyäänkin ajattelisi Claudea?»
»Claude ei ole niin kovin huono», pani Mount vastaan. »Eikö todellisen
rakkauden ja muun sellaisen otaksuta tekevän ihmisestä miestä?»
»Minä vihaan teitä», virkoin. »Kiitän kohtaloa, ettette elänyt minun
tyttöaikanani... Ainakin on vähemmän todennäköistä, että hänen osakseen
tulee Claude, kuin se, että te tulette.»
»Sellaisella tytöllä oli yllin kyllin valinnanvaraa. Jos niitä
ennen oli tusina, on niitä parannuksen jälkeen kaksikymmentä. Ja,
hitto soikoon, olenpa ajatellut, kuka olisi hänelle sopiva mies! Se
punatukkainen nuorukainen, joka antoi hänelle pekingiläisen koiran.
Viehättävä poika.»
»Eric? Oppiarvoton ylioppilas, joka ei edes osaa puhua englantia,
joka ei ole edes kuullut puhuttavan mistään, mitä tapahtui ennen
vuotta 1919? Otaksutteko Margaretin ottavan sellaista poikaa vakavalta
kannalta?»
»Kiltti poika», vakuutti Mount hämmästyttävän välinpitämättömään,
varovaiseen tapaansa. »Joku tyttö voisi saada paljoa huonomman
puolison kuin nuoren Ericin. Ja joka tapauksessa voitte pitää paljoa
todennäköisempänä, että hänestä tulee sulhanen...»
Käännyimme takaisin aamiaiselle.