_Margaret Verity_.»
Sitten alkaneen lyhyen äänettömyyden aikana kirkui lokki. Mount käänsi
katseensa kirjeestä. Hänen kuulijansa suurisilmäiset, soikeat kasvot
olivat muuttuneet.
»Mutta kuulkaahan! Onko tämä teistä pahaa... ehkä minun ei olisi
pitänyt —»
»Olkaa hyvä ja lukekaa toinen», pyysi Margaret, puristaen herkän suunsa
tiukemmalle. »Ajattelin vain, kuinka pitkään aikaan — ei, en tarkoita
täällä. Aikaisemmin. Pitkään aikaan en ole käynyt teatterissa enkä
missään näytännössä kahden kesken äidin kanssa...» (Tämä samoilta
huulilta, jotka olivat huudahtaneet: _»Hölynpölyä, Violet, et suinkaan
aio pakottaa minua luopumaan ystävistäni. Kun sanon jotakin, niin
tarkoitan sitä.»_)
Nyt hän virkkoi: »Olisin hyvilläni, jos lukisitte.» Mount alkoi lukea
toista veljensä saamaa kirjettä.
»Kiitoksia niin hirveän paljon kuvallisista postikorteista, joissa on
ihmisiä hiihtämässä. Se on varmaankin taivaallisen hauskaa. On niin
hyvä, kun ulkomailla on ystävä, jolle saa kirjoittaa ja joka vastaa
kirjeisiin. Mutta olin niin kovin kateellinen Teille, kun saatte
olla siellä ja nähdä sitä kaikkea. Ja ajatelkaahan, että siellä on
joitakuita ihan pieniä lapsia, monta vuotta minua nuorempia! _Kuinka_
toivonkaan, että pääsisin sinne! Kammon Englannin talvea. Niin en
oikeastaan tee, mutta niin kuulin erään meille teekutsuilla tulleen
rouvasihmisen sanovan. Hän oli noita kunnianarvoisia papinleskiä,
hyvin nuori, eriskummaisin vieras, mitä meillä on ollut. Hänellä oli
niin iso, monimutkainen, kultainen rintaneula. En usko, että se oli
oikeata kultaa, ja siinä oli kahdeksan isoa rubinia, enkä usko, että
ne olivat oikeita rubineja, ja siinä oli paikka vielä yhdelle, mutta
siinä ei sitä ollut. Äiti luki juuri tämän kohdan ja sanoo, että on
julmaa ja ilkeätä pilkata toisten ihmisten pukua ja ulkonäköä ja
olemmeko itse niin täydellisiä. En senvuoksi tahtoisi sitä tehdä,
mutta, rakas herra Mount, Te olisitte nauranut niin sydämenne
pohjasta, ja niinpä minun oli kuvailtava häntä Teille vain vähän.
Sanoitte, että leikkihuone tuntuu jäykältä, jos siellä on sellaista,
minkä pitäisi olla äitien kokouksessa, joten ajattelin, kuinka tämä
Teitä huvittaisi toivoen Teidän olevan nyt jo melkein terveen, Teidän
harras ystävänne
_Margaret Verity_.»
Vielä yhden kirjeen Mount luki miellyttäväsointuisella,
hillitynvakaisella äänellään...
»_Rakas Herra Mount_, kuinka voitte? Toivottavasti oikein hyvin.
Kiitoksia hyvin paljon kirjeestänne, mutta ettekö voisi kirjoittaa
musteella, koska lyijykynän jälki oli niin kovin heikkoa, etten saanut
selvää kaikista sanoista, ja kysyin äidiltä, eikä hänkään erottanut
ihan kaikkia. Hän oli hyvän pahoillaan, kun ei erottanut. Kun minun
hyvin pienenä tyttönä piti kirjoittaa lyijykynällä isälle, niin
äiti joskus korjaili sanoja musteella, jotta isä ymmärtäisi, mitä
olin tarkoittanut. Meidän oli tapana osoittaa kirjeet laivayhtiön
konttoriin, koska emme koskaan tienneet, missä isän laiva oli.
Viime yön olin melkein kokonaan valveilla, koska oli ukkosilma ja
minä pelkään ukkosta hirveästi. Koetan olla pelkäämättä, koska olen
merimiehen tytär, mutta yleensä kaikki pelkäävät jotakin. Koetan
niin kovasti, mutta joka kerta kun kuulen jyrinän, en mahda mitään,
mieluummin soisin tiikerejä olevan samassa huoneessa, ja niinpä
menin äidin vuoteeseen. Tämä on hyvin lyhyt, huono kirje, ja antakaa
anteeksi tahra, koska parhaillaan valmistamme nekkuja tilimarkkinoita
varten. Ne ostaa sama rouva, jolla ei ole kaikkia rubineja
rintaneulassaan. Muistattehan, kun kerroin teille, että kun tutustuu
häneen, niin hän on oikein mukiinmenevä. Harras ystävänne MARGARET.»
Mount selvitti kurkkuaan. »Lukekaa loput itse, neiti Verity! Teettehän
niin?»
»Ääneenkö?»
»Hm — ei, jollette pahastu. Minä taidan lähteä uudelleen uimaan, niin
kauan kun on lämmin.»
Hän jätti Margaretin istumaan silmät kirkkaina ja lukemaan nipussa
alimpana ollut kirjettä.
»_Rakas Charles!_
Tuntuu kauhean oudolta ja melkein hävyttömältä puhutella
täysikasvuisia ristimänimellä, olet ainoa täysi-ikäinen, jota olen
nimittänyt niin, mutta koska viimeisessä kirjeessäsi oli: etkö voi
edes kerran nimittää minua muutoin kuin herra Mountiksi, niin teen
sen, ja jollet pidä siitä, niin voit heti ilmoittaa sen, ja minä
kirjoitan herra Mount kaikkiin muihin kirjeisiin, jotka lähetän.
Ole hyvä ja kiitä Wallacea siitä, että hän kirjoitti kirjeen, jonka
sanelit, koska olit venähdyttänyt kätesi. Hänen käsialansa on kaunis,
niin selvä, paljoa helpompi lukea kuin sinun, jollet pahastu.
Pian tulee kevät, ja tuhannet pikkupojat, jotka tulevat Lewesiin
palatakseen valmistavaan kouluun kevätlukukaudeksi, täyttivät koko
junan eilen, kun äiti ja minä olimme siellä. Muistatko, että viimeksi
olimme asemalla sinä päivänä, jona näimme eläintarhan ja sinut ja
Pekka Poikasen ja kaikki, niin paljon tapahtuu aina yhdellä kertaa.
Tiedättekö, herra Mount» (näiden sanojen päälle oli vedetty viiva)
»tiedätkö, Charles, kuulimme, että Victoria-asemalla oli tänään
sattunut kovin kamala tapaus. Koululaisjuna lähti liikkeelle kenenkään
aavistamatta, pari minuuttia ennen määräaikaansa, ja vaunuissa oli
koko joukko äitejä järjestämässä matkatavaroita hyllyille, ja ulkona
paljon poikia katsomassa sateenkaarta, uusia tulokkaita ja muuta
sellaista, ja ihan rauhallisesti ilman vihellystä ja vihreätä lippua
ja mitään muuta juna lähti, ennen kuin poikien äidit ennättivät
ulos, tuoden pysähtymättä heidät kaikki Lewesiin. Eikö heille
käynyt kauheasti, ja heidän poikiaan jäi paljon ihan avuttomiksi
asemasillalle. Heidän oli saavuttava viiden ja viidentoista junassa.
Joukossa oli kaksi veljestä, ja toinen heistä pääsi mukaan, toinen jäi
jälkeen. Ihan kuin raamatussa, mutta hän sai Rumplemayerin kahvilassa
teetä erään tutun pojan äidiltä, joten hän ei ollut millänsäkään. Enää
ei taida olla mitään kerrottavaa paitsi sitä, että lumi sulaa ja puut
tarhassamme paljastuvat. Panen kuoreen sinua varten kaksi lumipisaraa,
jotka voit pistää napinläpeesi. En luule, että tulisi enempää kolmen
pennyn postimerkillä, sillä Sveitsiin on pitkä matka, ja toivon,
etteivät ne kuihtuisi matkalla, mutta jos niin käy, niin pane ne
maljaan, jossa on lämmintä vettä ja vähä suolaa, niin ne virkistyvät
jälleen. Hyvää yötä, rakas Charles ja parhaat terveiset MARGARETILTA.»
Tämä oli ollut lapsen viimeinen kirje hänen ulkomailla olevalle
ystävälleen.
Postileiman päivämäärä osoitti, että se oli saapunut sveitsiläiseen
parantolaan kaksi päivää aikaisemmin, ennen kuin Charles Mount oli
siirtynyt sinne, mihin hänelle ei enää voitu kirjeitä lähettää.
Ne olivat tunneherkän, hartaasti kiintyneen, teeskentelemättömän,
turmeltumattoman nupun — Margaretin! — kirjeitä.
Kun hän nyt luki niitä, tuntui hänestä ikäänkuin hän olisi taivaltanut
äärettömän matkan; hän näki niissä niin erilaisen luonteen!
Liikutettuna, tuntien sydämessään pistoksen hän ajatteli: »Kuinka
kauheaksi olen tullut; minusta olisi tullut niin kiltti äidille ja
kaikille... Kuinka erilaiseksi ihminen muuttuu varttuessaan!»
Mutta juostessaan poukamansa veteen Mount mietti: »Tavattomassa määrin
samanlainen sittenkin!... Sydämensä sisimmässä hän on ihan sama
lapsi...»