Ennen kuin tuomitsette tyttöä ankarasti, ajatelkaa, millaista hänen
elämänsä viime vuosina oli ollut, kuinka heikot ja veltot hänen liian
nopeasti kasvaneen, liian vähän harjoitellun, joutilaan ruumiinsa
lihakset olivat. Ainoa hänen tuntemansa ruumiillinen puuha oli ollut
tanssi, eikä tämä puuha kysynyt tanssilihaksia. Hänen jalkansa
heltyivät, ja hän väsyi; hänen selkänsä tuntui katkeavan. Hän kapusi
kalliolle ja raahasi sieltä oksia, jotka kävivät yhä painavammiksi,
ja viimeisen hakumatkan jälkeen tuntuivat hänen raajansakin liian
raskailta nosteltaviksi ja liian epävarmoilta hänen hallittavikseen.
Hänen sydämensä jyskytti. Hänen kasvoillaan virtasi hiki. Hän puri
hammasta jaksaakseen olla ähkymättä...
Ei ollut kovin kauan siitä, kun oli tilattu auto viemään neiti
Verityä hotellista saman bulevardin varrella, vain kivenheiton päässä
olevaan muotiliikkeeseen, odottamaan kaksi tuntia ja sitten viemään
hänet takaisin. Mutta hervoton neiti Verity, jonka oma se Rolls-auto
oli ja joka valitsi hattuja tukuttain puhumattakaan hinnasta, oli
myöhäisempi kehitysmuoto kuin tanakka pieni Margaret, joka oli kaivanut
sokeriherne-penkkien ojia sussexilaisessa puutarhassa. Me kasvamme
juuristamme. Palaudumme alkuumme. Hämmästyttävän nopeasti alkoi
Margaret Verity saada takaisin perityn, terveen, reippaan rohkeutensa
ja sitkeytensä.
Niinpä hän hammasta purren kiskoi oksaansa rinnettä myöten. Hän raahasi
sen kasalle saakka ja vasta sitten sen pudotti. Mutta hän pudotti sen
niin äkkiä, että nuori Mount, joka parhaillaan nosti omaa oksaansa
läjälle, pyörähti kiivaasti ympäri.
Tyrmistyneenä hän huudahti: »Hyvä Jumala! Tehän olette ihan
nääntynyt... Voi! —»