Edenistä häädetty Eva oli otaksuttavasti ensimmäinen nainen, joka
totteli naisia kannustavaa kiihoitinta — vaihtelunhalua. Aatami,
ensimmäinen vanhoillinen, lienee pahoilla mielin silmäillyt taakseen,
viehättävään laiskojen puutarhaan, jossa työt tekivät itse itsensä
— _siihen paikkaan, jonka hän oli aina tuntenut_. Mutta saattaa
kuvitella, minkälaisin silmin Eva kiihkeän uteliaana katseli Edenin
ulkopuolelle!
Samoin Margaret ollessaan ensimmäistä iltapäiväänsä saarella.
Olisipa perin hupaista todistaa tälle tuskaisen huolestuneelle
miehelle, että hän kykenisi auttamaan työssä, että hänkin kykenisi
osaltaan suoriutumaan pulmista. Hän nautti kavutessaan ensi kerran
kalliolle, punaisten kivijärkäleiden ohitse, harmaiden möhkäleiden ja
pensaiden sekaan ja taaskin pois sieltä. Yhä ylemmäksi — kunnes he
näkivät lehdon ja sen takana olevat kivet ja harmaat kalliot, jotka
auringonpaisteessa hohtivat melkein helmenvalkoisilta niin kauaksi kuin
Margaret erotti saartaan... Ponnistellen eteenpäin kiskomalla pensaita
hän haisteli tuoksua, joka oli jäänyt hänen kämmeneensä, kun hän oli
tarttunut erääseen kasviin (joka oli yhtä iso kuin huvilan portilla
kasvava marunapensas).
»Mikä kasvi tämä on?... Täällä tuoksuaa niin suloiselta kaikki, mitä
poljetaan jalkojen alle! Parempaa — paljoa parempaa kuin _Après la
Pluie_... Mutta tässä on niin tuttu tuoksu. Muistuttaa, jostakin, mitä
olen _maistanut_. Mikä se on... miksi sitä nimitetään, herra Mount?»
Nuori Mount valitti, ettei hän juuri tuntenut kasvien nimiä. Hän oli
ollut lausumaisillaan sanan »vermouth», mutta eihän »vermouth» ole
troopillinen kasvi, eikä hän saanut antaa tuolle lemmon tytölle aihetta
esittää lisää kiusallisia kysymyksiä. Niinpä hän joudutti askeliaan —
ja läähättäen, hengittäen keuhkojensa sellaisilla osilla, joiden ei
ollut tarvinnut toimia pitkiin aikoihin, Margaret kiipesi jälessä,
vetäen sieraimiinsa auringon lämmittämän, aromaattisen, hänen polviinsa
takertuvan tiheikön tuoksun.
»Tästä varmaankin johtuu, että saaren sisäosista puhaltava tuuli
tuoksuaa — niin suloiselta.»
»Niin kai», myönsi Mount.
Tuskastunut nuori mies välitti vähät siitä, mille mikin lemusi. Hän oli
vimmaisen harmissaan ja kärsimätön, ja hänen oli pidettävä se salassa.
Kuinka pitkäksi ajaksi aikoi se vanha veitikka jättää hänet tänne tuon
lemmon tytön seuraksi, joka uskoi, että he kaksi olivat viimeinen
Robinson Crusoe-pari — ja joka oli pidettävä siinä uskossa?
Hän oli antanut sanansa... Empimättä hän oli antanut sanansa vanhalle
Lloydille... Ja tämänaamuisessa kirjeessä Lloyd-vanhus oli lausunut:
»Uskon M:n Teidän huostaanne siihen saakka, kunnes palaan. Aika on
epävarma. Pitäkää kaikki salassa, kuten on sovittu!»
»_Kuten on sovittu_»... Vanhan vintiön mielilauseita. Mountin oli
sopeuduttava siihen — sallittava vierellään rinnettä myöten kipuavan
tyttösen kuvitella — niin, kaikkea, mitä kuvitteli. Hän ei voisi jättää
tyttöä tunniksikaan — vaikkapa he kahdessa tunnissa ennättäisivätkin
perin mieluisten ihmisten pariin.
Täällä he nyt olivat, hyljättyinä omin voimin ponnistelemaan saadakseen
ravintoa ja lämpöä, yhtä varmasti kuin olisivat maailman toisella
äärellä.
»Niinpä niin», mietti Margaret, hilliten toistaiseksi raivoaan.
»Antaa mennä vain!»... Ja kun Mount ja hän saapuivat kallion laella
olevalle, rosoiselle, luonnon luomalla pengermälle ja siellä kasvavaan
eukalyptus-, rautatammi- ja öljypuulehtoon, syventyi edellinen osaansa
ja huudahti vakuuttavasti pahoittelevansa, ettei hänen veitsensä ollut
hieman vankempi ja että sen terän katkeaminen olisi tuhoisa onnettomuus.
»Luonnollisesti», jupisi Margaret tosissaan. »Ainoa vehje, jolla voimme
perata kalojamme ja vuoleksia mitään!»
»Aion kiivetä tuonne», ilmoitti Mount, mitaten katseellaan, kuinka
korkealla oli seuraava oksa, jonka hän mieli katkaista. »Nakerran sitä
puoliväliin saakka ja käyn sitten riippumaan siihen, joten painoni
murtaa sen. Jos suvaitsette vain siirtyä syrjään, neiti Verity —»
Neiti Verity astui nopeasti sivulle pensaikkoon ja jäi katsomaan miehen
puuhia.