I
Poistumme taaskin Rivieran rannikolta ja jätämme sinne siellä
tungeksivat kaiken maailman ihmiset etsimään cocktailin
tarjoilupaikkoja, ruokahalua kiihoittavia ryyppyjä. Jätämme Oddleyt
ikkunapöydän ääreen Ruhlin aurinkoisimpaan soppeen katselemaan ohi
meneviä argentiinalaisia seikkailijattaria, viittoilevia juutalaisia
miljoonamiehiä, huvikseen vetelehtiviä laiskottelijoita, joiden
vispilämäiset vartalot oli verhottu poikamaisiin muotinuken pukuihin
ja joiden himmeiden, pälyilevien silmien alla oli tumman sinipunaiset
puolikuut — jätämme heidät tarkkailemaan näitä ja pohtimaan Peggyn
arvoituksellisen salaperäistä (»sillä jotakin lemmon salaperäistä siinä
on») pakoa.
Palaamme sen tytön luokse, jonka ympärille koko tämä vyyhti on
kiedottu. Palaamme kaukaiselle ranta-kaistaleelle, jossa paloi nuotio,
häiritsemättömälle, päivänpaisteiselle, yksinäiselle poukamalle, jossa
hän istui, lausuen haaksirikkokumppanilleen:
»Herra Mount! Sanokaahan! Olemmeko ainoat ihmiset tällä saarella?»
»En vielä ole käynyt tarkastamassa koko saarta», vastasi nuori Mount.
Mitä muuta hän olisi voinut sanoa? Monista syistä alkoi hänestä olo
tuntua yhä tukalammalta. Paksukorkoisella kengällään hän tasoitteli
kivilohkareensa vieressä olevaa kuoppaiseksi potkittua hiekkaa. Ajan
voittaminen, se oli hänen tehtävänsä, arveli hän. Hän virkkoi: »En
tiedä, keitä tai mitä täällä saattaa olla. Ymmärrättehän — en ole
ennättänyt muuta kuin kävellä vähän matkaa puron vartta ylöspäin ja
tutkia tätä poukamaa sekä sitä, josta te tulitte, samoin kuin tuota
toista.» Keikauttaen tummaa päätään taaksepäin, hän nosti kättään
ärtyisesti, liikauttaen sitä tavallisesti niin ihailtavan hyvin
harjattuun, erinomaisesti hoidettuun, nyt joka suuntaan pörröttävään
tukkaansa päin. »Tällä rantaosalla näyttää olevan täydellinen sarja
näitä pikku lahdelmia —»
»Olemme saarella, emmekö ole?»
»Kyllä.» (Hän oli hyvillään siitä, että se ainakin oli totta.) »Tämä on
_saari_; se on varmaa, neiti Verity.»
»Entä setäni?»
»Neiti Verity, en tiedä — vakuutan juhlallisesti kunniasanallani, etten
tiedä. Kunpa Jumala soisi minun tietävän! Hän saattaa olla saarella.»
Ja samalla kun nämä lauseet sysäyksittäin lähtivät Mountin huulilta,
kiehui raivo hänen sydämessään.