I
Vaihtelu on elämän suola; vaihtelun ja vastakohtien oli luotava uutta
eloa Margaretille, joka näin oli äkkiä temmattu kasinolta luolaan!
Jättäkäämme hänet sinne toistaiseksi palataksemme ylellisen komeaan
makuuhuoneeseen, viimeiseen, jossa tämä sairaloinen sybariitti oli
nukkunut — hänen Nizzassa valitsemansa hotellin alakerran tilavimpaan
huoneeseen.
Siellä oli ilma ummehtunut, kuuma ja tympeä. Ja kuinka kuolettavan
persoonaton kaikkien hotellien makuuhuoneiden kuolettavan persoonaton
kaikkien hotellien makuuhuoneiden »tuntu» on! Sen huikaisevan valkea
ripoliinimaali ja pöyheät hillonpunertavat pehmikkeet neutralisoivat
kaikkien niiden vieraiden vaikutuksen, joiden hatut olivat saattaneet
kuvastua sen vinossa olevista peileistä, joiden kaunistuspullot olivat
kimallelleet sen lasisilla hyllyillä ja joiden vaipat olivat riippuneet
sen vaatekomeron nauloissa.
Sinä aamuna, joka ensiksi näki Margaretin saarellaan perkaamassa kaloja
— oi, mikä vastakohta! — olimme me, Margaretin äiti ja minä, sullomassa
kokoon Margaretin tavaroita.
Minkälainen sekamelska siellä olikaan! Kaikenlaista kamaa oli
hajallaan ja läjissä makuuhuoneen vuoteella, tuoleilla ja matolla
sekä sen vieressä olevan kylpyhuoneen hyllyillä, tuoleilla ja
kaakelilattialla. Kaikkea peitti paksu kerros ihojauhetta. Siellä oli
myöskin kummastuttava määrä kaunistusaineiden ja lääkkeiden jätteitä.
Rautatabletti-rasioita, vismuttia ja muita ihmeaineita sisältäviä,
jotka olivat olleet tuntemattomia ja aina pysyisivät tuntemattomina
Margaretin äidille, ruuan sulatushäiriöitä parantavia valmisteita
kieri silloin tällöin näkyviin, kun nostelin vaatekappaleita. Ruumis
on enemmän kuin puku; mutta kuinka ihmeellisiä leninkejä lapsi olikaan
jättänyt jälkeensä! Uutuusarkuista tuli näkyviin hienouksia, röyhelöitä
ja pukeutumisturhuuksia. Sekaisin hänen omaisuutensa syydettiin kasaan.
Ilman maun opastusta (sillä perijätär osti ilmeisesti kaikkea, mitä
hänelle tarjottiin) hän oli tuhlauspuuskan vallassa täyttänyt huoneensa
pukutaiteilijain, hattumuotien keksijäin, hajuvesien valmistajain,
_lingerie de luxen_ luojien näytteillä, joissa oli valmistajan
nimi. Nimi »Margaret» oli sinipunervalla emaljivärillä riipusteltu
norsunluuselkäisiin harjoihin, käsipeileihin, jauherasioihin ja
käsienhoitovehkeisiin, joita oli kokonainen varasto. Mutta missään ei
näkynyt ainoatakaan yksilöllistä merkkiä Margaretista — lukuunottamatta
hopeapuitteista, virkapukuisen Jack Verityn kuvaa, isän viimeistä
lahjaa pikku tyttöselleen.
Sen puolittain piilotti paljoa isompi, kirjoituksella »Yevonde»
varustettu valokuva, joka esitti kahta velttoa, iltapukuista
nuorukaista käsikkäin, oopperahatut päässä, monokkeli silmässä ja keppi
kädessä.
»Claude ja Cynthia», huoahti Margaretin äiti vilkaistessaan siihen.
»Cynthia?»
»Hän meni eräisiin tanssiaisiin puettuna Claudeksi nähdäkseen, kuinka
moni heidän ystävistään pitäisi häntä veljenä», selitti Violet Verity,
lajitellen pareiksi ohuita, jalan värisiä, hämähäkinverkosta kyhättyjä
tekeleitä, lapsen sukkia. »He ovat täällä tuossa paikassa.»
»Luulin heidän saapuvan tänne jo monta päivää sitten.»
»Heille sattui joku viivytys, ja minä olin siitä niin kovin hyvilläni;
mutta nyt he ovat täällä!... He soittivat tänne hotellistaan tänä
aamuna heti saavuttuaan. Ilmoittivat tulevansa heti ehdittyään kylpeä
ja pukeutua!»
»Kerroitko heille, että Margaret on —»
»En. Puhelimessa? Kuinka olisin voinut? Mutta nyt minun on selitettävä
heille — tai oikeammin oltava selittämättä heille. Oi, rakas, kuinka
mutkallista elämä on!... Miksi saliin herttaisen Tom-sedän taivuttaa
itseni suostumaan siihen?»