Päivällinen »Ritzissä»

I

Päivällinen »Ritzissä» toi sarjan yllätyksiä, mutta ei sellaisia kuin

olin valmistautunut näkemään.

Olin otaksunut, että Margaret ja Kumppanit tekisivät tyrmistyttävän

vaikutuksen herra Lloyd-Rip-Van-Winkleen. En aavistanutkaan, että Rip

Van Winkle itse antaisi läksytyksen.

Hän ei puhunut sinnepäinkään kuin oli odotettu, ei pahoitellut

olevansa kokonaan ymmällä tässä nykyaikaisessa Babylonissa, joka hänen

kaltaisestaan vanhasta jäärästä tuntui uudelta maailmalta.

Hänen ensimmäinen rauhallisesti lausuttu huomautuksensa oli:

»’Ritziin’, vai niin? Luulin, ettei ’Ritz’ ole kovinkaan huvittava

paikka juuri nykyisin. Minulle on kerrottu täkäläisen hotellielämän

muuttuvan joka kuukausi. Jollakin viikolla voi käydä vain Claridgen

ravintolassa. Sitten ei siellä kohtaa ainoatakaan ihmistä. Kaikki ovat

Berkeleyssä. Varmastikin haluavat jotkut näistä nuorista tanssia. Minkä

tähden emme siis ole 'Lähetystötalolla’? Epäilemättä on heistä joku

siellä jäsenenä. No niin, koska kerran olet kaikki järjestänyt, rakas

Violet, niin miksi emme söisi päivällistä ’Ritzissä’ ja lähtisi sitten

tanssimaan johonkin hilpeämpään paikkaan?»

Eipä niinkään hullusti niin sanotulta aarniometsän kontiolta, vai

mitä? Hänen kasvonsa olivat rattoisan teräväpiirteiset, paahtuneet

heleän kastanjanruskeiksi ja sileiksi ajellut. Ei ainoatakaan karvaa

koko kasvoissa, mutta runsaasti päässä — jykevässä, kaunismuotoisessa

päässä, jota peitti sekava tukka, tuuhea, tiheä ja kiharainen kuin

naava. Hänen melkein yhteen kasvaneet kulmakarvansa olivat samanlaista

naavaa. Niiden alta tuikkivat silmät kirkkaina kuin pojalla, joka on

pitämässä vesillä ensimmäistä leikkipurttaan. Hän oli toimelias ja

reipas kolmenseitsemättä ikäinen mies, ja Etelä-Amerikassa olivat häntä

niin kauan pidättäneet jotkin laivauspuuhat. Olin erottavinani sanat

»rannikkojen välinen».

(Tässä yhteydessä pyydän anteeksi, että olen naismaisen epätäsmällinen.

Miesten »liike»-puolta osaan kuvata vain sellaisilla sanoilla, joita

olen kuullut heidän käyttävän. Tavallisesti olen nekin unohtanut, joten

saatan käyttää vääriä nimityksiä. Kohtapuoleen ehkä kaikki naiset

perehtyvät tarkoin miesten toimialoihin ja ammatteihin, samoin kuin,

esimerkiksi, miehet itse ovat tutustuneet naisten pukunimistöön. Enää

ei mies sano: »En nähnyt, mitä sillä naisella oli yllään. Jotakin

untuvanpehmoista tai läpikuultavaa se näytti olevan. Shiffoniksi te

taidatte sitä nimittää.» Nykyisin nuori miespuolinen tarkkailija

tietää heti, oliko »se» georgettea vaiko harsokangasta, miten se oli

valmistettu ja mistä Molyneuxin mallista se oli jäljennetty.)

Mutta lopetan tämän lörpöttelyn palatakseni mustaan lampaaseen,

Tom-setään. Hän oli noin sataseitsemänkymmentäkaksi tai -kolme,

sentimeriä pitkä ja teki sellaisen vaikutuksen, että hänen rintansa

ympärysmitta oli yhtä suuri kuin pituutensakin. (Sellaista luullakseni

nimitetään vankaksi ruumiinrakenteeksi tahi, kuten miehet sanovat,

sellainen on miehellä hyvä!) Minä en huomannut, että hänen kauluksensa

(kuten Cynthia Oddley myöhemmin moitti) oli yhtä laaja kuin vyö, joka

olisi ylettänyt toisen Tom-sedän uumenille. Hänen musta, välkkyvä

kravattinauhansa ja kielonippunsa miellyttivät minua. Pidin myöskin

siitä, että tämä valkohapsinen merikarhu istui vakavana paikallaan,

nojaten tuolinsa selkämykseen, ja puhui vähän, samalla kun hänen

silmänsä, yhtä vilkkaat ja valppaan väijyvät kuin sisiliskon kieli,

ottivat huomioon... _kaikki._

»Ritzissä» emme olleet yksityisessä huoneessa.

Cynthia oli selittänyt, että pitkä pöytä ruokasalissa, jossa saattoi

nähdä kaikki muutkin päivällisvieraat, olisi paljoa hupaisempi.

Seurueessamme olivat: ensinnä tietysti Verityt, sitten sota-ajan

jälkeiset nuorukaiset, jotka kymmentä päivää aikaisemmin olin kohdannut

Verityjen vanutäytteisessä huoneessa, minä, setä Tom ja kookas,

miellyttävä, lempeä-ääninen nuori mies, joka oli kävellyt kanssani

Hill-kadulla, nykyajan lapsi, joka oli tuntunut jonkun verran eroavan

toisista — nuori herra Mount. Hän istui vastapäätä minua. Toisella

puolellani istui setä Tom ja toisella muuan Margaretin henkivartija,

jolla oli sellainen kunnia, että häntä (hänen liikkuessaan kerhoissa ja

ravintoloissa ja kävellessään Piccadillyssa) alituisesti erehdyttiin

luulemaan Walesin prinssiksi.

Aluksi oli pöytäkeskustelu vähemmän vuoropuhelua kuin samaa epäselvää

sorinaa, joka oli täyttänyt vanutäytteisen huoneen... Aluksi kuului

vain seuraavanlaisia katkelmia:

... »Juokse hornaan, hylkiö! Missä sinä istumassa täällä ensimmäisenä

iltana Luulin hänen olevan Ihmeteltävän kurja Nelson Avaimet oi

katsohan tuota puolista urheilijakerholla Cochranin uusi esitys

IH-meellinen Dempsey-nainen tuolla ihan kuin Tulen keskiviikko-iltana

Margaretin leninki Phyllis Titmuss ei viereisessä pöydässä ei siellä;

_tuolla!_ kamalannäköistä väkeä täällä tänä iltana Eric, eikö niin?

Minä MITÄ?»

Sillä välin Tom-setä haasteli minulle hiljaisella bassoäänellä

valtamerimatkastaan Riosta Englantiin.

»Ei mikään vedä vertoja merimatkalle», erotin tarkkaillessani

hänen merirosvonsilmäänsä, joka harhaili ympäri 'Ritzin’ salia. Se

tähyili ylettömin kultakirjailuin koristettua huonetta ja lähetti

tukikohtaansa, aivoihin, paljon huvittavia tietoja. Olisin kovin

mielelläni halunnut tietää, mitä Tom-setä piti kaikesta, koristeiden

muutoksista, uudesta valaistuksesta, uusista muodeista, uusista

hiuslaitteista, Englannin naisten kasvoista, joita oli alettu maalata

paljon enemmän kuin hänen viimeksi käydessään kotimaassa. Mutta

silmissään hänelle ominainen tuike ja äänessään entinen sointu hän

edelleen kuvaili, kuinka kauniina »ilma pysyi koko matkan... hohtavan

sininen... lintuja seurasi... myöskin delfiinejä, leikkien aallokossa,

ymmärrättehän, uiden kilpaa laivan ympäri; niitä oli parvittain.

Kokonaisia laumoja —» Taaskin vilkaisu ympäri salia.

Otaksuttavasti hän oli mielessään arvioinut, minkälaisia kaikki

näköpiirissä olevien pöytien ääressä istuvat ihmiset ja Margaretin

henkivartijat olivat luonteeltaan ja mitä he puuhasivat. Noiden

hivutautisia muistuttavien, kalpeiden nuorukaisten kanssa hän tuli

toimeen hyvin, pakisten heille moottoriveneistä ja merikelpoisista

pursista. Saatoin miltei kuulla hänen koko ajan ajattelevan: »Mitä

nämä oikeastaan ovat? Nuori Oddley? Läpikotainen tomppeli, mutta

herrasmiehen näköinen, sille ei mahda mitään. Onko hän sukunsa ainoa

elossaoleva jäsen? Mitenkähän tiluksille käy hänen hallussaan?...

Tuo Margaretin kanssa keskusteleva nuorukainen näyttää varsin

vilpittömältä; mutta hänen kerrotaan aikovan suorittaa lainopillisia

tutkintoja. Entä tuo toinen, punatukkainen miekkonen? Hänen isänsä

lienee ansainnut rahaa. Tuo insinööri. Toivottavasti hän menestyy,

mutta sillä alalla on kaikkialla kiihkeä kilpailu.» Hän ja pöydän

toisella puolen istuva nuori Mount nyökkäsivät toisilleen hyvin

ystävällisesti.

Himmennyt helmi: Romaani · 第 31 / 218 题