I
Päivällinen »Ritzissä» toi sarjan yllätyksiä, mutta ei sellaisia kuin
olin valmistautunut näkemään.
Olin otaksunut, että Margaret ja Kumppanit tekisivät tyrmistyttävän
vaikutuksen herra Lloyd-Rip-Van-Winkleen. En aavistanutkaan, että Rip
Van Winkle itse antaisi läksytyksen.
Hän ei puhunut sinnepäinkään kuin oli odotettu, ei pahoitellut
olevansa kokonaan ymmällä tässä nykyaikaisessa Babylonissa, joka hänen
kaltaisestaan vanhasta jäärästä tuntui uudelta maailmalta.
Hänen ensimmäinen rauhallisesti lausuttu huomautuksensa oli:
»’Ritziin’, vai niin? Luulin, ettei ’Ritz’ ole kovinkaan huvittava
paikka juuri nykyisin. Minulle on kerrottu täkäläisen hotellielämän
muuttuvan joka kuukausi. Jollakin viikolla voi käydä vain Claridgen
ravintolassa. Sitten ei siellä kohtaa ainoatakaan ihmistä. Kaikki ovat
Berkeleyssä. Varmastikin haluavat jotkut näistä nuorista tanssia. Minkä
tähden emme siis ole 'Lähetystötalolla’? Epäilemättä on heistä joku
siellä jäsenenä. No niin, koska kerran olet kaikki järjestänyt, rakas
Violet, niin miksi emme söisi päivällistä ’Ritzissä’ ja lähtisi sitten
tanssimaan johonkin hilpeämpään paikkaan?»
Eipä niinkään hullusti niin sanotulta aarniometsän kontiolta, vai
mitä? Hänen kasvonsa olivat rattoisan teräväpiirteiset, paahtuneet
heleän kastanjanruskeiksi ja sileiksi ajellut. Ei ainoatakaan karvaa
koko kasvoissa, mutta runsaasti päässä — jykevässä, kaunismuotoisessa
päässä, jota peitti sekava tukka, tuuhea, tiheä ja kiharainen kuin
naava. Hänen melkein yhteen kasvaneet kulmakarvansa olivat samanlaista
naavaa. Niiden alta tuikkivat silmät kirkkaina kuin pojalla, joka on
pitämässä vesillä ensimmäistä leikkipurttaan. Hän oli toimelias ja
reipas kolmenseitsemättä ikäinen mies, ja Etelä-Amerikassa olivat häntä
niin kauan pidättäneet jotkin laivauspuuhat. Olin erottavinani sanat
»rannikkojen välinen».
(Tässä yhteydessä pyydän anteeksi, että olen naismaisen epätäsmällinen.
Miesten »liike»-puolta osaan kuvata vain sellaisilla sanoilla, joita
olen kuullut heidän käyttävän. Tavallisesti olen nekin unohtanut, joten
saatan käyttää vääriä nimityksiä. Kohtapuoleen ehkä kaikki naiset
perehtyvät tarkoin miesten toimialoihin ja ammatteihin, samoin kuin,
esimerkiksi, miehet itse ovat tutustuneet naisten pukunimistöön. Enää
ei mies sano: »En nähnyt, mitä sillä naisella oli yllään. Jotakin
untuvanpehmoista tai läpikuultavaa se näytti olevan. Shiffoniksi te
taidatte sitä nimittää.» Nykyisin nuori miespuolinen tarkkailija
tietää heti, oliko »se» georgettea vaiko harsokangasta, miten se oli
valmistettu ja mistä Molyneuxin mallista se oli jäljennetty.)
Mutta lopetan tämän lörpöttelyn palatakseni mustaan lampaaseen,
Tom-setään. Hän oli noin sataseitsemänkymmentäkaksi tai -kolme,
sentimeriä pitkä ja teki sellaisen vaikutuksen, että hänen rintansa
ympärysmitta oli yhtä suuri kuin pituutensakin. (Sellaista luullakseni
nimitetään vankaksi ruumiinrakenteeksi tahi, kuten miehet sanovat,
sellainen on miehellä hyvä!) Minä en huomannut, että hänen kauluksensa
(kuten Cynthia Oddley myöhemmin moitti) oli yhtä laaja kuin vyö, joka
olisi ylettänyt toisen Tom-sedän uumenille. Hänen musta, välkkyvä
kravattinauhansa ja kielonippunsa miellyttivät minua. Pidin myöskin
siitä, että tämä valkohapsinen merikarhu istui vakavana paikallaan,
nojaten tuolinsa selkämykseen, ja puhui vähän, samalla kun hänen
silmänsä, yhtä vilkkaat ja valppaan väijyvät kuin sisiliskon kieli,
ottivat huomioon... _kaikki._
»Ritzissä» emme olleet yksityisessä huoneessa.
Cynthia oli selittänyt, että pitkä pöytä ruokasalissa, jossa saattoi
nähdä kaikki muutkin päivällisvieraat, olisi paljoa hupaisempi.
Seurueessamme olivat: ensinnä tietysti Verityt, sitten sota-ajan
jälkeiset nuorukaiset, jotka kymmentä päivää aikaisemmin olin kohdannut
Verityjen vanutäytteisessä huoneessa, minä, setä Tom ja kookas,
miellyttävä, lempeä-ääninen nuori mies, joka oli kävellyt kanssani
Hill-kadulla, nykyajan lapsi, joka oli tuntunut jonkun verran eroavan
toisista — nuori herra Mount. Hän istui vastapäätä minua. Toisella
puolellani istui setä Tom ja toisella muuan Margaretin henkivartija,
jolla oli sellainen kunnia, että häntä (hänen liikkuessaan kerhoissa ja
ravintoloissa ja kävellessään Piccadillyssa) alituisesti erehdyttiin
luulemaan Walesin prinssiksi.
Aluksi oli pöytäkeskustelu vähemmän vuoropuhelua kuin samaa epäselvää
sorinaa, joka oli täyttänyt vanutäytteisen huoneen... Aluksi kuului
vain seuraavanlaisia katkelmia:
... »Juokse hornaan, hylkiö! Missä sinä istumassa täällä ensimmäisenä
iltana Luulin hänen olevan Ihmeteltävän kurja Nelson Avaimet oi
katsohan tuota puolista urheilijakerholla Cochranin uusi esitys
IH-meellinen Dempsey-nainen tuolla ihan kuin Tulen keskiviikko-iltana
Margaretin leninki Phyllis Titmuss ei viereisessä pöydässä ei siellä;
_tuolla!_ kamalannäköistä väkeä täällä tänä iltana Eric, eikö niin?
Minä MITÄ?»
Sillä välin Tom-setä haasteli minulle hiljaisella bassoäänellä
valtamerimatkastaan Riosta Englantiin.
»Ei mikään vedä vertoja merimatkalle», erotin tarkkaillessani
hänen merirosvonsilmäänsä, joka harhaili ympäri 'Ritzin’ salia. Se
tähyili ylettömin kultakirjailuin koristettua huonetta ja lähetti
tukikohtaansa, aivoihin, paljon huvittavia tietoja. Olisin kovin
mielelläni halunnut tietää, mitä Tom-setä piti kaikesta, koristeiden
muutoksista, uudesta valaistuksesta, uusista muodeista, uusista
hiuslaitteista, Englannin naisten kasvoista, joita oli alettu maalata
paljon enemmän kuin hänen viimeksi käydessään kotimaassa. Mutta
silmissään hänelle ominainen tuike ja äänessään entinen sointu hän
edelleen kuvaili, kuinka kauniina »ilma pysyi koko matkan... hohtavan
sininen... lintuja seurasi... myöskin delfiinejä, leikkien aallokossa,
ymmärrättehän, uiden kilpaa laivan ympäri; niitä oli parvittain.
Kokonaisia laumoja —» Taaskin vilkaisu ympäri salia.
Otaksuttavasti hän oli mielessään arvioinut, minkälaisia kaikki
näköpiirissä olevien pöytien ääressä istuvat ihmiset ja Margaretin
henkivartijat olivat luonteeltaan ja mitä he puuhasivat. Noiden
hivutautisia muistuttavien, kalpeiden nuorukaisten kanssa hän tuli
toimeen hyvin, pakisten heille moottoriveneistä ja merikelpoisista
pursista. Saatoin miltei kuulla hänen koko ajan ajattelevan: »Mitä
nämä oikeastaan ovat? Nuori Oddley? Läpikotainen tomppeli, mutta
herrasmiehen näköinen, sille ei mahda mitään. Onko hän sukunsa ainoa
elossaoleva jäsen? Mitenkähän tiluksille käy hänen hallussaan?...
Tuo Margaretin kanssa keskusteleva nuorukainen näyttää varsin
vilpittömältä; mutta hänen kerrotaan aikovan suorittaa lainopillisia
tutkintoja. Entä tuo toinen, punatukkainen miekkonen? Hänen isänsä
lienee ansainnut rahaa. Tuo insinööri. Toivottavasti hän menestyy,
mutta sillä alalla on kaikkialla kiihkeä kilpailu.» Hän ja pöydän
toisella puolen istuva nuori Mount nyökkäsivät toisilleen hyvin
ystävällisesti.