Ulkona oli hieman marraskuun sumua.
Mutta kuinka taivaallisen virkistävältä se tuntuikaan äskeiseen
verrattuna! Kuinka huojentavaa oli päästä ulos tukahduttavasta
pesästä, josta juuri olin lähtenyt ja joka oli täynnä suitsutusta ja
tupakansavua, teetä, cocktailia, brilliantinea, itämaisia verhoja,
ihojauhetta, bullterrierejä, hyasintteja ja ihmisiä!
Ja kuinka keveätä sellaisen babelimaisen, yhtenäisyyttä vailla olevan
lörpöttelyn jälkeen oli myöskin vastailla kokonaan toisenlaisen nuoren
miehen miellyttävä-äänisiin kysymyksiin!
En ollut kuullut hänen nimeään. Oliko hän Margaretin henkivartijoita?
Hän näytti vanhemmalta. Ja hän tuntui, kuten jo mainitsin,
toisenlaiselta.
Mutta hän oli ihan muodinmukainen! Hänellä oli samanlaiset vaatteet,
samanlainen hoikka vartalo kuin toisilla, ja hänen tukkansa oli
leikattu samalla tavoin kuin toistenkin. Hän ei kuitenkaan ollut
ottanut osaa »raukeus»-kilpailuun eikä väittelyyn siitä, kuka heistä
viimeisten kahdeksantoista kuukauden aikana oli ollut vuoteessa
vähimmän määrän tunteja. Yleensä hän oli puhunut vain vähän ja
silloinkin kuin sattumalta, kilparatsastuksesta. En silti saanut
selville, oliko hän ollut toisten mukana kilpailuja katsomassa. En
nähnyt hänen kasvojaan, ennen kuin ehdimme kadulle. Hänellä oli
päällystakki, mutta panin merkille, ettei hän vetänyt sitä ylleen,
vaikka ilma olikin kolea.
Koko hänen olentonsa teki ulko-ilmassa oleskelleen miehen
vaikutuksen... Häntä katsellessa tulivat mieleen avoimet lakeudet,
tuuli, ripeästi vierivät aallot ja (jollei se ollut katsojan
mielikuvitusta) peloton avomielisyys.
Hän oli kookas nuori mies, mutta liikkui kevyesti ja sirosti samoin
kuin niin moni muu sopusuhtaisesti kehittynyt raskassarjalainen.
»Onko meillä sama matka?» kysyi hän.
Hänen käytöksensä oli ystävällinen ja miellyttävä. »Sepä hyvä. Saanko
kävellä seurassanne? Mihin aikaan olette perillä? Vai niin! Sitten
ennätän parhaiksi jalokivikauppiaani liikkeeseen, ennen kuin se
suljetaan.» Astellessamme eteenpäin hän uskoi minulle, että hänen oli
mentävä katsomaan sormusta. Hiukan hymyillen hän lisäsi rattoisasti:
»Kyllä se _on_ kihlasormus, jos aioitte tiedustaa sitä. Mutta ei,
minun ei tarvitse valita. Asia on niin, että morsiameni on pudottanut
sormuksestaan kiven, ja nyt menen katsomaan, saataisiinko sen tilalle
samanlainen.»
Hän oli siis kihloissa.
Ihmisten tavalliseen turhanpäiväiseen tapaan aprikoin, minkähänlainen
hänen morsiamensa oli; olikohan hän kaunis? Onnellinen hän varmaankin
oli, ajattelin. Tämä nuori mies oli perin miellyttävä. Arvioin
hänen olevan suunnilleen yhdeksänkolmattavuotiaan. Sivuuttamiemme
katulamppujen valossa hän näytti olevan soreakasvoinen ja
ihonväriltään, kuten olen kuullut sanottavan, »valetumma». Sillä vaikka
hänen hiuksensa olivat melkein yhtä mustat kuin hänen kravattinsa
ja vaikka hänen kulmakarvansa olivat tuuheat, ei hänen ihonsa ollut
kyllin tumma ollakseen pikimustan tukan mukainen, vaan vaalea ja
hieman pisamainen. Ja kun hän katsoi suoraan silmiin, oli myöskin
keinotekoisessa valaistuksessa ilmeistä, että hänen silmänsä olivat
tavallisissa oloissa mitä puhtaimman siniset. Arvelette kenties, ettei
sellaisia yksityiskohtia ehdi huomata seitsemän minuuttia kestävällä
kävelymatkalla Lontoon kadulla kellon ollessa kaksikymmentä minuuttia
yli viisi marraskuun iltana. Vai niin! _Siis miespuolinen lukija?_
Naisena panin luonnollisesti merkille kaikki mainitsemani pikkuseikat,
samoin kuin paljon muutakin, kuten esimerkiksi sen, ettei hän tehnyt
suurta numeroa sormuksen kiven katoamisesta. (Monet ihmiset olisivat
taikauskoisina pitäneet sitä vahinkoa pahaenteisenä.) Panin myöskin
merkille, että koko hänen käytöksensä toi epämääräisesti mieleen meren.
Olikohan hän tuntenut kapteeni, Verityn? Pian kysyin sitä häneltä. Hän
vastasi: »En; en tavannut häntä kertaakaan. Tätä ennen en ole kohdannut
ainoatakaan sen perheen jäsentä. Mutta veljeni, soturi, tunsi heidät.
Nimeni on Mount.»
»Ahaa!» äänsin, äkkiä oivaltaen, että hän varmaankin oi sen nuoren
miehen veli, joka oli matkustanut Verityjen seurassa Lewesin ja Lontoon
välisellä suurimerkityksellisellä matkalla.
Hän kertoi: »Olen ollut ulkomailla. En nähnyt heistä ketään paitsi
vanhusta, nimittäin heidän Tom-setäänsä, jonka me kaikki otaksumme
tulevan mukaan päivällisille kahdentenakolmatta päivänä. Osuin hänen
seuraansa kerran Argentinassa. Niin, rouva Verity ja minä olemme
tietysti ahkerasti kirjoitelleet toisillemme. Hän on viehättävä nainen.»
Lausuin jotakin sovinnaista siitä, että hän oli vanha ystävättäreni ja
etten ollut tavannut häntä muutamiin vuosiin.
Nuori Mount huomautti: »Ette siis ole tätä ennen nähnyt tyttöä hänen
tultuaan täysikasvuiseksi?»
»Margaretiako? Niin; en ole ennen nähnyt häntä täysikasvuisena.»
Hän loi minuun syrjäsilmäyksen ikäänkuin olisi halunnut sinisillä
silmillään tutkia, mitä ajattelin tytöstä, hänen kodistaan,
käytöksestään ja seurakumppaneistaan, kahdennenkolmatta päivän viettoa
koskevasta suunnitelmasta ja tilanteesta yleensä.
Nähtävästi hän luki ajatukseni.
Hän keikautti leukaansa hieman ylöspäin. Luultavasti hänen huulillaan
häivähti hymyntapainen, mutta juuri silloin emme olleet katulampun
kohdalla, joten en ole siitä varma.