Nyt siis saapui vielä yksi Margaretin elämään vaikuttava tekijä, hänen
paras ystävättärensä.
Kun hän ilmestyi väliverhon takaa, osui katseeni ensiksi hänen
kenkiinsä. Ne olivat valkeaa suèdeä, ja niissä oli korkeat poimuvarret.
Sitten tuli näkyviin valkeasta, karkeasta friisikankaasta valmistettu
hame. Sitten rohkeakuosinen, korkeakauluksinen takki mehunvihreästä
nahasta. Sen yläpuolella näkyi teräväpiirteiset kasvot, jotka suuresti
muistuttivat hänen veljeään, monitaipeinen, vihreä savukkeenpidin ja
vihreä nahkahattu. Savukkeenpitimen ja hatun välillä välkkyi monokkeli,
sekin vivahtaen hieman vihreälle.
Henkilö, jolla oli nämä erikoispiirteet, syöksähti Margaret Verityn
luokse, siirsi hetkeksi suustaan imukkeensa (joka oli melkein niin
pitkä, että se olisi sopinut jättää sateenvarjotelineeseen), suuteli
tyttöä rakkaasti, ennen kuin oli näkevinäänkään rouva Verityä, ja
huudahti: »Peggy, miksi et soittanut? Olen ollut pakahtumaisillani
kiihkosta halutessani varmaa tietoa kahdennenkymmenenkahdennen päivän
näytännöstä.»
»No, se on ihan selvä juttu, Cynthia», pisti lattiapieluksella istuva
Claude Oddley väliin. »Se on järjestetty. Minä tulen noutamaan
Margaretia; hän syö päivällistä kanssani, ja sitten tuon hänet
huveihin.»
»Sepä herttaista! Kerrankin on Claude osoittanut hieman intelligenssia.
Se kai johtuu siitä, että hänen armonsa on nyt täysi-ikäinen.
Tiedäthän, että hänen syntymäpäivänsä oli keskiviikkona. Taivutin hänet
pitämään sen kunniaksi laskujuhlat. Nimittäin maksamaan laskunsa.
_Eikö_ se ollut loistava keksintö?» jatkoi neiti Oddley lepertelyään,
sysäten veljensä permantopielukselta nyt jo kovin siivottomalle
matolle ja sijoittuen hänen paikalleen. Hänen lörpötellessäänkin
oli hänen silmissään valppaampi arvosteleva ilme kuin olin koskaan
nähnyt ainoankaan nuoren naisen silmissä; veli sai kyllä olla perijä,
mutta silminnähtävästi oli sisar hänen hallitsijansa. »Istuimme Half
Moon-kadun varrella olevan rakennuksen kirjastossa ympärillämme
laipioon saakka ulottuvia kirjeröykkiöitä! Kaikkialla oli laskuja,
maksuosoitusniteitä, holhoojia, sukulaisia, ja silloin keksin aika
hauskan leikin, jolla Claude sai huvittaa muita. Hän piti aina
kädessään suljettua laskua ja sanoi: »Arvatkaa, kuinka suuri tämä
lasku on? Se on suutariltani, liinavaatekauppiaaltani, parturiltani
(keitä milloinkin sattui) ja se ulottuu hänen viimeisestä Etonissa
viettämästäni lukukaudesta (tai jostakin muusta ajasta) tähän saakka.
Arvatkaa, kuinka suuri se on, ja saatte yhtä suuren rahaerän, jos
arvaatte shillingit ja kaikki tarkalleen. Sitäpaitsi minä suoritan sen.»
»Arvasiko kukaan, Cynthia?» tiedusti Margaret. Hänen kasvoilleen
oli ilmestynyt ensimmäinen hymyn häive. Niin, hän oli ilmeisesti
huvitettu. Tämän vanhemman, eloisamman tytön vilkas pakinoiminen näkyi
elähyttävän häntä. Hän näytti ikävystyneeltä, palkatun leikinlaskijansa
hullutteluja kuuntelevalta prinsessalta.
Kyllä; minä arvasin. Arvasin Lobbin lähettämän laskun suuruuden
ihan shillingilleen. Mitenkö osasin? Koska olin erehdyksestä
avannut sen, kun se viimeksi lähetettiin ja selitettiin, että
liikkeen oli vastenmielisesti pakko... Sain siis koko erän,
satakolmekymmentäseitsemän puntaa neljätoista shillingiä kahdeksan
pennyä. Ei niinkään hullusti. Vahinko vain, että menin panemaan sen
vetoon _This Freedomin_ puolesta, joka saapui perille seitsemäntenä. Ja
tiedätkö, että olin vähällä panna sen _Tiaran_ puolesta! Eikö se ollut
hurjan harmillista! Mutta olihan siellä kuitenkin Woolandin, Debin,
Revillen ja toilettikauppiaani laskut; Claude suoritti ne kaikki. Ne
olivat? hauskat, pienet, perheenkeskeiset syntymäpäiväkekkerit, Mutta
varsinainen juhla tietystikin vietetään kahdentenakolmatta päivänä.
Siitä tulee viehättävä, Peggy. Aiotko pukeutua uuteen egyptiläiseen
pukuusi?»
Tällöin rouva Verity (jota muuten hänen ilmeisesti kovin
kunnioittamansa neiti Oddley ei vielä ollut tervehtinyt) sekaantui
puheeseen teekuppinsa takaa. »Cynthia, rakas, en tahtoisi keskeyttää...
Margaret kulta, kun puhutte kahdennestakolmatta päivästä, ette kaiketi
tarkoittane toista keskiviikkoa?»
»Kyllä; juhla on ensi keskiviikosta viikon päästä. Entä sitten? Oi,
Violet, älä ole kiusallinen äläkä väitä, että silloin on jotakin muuta!»
»Mutta, armaani, on todellakin muuta. Oletko unohtanut: Ja minua
peloittaa, että se on hyvin tärkeää. Tom-sedän odotetaan saapuvan
Etelä-Amerikasta yhdentenäkolmatta oltuaan poissa yli kymmenen
vuotta. Ja ymmärräthän, rakas että hän ensimmäisenä iltana Lontooseen
saavuttuaan välttämättä haluaa syödä päivällistä meidän seurassamme.
Emme luultavasti mitenkään voi —»
»Voi, kuinka kauhea isku! Sitä on suorastaan mahdoton kestää», huudahti
monokkelisilmäinen tyttö. »Ei ainoastaan tanssi, vaan myöskin —» Hän
vaihtoi veljensä kanssa silmäyksen, joka tuntui puhuvan lukemattomista
suunnitelmista »Kaikki on järjestetty, rouva Verity! Jollei Peggy tule
mukaan, romahtaa kaikki murskaksi. Voi, sellaista ei voi ajatellakaan,
Ei saa turmella koko tilaisuutta jonkun harmaantuneen vanhan
herrasmiehen tähden, joka saapuu toisesta maailmanäärestä kuten Rip Van
Winkle. Jos hän kerran on odottanut niin monta vuotta, niin hän jaksaa
odottaa vielä _yhden_ yön lisää.»
»Cynthia, olen todella pahoillani, mutta pelkään —»
»Setien seurassa voimme olla _milloin tahansa_», tokaisi Cynthia,
»mutta meidän ei käy pilaaminen tätä erikoista pikku juhlaamme.
Jotakin on keksittävä; täytyy keksiä. Miksi ei pyydettäisi setä Tomia?
Voimme työntää hänet syrjään myöhemmin, ennen kuin illanvietto muuttuu
sellaiseksi, ettei se oikein sovi hänelle.»
»Niin, miksi ei?» vahvisti nuori loordi Oddley. »Jos hän on päättänyt
syödä päivällistä Margaretin seurassa, niin tehköön niin! Sehän on niin
kuin olla pitääkin. Syököön päivällistä Margaretin ja meidän kaikkien
muiden seurassa! Mennään 'Ritziin’. Tulettehan kaikki mukaan, ettekö
tulekin?» Hän käänsi nukkemaista, kultatukkaista päätään puolelta
toiselle, katsoen tukahduttavan suitsutuksen täyttämässä huoneessa
olevaa tungosta.
»Niinhän on kaikki hyvin, rouva Verity, eikö olekin?»
Rouva Verity-rukka ilmeisesti arveli, ettei sillä tavoin olisi
likimainkaan hyvin.
Hänen Tom-setänsä, vanha, hyväntahtoinen, huvila-aikainen ystävä,
saapuisi Englantiin kymmenvuotisen poissaolon jälkeen ja joutuisi
vieraaksi, ei pieneen kotoiseen perheseuraan, vaan Ritzissä vietettyyn
rymyjuhlaan, jossa olisi ainakin parikymmentä nykyajan nuorta! Hänet
vietäisiin juhlatilaisuuteen, jonka isäntää hän ei olisi kertaakaan
nähnyt ja jonka emäntä... Mitähän hän ajattelisi neiti Monokkelista?
Ruusuisessa hämärässäkin erotin, että tällaisia mietteitä risteili
vanhan ystäväni kasvojen takana. Hän kävi yhä huolestuneemman
näköiseksi. Nyt luulen rouva Verityn jo sinä iltana käsittäneen, että
hänen määräysvaltansa oli lopussa.
Margaret kiskoutui pystyyn sohvaltaan ja tunkeutui tupakansavun
lävitse, joka aaltoili hänen nuoren, laihan vartalonsa takana kiertäen
kuin joen pyörre, ja istuutui äitinsä tuolin leveälle käsinojalle.
»Vi, rakas», virkkoi hän valittavasti, »sinun _on_ järjestettävä tämä.
Minun on suorastaan mahdoton kestää raskaan perhepäivällisen kotoisen
puuduttavaa painoa Tom-sedän seurassa. _Joko_ on sinun pidettävä hänet
kokonaan täällä kahden kesken —»
»Mutta, kullannuppu, juuri sinuahan hän haluaa tavata Hän ei omien
sanojensa mukaan ole nähnyt sinua sen jälkeen, kun sinä olit pikkuinen
merimiessiniseen puseroon puettu tyttö —»
»Oi, Violet, _säästä_ meitä!»
»Kuinka _kirkuvaa,_ Margaret pienenä ja merimiessinisessä asussa!
Eikö olisi paras, ettei Margaret uusine, komeine egyptiläispukuineen
häiritsisi herttaisen vanhan herran muistoja?»
»Vi, jollet yksin halua olla hänen seurassaan, on sinun taivutettava
hänet tulemaan Clauden ja Cynthian kutsuihin 'Ritziin'.»
»Niin, hän Ritzissä käy,
ei juuri muualla näy,
ja siksipä on hän nököttäjä-Tom!»
lauloi joku toinen nuorukainen. Tätä sukkeluutta tervehti myrskyinen
nauru. Yleisen hälinän aikana näin Margaretin kiertävän laihan, nuoren
käsivartensa äitinsä kaulaan ja kuiskivan hänelle kiihkeästi oman
savukkeensa tupruavien savupilvien lävitse, pyytäen sellaisen henkilön
tavalla, jonka olisi tarvinnut vain komentaa. Mitenkähän sen illan
vietto järjestettäisiin, aprikoin.
V
Pian siitä järjestelystä annettiin tieto.
Tom-sedän tervetuliaisia juhlittaisiin »Ritzissä». Jokaisen oli tultava
mukaan. Myöskin minut kutsuttiin. Koska olemukseni pohjasävel on
uteliaisuus, otin kutsun vastaan. Kaikkien piti saapua, mutta kutsuja
oli Margaret. Meidän kaikkien, setä Tom mukaanluettuna, piti olla
Margaretin vieraita.
»Entä te», lisäsi rouva Verity nuorelle miehelle, joka oli koko ajan
istunut lähellä häntä selin lamppuun päin, joten hänen päänsä näkyi
minulle vain tummana täplänä himmeän purppuraista valopyörylää vasten.
»Tulettehan tekin?»
»Kiitoksia! Tulen mielihyvin.»
»Ja sinä, Eric», komenteli Margaret, »ja Tynkä ja Pisama ja Prinssi!
No niin, taivaan kiitos, että minulla on ainakin _ystäväni_ auttamassa
minua selviytymään _sukulaisistani._ Se on sentään jonkunlainen
lohdutus, eikö olekin, Cyn?»
Cynthia Oddley ei näyttänyt olevan kovin mielissään tällaisesta
järjestelystä. Hän käänsi teräväpiirteiset kasvonsa veljensä puoleen,
joka oli älylahjoiltaan heikompi muunnos hänestä, ja kuulin hänen
jupisevan jotakin »kauheasta käänteestä... Entä myöhemmin?... On
sanottava, että sinä kyyditset hänet kotiin —»
»Ja saatan hänet sinne?» mutisi veli.
»Tietysti saatat hänet sinne.»
»Sittenkin kummastellaan, minkä tähden —»
»No, Claude, älä ole tuollainen hupakko joka asiassa. On kyllä aikaa
miettiä kaikki valmiiksi ennen sitä, eikö olekin?... Ole hiljaa! Etkö
voi hillitä, kieltäsi?» kuiskasi sisar hampaittensa välitse. Huomasin
hänen vihreälle hohtavan monokkelinsa epäluuloisesti välähtävän minuun
päin. Monokkelittoman silmän ilme ei miellyttänyt minua sen enempää. Jo
nyt se tyttö teki oloni epämukavaksi. Jo nyt arvasin hänen tietävän,
että olin erottanut sanan »myöhemmin» ja aprikoin sen merkitystä.
Äkkiä ja aiheettomasti välähti sitten mieleeni vaikutelma tästä
Margaretin ystävättärestä. Niin nuori kuin Cynthia Oddley olikin,
tuntui hänen ilmeensä muistuttavan erästä toista tuntemaani henkilöä.
Tämä viimemainittu oli luisunut innoittavan tottumuksen valtaan. Hän
oli alkanut leikitellä lääkkeillä, kokeillen erilaisilla huumaus-
ja kiihoitusaineilla. Ja lopuksi hän oli sortunut, kärsien tappion
erittäin hirvittävässä kamppailussa.
Sen kamppailun yksityiskohdat alkoivat tunkeutua muistiini.
Mutta ne yksityiskohdat olin tahtonut haihduttaa mielestäni.
Karkoitin ne luotani nytkin. Se oli liian mieletön ajatus, varmastikin
vain oman mielikuvitukseni kepponen!
Sanoin jäähyväiset ja laskeuduin portaita alas saman nuoren miehen
seuraamana, joka oli istunut selkä valoon päin.