Rasputin antoi kirjeen vaipua. Hänen kätensä vapisivat. Tajusiko tuo
Tobolskin mies kiusatun naissydämen suuren kaipuun? Hän seisoi yhä
nojaten kirjoituspöydän mahonkireunaan ja tuijotti eteensä...
Ulkona häipyivät värit. Syyspäivän varhainen hämy leijaili kupoolien
ympärillä. Suihkukaivoissa solisi vesi. Ruusunvärisiä pilviä purjehti
linnunsiipien tavoin hiljaisella, kalpeansinisellä taivaalla.
Siipien? Ei, käsivarsia ne olivat! Ojennettuja naisen käsivarsia...
Siperialaisen silmiin syttyi synkkä, vaarallinen loiste. Hän ojensi
kätensä ikäänkuin tarttuakseen johonkin, vetääkseen alas luokseen...
Äkkiä hän hätkähti. Askelia etuhuoneessa. Kuiskauksia...
Keinuvalanteinen nainen... ah!
Tyytyväinen, kyynillinen piirre ilmestyi hänen suunsa ympärille. Hän
sulki nopeasti kirjeen. Tasoitti kaapunsa laskokset. Astui hitaasti,
juhlallisin askelin ovelle... päästääkseen aran kolkuttajan sisään.
* * * * *
Aleksandra Feodorovna jakoi päivänsä käynteihin sairaaloissa,
oleskeluun lastensa luona ja mystillisiin hartausharjoituksiin
Rasputinin seurassa.
Nämä hartaushetket olivat syntyneet keisarin aloitteesta. Hänen
sairaalloisuuteen saakka kehittynyt taipumuksensa kaikkeen mystilliseen
sai rauhan ainoastaan, kun hänen esi-isäinsä henget puhuivat hänelle
Rasputinin suun kautta, hyväksyivät hänen tekonsa ja ennustivat
onnekkaita tapahtumia...
Tosiasiallisesti ei poliittinen tilanne sillä hetkellä ollutkaan
toivoton. Tannenberg, josta saksalaisen Hindenburgin voittokulku oli
alkanut, voitiin kuitata, tasoittaa niillä määrättömillä laumoilla,
jotka valtakunnan itäosista vyöryivät länttä kohti.
Toisin oli asian laita ennen ollut taistelussa keltaista rotua vastaan.
Silloin Venäjä oli ollut varustautumaton jättiläinen, jonka suojaton
voima murtui, silloin oli taistelu ollut tylsien ja sokeiden joukkojen
järjestämätöntä, umpimähkäistä vyörymistä...
Nyt oli havaittavissa järjestely, jota johdettiin Lontoosta. Ja
tässä tiedettiin käytävän epätasaista taistelua, jossa kaikkien
voitonmahdollisuuksien tietenkin täytyi joutua enemmistön puolelle.
Tiedot sotanäyttämöiltä tuntuivat kuitenkin ristiriitaisilta. Eivät
toivottomilta... Eivät vielä...
Talvi meni. Kesäkin... Tuliko voitto tai rauha?
Saksalaisten rintama oli muodostunut muuriksi joka hitaasti ja
teräksisenä työntyi Venäjän sisään. Kerskuva linnoitusvyö katkesi,
tarjosi hyökkääjille tervetulleita aukkoja, joista kenttäharmaat
hyökyaallot tulvivat esiin.
Varsova oli mennyt. Nikolai Nikolajevitsh epäsuosiossa... Huhuja
saksalaisten etenemisestä Pietaria kohti levisi lakkaamatta kaikkiin
kansankerroksiin.
Keisariperhe oli lähtenyt Moskovaan. Asiaintilan salaamiseksi
vältettiin selittämästä matkaa paoksi. Rasputin seurasi keisarillisia.
Keisarin pyynnöstä, joka lausui julki keisarinnan salaisen toivomuksen.
Aleksandra Feodorovna rukoili Blagovieshtshenskin tuomiokirkon
Jumalanäidin kuvan edessä. Madonna hymyili, samoin kuin oli hymyillyt
vuosia sitä ennen, silmät suurina, lempeästi ja lupaavasti. Mutta hänen
hymynsä ei antanut mitään lohdutusta.
Eikö hän kerran ollut luvannut poikaa?
Hän oli valehdellut, valehdellut...
Aleksandra Feodorovna painoi ristiinpantuja käsiään kuumaa otsaansa
vasten. Hän tunsi veren suonissaan kohisevan, tykyttävän pelokkaasti
ohimoita vasten.
Pelkoa? Mistä?...
Hän ei sitä tiennyt. Mutta hän tunsi, kuinka Livadian aikuinen tila
jälleen palasi. Musta kummitus, joka kita ammollaan ilmestyi hänen
viereensä.
"Petoja kultaisten ristikkojen takana..."
Kuka oli nuo sanat lausunut? Hän ei sitä enää tiennyt. Hänen
ajatustensa alituinen nousu ja lasku oli heikontanut hänen muistinsa.
Hän tunsi vain hirviön hengityksen...
Vain yksi ainoa voi häntä suojella! Rasputin!
Hän kuiskasi ajatuksissaan tuon nimen kuin pyhimyksen, jolta rukoili
apua.
Rasputin!...
Eikö hän ollut mahtavampi kuin Jumalanäiti, jonka lupaukset olivat
jääneet tyhjiksi sanoiksi? Eikö hän ollut jo tuolloin seisonut Sarovin
pyhän Serafinin haudalla?
Aleksandra Feodorovnan silmät hohtivat riippulampun valossa, joka loi
pettävää punaa hänen kalpeille kasvoilleen.
Hän nousi puutunein jäsenin...
Hänen jalkansa olivat käyneet raskaiksi, niissä tuntui tuo omituinen
puutumus, joka tavallisesti ilmestyi ennen täydellistä lamautumista.
Taas tulisi tuo tuska...
Hän tapaili vieressään seisovan Vyrubovan käsivartta. Ja tunsi,
kuinka Annushka äkkiä hätkähti, ennenkuin malttoi mielensä ja tarjosi
keisarinnalle käsivartensa tueksi.
Käsikkäin he astuivat ovelle päin.
"Oletko sairas, Annushka?"
Hänen kauniilla, kärsivillä kasvoillaan vilahti alistuvainen ilme.
"Onkohan meidän joukossamme ketään tervettä?"
Aleksandra Feodorovna katsahti häneen hiukan kummastuneesti.
"Olet oikeassa. Ei ketään... Ei ketään..."
Hän vaikeni hetkeksi...
"Tahi on, yksi ainoa", lisäsi hän sitten.
Annushka naurahti.
"Rasputin", täydensi hän. Hänen äänensävyssään oli omituista, purevaa
ivaa.
Keisarinna nyökkäsi.
"Niin kyllä... hän!... Kuinka johduit lausumaan sen nimen?"
"Teidän majesteettinne mainitsi sen rukouksessa..."
"Niinkö tein?... Toivon, että hän auttaa meitä, Annushka. Sinä
hymyilet?"
"Itkeä tekisi mieleni, teidän majesteettinne."
"Olet onneton?... Palaan äskeiseen huomautukseesi: kuka meistä olisi
onnellinen, Annushka?"
Rouva Vyrubova ei vastannut. Hänen kasvonsa hehkuivat. Häpeästä,
epätoivosta...
Aleksandra Feodorovna oli puhdas. Ehkei hän koskaan ymmärtäisi syntisen
tunnustusta? Ei koskaan, ei koskaan... Hän ei koskaan saisi aavistaa...
Eikä hän koskaan aavistaisikaan mitään. Tapahtuihan aivan keisarinnan
huoneiden vieressä pöyristyttäviä asioita, joita Aleksandra Feodorovna
sokeudessaan ei huomannut.
Ajatus, joka aikaisemmin oli kuohuttanut Annushkan mieltä, rauhoitti
hänet nyt. Puhdisti hänet omissa silmissään. Eihän häntä synti
painanut. Puhtaalle antautuminenhan tiesi vapautusta, sovitusta. Sielu
liiteli saastattomana erilleen ruumiin yhteydestä...
Mutta häntä kiusasi jokin muu. Jokin ilkeä... Mustasukkaisuus...
Annushka Vyrubova ei olisi suonut kanssasisartensa tulla osallisiksi
Rasputin armosta. Ei keisarinnankaan... Hänen mieltään kidutti, kun hän
näki munkin siunaten kumartuvan keisarinnan puoleen.
Annushka Vyrubova oli käynyt häijyksi ja pikkumaiseksi. Hän häpesi sitä
eikä kuitenkaan löytänyt keinoja sen voittamiseksi. Hänen rakkautensa
Rasputiniin oli sairaalloista ja tyydyttämätöntä. Hän oli tahdoton
nukke munkin käsissä.
Keisarinnakin oli siperialaisen vallassa. Mutta hän oli puoliso...
äiti... Eikä muuta tahtonut kuin olla hyvä ja piti munkkia
välikappaleena siksi tullakseen...
"... Toive, joka ei oikein sovi keisarinnalle", oli kreivitär
Apraksinilla tapana pilkallisesti huomauttaa.
Annushka puristi huulensa yhteen. Hän tunsi mielipahaa siitä, ettei
keisarinnaa ymmärretty ja ettei hän itse enää voinut häntä palvella
rajattomalla alttiudella...
Mitä selvemmäksi epäsuotuisa tilanne sotanäyttämöllä kävi
kotiinjääneille, sitä enemmän keisarinna menetti suosiotaan.
Japanin sodan aikana hän oli ollut kulissien takana, kylmänä
katselijana, joka välinpitämättömänä ja hiukan surullisena seurasi
tapahtumien kehittymistä. Mutta nyt hänelle koetettiin antaa toimiva
osa...
Nelisopimusvallat taistelivat Rasputinia vastaan, joka vaikutti tsaarin
luona rauhan hyväksi ja jonka toiveet saada äänensä kuuluville yhä
lisääntyivät. Ne saivat Rasputinin kotimaisista, mieskohtaisista
vastustajista mahtavia liittolaisia.
Venäjää, joka tunsi valkean tsaarin yksinvaltiuden horjuvan, kuohutti
väärän Kristuksen vielä pahempi ja sietämättömämpi yksinvaltius.
Rasputinin valta oli kohonnut korkeimmilleen. Hän oli valtakunnan
todellinen itsevaltias. Hänen kätensä muokkasivat tsaarin tahtoa,
itsekkäiden, julmien tahi luonnottomien mielihalujen mukaan. Hänen
suunsa häpäisi naiset, jotka joutuivat hänen tenhopiiriinsä, saastutti
avioliittoja, ajoi jalosukuisia ihmisiä paheiden tielle. Pari kömpelöä,
hänen kynästään lähtenyttä piirtoa riitti nimittämään kuvernöörejä,
erottamaan ministerejä, telkeämään moitteettomia kansalaisia
Pähkinälinnan koppeihin tahi karkoittamaan heitä Siperiaan...
Kenties ei ollutkaan vain sairaiden aivojen ansiota, että usko hänen
jumalallisuuteensa kasvoi ja sai muotoja, jotka väkisinkin herättivät
kauhua ja inhoa kansan terveessä mielessä.
Hänen entisiä kannattajiaan luopui hänestä; lukemattomien petettyjen
naisholhokkien haikea tuska vaihtui hehkuvaksi vihaksi, kiroukset ja
nyrkkiinpuristetut kädet osoittivat uuden Messiaan astumaa tietä...
Käsi kädessä yleisen katkeroitumisen kanssa kävi vieraantuminen
keisariparista.
Tässäkin oli Englanti tulta lietsomassa. Sen kätyrit muokkasivat
yleistä mielipidettä ja sanomalehdistöä, laskivat majesteeteista
liikkeelle taidokkaasti sepitettyjä naurettavuuksia ja vielä
pahempiakin asioita, pujahtivat vallankumouksellisten kokouksiin
järjestämään mellakoita ja palatsivallankumouksia, punoivat salajuonia
suuriruhtinaiden kanssa ja verhoutuivat keisarin edessä mitä auliimman
ystävyyden valhevaippaan.
Suojellakseen keisaria vallankumouspuolueen vehkeiltä oli Englannin
lähettiläs, Buchanan, toimittanut englantilaisia salapoliiseja
palatsivakoilijain avuksi.
Keisari oli kiitollisena ottanut vastaan englantilaisen liittolaisensa
ystävyydenosoituksen aavistamatta, että noilla hämärillä, äänettömästi
liikuskelevilla olennoilla oli muitakin tehtäviä kuin suojella
hallitsijaa, jonka Englannin mielivalta saattoi syöstä valtaistuimelta.
Nikolai heikko, Nikolai horjuvainen oli ollut Englannin vallanpitäjille
varsin tervetullut liittolainen.
Nyt tuo heikko mies oli saanut tahdon, joka oli nimeltä Rasputin ja
asettui vastustamaan kanaalintakaisia pyrkimyksiä..
Mitä munkin siveettömyys ja tarunomaisuutta lähentelevä mielivaltaisuus
ei ollut kyennyt aikaansaamaan, sen teki hänen englantilaisvastainen
toimintansa...
Hänen kukistumisensa oli päätetty!
Salaliiton langat yhtyivät Buchananin kädessä. Käytettiin tarkoituksen
hyväksi erästä nuoren ruhtinas Jusupovin ja Rasputinin välistä
yhteentörmäystä, jotta saatiin toimeenpanoväline. Järjestäjät olivat
kyllin älykkäitä ja valtioviisaita kietoakseen salahankkeeseen
keisariperheen läheisiä sukulaisia, Dmitri Pavlovitshin ja Aleksei
Mihailovitshin, sitoen tsaarin kädet läheisen sukulaisuussuhteen
avulla, — kyllin kaukonäköisiä pitääkseen Siperiaa ja Pähkinälinnaa
helposti avattavina vankiloina.
Englanti vaati munkki Rasputinin verta. Se työnsi eteensä kolmannen,
jottei olisi suotta menettänyt tsaarin myötätuntoa. Peittääkseen
maailman silmien edessä salamurhaajan kasvot hurskaan hyveen
naamiolla...
Ruhtinas Feliks Jusupovin vieraspidoissa murhattiin Grigori Jefimovitsh
Rasputin, uuden, henkisen Venäjän profeetta. Jälkien peittämiseksi
hänen ruumiinsa heitettiin eräältä Neva-joen sillalta jäätyneeseen
virtaan. Kun vesi roiskahti raskaan esineen siihen pudotessa, kääntyi
Feliks Jusupov kauhun ja inhon ilmein seuralaiseensa.
"Venäjä on pelastettu... Menkäämme!" —
Viittoihinsa kääriytyneinä he haparoivat pois sillalta, jota katulyhdyn
punertava liekki niukasti valaisi...
Alhaalla huuhtoivat aallot kyhmyisiä käsiä, jotka olivat pidelleet
Venäjän valtikkaa.
* * * * *
Tsarskoje Selon yllä lepäsi talvinen usva. Aleksanterinpalatsin puisto
oli kuin harson peittämänä, jonka huurteisesta verkosta kuului varisten
alakuloista raakkunaa.
Kenraali Trepov oli jo tunnin aikaa viipynyt tsaarin luona. Annushka
Vyrubova oli nähnyt hänen astuvan autostaan; hänestä oli tuntunut, että
kenraalin tuomat tiedot varmaankin olivat vakavaa ja surullista laatua.
Hän tunsi omituista rauhattomuutta. Hän kaipasi Rasputinia. Ei ollut
moneen päivään häntä nähnyt; Rasputin karttoi häntä, käski ilmoittaa,
ettei ollut saapuvilla, syytti kiireellisiä asioita. Tapa, jolla hän
kohteli Annushkaa, todisti lohdutonta kylmyyttä.
Hän oli Rasputinille yhdentekevä. Rasputin jätti hänet tielle kuin
jonkin käytetyn, tarpeettoman. Voiko toisin ollakaan?...
Annushkaa värisytti. Tämä yksinäisyys oli kauheata. Mieleen tuli
ajatuksia...
Hän painoi kämmenensä vastakkain ja alkoi taas katsella ulos hiljaisen
päivän loppumattomaan harmauteen. Hänen asemansa toivottomuus lannisti
hänet. Ja hän oli näkevinhän siinä Venäjän toivottoman kohtalon
tunnuskuvan.
Horjumista, ryhdittömyyttä, sisäistä mädännäisyyttä. Lakkaamattomat
korkeimpien ja tärkeimpien virkamiesten vaihtumiset. Hämmennystä
duumassa, istuntojen lykkäämisiä, vastustusta tsaarivaltaa vastaan.
Ehkä vain Japanin sodan aikuisten tapausten toistumista. Tai sitä
kirkastumista, josta Rasputin oli puhunut.
Ja sittenkin... sittenkin...
Annushka tunsi äkkiä, että oli painanut sormiensa kynnet syvälle lihaan.
Verta vuoti! Hän nauroi itsekseen. Hysteeristä, sekavaa naurua! Sen
sävy säikähdytti häntä, hänen vartalonsa vaipui taas kokoon, ja hän
vajosi hetkeksi mietteisiin kulmat rypyssä. Sitten hän nousi ja lähti
huoneesta.
Pelihuoneessa kreivitär Apraksin antoi palvelijoille määräyksiä.
Punaisen ristin johtajatarta odotettiin iltapäivällä palatsiin.
"Päiväjärjestyksessä on joukko tärkeitä kohtia", sanoi kreivitär.
"Keisarinna on ilmaissut halunsa itse tutustua asioihin."
Annushka mutisi jotakin. Hän luuli huomaavansa kreivittären älykkäissä,
rakastettavissa piirteissä jotakin pilkallista.
"Sotarintamalle lähetettävien kääröjen lukumäärä on lisättävä
kaksinkertaiseksi", jatkoi kreivitär Apraksin. "Aleksandra
Feodorovna arvelee olevansa suosittu, koska hänelle palatsiin tulvii
kiitoskirjeitä."
Nyt oli iva aivan ilmeinen. Annushka vavahti hiukan. Oliko keisarinna
niin voimaton? "Voisi niin luulla", vastasi hän vaivaloisesti,
"edellyttäen, että kiitoskirjeet ovat oikeita eivätkä vain keksittyjen
henkilöiden lähettämiä." Annushka tunsi suunsa vääntyvän. Kielelle tuli
karvas maku. Inhoittavaa...
Tämän sinänsä vähäpätöisen tapauksen vuoksiko? Voi, tämä pikku tapaus
oli hyvän kuvaava Aleksandra Feodorovnan asemalle.
Annushka ei tiennyt, kuinka hän oli tullut takaisin huoneeseensa. Oliko
hän paennut? Mitä?
Hänen päätään kivisti. Kuin pienet vasarat, oli Aleksandra
Feodorovnalla tapana sanoa. "Pienet, teräväkärkiset vasarat."
Alhaalla vieri keisarillinen auto huohottaen pitkin hiekkatietä.
Audienssi oli päättynyt...
Annushka katsahti kelloon. Kaksi tuntia. Ja hänen oli mentävä
keisarinnan luo. Ilmassa oli onnettomuuden tuntua. Raskaan
onnettomuuden...
Portaille tultuaan hän pysähtyi. Jostakin kuului ääniä. Huutavia,
kirkuvia ääniä. Ne puhuivat yhtaikaa. Annushka astui hitaasti edelleen.
Alaspäin, porras portaalta. Porraskäytävä näytti kasvavan, pitenevän...
loppumattomiin!
Suuriruhtinatar Olga tuli kreivitär Mengdenin seuraamana
sinisestä salongista. Suuriruhtinattaren huulet olivat tiukasti
yhteenpuristettuina. Hänen kasvojensa sävy oli kylmä ja ylpeä; mutta
silmäluomet olivat koholla, ikäänkuin hän olisi nähnyt edessään
kammottavan ihmeen. Annushkan nähdessään hän pysähtyi. Viittasi
kreivittärelle...
Kasvot kalpeina kreivitär Mengden kertoi, kuinka munkki oli menettänyt
henkensä.
Annushka ei kirkaissut. Hän kykeni niin hillitsemään liikutuksensa,
että saattoi kuunnella loppuun saakka kreivittären kertomuksen. Eikä
hän kuullut edes koko totuutta...
Trepov ei ollut ilmoittanut tsaarille, että Rasputin oli murhattu, vaan
oli asian oikean laidan salaten puhunut tapaturmasta. Rasputin oli muka
pidoista palatessaan arvatenkin astunut harhaan huonosti valaistulla
Neva-joen sillalla.
Annushkan kurkkua kuristi. Hän tunsi suuriruhtinattaren syvän, kysyvän
katseen olevan itseensä kohdistettuna; hänen silmänsä olivat suuret ja
surulliset, ja niissä oli omituinen, pelokkaan tutkiva ilme, joka on
ominainen varhaiskypsille lapsille.
Äkkiä hän kohotti hartioitaan, kääntyi ja poistui huoneesta.
Annushka päätti mielessään, ettei hän voisi mennä keisarinnan luo.
Kuten niin usein ratkaisevan merkityksen hetkellä, tunkeutuivat
hetkelliset, pikkumaiset syyt etualalle.
Hän meni etuhuoneen läpi, jossa sorisi ääniä, vilisi kiihtyneitä,
pelokkaita ja vahingoniloisia kasvoja. Hän hoippuroi portaita ylös,
huoneeseensa. Koetti miettiä sanoman sisältöä, päästä selvyyteen...
"Rasputin... Rasputin..."
Unissakävijän tavoin hän hoki tuota nimeä. Seisoi keskellä huonetta.
Huoneessa oli kirkas valo, joka kristallikyynelten tavoin tunkeutui
sumun lävitse. Valo leikitteli oviverhon poimuissa. Vakavissa,
tummavarjoisissa poimuissa, jotka muistuttivat munkinkaavun laskoksia.
"Rasputin..."
Äkkiä valo sammui. Pimeätä... pimeätä... Tuskaisesti ojennetuin käsin
ja silmät ummistettuina hän haparoi ilmaa.
* * * * *
Illalla keisarinna ilmaisi haluavansa nähdä rouva Vyrubovaa.
Hän oli aivan yksin, kun Annushka astui sisään. Kasvot itkettyneinä hän
tuli muutaman askelen Vyrubovaa vastaan.
Annushka lankesi keisarinnan jalkoihin peittäen hänen kätensä
suudelmilla.
Aleksandra Feodorovna muistutti mieleensä samanlaista tilannetta. Se
oli kaukana menneisyydessä, ja häntä hämmensi, että se johtui hänen
mieleensä tällä hetkellä.
"Ei.. ei, rakas ystävä..."
Hän syleili Annushkaa. Heidän kyynelensä vuotivat yhteen, ja tässä
yhteisessä tuskassa oli jotakin yhdistävää ja sovittavaa.
"Olen kaivannut sinua, Annushka. Sinä olet ainoa..."
Hän nosti liinan silmilleen. Hänen ääneensä tuli väsynyt sävy.
"Keisarin epätoivo särkee sydämeni. Meitä onnettomia poloisia..."
Sitten hän, suoristautuen, alistuvaisesti jatkoi:
"Tämä on Jumalan sallimus, Annushka. Hänen tiensä ovat tutkimattomat.
Ja jos hän on katsonut hyväksi kutsua uuden valtakunnan julistajan
luokseen..."
Hän teki myöntävän liikkeen päällään.
"Koettakaamme yhdessä ajatella häntä, Annushka."
Hän nousi omituisen liikutuksen valtaamana. Meni huoneen poikki.
Piti otsaansa hetkisen painettuna ikkunaa vasten, johon talvi-illan
kajastus loi heikon ruusunvärisen hohteen, ikäänkuin hän olisi tahtonut
tukahduttaa vastentahtoisen liikutuksen sielussaan.
"Koettakaamme tulla hyviksi, Annushka."
Hän kääntyi pois ikkunasta ja nojasi kättään sen puitteeseen. Hänen
musta surupukunsa kuvastui varjon tavoin vaaleaa mattoa vastaan.
"Hyviksi?"
Rouva Vyrubova hymyili. Punainen suu hienopiirteisissä, hermostuneissa
kasvoissa värähti. Tässä puhui nainen, joka oli vakuutettu hänen
tahtonsa ja tunteittensa puhtaudesta. Joka uskoi Rasputiniin, vaikka
tämä ei ollutkaan häntä "vapauttanut"... Hänen mieltään ahdisti äkkiä
se, ettei vieläkään ollut vastannut mitään. Odottiko Aleksandra
Feodorovna?
Hän seisoi nojatuolin vieressä, kapea pää käsiin kätkettynä. Ikäänkuin
mietiskellen jotakin. Itkikö hän? Annushka meni hitaasti huoneen poikki.
"Teidän majesteettinne...?!"
"Tahdot lohduttaa minua, koska luulet minun olevan suruissani? Kiitos,
ystäväiseni!"
Aleksandra Feodorovna antoi käsiensä vaipua alas. Laski ne nojatuolin
selkämykselle. Silmäili Annushkaa surullisin katsein.
"Jos on olemassa kysymys, jonka tällä hetkellä voisin tehdä itselleni,
niin se on se, miksi Jumala on voinut antaa tämän tapahtua. Mutta
sellainen kysymyshän olisi samaa kuin Jumalan hyvyyden epäilemistä.
Eikö totta?"
"Jumalan hyvyys antaisi sen anteeksi."
"Meidän täytyy taistella omaa itseämme vastaan, Annushka. Ja se Jumala,
joka lähettää koettelemuksia, on armollinen Jumala. Hän ei niitä
turhaan lähetä. Meitä täytyy varoittaa. Nyt tiedän, ettei enää ole
mitään pääsyä."
"Majesteetti..."
"Mitään pääsyä pakoon. Jotakin on vaanimassa tiellämme. Jotakin
pelottavaa. Rasputin oli valo, joka valaisi tietä. Se valo on nyt
sammunut!"
Hänen äänensä oli käynyt aivan hiljaiseksi, aleni kuiskaukseksi, joka
häipyi kaoliinin liekin välähdykseen. Annushkaa värisytti.
"Sinä pelkäät, rakas? Ei, ei! Me olemme kaikki syntisiä. Mutta me
olemme kärsineet syntiemme tähden ja sovittaneet niitä. Myöskin
keisari. Nyt hän on yksin. Aivan yksin."
"Ovatko pyhimykset kuolemansa jälkeen voimattomia?"
Rouva Vyrubovan sanat kajahtivat äänekkäästi ja väkivaltaisesti huoneen
aavemaisessa hiljaisuudessa. Hänen äänessään oli outo sävy. Ikäänkuin
hänellä olisi ollut aikomus manata esiin siperialaisen läsnäoleva henki.
Keisarinnan kasvot vavahtivat. "Kuolemansa jälkeen! Ah! Hänen ruumiinsa
on toimitettava minulle. Hänen hautansa täytyy olla vihityssä paikassa.
Rukoilkaamme, Annushka!"
* * * * *
Parooni Freedericks oli pitkän keskustelun jälkeen poistunut keisarin
luota. Hän oli pitänyt velvollisuutenaan selvittää hallitsijalle
Rasputinin murhan yksityiskohdat.
Nyt hän kuuli keisarin askeleet, joka rauhattomana kulki edestakaisin
huoneessaan. Siinä oli jotakin järkyttävää, että ihminen, joka hallitsi
miljoonia, oli niin täydellisesti avuton. Ja Nikolai suri jotakin
enempää kuin sen neuvonantajan menettämistä, joka oli pakottanut hänen
tahtonsa tarkoin viitoitetulle uralle. Jotakin enempää kuin pappia,
jonka ennustuksia hän oli uskovasti hymyillen kuunnellut. Hän suri
ihanteen kadottamista. Viimeisen...
Hän käveli edestakaisin pimenneessä huoneessa ja ajatteli elämäänsä.
Siunaukseton ja hedelmätön se oli ollut. Miksi?
Hän ei tänäänkään löytänyt vastausta. Tänään vähemmin kuin koskaan
muulloin. Hän ei sitä koettanutkaan etsiä. Kaikkien näiden kauhujen
jälkeen hän oli aivan tylsistynyt.
Rasputin oli kuollut. Häntä rohjettiin herjata, rohjettiin syyttää
jumalattomasta elämästä. Keisarillista perhettä syytettiin teosta, joka
huusi taivaaseen saakka.
Verenvika pyhän miehen ruumiissa! Se oli kauheinta...
Perheaterian jälkeen, jonka kestäessä keisarin kalpeus ja hajamielisyys
herätti yleistä huomiota, Aleksandra Feodorovna sai tietää asian oikean
laidan.
Hän tuli niin järkytetyksi, että kesti minuutteja, ennenkuin kykeni
mitään puhumaan. Kun hän sitten alkoi puhua, oli hänen äänensä käheä ja
murtunut...
"Se on sallimus, Nikolai. Jumala tahtoo näyttää meille, ettei meillä
ole enää ketään..."
"Ketään?"
"Kenties teko todella oli kohdistettu staretsia vastaan. Voi olla
syitä, joita emme kykene arvostelemaan. Joka tapauksessa se oli
suunnattu meihin..."
"Sinä itket, Aleksandra?"
"En, en itke. Kohtaloa ei kukaan voi torjua. Meidän kohtalomme... jos
itse olemme sovittaneet..."
Keisari tarttui hänen käteensä.
"Puhut niin omituisesti, Aleksandra. Ikäänkuin tämä teko olisi tuhonnut
kaikki... Ymmärrän kyllä..."
Hän katsoi hetken aikaa eteensä maahan. Sitten hän lisäsi, varmasti ja
oudon päättävästi:
"Joka tapauksessa se on sovitettava..."
Aleksandra Feodorovna naurahti katkerasti.
"Voidaanko kuolleita herättää eloon?"
"Ei... Mutta eläviä voi surmata."
Keisarinna hätkähti, tuijotti häntä säikähtynein, kyynelten punaamin
silmin kasvoihin.
"Olet oikeassa. Mutta sittenkin..."
"Murhaajat on vangittava... Heitä on ankarasti rangaistava.
Hirmuisesti..."
Keisarinnan huulet vavahtivat äkkiä. Vääristyivät halveksivasti...
mitään hymyä se ei ollut.
"He ovat perheesi jäseniä, Nikolai."
"Sitä pahempi heille."
"Entä Irina?... [Ruhtinatar Jusupova.] Ja Ksenia Aleksandrovna?"
[Ruhtinatar Jusupovan äiti, tsaarin sisar.] Hän nousi seisomaan.
Pudisti kiivaasti päätään.
"Sinut pakotetaan antamaan myöten..."
"Pakotetaan, minutko? Eikö minulla ole valta?"
Aleksandra Feodorovna purskahti nauramaan. Naurua, jolle silmissä
kuvastuva lohduton suru oli räikeänä vastakohtana.
"Valta? En tahdo tehdä sinua onnettomammaksi kuin olet, rakas.
Valta...?"
Hän potkaisi jalallaan jakkaraa, niin että se kaatui ja vieri toiseen
päähän huonetta.
"Kuka sitä valtaa suojelee? Nekö parikymmentä preobrashenskilaista,
jotka vartioivat Tsarskoje Seloa ja joista ei kukaan voi sanoa, eikö
vallankumouksellinen puolue ole saanut kavaltajia heidän joukkoonsa?
Armeijako? Vai kansako ehkä?"
Hän nauroi taas...
"Olen kuullut, että Moskovassa ja Kasanissa on ollut verisiä
mellakoita. Vosnesenskiprospektilla ryöstetään myymälöitä..."
Keisari teki liikkeen kädellään.
"Emmekö jo kerran ennen ole nähneet samanlaista, Aleksandra?"
"Mutta tällä kertaa puuttuu meiltä armeija..."
"Armeija... ah!... Saksa on tarjonnut meille rauhaa..."
"Ja Englanti?"
Keisari rypisti otsaansa ja loi taas katseensa maahan. "Starets sanoi,
että Englanti on vihollisemme. Ei Saksa... Starets tahtoi rauhaa. Sitä
kansakin tahtoo..."
Aleksandra Feodorovna kohautti olkapäitään.
"Kun rauha tulee... onko sittenkään levollista? Lepoa? Lepoa? Oi!...
Päätäni särkee, Nikolai! Ja Rasputin on kuollut...! Murhattu! Hänen
ruumiinsa on tuotava Tsarskoje Seloon. Tahdon rukoilla häntä antamaan
meille rauhan. Vain rauhan... Sen uuden, henkisen Venäjän, josta hän
puhui..." Hän katsoi tiukasti ja tutkivasti keisariin. "Minä en enää
usko siihen, Nikolai. Valo on sammunut. Ja me olemme väsyneitä ja
tahtoisimme nukkua..."
Perintöruhtinas Aleksei sairasteli. Hänen jalassaan oleva haava, joka
oli taas auennut, piti häntä vuoteessa ja karkoitti hänen entisen
hilpeytensä kokonaan.
Puuttuiko häneltä Rasputinin maagillinen voima, joka oli torjunut pojan
hermostuneita taipumuksia?
Aleksandra Feodorovna istui hänen vuoteensa vieressä, piti hänen
kättään omassaan ja puhui hänelle tuhansia lohdutuksen ja hellyyden
sanoja, joita poika raukeasti hymyillen kuunteli.
Hänen kalpeissa, hiukan kyllästyneissä pojankasvoissaan oli merkillinen
varhaiskypsä ja kuihtunut piirre. Vasta kun tuli puhe keisarin uudesta
matkasta suureen päämajaan, tuli hänen hämärään katseeseensa valon
pilkahdus.
"Pääsenkö minä mukaan?"
Aleksandra Feodorovna huoahti. Hän käänsi kasvonsa pois eikä vastannut.
"Freedericks sanoi, ettei ole varmaa, otetaanko minut mukaan..."
"Voi, lapseni... olisiko sinusta ikävää, ellet pääsisi?"
Pojan puoliavoin suu värähti.
"En tiedä", mutisi hän puolittain uhkamielisesti.
"Siellä on niin kirjavaa... niin vilkasta..."
Hänen hartiansa liikahtivat hiukan. Siinä ilmeni epämääräistä kaipuuta,
joka hetkeksi katkaisi ennenaikaisen kyllästyneisyyden siteet.
Aleksandra Feodorovna silitti hänen tukkaansa... hänen käsiään. Hän
tunsi, etteivät sanat voineet heikentää pojan vaikutteita, tunsi,
että hän oli taas jäävä yksin, seuralaisenaan kaikki äidin tuskat ja
huolet...
Yksin...! Yksin! Hänestä tuntui, kuin se tästä lähin olisi hänen
kohtalonsa...
Keisari halusi ottaa Aleksein mukaansa suureen päämajaan. Hän tunsi
aina katkeraa kaipausta, kun poika ei ollut hänen luonaan. Eikö niin
ollen ollut puolison, äidin, velvollisuus...?
Keisarinna huokasi. Kukapa äiti ei olisi tahtonut varjella lastaan
levottomilta ja huonoilta vaikutuksilta? Ja sittenkin... sittenkin...
Välittömän tunteen valtaamana hän kumartui Aleksein puoleen.
"Sinun täytyy lähteä, kuuletko? Minä tahdon, että lähdet... Minä
tiedän, ettet unohda staretsia etkä äitiäsi."
Mutta kun poika riemastuneena kietoi laihat käsivartensa äitinsä
kaulaan, tunsi hän kuitenkin kuumia pisaroita putoilevan kasvoilleen.
Aleksandra Feodorovna tunsi samaa kuin näyttelijätär, joka näkee
olevansa pakotettu näyttelemään huonon ilveilyn loppuun saakka.
Eikö tämä ollut typerää? Koettaa uskotella saavuttavansa menestystä,
johon ei itse enää oikein voi uskoa. Koettaa näyttäytyä hilpeänä
ympäristölleen, jottei antaisi sille aihetta vahingoniloon. Ja
kuitenkin tietää, ettei tuo itsensä ja muiden pettäminen oikeastaan
enää maksanut vaivaa...
Pietarissa seurasi kapinayritys toista. Kokonainen sarja kumouksellisia
tekoja, joiden järjestely ilmaisi ajattelevien aivojen olevan toimessa.
Venäjän kansan aivojen, jotka alkoivat työskennellä, raskaasti kuin
huonosti öljytty kone.
Entä ministerit?...
Trepov — Protopopov — Stürmer... Taas uusi suunta! Kuinka monennen
kerran? Viimeisenkö?
Sergei Juljevitshin ajat olivat menneet. Uusi sukupolvi oli kasvanut
suureksi. Uusi polvi, joka kohotti kätensä rauhaa vastaan. Joka tahtoi
nähdä raunioita...
Yksinvaltainen puolue — oliko sellainen vielä olemassa? — vapisi
nähdessään duuman vallan yhä kasvavan, kun tämä oli jo saanut
maaseuduilta johtajia, joita vastaan tsaarivalta oli voimaton. Nimiä,
joita ympäröivät kohtalokkaat enteet.
Miljukov — Tsheidse — Kerenski...
Olikohan viisasta hymyillä niille ja kohauttaa olkapäitään? Ei hymyilty
enää. Näyteltiin ilveilyä totisin kasvoin, kyllästyneinä niihin osiin,
joita kohtalo oli määrännyt esittämään.
Vastoin Aleksandra Feodorovnan toivomuksia ja pyyntöjä oli kenraali
Aleksejev ruhtinas Barjatinskin avulla saanut keisarin lähtemään
suureen päämajaan. Nikolain oli kuitenkin täytynyt päättää jättää
Aleksei kotiin. Perintöruhtinaan sairaalloisuus antoi nyt kuten
ennenkin aihetta pelkoon.
"Hän ei tule paremmaksi, ennenkuin rauha on tullut", oli Aleksandra
Feodorovnalla tapana sanoa alakuloisesti hymyillen.
"Ja sittenkään..."
Hän katsahti hovinaisesta toiseen ikäänkuin vastausta odottaen.
Ruhtinatar Obolenskaja ja rouva Vyrubova istuivat hänen luonaan.
Pelipöytä oli avattu ja kortit otettu esiin... Mutta viime hetkessä oli
Aleksandra Feodorovna selittänyt menettäneensä halun pelaamiseen.
"Teidän majesteettinne on rasittunut..."
"Ja pitäisi olla reipas!... Se on totta, ruhtinatar. Mutta ajatukset!
Luin erään artikkelin 'Russkij Invalidista'. Siinä kerrotaan, että
elintarpeet turmeltuvat maaseudulla kaupunkilaisväestön kärsiessä
puutetta. Sellaiset epäsoinnut kaikuvat kauan korvissa..."
Ruhtinatar huokasi.
"Eri järjestöt, teidän majesteettinne..."
"Järjestöt! Punainen vaate sanan kirjaimellisessa merkityksessä!
Yleinen käsite, joka mainiosti peittää yksityisen harha-askelet..."
Hän selaili kortteja.
"Järjestöt... Minusta näyttää siltä, että kapinat Vasili Ostrovilla
ovat paremmin järjestettyjä — kuin poliisimme toiminta. Mistä se
johtuu?... Ei suinkaan siitä, että meiltä puuttuisi urkkijoita. Siitä
huolimatta on mahdollista, että murhaajat kulkevat vapaina ja heitä
juhlitaan kukkastervehdyksin..." [Ruhtinas Jusupoville ojennettiin
kukkia eräissä pidoissa, joihin hän Rasputinin murhan jälkeen otti
osaa.]
Hän näytti odottavan vastausta. Mutta hänen äänessään kuvastuva vihlova
katkeruus teki ruhtinattaren sanattomaksi. Ja Annushka istui silmät
hehkuvina ja katsoi tylsästi ristittyihin käsiinsä sylissään. Hän
odotti malttamattomasti, että ruhtinatar vetäytyisi syrjemmäksi...
Vihdoin, käyttäen hyväkseen hetkistä, jona häntä ei huomattu, hän
lähestyi keisarinnaa.
"Hän on täällä, teidän majesteettinne..."
"Kuka?"
Annushka kohotti sormen suulleen.
"Starets", kuiskasi hän salaperäisesti.
Aleksandra Feodorovna hätkähti. Sitten hän hymyili.
"Puistossako?"
"Olen käskenyt viedä hänet holviin..."
"Ah!... Se on hyvä... hyvä! Kiitos, Annushka". Hän kietoi käsivartensa
Vyrubovan kaulaan ja suuteli häntä.
Rasputinin ruumis lepäsi vartavasten sille rakennetussa hautaholvissa,
joka sijaitsi eräässä Tsarskoje Selon puiston salaisessa sopukassa,
ja jonka päälle — keisarinnan toivomuksesta — oli rakennettava
vihitty kappeli. Se oli nostettu ruumisalttarille, puettuna samaan
ruskeaan kaapuun, jota vainaja oli pitänyt eläessään, karkeissa,
vahamaisissa käsissään kömpelötekoinen, puinen ristiinnaulitunkuva —
muisto Siperiassa olonsa ajoilta, jolle hän antoi vertauskuvallisen
merkityksen. Hänen kasvonsa olivat kylmät ja ilmeettömät ja niissä
oli tyly piirre, jota ei oltu huomattu hänen eläessään ja joka
sentähden hiukan kummastutti katsojaa. Ruumiista lähtevä ihomaalin
ja palsamoimisaineiden tuoksu täytti pienen holvin huumaavalla
ilmakehällä, joka merkillisesti kiihotti Aleksandra Feodorovnan
väsyneitä hermoja.
Näiden tuoksujen salaperäinen henkäys, joka muistutti Rasputinin
mahtavaa läsnäoloa, hiveli otsaa kuin hengitys suusta, joka
himmennetyllä äänellä puhui pyhistä ja tuntemattomista asioista.
Keisarinna rukoili useita kertoja päivässä Rasputinin arkun ääressä.
Aluksi oli Annushka saattanut häntä, mutta sitten jäänyt pois arvellen
läsnäolonsa jotenkin häiritsevän keisarinnaa...
Aleksandra Feodorovna ei uudistanut kehoitustaan...
Ollessaan yksin vainajan luona hän sai voimia salatuista lähteistä,
jotka pulppusivat hänen olemuksensa pinnan alla. Hän muuttui toiseksi
kuin todellisuudessa oli. Hovielämän raskas ilma haihtui; hän tunsi
ympärillään vapauden ja hengen ilmapiirin, ikäänkuin sielu alkaisi
irtautua ruumiin kahleista ja palata takaisin omiin alkuperäisiin
maailmoihinsa...
Hän oli yksi miljoonien joukossa, syntinen ihminen, joka sovituksen
riemun valtaamana sopertaa kiitosrukouksia ja sälyttää toisten vikoja
omille hartioilleen voidakseen olla varma korkeimman, kaikkihyvän
Olennon armosta, joka antaa kaikki anteeksi. Hän oli samanlainen kuin
miljoonat muut...
Hitaasti, herkeämättömästi liikkuivat hänen kätensä hänen
rukoillessaan. Hän ei enää käsittänyt arvoituksia, jotka olivat
häntä painaneet. Eikö kaikkien arvoitusten ratkaisu ollut Jumalassa?
Äärettömässä?
Hän värisi onnesta koskettaessaan huulillaan arkun metalliosia...
Karkeasti ja kiireessä kokoonkyhätyn holvin huone oli puolipimeä ja
ahdas. Lautojen liitoksessa olevasta raosta virtasi valoa — kapea,
nauhamainen juova, joka vaalean pölyviivan tavoin lankesi pitkin kaavun
poimuja ja sai kuolleen kaulassa riippuvan pienen norsunluulevyn
hohtamaan. Siinä saattoi erottaa taiteellisesti maalatun pyhänkuvan ja
nimikirjoitukset. Keisarinnan ja hänen tyttäriensä nimet.
Aleksandra Feodorovna hymyili. Ei mitään arvoitusta enää! Vain
sulautumista Pyhään, Äärettömään!
Hämmentyneenä ja onnellisena hän haparoi uloskäytävälle.
Kuinka räikeästi ja väkivaltaisesti valo tunki sisään! Päivän valo!
Oli helmikuun aamu. Ilma kimelsi lauhkeana ja levottomana. Kalpeaa,
epämääräistä sineä, jolta puuttui myöhemmän kevään kylläistä, kirkasta
kuulakkuutta. Joka oli kuin nuori, kiihkeä kaipaus... Mutta lumi, joka
hopeisen kudoksen tavoin välkkyili ikivanhojen punapyökkien uhkeilla
oksilla, puhui talven kieltä...
Vesakon takana, jonka valkeat, laajalle siirrettävät oksat ulottuivat
melkein holville saakka, odotti rouva Vyrubova. Hän kertoi mieltä
kuohuttavia uutisia, joita ruhtinatar Obolenskaja oli tuonut äskeiseltä
Pietarin-matkaltaan.
Kerrottiin, että eräässä pietarilaisessa teatterissa, kun tieto
Rasputinin murhasta saapui sinne, oli myrskyisästi vaadittu
kansallishymniä soitettavaksi, jota yleisö oli laulanut seisoallaan...
Aleksandra Feodorovna veti hunnun kasvoilleen.
"Tänään he huutavat 'Hosianna' ja huomenna 'ristiinnaulitse'. Onni
sille, jota heidän huutonsa ei enää voi vahingoittaa..."
"Vaan jos huuto kasvaa jyrinäksi, teidän majesteettinne? Uusia
muutoksia on tapahtunut, ja sotilasklinikan ja tykistöakatemian
seinille on naulattu julistuksia: 'Katkaiskaa kahleenne, aika on
tullut'..."
"Kahleet? Puhutko kahleista, Annushka?"
"En minä, teidän majesteettinne..."
"Kahleet? Eikö keisarin ainoana pyrkimyksenä ollut irroittaa
sorrettujen kahleita? Eikö hän itse ole ollut kahlehdittu?"
"Sitä ei myönnetä, majesteetti..
"Vai ei? Mutta jos kerran tosiasiat... Miksi vapiset, Annushka?"
"Minä pelkään... pelkään..."
Keisarinnan kasvot vavahtivat.
"Pelkäät...?"
"Teidän majesteettinne puolesta ..
"Ei, ystäväni! Minusta tulee onnellinen. Jos Jumala antaa minulle
anteeksi... Ja Hän antaa anteeksi. Pyhimys rukoilee puolestani..."
"Sanotaan, että suuriruhtinaat ovat kiihdyksissään Dmitri Pavlovitshin
karkotuksesta."
"Kuka niin sanoo?"
"Ruhtinatar."
Keisarinnan kirkkaalle otsalle kohosi hitaasti tumma puna.
"Kiihdyksissään karkotuksesta? Kun ainoastaan kuolema voisi olla
sovituksena. Pitkälle olemme joutuneet, Annushka."
Puoleksi ummistetuin silmin hän tähysti pitkin valoisaa tietä, jolle
varjot muodostivat harmaan valkeita poikkijuovia.
"Vain keisarin toivomuksesta, vain Nikolai Nikolajevitshin rukouksista
minä tyydyin tähän lievään rangaistukseen. Olen pyytänyt sitä
pyhältämme anteeksi."
"Rohkenenko pyytää teidän majesteettianne, ettette puhu siitä mitään?"
"Kuinka niin?"
"Teidän majesteettianne panetellaan..."
Keisarinna pysähtyi.
"Kuka?" kysyi hän tylysti.
Annushka sävähti ja katsoi apua pyytävin silmäyksin ympärilleen.
"Suuriruhtinaat... Mikael Aleksandrovitshkin. Ja Maria... Maria
Feodorovna... Dmitri Pavlovitshin karkoitus selitetään teidän
majesteettinne työksi. Levitetään huhuja..."
"Ah... huhuja!"
Aleksandra Feodorovna teki halveksivan eleen.
"Koska keisari ei enää ehdottomasti ole heidän johdettavanaan. Hyvä!
Keisari haluaa rauhaa... Minäkin haluan sitä. _Voilà tout_. Keksikööt
vain juttujaan..."
Hän oli puhunut äänekkäämmin kuin hänen tapansa oli. Nyt hän
hätkähti ja jäi paikalleen seisomaan, kulmakarvat rypyssä. Tähysteli
pensaikkoon...
Ei, se ei ollutkaan mitään. Joku lintu, joka risahdutti oksia ja pani
lumipilven pyryämään...
Mutta pelko tuli kohta uudelleen. Pelko tuosta, synkästä,
torjumattomasta. Annushka oli sen tartuttanut.
Olikohan Aleksei...?
Kiivaasti, kuin takaa-ajettuna, hän riensi linnaa kohden, joka hohti
valkeiden puunlatvojen takaa kuin jokin rauhan temppeli.
Aleksei oli noussut vuoteesta ja istui äreänä kirjojensa ääressä. Kun
keisarinna kumartui hänen puoleensa, saivat hänen kasvonsa hiukan
uteliaan ilmeen. Hän tunsi hautaholvin tuoksahduksen. Kuten useimpien
hermosairaiden, oli hänenkin hajuaistinsa äärimmäisen herkkä.
"Onko sinun ikävä?" kysyi Aleksandra Feodorovna.
"On... Täällä on niin hiljaista. Olga ja Tatjana ompelevat
haavoittuneille."
Aleksandra Feodorovna suuteli häntä ja kääntyi helpotuksesta huoahtaen
ovelle.
Mutta kalpeus ja pelko eivät poistuneet hänen kasvoiltaan. Annushkan
sanat piileskelivät hänen jäsenissään. Mitä Annushka tahtoi? Mitä
tahtoi kansa? Suuriruhtinaat?
Oliko se lopultakin jotakin enempää kuin ilveilyä?
Keisari oli päämajaan lähtiessään ollut totinen. Hyvin totinen...
Keisarinna oli arvellut sen johtuneen hermokiihoituksesta. Ei ihmekään
Smolenskin tapauksen jälkeen. [Keisarin käydessä eräässä Smolenskin
sairaalassa oli muudan kuumesairas sotilas herjannut häntä ja syyttänyt
häntä sodan alkuunpanijaksi.]
Silloin oli Boris Vladimirovitsh saanut tilaisuuden osoittaa kehuttua
alttiuttaan. Kävisikö samoin jollakin seuraavalla kerralla?...
Keisarinna oli laskenut hovinaisensa luotaan ja vetäytynyt
yksityishuoneisiinsa. Hän tahtoi olla yksin... johtaa ajatuksensa
toisaalle... lukea.
Hän selaili rauhattomana. Elisabet Obolenskajan oli täytynyt hankkia
hänelle kirjoja: Bradleyn "Life of Arabella Stuart" ja Thorntonin
"The Stuart Dynasty". Mutta nyt hän ei kuitenkaan kyennyt ohjaamaan
ajatuksiaan määräämälleen uralle.
Eikö oikeastaan ollutkin typerää syventyä mietiskelemään menneiden
aikojen historiallisia tapauksia, kun nykyajalla oli sellaisia yllin
kyllin tarjottavana?
Hän nousi, antoi kirjan pudota lattialle eikä huolinut nostaa sitä
sieltä.
Ah, näitä historiallisia tapauksia!
Muutaman päivän kuluttua oli duuman taas määrä kokoontua. Tiesikö
se sitä onnettomuutta, joka oli ilmassa ja jota kukaan ei kyennyt
määrittelemään? Vai jotakin muutako? Vielä jotakin muuta? Poliittinen
taivas oli täynnä mahdollisuuksia.
Pietarin kaduilla tungeskelivat ihmiset julistusten ympärillä, jossa
väestöä kehoitettiin pysymään rauhallisena ja muussa tapauksessa
uhattiin ankarilla rangaistuksilla. Metelin sattuessa tulisivat kasakat
nagaikkoineen ajamaan väkijoukkoon...
Aleksandra Feodorovnaa kauhisti.
Hirveätä... hirveätä! Ja keisari? Jättikö keisari hänet yksin? Istuiko
hän Mohilevissa odottaen ihmettä, joka antaisi hänen käsiinsä armeijan
vallankumouksen kukistamiseksi?
Voi, ihmeitä ei enää ollut, senjälkeen kuin pyhän miehen kuulien
lävistämä ruumis oli kiskottu esille Nevan vedestä.
* * * * *
Duuma asettui vastustamaan keisarivaltaa. Syyti inhottavia syytöksiä,
jotka niiden kohtuuttomuuden tähden jäivät torjumatta. Tämä kaikki
tuntui suunnattoman suuren rovion syttymiseltä.
Talvipalatsin katolta käsin vallitsivat sotaministeriön määräyksestä
sinne asetetut konekiväärit ympäristöä. Oli ehkä epäviisasta muistuttaa
näin kouraantuntuvalla tavalla kansalle "verisen sunnuntain"
tapahtumia. Vai oltiinko tosiaan vielä vakuutetut vanhojen keinojen
pettämättömyydestä?
Ministeriössä vallitsi hämminki ja tolkuttomuus. Kalleuksia pakattiin
ja vietiin turvaan. Pakolaisia lähti kaupungista.
Jyrinä kävi äänekkäämmäksi...
Tsarskoje Selossa vallitsi myrskyn edellä käyvä hiljaisuus.
Kapinoitsijat olivat katkaisseet Pietariin vievän puhelinjohdon,
kuriirit eivät kulkeneet. Ateriat ja teeajat kuluivat yksitoikkoisesti
ja ikävystyttävästi, ja hermot olivat äärimmilleen jännitetyt.
Keisarin äkillinen saapuminen sai aikaan vaihtelua. Aleksandra
Feodorovna oli kärsimättömästi odottanut häntä... Suuriruhtinatar
Tatjana oli muutama päivä sitten sairastunut, Aleksein vointi oli
huonontunut.
Kun Nikolai sitten äkkiarvaamatta ilmestyi heidän keskelleen, pelästyi
Aleksandra Feodorovna. Keisari oli harmaantunut ja masentunut. Hänen
puheensa oli hidasta ja katkonaista, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea
koota ajatuksiaan. Hän oli antanut käskyn, että duuman kokoontuminen
oli vielä lykättävä. Vaikka lapsikin saattoi tajuta, että sellainen
ärsytys pakostakin oli johtava romahdukseen.
"Kun saamme rauhan, menee kaikki ohitse", sanoi hän.
Hän puhui paljon rauhasta, — huomiotaherättävästi, äänessä kaipaava
sävy. Ajattelematta, että Englannin asiamiesten korvat väijyivät
palatsin suojissa.
Viivyttyään lyhyen ajan Tsarskoje Selossa, keisari matkusti uudelleen
Mohileviin. Hän uskotti itselleen, että hänen läsnäolonsa siellä olisi
tarpeen.
Tsarskoje Selossa kävi elämä hyvin hiljaiseksi. Yhteys Pietarin
kanssa oli kokonaan katkaistu. Kerrottiin, että kaduilla riehuivat
kumoustaistelut. Kukaan ei tiennyt mitään varmasti ja tarkemmin. Vai
koetettiinko sitä salata?
Aleksandra Feodorovna valvoi lastensa vuoteiden ääressä. Hänestä
tuntui, että aika kaikkine seikkailuineen kohisten riensi etäältä hänen
ohitseen. Etteivät tämän ajan virtaukset enää lainkaan häntä koskeneet.
Hän rukoili rakkaittensa parantumista. Ei mitään muuta... Sitä suurta
vaaraa, joka Pietarista käsin häntä uhkasi, ei hän enää ajatellut. Hän
oli tottunut sen näkemään. Ehkei koskaan ollut sitä täysin käsittänyt...
Rasputinin arkun ääressä hän etsi lohdutusta. Häntä itseään ja
Annushkaa lukuunottamatta ei kukaan tiennyt pyhätön olemassaolosta. Ei
kukaan...
Vai oliko hän sittenkin erehtynyt? Oliko täällä urkkijoita? Voi,
Tsarskoje Selossa ei ollut ainoatakaan soppea, joka olisi voinut
välttyä salaisten silmien kavalilta katseilta!
Eräänä aamuna hän oli huomaavinaan lumessa jalanjälkiä. Miesten
jälkiä... Selviä, jyrkkiä jälkiä, jotka eivät huolineet salata
sivullisten läsnäoloa.
Keisarinnan veri alkoi virrata nopeammin. Rohkeniko joku...?
Hän kiiruhti eteenpäin, näki harmaita, karkeannäköisiä miehiä
vartijoiden tavoin seisovan aivan pyhän holvin luona. Pakeni pois kuin
ajettu otus...
Palatsiin tultuaan hän kutsutti rouva Vyrubovan luokseen. Valtuutti
hänet toimimaan keisarinnan nimessä. Lähetti hänet puistoon. Odotti
hengitystään pidättäen, vavisten ja käsiään väännellen hänen
palaamistaan.
Kesti kauan, ennenkuin Annushka palasi. Hänen vaatteensa olivat
lumessa, ja kirkkaita kyyneliä kimalteli hänen kapeilla, mielikarvauden
vääristämillä kasvoillaan.
"He ovat vieneet hänet pois, teidän majesteettinne."
Aleksandra Feodorovna teki kiivaan eleen.
"Eihän!"
"He sanovat sen tapahtuneen hallituksen määräyksestä. Yksi heistä
näytti minulle jonkun kirjelmän. Hallitus...
"Hallitus...?"
"Pietarin, majesteetti... Uusi... Vallankumous!"
Aleksandra Feodorovna alkoi vähitellen käsittää...
Tuo hirmuinen! Kummitus... Omituista! Se oli lähelle tultuaan saanut
inhimilliset piirteet. Se ei enää ollut mitään kammottavaa! Vain
väkivaltaa! Väkivaltaa pyhän miehen ruumista kohtaan. Miksi se häneltä
ryöstettiin? Sekin? Eikö kaikki muu riittänyt?
Hän ei vieläkään voinut sitä käsittää. Puristaen Annushkan käsiä hän
sopersi sammuvalla äänellä:
"Keisari palaa takaisin... Keisari palaa..." Kuin lapsi, joka koettaa
rauhoittaa itseään alati toistetulla totuudella.
Annushka polvistui voihkien keisarinnan nojatuolin viereen. Heidän
kyynelensä vuotivat yhteen...
Aleksandra Feodorovna oli kääntynyt suuriruhtinas Paavalin puoleen,
pyytänyt häneltä suojaa ja apua valtaistuimen pelastamiseksi.
Suuriruhtinas oli kieltäytynyt selittäen olevansa henkivartioston
päällikkö vain hallinnollisessa suhteessa ja ettei hänellä ollut mitään
tekemistä sotilaallisissa asioissa.
Maaliskuun 14 päivänä hän esitti Aleksandra Feodorovnalle Kirill
Vladimirovitshin ja Mikael Aleksandrovitshin allekirjoittaman
julistuskirjan, jossa Venäjän kansalle suotiin rajoittamaton
kansanedustuslaitos. Keisarinna hyväksyi sen.
"Jokohan vihdoinkin uskotaan, että keisari aina on tahtonut kansansa
parasta..."
Suuriruhtinas kohautti olkapäitään. Hän ajatteli Aleksandra Feodorovnan
vihaa Raisaa kohtaan. Tilinteon hetki on tullut.
"Toivon niin, majesteetti. Kansan oikeudentunto on lahjomaton."
Eikö keisarinna nauranut hänelle vasten kasvoja? Hänelle, joka oli
tuhlannut irstailuihinsa miljoonia tämän saman kansan varoja ja nyt
valmistautui kääntämään purjeensa tuulen mukaan?
Ei, hän ei nauranut. Hänestä tuntui liian surkealta...
Ja kuitenkin hänen täytyi vielä kerran kutsua tuo mies luokseen.
Maaliskuun kuudentenatoista. Tatjana oli kuumeessa. Tohtori Botkin
pudisti päätään. Huhuja kierteli. Eikö mitään varmuutta? Eikö mitään?...
Paavali Aleksandrovitsh oli täsmällinen. Tervehti keisarinnaa
liioitellun kunnioittavasti. Aleksandra Feodorovnan kysyessä hän
veti taskustaan sanomalehden. Alkoi lukea hänelle... keisarin
kruunustaluopumis-julistusta...
Aleksandra Feodorovna kuunteli keskeyttämättä. Suuriruhtinaan
lopetettua hän katsoi tätä tiukasti silmiin.
"En usko sitä! Ne ovat valheita ja sanomalehtien keksintöjä. Minä
luotan Jumalaan ja sotajoukkoon. Nämä kaksi eivät vielä ole meitä
hyljänneet!"
Hän seisoi suuriruhtinaan edessä majesteetillisena ja suorana. Näki
hänen kasvonsa kuin harson läpi! Nuo raa'at, ilkeästi hymyilevät kasvot.
Arvokkuutta! Arvokkuutta!... Eikö hän ollut keisarinna? Vai eikö hän
ollut enää? Typerä ajatus! Ei, ei sentään niinkään typerä!
Hirviö seisoi hänen edessään, irvisti julmasti, iski kyntensä hänen
niskaansa. Mutta hän ei tuntenut kipua. Omituista! Tahi eihän se ollut
mitään omituista. Oliko hänen keisarinnanarvonsa ollut muuta kuin tyhjä
lauseparsi?
Hän hymyili keveästi ja vapautuneena. Mutta tuossa hymyssä oli jotakin
sekavaa.
Ei enää keisarinna! Se oli sittenkin käsittämätöntä!
Ja lisäksi tämä hiljaisuus, tämä epävarmuus. Tsarskoje Selo vieraiden
vallassa. Uusia kasvoja käytävillä. Mitä hänestä tahdottiin? Ja
keisari? Missä oli keisari? Elikö hän? Eikö hän tullut suojelemaan
lapsia?
Ei tullut keisari, vaan muuan outo mies, jolla oli kapea, älykäs pää ja
jonka silmissä paloi kiihkoilijan hehku, ilmoitutti itsensä hänelle.
Nimi, joka tuntui hänestä tutulta, mutta jota hän ei kuitenkaan voinut
muistaa.
"Kerenski..."
Hän otti vastaan miehen toivoen, että tämä toi tietoja keisarista. Ja
hän sai kuulla merkillisiä asioita.
Tsarskoje Selo oli vartioitu, ja hän itse oli vanki.
Kansa? Hallitus?
Hänen epäiltiin antaneen Tsarskoje Selosta kipinälennätintietoja
saksalaisille. Annushkaakin epäiltiin. Muista asioista, jotka
olivat Rasputinin nimen yhteydessä. Hänen yksinäiset kävelyretkensä
puistossa...
Aleksandra Feodorovna kuuli miehen sanat käsittämättä niitä. Hän
käsitti vain, että tuon oudon miehen silmät olivat kylmät ja julmat.
Ja hän tunsi myös, että Annushka, joka hukkuvan tavoin oli tarrautunut
rakastetun hallitsijattarensa vaatteisiin, raastettiin irti. Että hänet
vietiin pois... ja samalla lausuttiin hirvittävä sana:
"Pietari-Paavalin linnoitukseen!"
Silloin hän kirkaisi... Tahtoi mennä lastensa luo. Mutta siellä oli
vartijoita. Suljettiinko häneltä tie? Keisarinnalta? Äidiltä?
Oliko hän lakannut olemasta äiti?
Sarovin pyhä Serafin! Blagovieshtshenskin pyhä Jumalanäiti!
Hän väänteli käsiään ja rukoili. Se rauhoitti häntä. Pimeys tuli ja
peitti palatsin kultaiset kupoolit mustaan vaippaansa. Pimeys oli
lempeä ja hyväätekevä. Se peitti myös lapset, jotka kädet ristissä
rukoilivat vuoteessaan.
Kyyneleet pois! Kyyneleet pois!
Äiti tulee lastensa luo ja löytää jälleen onnensa. Pyhien avulla...