Etuhuoneen ovelta kuului koputusta. Sieltä tuli keisarinnan
kamaripalvelija, joka toi keisarille pyynnön käydä Aleksandra
Feodorovnan luona.
Keisari oli kahden vaiheella.
"Sano hänen majesteetilleen, että minä tulen."
Hän mietti vähän aikaa. Ohranan miehet, jotka seisoivat käytävän
pimeydessä, saattoivat kuulla joka sanan. Kenties oli joku heistä
lahjottu — —
"Neljännestunnin kuluttua!"
Hän palasi työhuoneeseensa, korjasi pöydältä muutamia papereita ja
lukitsi ne laatikkoon.
Keskipöydällä oli samppanjaa. Huoneen lämmin ilma oli kuivattanut hänen
kurkkuaan.
Kah, tuopa tekee hyvää! Janoisena hän tarttui lasiin, joi täysin
siemauksin ja henkäisi syvään. Kipristelevä, lämmin virta kulki hänen
suonissaan. Väsymys haihtui, ja päässä ollut painostus, joka vaivasi
ajatustyötä, hälveni kuin lumottuna.
Hitaasti hän astui Asevin [kuuluisa vakooja ohranan palveluksessa]
urkkijanaaman ohitse keisarinnan huoneisiin. Kummakseen hän tapasi
puolisonsa vielä täysissä pukimissa.
Aleksandra Feodorovna istui odottamassa kädet sylissä. Keisarin
astuessa sisään hän hymyili. Rauhallisesti, kuten näytti.
"Häiritsinkö sinua?"
Keisari teki kieltävän liikkeen ja kumartui suutelemaan hänen kättään.
"Et koskaan, Aleksandra!"
"Minä olin niin peloissani", tunnusti keisarinna.
"Minunko tähteni?"
"Wladimir oli niin kiihdyksissä, kun täältä lähti. Kuulin, että oli
puhe joistakin sähkösanomista."
"Kuropatkinilta —"
"Onko asema epäsuotuisa?" kysyi keisarinna kiireesti.
"Kuropatkin kertoo tappioista. Huomenna pidetään sotaneuvottelu."
"Raskaita tappioita, niinkö?"
Aleksandra Feodorovna painoi kättä rintaansa vasten, ikäänkuin tuntisi
ruumiillista tuskaa.
"Taistelu ei ole vielä lopullisesti ratkaistu."
Keisarinna pudisti alakuloisena päätään.
"Sittenkun saamme tietää ratkaisun, on jo liian myöhäistä."
Itsekseen miettien hän pani kätensä ristiin ja tuijotti valkoiseen
seinään. Keisari koski hellästi hänen olkapäähänsä.
"Emmehän me ole tätä sotaa tahtoneet, Aleksandra."
"Kaiketi emme, mutta kuka sitä yleensä tahtoo? Jumala ja kohtalo.
Kaikki on yhdentekevää."
Hän kohautti hartioitaan ja käänsi kasvonsa poispäin, ilmaisten
uupunutta lohduttomuutta.
"Mitä tässä voi toivoa?" jatkoi hän. "Sinä annoit heille parhaasi,
mutta he ovat palkanneet murhaajia sinua vastaan. Sinä tahdoit rauhaa,
mutta sinut on kiedottu tähän sotaan. Sen veri luetaan viaksesi."
"Vain ihmisten mielestä, Aleksandra."
Keisarinna käännähti äkkiä nähdäkseen hänen kasvonsa.
"Niin, ainoastaan ihmisten mielestä. Se on totta. Ja Jumala on ihmisiä
ylempänä."
Hieman virkistyneenä hän suoristautui. Eikö jo ennenkin ollut
tapahtunut ihmettä?
Keisari oli siirtynyt istumaan hänen viereensä. Hänen hermostuneet
hyppysensä käärivät erästä niistä keisarinnan postiarkeista, joissa
oli koristeena pyhän Serafinin kuva. Samalla hän puhui yhtä mittaa —
uupuneen kiireisesti, kuten hänen oli tapana nautittuaan ranskalaista
kuohuvaa viiniä.
Tämä päivä oli kajonnut Venäjän kohtaloihin. Kansa oli saanut
keisariltaan lahjan. Kapinan henki oli masennettu. Eikö ollut
julistuskirjaa luettaessa kuulunut eläköön-huutoja tsaarille ja
keisarilliselle perheelle?
Ääneti istui Aleksandra Feodorovna. Kurkussa tuntui jokin ahdistavan.
Hän tiesi, että jos keisari kääntyisi häneen päin, täytyisi hänen
itkeä tuollaista optimismia, joka oli kyyneleitäkin liikuttavampi ja
haihtuisi huumauksen mukana.
Hän oli nähnyt Wladimir Aleksandrovitshin kasvot. Ne eivät
ennustaneet mitään hyvää. Myös Trepov oli vakava. Hänen kerrottiin
tavallisten ajoneuvojensa sijaan käyttävän sairaalavaunuja ollakseen
murhayrityksiltä turvassa. Juuri se mies oli kuitenkin tekevinään
kumouksesta lopun!
Tiukasti puristuivat keisarinnan huulet yhteen. Kunpa saisi itkeä!
Kello löi jo kaksi, kun hän lopulta vetäytyi sisähuoneisiinsa.
Hänen makuusuojansa etuhuoneessa odotti Asev Hauksbeen seurassa. Pyysi
saada heti tarkastaa perintöruhtinas Aleksein huoneita. Oli luullut
kuulleensa epäilyttäviä ääniä.
"Entä hänen hoitajansa?" kysyi Aleksandra Feodorovna. Hän ei
hetkeksikään menettänyt malttiaan. Huulia myöten kalpeana,
kylmäkiskoisena ja perin suorana hän seisoi sen miehen edessä, jonka
kavalat urkkijankasvot olivat hänelle yhtä vastenmieliset kuin Trepovin
raa'asti hymyilevät huulet.
Lapsenhoitaja nukkui. Ei oltu tahdottu häntä herättää, jotta
vältettäisiin kaikkea hälinää.
Keisarinna nyökäytti pikkusen päätään antaen täten salapoliisille
sanattoman suostumuksensa.
Oikeastaan tämä oli pelkkää ilveilyä. Trepov oli Aseville antanut
sellaisen valtuuden, että keisarinnan lupa oli tarpeeton, mikäli asia
koski perintöruhtinaan turvallisuutta. Mutta Asev oli viisas ja toivoi
täten pääsevänsä keisarinnan suosioon.
Keisarillisen prinssin makuuhuoneessa paloi kattolamppu levittäen
hillittyä, punertavaa valoa. Lapsi nukkui. Ruhtinatar Obolenskaja, joka
oli pukeutunut kiireimmiten, saattoi keisarinnaa istumaan nojatuoliin
ja asettui itse viereen.
Aleksandra Feodorovna oli tyyntynyt. Rauhassa nukkuvan lapsen
nähdessään hän oli saanut takaisin kaiken malttinsa. Jopa alkoi
epäillä, että Asev ilveili hänen kanssaan.
Tämä urkkija, johon hän ei osannut luottaa, saisi turhaan odottaa sitä
nautintoa, että pienen lapsen äiti tuskailisi hänen edessään.
Samalla keisarinnan silmät seurasivat tarkasti Asevin sulavia liikkeitä.
Kului minuutteja. Sitten äkkiä — mitä se oli? Vakoojan kapeiden,
ovelien kasvojen yli liukui nopea välähdys. Hän kumartui pienokaisen
vuoteen ylitse, otti sen takaa, seinän syvennyksestä, pitkulaisen
esineen ja ojensi sen ruhtinattarelle. Tämä säpsähti, ennenkuin otti
käteensä mitä tarjottiin. Se oli kirje, ja siinä oli sinetti — punainen
sinetti!
Aleksandra Feodorovnan silmät suurenivat. Hän aavisti, mitä tuo
kirje sisälsi, kun ruhtinatar näytti sitä hänelle. Mutta hän
malttoi sittenkin mieltään vakoojan läsnäollessa, jota hän mittaili
läpitunkevalla katseella.
"Ilmoittakaa tästä kenraalikuvernöörille. Hänen keisarillinen
majesteettinsa saa tiedon minulta, suoraan."
Ja kädenliikkeellä hän käski urkkijan poistua.
Palatsissa oli nyt, aivan hiljaista. Ruhtinatar Obolenskaja oli
jättänyt keisarinnan yksin.
Eteenpäin kumartuneena istui keisarinna nojatuolissaan ja koetti
hillitä kätensä vapisemista, mikä säväytti häntä vähän väliä kuin
sähköaalto.
Vallankumouksellinen komitea oli tuominnut perintöruhtinaan kuolemaan.
Vieläpä samana päivänä, jona keisari oli kansalle suonut suuren lahjan.
Oliko tuo Molok kyllästymätön?
Tässä ei ollut puhe henkilöstä, vaan järjestelmästä. Kukapa enää
epäilisi? Hän pudisti päätään. Ei kukaan epäillyt, että järjestelmä oli
hävitettävä, jotta henkilö säilyisi. Mutta eikö se jo ollut hävinnyt?
Hän hymyili katkerasti. Keisarillisen julistuskirjan sanamuoto muistui
hänen mieleensä. Ei, tuhat kertaa ei! Harhaluuloa!
Mutta kansa oli varttunut täysikasvuiseksi ja riisunut siteet
silmiltään. Se napisi. Ja uhkaili! Palatsin kaikkien vartijain puhki se
löysi tiensä.
Vai olisivatkohan itse nuo vahdit —?
Hän ei ajatellut loppuun asti. Siinä ajatuksessa oli liian paljon
kauheuksia.
Hän turvautui taas Trepoviin, siihen mieheen, jota vihasi.
Verta veren hinnaksi. Ympäröidään Venäjän perillinen muureilla —
lujilla muureilla — —.
Lapsi liikahti vuoteessa. Keisarinna nousi istumasta, astui vuoteen
ääreen ja polvistui. Punaisena lepäsi pääkkönen patjalla ja näytti niin
kuumalta. Vapisevin sormin keisarinna tunnusteli lapsen otsaa. Se oli
kuuma ja kuiva.
Oliko kuumetta?
Mitä apua nyt olisi lujista muureista ja vartijoista? Voivatko muurit
suojella Jumalan tutkimattomia päätöksiä vastaan?
Voi, hän oli herjannut kaitselmusta! Isä Joann, isä Joann!
Tuska vavisutti häntä. Isä Joann oli kuollut. Mutta lapsi oli elossa.
Vain rukous voisi säilyttää pikku Aleksein hengen. Vain hänen oma
rukouksensa — —
Kuin mielipuolena hän painoi soittokellon nastaa. Suuressa,
äänettömässä rakennuksessa alkoi äkkiä hyörinä.
Parin minuutin päästä suhisi keisarillinen automobiili lumista tietä
pitkin Pietariin.
Pian saapui tohtori Botkin paikalle ja tyynnytti keisarinnan
kiihtymystä selittämällä, että pikku prinssillä oli vain vaaraton
tulehdus kurkussa. Tietysti täytyi olla hyvin varuillaan, mutta lapsen
tukevaa ruumiinrakennusta ei tässä tapauksessa uhannut mikään välitön
vaara.
Aleksandra Feodorovna vaati englantilaista sairaanhoitajatarta,
jollaisen hankkimista taas toiset vastustivat. Tohtori Botkin suositti
erästä nuorta venakkoa, joka voisi tyydyttää kaikki vaatimukset.
Keisarinna pudisti päätään ja pysyi omalla kannallaan. Hänen oli
saatava englannitar!
Palvelijat toimittivat sitten tämän mitättömän sanakiistan
pietarilaisten tietoon. Se kiihoitti ja loukkasi yleistä mielipidettä
Aleksandra Feodorovnan vahingoksi.
* * * * *
Tsarskoje Selossa kuluivat päivät hiljaisesti.
Keisarikin oli sairaana. Ei ruumiillisesti. Mutta hänen kasvonsa olivat
laihtuneet, ja katse oli synkkä ja tuijottava kuin raskasmielisellä.
Tuntikausia hän istui työhuoneessaan Itä-Aasian kartta edessään
pöydällä ja silmäili tyhjyyteen välittämättä mistään.
Ministerien esittelyt hän toisinaan keskeytti kiivailla
vihanpurkauksilla. Sanomalehtiä hän ei suvainnut nähdäkään.
Nehän valehtelivat väittäessään, että kansa riemuitsi keisarin
julistuskirjoista.
Lahjottuja pettureita siis olivat niiden toimittajat!
Väsynyt suu hymyili häijysti parran takana. Joka päivä otti hän vastaan
tohtori Botkinin kuullakseen, kuinka Aleksei jaksoi.
Perintöruhtinaan sairaus ei enää huolestuttanut. Hänen voi jo nyt sanoa
olevan hyvin pitkällä täydellistä parantumista kohti.
Mutta mitä keisarinnaan tuli, niin tohtori selitti hänen kärsivän
ohimenevää hermostusta, joka itsestään tasaantuisi, kun ajat kävisivät
rauhallisemmiksi. Ja lähti sitten majesteetin luota se ylentävä
tietoisuus mielessään, että oli saanut tehdyksi keisarilliselle
perheelle arvaamattoman tärkeitä palveluksia.
Keisarinna ei poistunut sairaan huoneesta juuri muulloin kuin
käydessään kappelissa. Hänen rukouksensa olivat taas kiihkeitä,
muistuttaen ylenpalttisessa hartaudessaan isä Joannin päivistä.
Sovittaa ja katua!
Kaikki voimat, mitä hänellä vielä oli, hän jännitti koettaessaan
salaperäisessä huumauksessa kokonaan, vaipua Jumalan äärettömyyteen.
Jumalalla yksin oli valta. Syntistä oli häntä epäillä, ja samoin oli
syntiä sekin, jos nousi hänen armonsa aina hyviä tarkoituksia vastaan.
Jumala oli kaukainen ja niin mahtava. Puuttui välittäjä, joka olisi
häntä auttanut täydellisesti sulautumaan Kaikkivaltiaan olemukseen.
Mutta rukouksen voima vaikutti kuitenkin. Se oli kuin hedelmöittävä
sade, josta kuivunut maa muuttuu vihreiksi vainioiksi.
Aleksei parani. Mutta se tuska, jota keisarinna oli tuntenut
valvoessaan poikansa vuoteen ääressä, ei ottanut väistyäkseen. Se vain
yltyi.
* * * * *
Venäjä oli Ranskasta saanut uuden valtiolainan, määrältään kuusisataa
miljoonaa frangia. Merkitsikö se, että Ranskan rahapiirit uudestaan
alkoivat luottaa kaksipäiseen kotkaan?
Ne ponnistelut, joilla Venäjä koetti verhota tappioitaan, näyttivät
maahan paiskatun ruumiin viimeisiltä toivottomilta vavahduksilta. Se
vauhti, jolla uusia varustuksia puuhattiin, ei eksyttänyt ketään.
Heittikö Ranska siis miljoonansa kevytmielisesti pohjattomaan kaivoon?
Ei, niin ei tehnyt Ranska. Mutta sen takana oli toinen, joka jumalinen
hymy huulillaan ohjaili Euroopan kohtaloita.
Englanti!...
Venäjä ei saanut vuodattaa vertaan kuiviin. Japanin nuori valta ei
saanut uljaana kohota tähtien tasalle. Oli solmittava rauha, joka saisi
voittajan pettymään toiveissaan ja antaisi uupuneelle karhulle aikaa
koota voimiaan.
Itä-Aasian sota oli ratkaistu. Sen tarkoitus saavutettu. — Yleisön
jännitys alkoi höltyä.
Englanti, eurooppalaisen ja aasialaisen politiikan liukas
näyttämöllepanija, salli taistelevien valtojen poistua näyttämöltä.
Rakensi rauhaa...
Mutta Venäjä pani uuden, rämisevän sävelen vanhaan merkkitoitotukseen.
Tsarskoje Selon sotaneuvosto päätti kutsua pois kenraali Kuropatkinin,
joka vähemmän kuin vuosi sitten kansan riemuhuutojen saattamana ja
Sarovin pyhän Serafinin suojelukseen suljettuna oli matkustanut
Itä-Aasian sotanäyttämölle. Neuvosto määräsi hänen sijaansa vanhan,
suositun kenraali Linjevitshin ja myönsi ensi kerran joukkojen
olevan innoituksen tarpeessa. Lähetti myös suuriruhtinas Nikolain
sotanäyttämölle.
Keisari oli päännyökkäyksellä ilmaissut suostumuksensa. Hänen puheensa
oli katkonaista, liikkeensä olivat automaattisia ja nukentapaisia.
Häntä vanhastaan vaivanneet kaatuvataudin kohtaukset olivat
ilmestyneet uudelleen, ja niiden ohella hän sai äkillisiä vihan-
ja julmuudenpuuskia. — Hän oli joutunut suuriruhtinaspuolueen
leikkipalloksi ja antoi ylimielisten käsien heitellä itseään mielin
määrin.
Trepovin käsissä oli rajaton valta. Mutta hänenkin vallalleen olivat
maanalaiset mahdit vetäneet rajan.
Keisarin vanhin henkipaashi oli täytynyt pidättää, koska hänen
epäiltiin salaa vieneen uhkauskirjeen perintöruhtinaan makuuhuoneeseen.
Hänen paperiensa joukosta tavattiin raskauttavia todistuskappaleita,
jotka saattoivat useat muut paashit pahasti epäilynalaisiksi.
Säikähdyksen välttämiseksi linnassa tyydyttiin siihen, että heidät
erotettiin, pantiin valvonnan alaisiksi ja heidän johtajansa
selitettiin heikkomieliseksi...
Pääsiäisjuhlat vietettiin Tsarskoje Selossa eikä, kuten joka vuosi
muulloin, talvipalatsissa.
Kun molemmat keisarinnat vanhan venäläisen tavan mukaan jakoivat
pääsiäismunia hoviherroille, särkyi yksi Aleksandra Feodorovnan munista
ja putosi kreivitär Mengdenin eteen.
Sitä pidettiin onnettomana enteenä, ja ihmeteltiin, että keisarinna
pysyi välinpitämättömänä.
Maria Feodorovna koetti pilapuheella saada epämiellyttävän tunnelman
karkoitetuksi. Aleksandra Feodorovna näytti pitävän koko tapausta
edessään seisovan ministerin kömpelyyden aiheuttamana ja kääntyi
kylmästi ja tyynesti seuraavan herran puoleen.
Seremonian päätyttyä keisarinnat eivät voineet olla vaihtamatta
joitakuita sanoja keskenään.
Maria Feodorovna tiedusteli Aleksein vointia. Hän ei ollut nähnyt tätä
moneen aikaan.
"Hän voi hyvin", vastasi Aleksandra Feodorovna. Hänen sormensa
leikittelivät helmiristillä, joka valkoisena kuin norsunluu hohti
juhlapuvun mustalla sametilla. Hänen katseensa äkillisesti leimahtava
pelokas vihamielisyys ilmaisi, että tyyni äänensävy oli teeskentelyä.
"Kiitän teidän keisarillista majesteettianne kysymästänne..."
Maria Feodorovna taivutti päätään.
"Minua ilahduttaa nähdä keisari — hyvässä voinnissa ja rauhallisena",
sanoi hän hitaasti. Tuskin huomattava vaitiolo sanojen lomassa antoi
näille merkityksettömille sanoille merkillisen terävyyden.
Aleksandra Feodorovnan suu värähti. — Hänen huulilleen pyrki jokin
tyhjänpäiväinen lause. Mutta huulet vavahtelivat.
Uhkasiko Maria Feodorovna?
"Viime viikkojen käsitettävät kiihotukset lienevät heikentäneet
keisarin terveyttä", jatkoi Maria Feodorovna.
"Lepo tekisi ehkä hyvää..."
Hän keskeytti hymyillen.
"Onko totta, mitä kerrotaan? Salaperäisiä matkavalmisteluja..."
Aleksandra Feodorovnan kapeat hartiat vetäytyivät kokoon. Näytti siltä,
kuin hän palelisi. Mutta kasvot pysyivät kylminä.
"Teidän keisarillinen majesteettinne on saanut vääriä tietoja.
Matkako?... Keisariin vaikuttaisi tänä yleisen ahdingon ja yleisen
veljeytymisen aikana ero kansastaan liian tuskallisesti."
Hän ei itsekään tiennyt, mikä voima sai nuo sanat hänen huulilleen,
joka oli avuttomuuteen saakka tottumaton sujuvaan puheeseen.
Puhuttuaan hän säikähti.
"Yleinen ahdinko ja yleinen veljeytyminen..." Eikö niin sanottu
vallankumouksellisten ohjelmassa?
Oliko hän puhunut ajattelemattomasti? Antautunut Maria Feodorovnan
käsiin?
Sanat olivat venyviä...
Ei, Maria Feodorovnan huulilla ei näkynyt mitään voitonriemuista
värähdystä.
Kylmästi ja tyynesti hän kääntyi toisaalle. Ryhtyi puheisiin ruhtinatar
Obolenskajan kanssa.
Mutta Aleksandra Feodorovna pysyi jäisenä kuin epäjumalankuva...
Hän oli lausunut nuo sanat ja tunsi äkkiä, kuinka ristiriidat hänen
henkisen katseensa edessä alkoivat pukeutua selviin, teräväpiirteisiin
muotoihin.
Ahdinko ja veljeytyminen, —joukkojen yhtyminen muureiksi ja padoiksi,
lujaliitteisiksi, erottamattomasti yhteenmuutetuiksi kokonaisuuksiksi.
Ja toiset? Hallitsevat? Eivätkö Maria Feodorovnan silmät välähtäneet,
kun hän puhui matkasta, jota keisarinna salassa valmisteli?
Tohtori Botkin oli peläten hänen raskasmielisyytensä lisääntyvän
rohjennut ehdottaa oleskelua ulkomailla tehokkaimpana parannuskeinona.
— Kaikessa hiljaisuudessa oli ryhdytty valmistuksiin.
Mutta Maria Feodorovnalla oli palveluksessaan hyvinjärjestetty urkkija-
ja kätyriarmeija. Ehkä juuri hän olikin kutonut suunnitelman, jonka
avulla keisaria pidettäisiin loitommalla.
Tuo epäluulo oli ilkeä. — Mutta mahdotonko?
Romanovien perheriidat pirstoivat heidät lukemattomiin puolueihin.
Kukaan ei ollut hallitsija, tahi sitten kaikki... Kukaan heistä ei
suonut toiselleen yksinvallan hekumantunnetta. Ulkovallat pitivät yllä
eripuraisuutta.
Aleksandra Feodorovna tunsi äkkiä vilunväreitä. Hänestä tuntui, kuin
olisi hän kulkenut pitkää, pimeää tietä alaspäin. Sen loppu oli
tutkimaton...
Eikö Trepov ollut sanonut, että oli leikinasia kukistaa vallankumous,
niin kauan kuin hallitus voi luottaa armeijaan?
Niin kauan kuin... Mutta jos armeija luopui hallituksesta?
Kenraalikuvernööri oli nauranut.
"Miljoonien yksimielinen ja horjuttamaton yhtyminen on harvinainen
tekijä."
Keisarinna ei ymmärtänyt häntä. Eivätkö Jordan-juhlan aikana ammutut
karteshit tietäneet sen alkamista? Eikö itse Preobrashenskin
kaartissakin poreillut? Kaksi rykmenttiä Donin kasakoita oli määrätty
Tsarskoje Seloon suojelemaan sitä pääsiäisviikkojen aikana. — Raakaa,
luotettavaa väkeä!
Aleksandra Feodorovnan väsynyt katse kääntyi puistoon, joka oli
verhoutunut pääsiäisvihantaan.
Kristus on noussut!
Hän suuteli helmiristiä ja painoi valvomisesta väsyneet kasvonsa
ristiinpantuihin käsiinsä.
* * * * *
Trepov oli pitänyt sanansa.
Vapunpäiväksi odotetut ja suunnitellut vallankumouksellisten
esiintymiset olivat kaikkialla ehkäistyt itsepintaiselta liikkeeltä oli
riistetty hengityskyky.
Mutta Trepov ei enää ollut entisensä.
Alituinen murhayritysten pelko oli kuluttanut hänen rautaisen
hermostonsa pilalle, hänen taipumaton tahtonsa muuttunut paatuneeksi
julmuudeksi. Hän sairasteli ja kykeni vaivoin salaamaan kookkaan
vartalonsa velttoa ryhtiä.
Vallankumouksellisen komitean ennustus, että kuolema oli kohtaava hänet
hänen omassa vuoteessaan, ei ollut tekemättä vaikutustaan. Pelko kalvoi
hänen mieltään. Hän kadotti politiikkansa selvän päämäärän näkyvistään,
kävi hermostuneeksi ja häilyväksi ja alkoi epäillä alamaisjoukkoaan.
Keisari huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Hänellä oli tilaisuus
tarkata miehen rappeutumista. Olisi ehkä ollut Trepoville parempi antaa
hänelle lomaa ja lähettää ulkomaille.
Ehkäpä! Mutta Trepovin olo ei olisi ulkomailla ollut sen turvallisempi.
Toiminnan propaganda kietoi koko maapallon verkkoonsa. Ja Pietarissa
häntä tarvittiin.
Nikolai II oli liiaksi yksinvaltias tunteakseen sisäistä kiitollisuutta
tehdyistä palveluksista. Miestä käytettiin, niin kauan kuin häntä
tarvittiin. Sitten...?
Keisari sivuutti väsyneesti hartioita kohauttaen ihmiset kuin elottomat
ja epäoleelliset esineet. Alituinen kiihoituksentila oli valanut häneen
jonkinlaista tylsyyttä. Hän paastosi, noudatti kirkollisia säädöksiä ja
palveli Jumalaansa. — Jumala oli auttava...
Ja vielä oli sota!
Loppumattoman pitkän, harmaan käärmeen tavoin se kiemurteli läpi
Itä-Aasian.
Se oli käynyt vastenmieliseksi ja vihatuksi. Korean-salmen tapaukset
olivat avanneet optimistienkin silmät. Keisarin ne kokonaan masensivat.
Alettiin vaatia rauhaa... Mainittiin Witten nimi. Huhuttiin, että
keisari oli valinnut hänet valtuutetukseen rauhanneuvotteluihin.
Sergei Juljevitsh olikin todella kutsuttu Tsarskoje Seloon. Hänen
rauhalliset piirteensä olivat merkillinen ilmiö Aleksanterinpalatsin
hermostuneessa, salaisten kiihoitusten kyllästämässä ilmapiirissä.
Keisari tunsi mielessään tuon rauhan. Hän tunsi etevämmyydenkin, joka
virtasi miehen olemuksesta häneen alas.
Witte ei ollut tahtonut tätä sotaa. Oli kaikilla käytettävissä olevilla
keinoilla koettanut estää sitä puhkeamasta. Witte oli voittaja.
Se ärsytti keisaria ja teki hänet huonotuuliseksi. Epäsuosiollisessa
äänilajissa hän alkoi puhua kansan rauhanvaatimuksista.
Pääministerin liikkumattomille kasvoille ilmestyi hetkeksi omituinen
ilme.
Kun keisari oli lopettanut, alkoi hän puhua. Levollisella,
soinnuttomalla äänellä. Selitti, että hänen täytyi kieltäytyä ottamasta
osaa mahdollisesti aloitettaviin rauhanneuvotteluihin.
"Minun käsitykseni ei ole, että päävirtaus Venäjällä kulkee rauhaa
kohti, tahi että hallituksen päämies haluaa muuttaa tätä virtausta.
Tulokset eivät muodostu sensuuntaisiksi, että minä itse voisin saada
jotakin hyödyllistä aikaan. Venäjä kykenisi jatkamaan sotaa vielä
viisi vuotta, jos maan sisäinen tila olisi toinen. Hallitus arvostelee
tilannetta väärin. Julkisesti ja täysin tahallisesti. Siitä nykyisen
tilanteen kaikki kauheudet. Joka tunti vie maata yhä enemmän alaspäin."
Hän vaikeni, katsoi hetkisen jännittyneenä keisarin kalvenneihin
kasvoihin.
Nikolai ei keskeyttänyt häntä. Kun Sergei Juljevitsh lopetti, kohotti
hän katseensa.
"Kiitän teidän ylhäisyyttänne."
Hänen äänensä sointu oli väritön ja alakuloinen. Hän taivutti päätään
ja ilmaisi kädenliikkeellä keskustelun päättyneen.
Hallitsijaperheen neuvottelu Tsarskoje Selossa. — Keisari tahtoi
rauhaa. — Vladimir Aleksandrovitsh, joka vähän aikaa sitten oli
osoittanut sovinnollista mieltä, kallistui äkkiä taas sotapuolueeseen.
Ennenaikainen rauha heikentäisi Venäjää, huonontaisi sen luottoa,
vähentäisi hallituksen valtaa. Putoaisi sytyttävänä kipinänä
vallankumouksellisen puolueen vaivoin tukahdutettuihin kumousajatuksiin.
Keisari vastusti häntä.
Hän halusi rauhaa. Kyllin kauan oli tämä hirveä murhaaminen vaivannut
maan kukoistavimman nuorison joukossa. Venäjän veri uhkasi vuotaa
kuiviin Itä-Aasian tappotanterilla. Ihmiskunnan velvollisuus oli... Hän
täydensi lauseensa kädenliikkeellä. Ivahymy oli vastauksena. — Hetkisen
vallitsi hiljaisuus. Sitten puuttui Mikael Aleksandrovitsh puheeseen.
Hän kuului maltillisempaan puolueeseen ja piti suuriruhtinaista
enimmin keisarin puolta. Hänkin vaati sotaa. Vaati sitä itsevaltiuden,
oikeuden, kirkon nimessä...
Keisari teki vastentahtoisen eleen. Viimeinen, väsynyt
puolustautumisyritys... Siitä ei välitetty. Hänen mielipiteensä
tukahdutettiin, kumottiin todisteilla.
Mitä Witte oli sanonut? "Minun käsitykseni ei ole, että päävirtaus
Venäjällä kulkee rauhaa kohti, tahi että hallituksen päämies haluaa
muuttaa tätä virtausta..."
Oliko hän toistamiseen saava aiheen voitonriemuun?
Sotaa jatkettiin. Vastoin kansan ja keisarinkin tahtoa.
Liikekannallepanoa yhä laajennettiin. Luultiinko armeijaa tarvittavan
sisäisten levottomuuksien tukahduttamiseen?
Krasnoje Selossa oli pidetty upseerien kokous, joka pani vastalauseen
siihen, että heitä käytettiin poliiseina ja pyöveleinä. Vähäinen
metelipahainen, jonka kukistamiseen ei edes tarvittu Trepovia. Mutta
kuvaava ajan merkki, joita alkoi jyrähdellä vanhan kaartin keskuudessa.
Eikö keisari, vieläkään ymmärtänyt niitä oikein?
Puheessaan Orelin kuvernementin kokoonkutsutuille edustajille, jotka
hän otti vastaan Pietarhovissa, hän nimenomaan huomautti, että
yksinvaltainen hallitus tultaisiin Venäjällä pysyttämään voimassa.
"Valtio voi vain silloin olla luja ja voimakas, kun se säilyttää vanhat
perintätapansa."
Hän oli puhunut hitaasti ja merkitsevästi. Lähetystönjäsenten kasvoilla
näkyvä peittelemätön tyytymättömyys sai hänet hämilleen. Lupauksia
pyrki hänen huulilleen. Viimeisellä hetkellä hän kuitenkin sai estettyä
ne tulemasta kuuluville. Muutamin sisällyksettömin lausein hän päätti
keskustelun lähetystön kanssa.
He lähtivät vaieten. Katseissa kuvastui närkästynyttä
välinpitämättömyyttä. Poistuivat paatuneina ja vihamielisinä.
Nikolain käyttäytyminen ei enää kummastuttanut. Venäjä tiesi, ettei
sillä ollut enää mitään odotettavana keisariltaan.
Keisari huomasi mielten kylmenemisen. Hän syytti sotaa. Kuten oli
tottunut vierittämään kaiken vääryyden toisten hartioille. Hän pani
toivonsa rauhaan. Rauha oli tuleva, koska Englanti sitä tahtoi.
Washingtonissa aloitettiin valmistavat neuvottelut.
Tsaarin hovissa neuvoteltiin, kenet lähetettäisiin Venäjän viralliseksi
edustajaksi.
Herra von Witte?
Sotapuolue puolsi häntä. Riittämättömillä valtuuksilla varustettuna
Sergei Juljevitshin täytyisi palata voitettuna. Niin päästäisiin
epämieluisasta varoittajasta.
Kun Witte, oltuaan keisarin luona jäähyväiskäynnillä, lähti Tsarskoje
Selosta, kohtasi hän puiston reunassa keisarilliset vaunut, joiden
leveiden ikkunoiden takaa näkyivät rouva Vyrubovan hienot, hermostuneet
piirteet.
Annushka piti silmänsä ummessa. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli näkijän
ilme.
Kun vaunujen pyörät alkoivat ratista karkeahiekkaisella käytävällä,
hätkähti hän.
Hän oli viime aikoina alkanut huomiotaherättävän usein käydä
Pietarissa. Kreivitär Mengden vei hänet spiritistisiin piireihin;
nämät pitivät istuntojaan Creutzin palatsissa, joissa kirjava seura
hurskastelijoita, pappeja ja ihmeidentekijöitä tapasi toisensa.
Suuriruhtinatar Elisabet Feodorovnakin, joka puolisonsa kuoleman
jälkeen vietti yksinäistä, nunnamaista elämää kuluttaen aikansa
hartauden- ja katumusharjoituksissa, otti silloin tällöin istuntoihin
osaa.
Oli herättänyt huomiota, että hän oli käynyt puolisonsa murhaajan luona
vankilassa ja pitkän keskustelun aikana saanut tämän liikutetuksi
kyyneliin asti.
Maria Feodorovna puhui siitä ivallisesti, toiset pudistelivat päitään.
Mutta suuriruhtinattaren liikuttava hurskaus, hänen elämäntapojensa
puhtaus teki kaikki moitteet tehottomiksi. Hän tuntui säteilevän
salaperäistä lumoa ympärilleen. Kerrottiin hänen aikovan vihkiytyä
kreikkalaiseksi nunnaksi...
Aleksandra Feodorovna säikähti, kun suuriruhtinatar itse ilmaisi
hänelle aikomuksensa.
"Sinäkö, Elisabet?"
"Minulla ei enää ole muuta kunnianhimoa kuin saada seurata Herraani ja
Vapahtajaani."
Hän lisäsi salaperäisen matalalla äänellä:
"Sen täyttymisen hetki, josta olen uneksinut, on lähellä."
Keisarinna värisi. Elisabetin salaperäiset sanat saivat kylmät väreet
kulkemaan hänen ruumiinsa läpi.
"Täyttymisen? Minkä täyttymisen?"
Suuriruhtinattaren huulilla väreili hymy.
"Eräs pyhimys on ilmestynyt..."
Hänen silmänsä suurenivat, ja niihin tuli etäinen ilme.
"Pyhimys? Mistä?"
"Idästä... Siperiasta, niin kerrotaan... He sanovat häntä isä Joannin
seuraajaksi. Mutta hänellä on oma tehtävänsä."
Aleksandra Feodorovna vavahti tuon nimen kuullessaan.
Kun Elisabet vaikeni, kysyi hän nopeasti:
"Itsekö hän sanoo itseään pyhäksi? Vai toisetko...?"
"Hän itse. Mutta hänellä on isä Joannin antama suosituskirje. Hän sanoo
itsessään olevan valon lähteen, joka huuhtoo pois synnit."
Aleksandra Feodorovnaa kasvoille kohosi äkkiä tumma puna. Hän piti
päätään poispäin käännettynä ja katseli ulos puistoon. Sieltä
kuului viikatteen suhinaa. Puunlatvoilla oli kypsä, tumma kesäinen
vihreys. Kaiken yllä lepäsi ennen lopullista sammumista vielä kerran
hillittömästi purkautuva kaipuu.
Hän istui hetkisen hiljaa, ennenkuin uudelleen kääntyi Elisabetiin päin.
"Hänen nimensä?"
"Rasputin."
Keisarinna kohotti kapeita hartioitaan. Näytti siltä, kuin nimen
mainitseminen olisi selvittänyt hänen ajatuksensa.
"Meidän aikanamme tapahtuu runsaasti pyhiä ihmeitä", sanoi hän
laimeasti. "Mutta ihmiset eivät niitä enää näe."
Elisabet hymyili...
* * * * *
Auringonsäteen tavoin, joka varkain hiipii esiin lehväaitauksen
varjosta ja luo välkkeensä tummalle hiekkatielle, ilmestyi Grigori
Jefimovitsh Rasputinin, talonpojan ja munkin, nimi keisarinnan tielle.
Pietari oli hänen ihmetöittensä ja ennustustensa täyttämä. Annushka oli
nähnyt hänet...
Samoin kuin Besobrasovin aikana, virtasi nytkin hänen olennostaan
salaperäinen voima. Hän surkutteli Aleksandra Feodorovnaa.
Eikö Rasputin ollut ainoa, joka voi vapauttaa ihmissielun synnin
vallasta?
Hän levitti käsivartensa ja kuiskasi hänen nimensä. Vapahtajan nimen...
Hän oli joutunut huumauksen valtaan.
Aleksandra Feodorovna pysyi torjuvalla kannalla. Siperialainen
munkki...! Hämärä epäilys varoitti häntä.
Aikakin oli suuri ja merkillinen. Tapahtui maailmanhistoriallisia
asioita.
Tsaarinistuin oli uudelleen pönkitettävä, rauhanajatus herätettävä
henkiin uudestaan.
Washingtonissa vierivät arpanopat.
Keisari oli poikansa kastajaispäivänä antanut julistuksen, jossa
Venäjälle myönnettiin neuvotteleva ja hyväksyvä kansanedustuslaitos ja
jossa tehdyt lisätyt myönnytykset saivat osakseen yleistä tyydytystä
laajoissa venäläisissä piireissä. Kansan nurinan, joka vaati paino- ja
kokoontumisvapautta sekä henkilökohtaista loukkaamattomuutta, vaiensi
kellojen virallinen riemusoitto.
Rauha tuli. — Japani oli viime hetkellä peruuttanut vaatimuksensa ja
ilmoittanut hämmästyneelle, valtuuksien puutteessa itsepintaiselle
Wittelle myöntyvänsä hänen esittämiinsä ehtoihin.
Witte palasi kunniakkaana matkaltaan.
Korea oli menetetty. Rauha saavutettu. Sisäinenkin?...
Sota oli monessa suhteessa ollut kokeilua... Sen oli täytynyt panna
armeijan voima ja kyky koetteelle. Armeija oli kestänyt kokeen. — Mutta
se oli ravistettu hereille sokeudestaan ja itse ottanut mittapuun
käteensä. Upseeriston suunnaton turmeltuneisuus ja siveettömyys,
lahjusten- ja nautinnonhimo, virkamiehistön petollinen keinotteluvimma
sidottiin kaakinpuuhun. Armeija menetti johtajiensa ihannekuvan.
Se menetti luottamuksensa, menetti uskonsa tsaarin lupauksiin.
Taistelusta palaavat olivat toisia miehiä kuin ne, jotka tsaarin pyhä
kuva mielessään olivat lähteneet vainotielle. He olivat oppineet
arvostelemaan, tulistumaan...
Lisäksi raha-asioiden täydellinen rappiotila.
Witte oli osannut polkea maasta rahoja. Nyt olivat lähteet kuivuneet.
Kotimaiset lainat menivät myttyyn. Uusien jättiläissummien kiskominen
kiihtyneeltä väestöltä havaittiin mahdottomaksi. Ranskalaiset lainat
kiristivät kukkaroa.
Selvittämätön sekasorto...
Valtakunnanneuvostossa suuriruhtinas Mikael piti kaikin tavoin
rappeutuneelle venäläiselle aatelistolle rippisaarnan:
"He ovat imeneet talonpojasta verenkin, sivistämättä häntä hituakaan.
Mitään eivät herrat ole toimittaneet, mutta kaikki hyvin palkatut virat
he ovat anastaneet. Ainoat aateliset, jotka ansaitsevat tunnustusta,
ovat Itämerenmaakuntain paroonit. He ovat edes antaneet talonpojille
kouluja, nostaneet heidät siitä raakalaisuuden allikosta, jossa
venäläinen talonpoika elää usein kuin eläin."
Se oli uutta puhetta!... Eikö järkevän maltillisuutensa tähden suosittu
suuriruhtinas ajatellut, kuka oli näyttänyt aatelistolle esimerkin?
Oliko yhä vielä kuolemaa vastaan taistelevan Pobjedonostsevin nimi jo
niin kokonaan unohdettu hänen vielä eläessään?
Venäjän aateliston rivien läpi kävi kuohahdus. Mikael Aleksandrovitsh
etsi hätävaraa, vierittääkseen syyn Romanovien niskoilta. Suojelkaa
tsaaria! Suojelkaa hallitsevaa Romanov-sukua!
Rauha, jota Aleksandra Feodorovna oli odottanut kuin taivaan lahjaa,
ei täyttänyt hänen toiveitaan. Pettymys antoi hänen terveydelleen
viimeisen, ratkaisevan iskun.
Hermokohtaukset toistuivat yhä tiheämmin. Itkukouristukset olivat
jokapäiväisiä. Tohtori Botkin määräsi matkoja, lepoa ja virkistystä.
Aleksandra Feodorovna nauroi tylysti, kammottavasti.
Lepoa!?
Hänen ylähuulensa kohosi hiukan, paljastaen sulavan sinertävät
hampaat ja tehden suupielten ympärillä levottomasti vaanivan piirteen
terävämmäksi. Lepoa?!...
"Jumalassa on lepo", sanoi Elisabet Feodorovna, — ja rouva Vyrubova,
jonka suurissa silmissä usein oli etäinen hohto, toisteli noita sanoja
kuin jotakin säekertoa.
"Jumalassa on lepo..."
He olivat molemmat tuon ihmeellisen munkin opetuslapsia, joka oli
tullut Siperiasta pelastaakseen Venäjä-äidin.
Päivä päivältä hänen kannattajiensa lukumäärä kasvoi. Jotkut väittivät,
että hän oli Kristus.
Mutta keisarinna taisteli vastaan...
Muisto toivioretkestä Sarovin pyhän Serafinin haudalle ahdisti häntä.
Tahi ehkä jokin muukin... vaistomaisempi tunne.
Hän taisteli vastaan...
Pikku kruununperijä-suuriruhtinas Aleksei leikki Pietarhovin puistossa.
Kokonainen armeija kätkeytyneitä vartijoita valvoi hänen askeliaan.
Keisarinna vapisi.
Nyt, kun poliittiset päivänkysymykset olivat työntyneet syrjemmäksi,
oli hänellä elämässään vain tämä ainoa.
Keisari oli muuttunut vieraaksi ja omituiseksi. Hänen terveytensä oli
heikontunut. Myönnytykset, joihin hän oli ollut pakotettu, vaivasivat
hänen yksinvaltaista tuntoaan. Oliko hän hoitanut saamaansa perintöä
huonosti? Oliko hän vapaaehtoisesti ja tarpeettomasti vähentänyt
Jumalan hänelle suomia oikeuksia?
Hän kysyi Aleksandra Feodorovnalta. Vaivasi tätä kysymyksillään. Puhui
munkillisesta kieltäytymisestä, munkillisesta eristäytymisestä. Onneton
se, jonka täytyi tuo kaikki kestää, voidakseen täyttää Jumalan tahdon...
Aleksandra Feodorovna oli haaveillut keisarin taakan keventämisestä.
Olisi tahtonut nähdä kreivi Witten pääministerinä englantilaiseen
tapaan kantavan työtaakan ja edesvastuun. Hänen oli täytynyt myöntää,
että hallitsijan luonne muodostui Pietarin hovissa erilaiseksi kuin
Thames-joen varrella.
Nikolai muuttui väärämieliseksi ja julmuriksi. Kamarillan
keinotekoisesti ylläpitämänä viha Witteä kohtaan heikensi hänen
politiikkaansa ja myrkytti hänen luonnettaan kiihkomielisellä
epäluulolla.
Hermostuneisuus teki hänet horjuvaksi ja lapselliseksi.
Nöyryytyksentunne Witten saavuttaman menestyksen johdosta kalvoi hänen
mieltään. Eikö kukaan muu kyennyt puolustamaan yksinvaltiaan istuinta
kuin tuo entinen lounaisradan virkamies?
Matkasuunnitelmia tehtiin ja hyljättiin. Keisarillinen pursi
"Poljarnaja Svezda" ja muutamat sitä seuraavat sotalaivat höyrysivät
kaiken aikaa lähtövalmiina.
Keisari koetti saada Aleksandra Feodorovnaa lähtemään Darmstadtiin.
Talviusvat Pietarissa, jossa keisarillinen hovi oli oleskellut
viimeisen manifestin julkaisemisesta lähtien, olivat hyvänä syynä
äkilliseen matkaan.
Mutta keisarinna kieltäytyi. Puristi huulensa lujasti yhteen ja
pudisti päätään. Mainitsematta mitään syytä... Keisari ahdisti häntä
neurasteenikon hermostuneella epäluuloisuudella.
Lapset?... Lapsetko häntä pidättivät?...
Keisarinna teki epämääräisen, myöntävän eleen. Pysyi yhä vaiti. Hänen
jäykkä, surullinen katseensa oli kohdistettuna keisarin alakuloisiin,
räpyttäviin silmiin.
"Entä sinä?" kysyi hän hetken kuluttua. "Jäätkö sinä tänne?"
Keisari katsoi häneen avuttomasti.
"Minä jään... Palatsi... palatsi on varma... Trepov... niin!"
"Trepov?"
"Hän varoittaa minua... Varoittaa minua... Vladimirista...
Nikolaista... Niin kyllä!"
Aleksandra Feodorovna suoristausi äkkiä...
"Minä en lähde", sanoi hän hitaasti ja päättävästi.
"Aleksein tähden."
Hän astui pari askelta oveen päin, mutta kääntyi takaisin...
"Sinun tähtesi", lisäsi hän hiljaa.
Keisari hymyili kiittämättä häntä.
Keisari meni väristen takaisin huoneisiinsa.
Siellä oli kaikki hämärän verhossa. Kaupungissa loistavat tulet
tunkeutuivat pistävinä kuin jonkin hirviön silmät syyssumun lävitse.
Hirviön, joka odotti saalistaan...
Oh, sehän on järjetöntä!
Keisarinna pyyhkäisi kädellään silmiään ja säikähti omien sormiensa
kylmyyttä.
Hän oli tahtonut olla yksin... Nyt hän huomasi, ettei yksinäisyys
sopinut surullisina hetkinä. Punainen esirippu, joka kätki
tulevaisuuden taakseen, ei tullut valoisammaksi.
Hän soitti. Käski kutsua rouva Vyrubovan luokseen. Annushka saisi
kertoa... lukea...
Vyrubova tuli huulet kosteanpunaisina ja hiukset pörröisinä, hätäisesti
silitettyinä.
Hän oli rukoillut. Mutta hänen silmissään oli kummallinen kiilto.
Aleksandra Feodorovna kyseli pieniä päivänkuulumisia. Annuska jutteli...
Äkkiä keisarinna kohotti päätään.
"Minun täytyy kysyä teiltä jotakin, Annushka. Teidän täytyy olla
rehellinen..."
Kysyi puoliääneen, yläruumis hiukan etukumarassa:
"Mitä arvellaan keisarista?"
Rouva Vyrubova teki säikähtyneen, torjuvan eleen...
"Olkaa rehellinen, Annushka!... Odotetaanko jotakin hänen
majesteettinsa uudistuksista?"
Annuska epäröi hetkisen. Sitten hän huomatessaan keisarinnan pelokkaan,
epävarman katseen päätti vastata varovasti.
"Odotetaanko? Mielipiteet ovat erilaisia... Useimmat pitävät
uudistuksia liian pitkälle menevinä. Arvellaan, että ne antavat
vallankumouksellisille vapauksia, jotka vain tekevät heidät
ylimielisiksi."
"Mutta... kiitollisuus...?"
"Sanotaan, että uudistukset ovat tulleet liian myöhään, majesteetti.
Kansa on kiihoittunut."
Aleksandra Feodorovna katseli käsiinsä.
"Eikö... eikö ole... mitään pelastusta?"
"Näyttää siltä, kuin sitä odotettaisiin kreivi Witteltä. Ainakin häntä
vihataan riittävästi."
Surumielinen varjo leikki keisarinnan huulten ympärillä.
"Ja keisari?" kysyi hän vielä kerran.
Kun Annushka katsahti häneen kummastuneena, hymyili hän alakuloisesti.
"Eikö siis häntäkin vihattaisi?... Kun kaikki suuri ja hyvä raastetaan
alas?"
Hän vaikeni hetkeksi.
"... Keisari on uhrannut terveytensä. Uhraa ehkä henkensäkin. Mutta
se on yhdentekevää. Se ei voi pysähdyttää kehityksen kulkua... Hänet
jätetään tielle."
Hän puhkesi kyyneliin. Annushka oli polvillaan hänen edessään, suuteli
nyyhkyttäen hänen käsiään...
"Rakas ystävä!" sanoi Aleksandra Feodorovna... Hän nosti Vyrubovan
maasta, veti hänet luokseen ja suuteli häntä.
"Sinä olet hyvä... Sinä olet hyvä... Ja keisari... voi, hän on
sairas... sairas!... He kiduttavat häntä. Kiduttavat Alekseitakin!"
Hän kuunteli jotakin ulkoa... Hänen kasvonsa vääntyivät.
"He kiduttavat häntä... oih!... Minä jään tänne... Jään tänne!"
Tuskasta voihkaisten hän lysähti kokoon...
* * * * *
Aleksandra Feodorovna muuttui hitaasti siksi henkilöksi, jona suuri
yleisö hänet tunsi. Pidättyvänä ja jääkylmänä hän liikkui hovin
kirjavassa vilinässä. Hänen hymyilynsä, joka aina vaikutti jäykältä
ja sovinnaiselta, ei koskaan menettänyt tuskallista ja surullista
pohjasävyään. Alituinen pelko rakkaiden olentojen hengen tähden
valoi omituista kylmyyttä hänen olemukseensa. Se tärveli hänen jo
aikaisemmin, kruununperillisen syntymistä tarkoittavien kokeilujen
tähden heikontunutta terveyttään. Toisin kuin keisarin terveydentilaa.
Hitaasti jäykistyvä sisäinen elämä.
Keisari ei sitä nähnyt. Mutta hänen puolisonsa näki edessä olevan
kuilun. Sulki silmänsä ja huusi apua.
Kukaan ei kuullut häntä. Venäjän politiikka kulki latuaan. Aleksandra
Feodorovna ei ollut mikään tekijä, jota valtakunnan suurten olisi
tarvinnut ottaa lukuun. Hän ei ollut suosittu. Vielä vähemmin pelätty.
Häntä surkuteltiin ja kohautettiin olkapäitä.
Pobjedonostsev oli kuollut. Hänen seuraajansa Obolenski noudatti
lempeämpää politiikkaa.
Ministerit vaihtuivat. Trepov, tuo raaka slaavi, joka oli tahtonut
surmata vallankumouksen, oli — kuten vallankumouksellinen komitea oli
ennustanut — kuollut vuoteeseensa.
Toiset tulivat sijaan, kilpailivat imartelevasti hymyillen
tsaarinistuimen sairaan haltijan suosiosta.
Vieraita nimiä... vieraita kasvoja...
Stolypin... Laposhin... ja muita...
Salaliittoja tehtiin ja paljastettiin. Romahdukset seurasivat toisiaan.
Suuriruhtinas Aleksein hautauspäivänä keisarinnan hermokohtaukset
kiihtyivät äärimmilleen.
Jotta kaikki murhayritysmahdollisuudet olisi raivattu tieltä, oli
ryhdytty Venäjänkin oloissa ennenkuulumattomiin varokeinoihin.
Painostava helle vallitsi tänä syyspäivänä, lehtien varistessa puista.
Loppumattomalta tuntui matka ruumissaatossa, joka kulki Nikolain
rautatieasemalta Pietari-Paavalin linnoitukseen. Loppumattomalta sen
kauheus...?
Aleksandra Feodorovna nojasi patjoihin. Hänen alaleukansa oli lujasti
puristettuna yläleuan hampaita vasten ja loi hänen kasvoilleen
kivettyneen muumion elottoman ilmeen. Velttona kuin surulippu peitti
musta huntu hänen ristiinpantuja käsiään.
Ei mitään puhuttu. Mutta tuo vaitiolo oli kuin hautakammion kaamea
hiljaisuus, jota ei rohjeta ääneen kuvata.
Keisari räpytteli punehtuneita silmäluomiaan auringon valossa. Se oli
kirkas ja pistävä. Taivaalla oli pilviä, joiden lomasta valkoisena
loistava aurinko singahdutti häikäiseviä säteitään.
Hän oli itkenyt. Aleksandra Feodorovna näki sen. Hän tunsi sääliä...
Mutta toisin kuin ennen. Toisin kuin ennen...
Hänkin oli turtunut.
Vaunut vierivät... Keinahtelivat... vähäpätöisiä kulkuesteitä...
Hän ponnahti pystyyn, vaipui taas takaisin, painoi käsiään
kouristuksentapaisesti toisiinsa.
Vihdoinkin lopussa!... Lepoa! Lepoa!...
Illalla huoneisiinsa päästyään keisarinna oli aivan uupunut. Hän houri,
huusi lapsiaan, kirkui... kirkui...
Professori Botkin määräsi lepoa, hiljaisuutta ja yksinäisyyttä.
Mutta hiljaisuus oli herkkäkuuloinen, ja yksinäisyydessä ajatukset
yltyivät raastaviksi kivuiksi. Huoli Aleksein tähden kalvoi häntä.
Poika oli reipas ja eloisa. Mutta eikö ollutkin katalia käsiä, jotka
kykenivät kiihoittamaan lapsen luontaisia taipumuksia sairaalloisiksi?
[Perintöruhtinaalla oli verenvuotoja.]
Eikö vallankumouskomitea ollut langettanut hänelle kuolemantuomiotaan?
Huoneessa vallitseva syvä hiljaisuus teki kuvitellut vaarat
todellisiksi. Ja yksinäisyys oli niin kammottava.
Kunpa Elisabet tulisi! Tahi Annushka...
Elisabet eli vieraassa maailmassa, josta tämän maisen murheenlaakson
tuskat olivat kaukana.
Hän oli pukeutunut kreikkalaiseen nunnanhuntuun, oli tullut yhdeksi
niistä hurskaista, puhtaista, jumalallisista, joiden pukua maallisten
paheiden loka ei rohjennut tahrata.
Ja Annushka rakasti miestä, josta maailma väitti, että hän oli
uudelleen ylösnoussut Kristus.
Grigori Jefimovitsh Rasputin!... Yhä useammin loi tuo nimi kirkkaita
säteitään Aleksandra Feodorovnan tielle.
Hän vapisi tuon miehen tähden, kuten vavistaan ratkaisua... Mutta
Vyrubovan pehmeä, tasaisesti levollinen ääni teki hänelle hyvää!
Professori Botkin oli suosittanut matkaa etelään. Hän saattoi
keisarillista perhettä Livadiaan hoitaakseen keisarinnan yhä tiheämpään
sattuvia herpaantumispuuskia hieronnan ja mutakylpyjen avuilla.
Parannuskeino, polttavan kuumat ja jääkylmät vuorottaiskylvyt, oli
julma ja säälimätön.
Mutta Krimillä oli poliittinen ilmanala lauhkeampi ja rauhallisempi
kuin Pietarissa.
Tuska alkoi haihtua. Jaltan jylhien huippujen takana eivät mitkään
vaarat väijyneet, meren sinisen peilin pinnalla olivat kaikki alukset
kaukanakin tunnettavissa.
Lepoa... Lepoa!...
Keisarinna, joka päiväkaudet oli istua kyyhöttänyt hämärissä huoneissa,
koska pelkäsi auringonvaloa ja omaa varjoaan, tunsi elämänhalunsa
heräävän uudelleen henkiin.
Keisari oli hilpeä, lapset hyörivät iloisina hänen ympärillään.
Keisari?!...
Keisarinna koetti tunkea katseensa hänen sielunsa syvyyteen.
Oliko hän tosiaan se, miltä näytti?
Eikö hän enää nähnyt ammottavaa kuilua... kuilua?...
Kun keisarinna tahtoi varoittaa häntä, tarttui tämä hänen käteensä, ja
hänen punehtuneisiin silmiinsä ilmestyi tuo omituisen eloton, sammunut
ilme, jota hän pelkäsi.
"Olet sairas, Aleksandra!"
Eikö sairailla ollut oikeutta nähdä, kuulla?
Hän sulki silmänsä. Mielikuvat ahdistivat häntä. Aina nuo samat.
Murhaajia... murhaajia!...
Hän tahtoi Aleksein luokseen. Tahtoi Annushkan...
Annushkalla oli ääni, joka sai muistot haihtumaan. Annushka rukoili...
Ketä hän rukoili? Tuota munkkia, joka tahtoi olla Kristus?
Keisarinna mietiskeli...
Ihmeitä tapahtui... Sarovin pyhä Serafin oli lahjoittanut
tsaarikunnalle perijän. Aika oli suuri ja ihmeellinen.
Miksi ei Kristus voisi ilmestyä? Tekemään viimeistä ja suurinta
kaikista ihmeistä? Ihmettä?!...
Oliko Botkinin parannus onnistunut?
Keisarinnan halvauskohtaukset vähenivät, kivut selkäytimessä
lakkasivat, Aleksandra Feodorovna alkoi hiljakseen parantua.
Useat onnittelivat professori Botkinia. Keisarinnan lähimmässä
ympäristössä huomattiin kuitenkin, että tulos oli jäävä vain
näennäiseksi.
Aleksandra Feodorovnan mieli oli sairas. Oli jäävä sairaaksi...
Vallankumousvuosien kauhut olivat painaneet häneen uurteensa...
Hienoja, lähtemättömiä uurteita...
Hänen rakkautensa esineenä oli perintöruhtinas, tuo sievä, kukoistava
poika, josta oli tullut hänen elämänsä suurin ilo ja suurin tuska.
Tuon kauhean ajan ulkonaiset tapahtumat, jotka olivat raastaneet
keisarinnan hermot rikki, loivat tähän rakkauteen jotakin
kiihkomielistä ja sairaalloista. Se oli kuin kuolevan viimeinen
tarrautuminen rakastettuun olentoon.
Aleksei!... Se valittu, joka oli pelastava pyhän Venäjä-äidin...
* * * * *
Kun keisariperhe, oleskeltuaan pitkähkön ajan ulkomailla, palasi
Pietariin, loisti siperialaisen munkin Grigori Jefimovitsh Rasputinin
tähti kirkkaimmillaan.
Pyhä synoodi suojeli häntä, ohrana, joka epäluuloisesti seurasi
"staretsin" yhä suurenevaa vaikutusvaltaa, oli viisaassa
kaukonäköisyydessään koettanut saada hänet omiin piireihinsä.
Rasputin oli kieltäytynyt. Hän ei tahtonut palvella mitään puoluetta.
Hän täytti tehtäväänsä, vapaan, henkisen Venäjän luomista, jonka
etupäässä oli keisari...
Hänellä oli puhujan lahjat ja hän osasi innostaa kuulijansa. Hänen
esityksillään, joissa ei ollut rahtuakaan logiikkaa, oli ehkä juuri
senvuoksi mystillinen voima ja ne olivat vaarallisia laajoille
kansankerroksille. Hänen oppinsa oli viettelevää ja kiihoitti,
yhdistäessään ruumiillisen ja henkisen toisiinsa, ja siten edistäen
vallankumouksen verenhuumeen hereille ajamaa eroottisuutta.
"Minussa", sanoi hän, "on osa korkeampaa olentoa ja ainoastaan minun
kauttani voi ihmissielun pelastus tapahtua. Siksi on välttämätöntä
sulautua minuun ruumiineen sieluineen. Kaikki, mikä minusta lähtee, on
valon lähde, joka huuhtoo pois synnit..."
Suuriruhtinatar Elisabet Feodorovna kävi keisarinnan luona Tsarskoje
Selossa.
Aleksandra Feodorovna oli uupunut ja rasittunut, ja häntä vaivasivat
edellisenä iltana sattuneen hermokohtauksen jälkiseuraukset.
Muutamia päiviä sitten oli perintöruhtinaan voinnissa tapahtunut
muutos. Aleksei oli huonovointinen, kalpea ja apaattinen ja alistui
haluttomasti tavanmukaisiin hellyydenosoituksiin.
Professori Botkin oli pudistanut päätään, puhunut pahoinvoinnista ja
ottanut koko asian sangen kevyeltä kannalta.
Mutta keisarinna antautui hermostuneen mielialansa kaikella
kiihkeydellä tämän uuden huolen valtoihin. Sen lisäksi olivat hänen
ympäristössään tuhannet tuskalliset muistot heränneet eloon.
Kaikki järkytti häntä...
Mutta Elisabet Feodorovna puhui uudesta Vapahtajasta... Hänen silmänsä
loistivat. Hänen pienissä, kuihtuneissa kasvoissaan kuvastui rauha ja
kirkkaus.
"Hän tahtoo luoda uuden Venäjän, Aleksandra... Jumalansa valtakunnan.
Onnellisten valtakunnan. Jumalattomat kukistuvat ja keisarin
valtaistuin pystytetään uudelleen."
"Keisarin?... Hän ei tunne keisaria", mutisi Aleksandra Feodorovna.
"Hän tuntee kaikki. Hän tietää kaikki. Hän puhuu tulevaisuudesta ja
menneisyydestä, ikäänkuin ne olisivat nykyisyys."
"Ihmeellistä", virkkoi keisarinna.
Hän työnsi yhteenliitetyillä käsillään isä Joannin saarnat takaisin
peitteelle.
"... hän puhuu valistuksesta, jonka valon täytyisi tunkea hallitsijan
sieluun..."
Aleksandra Feodorovna kohottautui.
"Tahdon nähdä hänet, Elisabet."
Hänen, äänensä vapisi...
* * * * *
Grigori Jefimovitsh Rasputin sai käskyn saapua audienssille Tsarskoje
Seloon.
Hän oli pitkä, laiha mies, jolla oli ihmeelliset silmät, leveä,
aistillinen suu, ja kömpelöt liikkeet, jotka ilmaisivat hänen
talonpoikaisen syntyperänsä.
Kun hän astui Eremitaashissa ja talvipalatsin muhkeiden, vierasmaisten,
oudonväristen kukkalavojen välitse, seurasivat häntä katseet, joissa
kunnioitus ja epäluulo taistelivat keskenään.
Hänellä oli yllään karkeasta karstakankaasta tehty, huolimattomasti
laskostettu munkinpuku, jonka sovittelu ilmaisi taitoa ja harkitsevaa
älykkyyttä ja joka jätti jäntevät käsivarret paljaiksi kyynärpäitä
myöten.
Tässä puvussaan, tuuheine, jakaukselle kammattuine hiuksineen, jotka
raskaina laskeutuivat kyhmyisten, intohimojen uurtamien kasvojen
molemmin puolin, hän muistutti eräitä protestanttisissa maissa
levinneitä Johannes Kastajan kuvia, joka saarnaa parannusta jurona
kuuntelevalle kansanjoukolle.
Mutta Grigori Jefimovitsh Rasputin ei ollut Johannes. Hän ei tahtonut
epäruumiillista parannusta, joka yksinäisyydessä itkee päiviään ja
huokailee itsevalituissa katumusharjoituksissa.
Hän itse toi pelastuksen...
Kun hän seisoi keisarinnan edessä, väreili hymy hetkisen hänen leveän,
aistillisen suunsa ympärillä.
Etevämmyyden hymy...
Hän oli nähnyt Aleksandra Feodorovnan kuvia... Kuvat valehtelivat... Ne
kätkivät tämän naisen sielun ulkonaisen, loistavan kuoren alle.
Mutta nyt hän näki sielun. Äidin sielun, joka vapisi lastensa tähden...
Ei muuta... Eikö muuta?
Eräs kysymys heräsi hänen mielessään. Sama kysymys, jonka hän aina
teki itselleen, kun kohtasi naisen. Tavallisesti hän vastasi siihen
myöntävästi. Entä nyt?
Hän epäröi. Ja tämä epäröiminen teki hänet epävarmaksi, muutti hänen
tyynen esiintymisensä omituiseksi arasteluksi.
Keisarinna oli kohottanut päätään. Hänen tummat elottomat silmänsä
tarkastivat tutkivasti munkin kasvoja. Äkkiä hänen kasvonsa värähtivät
hiukan. Ikäänkuin tuntien. Tai muistutellen...
Hänen kätensä tarttuivat kouristuksentapaisesti johonkin esineeseen...
Kirjaan?...
Rasputin ei voinut sitä erottaa. Mutta hän kuuli keisarinnan äänen...
"Kerrotaan, isä, että sinä sanot omistavasi erikoisia jumalallisia
voimia..."
Hänen äänensä oli kirkas ja ujosteleva kuin lapsen. Munkin varmuus
palasi.
Hän kohotti hitaasti silmäluomensa ja katsoi suurin silmin keisarinnan
kalpeisiin kasvoihin.
"Jumala on väkevä ja kaikkivoipa. Hän on suonut palvelijalleen armonsa.
Jumala on minussa."
Keisarinnan seuralaisten joukossa alkoi kuulua kuisketta. Suuriruhtinas
Sergein puoliso käännähti rouva Vyrubovaan päin, joka seisoi hänen
takanaan. Parooni Freedericks kohautti olkapäitään.
Keisarinna näytti tahtovan pienellä kädenliikkeellä torjua kaikki
epäilykset. Hän kysyi äkkiä:
"Kerrotaan, että sinulla on ollut ilmestyksiä ja että voit selittää
salattuja asioita...
"Kasanin Jumalanäiti on ilmestynyt minulle unessa."
"Ja puhunut sinulle?"
"Ja puhunut minulle!"
Hän oli nyt ojentautunut täyteen mittaansa. Pitkänä ja laihana hän
seisoi keskellä huonetta. Hänen silmissään oli pistävä loiste.
Aleksandra Feodorovna astui askeleen taaksepäin. Tuo katse!... Tuo
katse?!... Missä hän oli nähnyt sen jo kerran aikaisemmin?...
Äkkiä se selvisi hänelle. Pyhän Serafinin haudalla!
Mutta siitä oli kulunut pitkä aika. Hän oli elänyt raskaita aikoja...
Hän kadotti johtolangan ja hymyili alakuloisesti tuijottaen eteensä...
Raskaita aikoja! Tahtoiko pyhimys tehdä uuden ihmeen?
"Sanotaan, että näet tulevaisuuden kulkevan kuvina sielusi katseen
ohitse..."
Rasputin hymyili.
"Tulevaisuus on kuin suuri, punainen virta. Se juoksee länttä kohti...
Veikselille. Sen laineet, jotka huuhtovat lakeata, hedelmällistä
maata, ovat verenkarvaisen vaahdon peittämät. Ne paisuvat ja kohoavat.
Peittävät alleen kaupunkeja... kupooleja... Vain taivasta niiden harjat
eivät tavoita. Mutta se on punainen ja tulipalojen loimun veristämä." —
Hänen äänensä, joka lopulta oli kumea kuin maanalaisten vesien solina,
hukkui kuiskaukseen. Katse oli kiinnitettynä keisarinnan kasvoihin. Ne
olivat kalpeat ja ilmeettömät. Silmät kuin sammuneet. Hän säikähti...
Hänen vielä äsken niin suora vartalonsa vaipui kokoon ja muuttui
nöyräksi kuin anojan.
Aleksandra Feodorovna kääntyi apua pyytävin katsein Elisabetiin päin.
Hän tunsi huulensa kuiviksi ja maan horjuvan jalkainsa alla.
Rasputin oli, tehden kömpelön kumarruksen, vetäytynyt pari askelta
taaksepäin.
Hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin kuin ruumiillisesta
ponnistuksesta. Sinisten lankain tavoin peittivät suonet käsivarren
jänteviä lihaksia.
Hän kuuli suuriruhtinatar Elisabetin äänen.
"Se on totta... totta!..." ja hänen kasvojensa takaa loistivat rouva
Vyrubovan levottomat silmät.
Keisarinna oli saanut mielenliikutuksensa hillityksi. Hän vaihtoi
muutaman sanan Freedericksin kanssa.
"Olet ilmoittanut meille ihmeellisiä asioita, isäni... Olen pyytänyt
antamaan tiedon keisarille."
Hän jatkoi kyselemistään. Teki kysymyksiä, jotka koskivat hovin
menneisyyttä ja sen sisäisimpiä tapahtumia. Kysymyksiä, joihin
syrjäinen olisi voinut vastata vain hölmistyneellä hymyllä. Niihin
antoi siperialainen talonpoika vastaukset. Mutta hän itse ei vastannut.
Hänessä asuva henki sommitteli sanat... Se luki ne keisarinnan
huulilta, noilta ohuilta, verettömiltä huulilta, jotka olivat tiukasti
yhteenpuristettuina, kuin ankaran mielenliikutuksen vallassa, ja
antoivat hänen kasvoilleen katkeran ilmeen.
Hän tiesi: tuo nainen oli kärsinyt. Tuo nainen oli eksynyt sokkeloiseen
puistoon ja koetti etsiä pääsyä sieltä. Mutta vihreä puisto sulki hänet
muurin tavoin sisäänsä.
Rasputin tunsi entisen etevämmyytensä kasvavan. Hän tunsi sen hengen
voiman, joka asui hänessä...
Tämä nainen alkoi uskoa häneen.
Hän vastasi kysymyksiin. Hän arvasi ne.
Hän osoitti omaavansa tietoa, joka oli peräisin inhimillisen olemuksen
salaperäisistä alkulähteistä.
Läsnäolijat olivat kalvenneet. Freederickskin — pilkkaaja, epäuskoinen.
Hän olisi tahtonut nähdä kreivi Witten vain aivan lyhyen hetken tässä
tilanteessa...
Kun keisari saapui, hengähti häntä vastaan mystillisten istuntojen
värähtelevä tunnelma. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, joka oli
hänen seurassaan, koetti vastata Rasputinin leimuavaan katseeseen
ivahymyllä.
Hymy epäonnistui. Siperialaisen jäykkä niska jännittyi munkinkaavun
alla...
"Hän on nähnyt verivirran, joka tulvaa länttä kohti", sanoi Aleksandra
Feodorovna valittavalla äänellä.
Keisari seisoi Rasputinin edessä. Kuin koulupoika, joka ei varmasti
osaa läksyään.
Hän katsoi alhaalta ylöspäin häntä päätään pitemmän munkin partaisiin
kasvoihin.
Sitten hän kääntyi Nikolai Nikolajevitshiin päin. Tämä likisti
silmäluomensa vastakkain ja tarkasteli Rasputinia niiden raosta, josta
silmät välähtelivät terävinä ja älykkäinä.
"Sotako?" sanoi hän hitaasti ja varovaisesti, ikäänkuin punniten
sanaansa.
Keisari huokasi.
Silloin Rasputin arveli hetken sopivaksi ja puuttui keskusteluun.
"Jos syttyy sota — Jumala sen estäköön —, niin se johtaa Venäjän
kehityksen sille hengen uralle, joka sille on määrätty. Syntyy uusi
valtakunta. Sen hallitsija..."
Hän keskeytti ja taivutti päätään keisarille.
Nikolai Nikolajevitsh oli avannut silmänsä. Niissä oli jotakin kalseaa
ja pistävää. Mutta hän oli vaiti ja varoi keskeyttämästä munkin
ennustuksia.
Rasputin tarkkasi keisaria puhuessaan. Hän huomasi silmien levottoman
räpytyksen, vasemman poskilihaksen hermostuneen vavahtelemisen.
Luonnonlapsen tarkalla vaistolla hän näki tuon miehen sisäisen
heikkouden ja ryhdittömyyden, ja hänen puheensa muodostui kuin
itsestään, tämän huomion mukaisesti.
Kun hän poistui, oli hän voittaja...
Keisari vietti illan Aleksandra Feodorovnan luona. Hän valitti
alituista vilua ja kaipasi ihmisiä. Tämä tila oli hänen mystillistä
hurmiotilaansa erehtymättömästi, säännöllisesti kuin kellon käynti
seuraava vastavaikutus.
Länttä kohti tulvaavan verivirran näkeminen oli johtanut hänen
mielikuvituksensa urille, joille suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh jo
kauan oli yrittänyt sitä ohjata.
Sota!... Ah, — hän ei tahtonut sotaa... Ei ollut milloinkaan tahtonut.
Ei silloinkaan... Eikö edesvastuu, joka sälytettiin hänen hartioilleen,
jo kyllin raskaasti häntä painanut?
Ja kuitenkin... tuo munkki oli pyhä mies. Menneisyys ja tulevaisuus
olivat hänelle kuin avoin kirja, jota hän saattoi mielensä mukaan
selailla.
Jos hän julisti sotaa...!
Keisari painoi käsiään ohimoltaan vasten. Ne olivat kylmät ja kosteat.
Kalpean, hiukan kurttuisen ihon alla tuntui valtimojen tykytys kuin
pienten vasarain epäsäännöllinen takominen...
Suuriruhtinaspuolue alkoi kääntää vaanivia katseitaan Konstantinopoliin
päin. Samoin kuin tuonnoin Koreaa kohden...
Hänen vartalonsa painui veltosti kokoon, ja hänen huuliensa ympärille
tuli tylsä, alistuvainen piirre.
"Meidän täytyy pitää puoliamme!" sanoi Aleksandra Feodorovna.
Hänen entinen tarmonsa leimahti silloin tällöin uudelleen liekkiin. Hän
tunsi olevansa kyllin voimakas pudistaakseen ikeen hartioiltaan...
Mutta ne puuskat olivat yhtä hermostuneen luontoisia kuin hänen
alakuloisuutensakin. Vastavaikutus seurasi. Ja Nikolai Nikolajevitsh,
jota hän piti vihollisenaan, oli taipumattoman tarmokas mies.
"Hän on pyhä mies, Aleksandra." —
Tämä nyökkäsi. Hänen mieleensä muistuivat Rasputinin sanat uudesta,
henkisestä Venäjästä. Mutta sitten hän taas oli näkevinään hänen syvien
silmiensä merkillisen, tunnustelevan katseen ja värisi.
"Sanotaan, että hän on uudesti ylösnoussut Kristus. Kansa uskoo
häneen." —
Keisari puhui hitaasti ja uneliaasti.
"Hän on pyhä mies. Jumala on hänet lähettänyt. Älkäämme vastustako
Jumalan tahtoa..."
Aleksandra Feodorovna vietti unettoman yön. Mitkään keinot eivät
auttaneet. Hän tunsi väristyksiä, jotka alkoivat sormenpäistä ja
kulkivat jalkoihin saakka. Ne olivat erilaisia kuin hänen sairautensa
aikoina tuntemansa kivut. Ne olivat kuin pistelevä, alati väreilevä
virta, joka tulvaavina aaltoina valui jäsenestä toiseen.
Hän ei ottanut, kuten tavallisesti, isä Joannin kirjasta käteensä.
Makasi avoimin silmin ja koetti ajatella, saada selvyyttä...
Nuoruusajan terveet, protestanttiset soinnut alkoivat värähdellä hänen
sielussaan.
Tuo vieras ei ollut Kristus. Sellainen väite oli herjaamista... Mutta
hän itse ei sitä lainkaan väittänytkään. Toisethan sen tekivät hänen
sijastaan...
Isä Joanniakin oli pidetty Kristuksena... Isä Joann oli parantanut
sairaita ja tehnyt, ihmetöitä. Sitten hän oli poistunut täältä...
Mutta tämä vieras puhui uuden Venäjän luomisesta. Puhui siitä kuin
itsestään selvästä, alituisesti päntätystä tosiasiasta. Ennusti
verivirtoja, joiden keskeltä Feniks-lintu oli nouseva...
Sota?...
Nikolai Nikolajevitshkin puhui siitä. Keisarinnaa kauhistutti...
Ellei hän ollutkaan Kristus, oli hän kuitenkin pyhimys. Yksi niistä,
joita kutsutaan Jumalan puhetorviksi ja välikappaleiksi. Yksi niistä,
jotka voivat ohjata kehityksen ja mullistuksen kuohuvan virran oikeaan
uomaansa...
Pyhimys!...
Hän alkoi rukoilla... Puoliääneen. Sekavin sanoin, joita palava hartaus
kuiskasi hänelle.
Uusi valtakunta!... Uusi... uusi valtakunta!...
Kalpeanharmaan harson tavoin laskeutui vaalenevien ikkunain taakse
aamun kalpea sarastus.
* * * * *
Perintöruhtinaan sairaus oli pahentunut. Rasputin laski kätensä hänen
päänsä päälle ja paransi hänet. Hiljainen poika kiintyi merkillisesti
tuohon ihmeelliseen mieheen.
Siperialaisen tähti kohosi yhä ylemmäksi. Aina Tsarskoje Selon palatsin
kultaisten kupoolien yläpuolelle... Sinne se pysähtyi, viipyi kauan
keskitaivaalla, kirkkaana ja tahrattomana, ja munkin opetuslapset
ylistivät mestarinsa yliluonnollista voimallisuutta.
Rasputinista tuli tsaarin neuvonantaja. Hän kulki keisarin suojissa
kuin uskottu ja manasi Aleksanteri III:n hengen puhumaan pojalleen
aavemaisen, valkean liinaverhon takaa. Hän huomasi suuriruhtinas
Nikolai Nikolajevitshin kiihkeästi haluavan saada hänet välikäsien
avulla suuriruhtinaspuolueen kannattajaksi.
Mutta Rasputin kieltäytyi, samoin kuin oli kieltäytynyt rupeamasta
ohranan jäseneksi.
Hämärä vaisto varoitti häntä kuulemasta muita ääniä kuin sitä, jota hän
sanoi jumalalliseksi.
Hän ei ollut vielä päässyt siperialaisen talonpojan kannalta, joka oli
tottunut pitämään keisarin persoonaa jonakin pyhänä ja koskemattomana.
Mutta samalla hänelle tuotti hekumallista nautintoa saada pitää
voimakkaissa, karkeissa käsissään tuon miehen elämää, joka haaveilijan
silmin katsoi käsittämättömiin maailmoihin...
Kohta ensimäisenä päivänä tsaarinpalatsiin tultuaan Rasputin
täydellisesti oivalsi, että keisarinnan sielunelämä oli aivan
toisenluontoinen.
Se, mikä keisarissa oli luontaista, näytti olevan keisarinnaan
istutettu väkivaltaisesti, ikäänkuin tuhoisa loiskasvi, joka hukuttaa
rehevyyteensä kukkivan kedon. Hän ei ollut Romanovien perinnäisten
heikkouksien ja paheiden koston uhri, hänelle kosti naisen luonnollinen
taipuisuus, naisen, joka häikäilemättömien käsien muovailemana kadotti
alkuperäisen muotonsa ja muuttui kummalliseksi mielikuvituksen
tuotteeksi.
Aleksandra Feodorovna oli sairas ja ylenmäärin kiihoittunut, kun
siperialainen staretsi ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Hänen sisäinen
olentonsa oli kuin liian kireälle jännitetty jousi, jonka jänteet ovat
höltyneet.
Eräs Rasputinin ihmeellisiä ominaisuuksia oli se, että hän saattoi
vaistomaisesti mukautua ympäristönsä heikkouksiin.
Kun hän oli liian saamaton kyetäkseen tietoisesti näyttelemään,
tapahtui hänessä itsessään alituista sisäistä muuttumista.
Sen hänessä asuvan hengen tahdosta, jota hän nimitti jumalalliseksi,
hän kykeni muuttumaan toiseksi sitä mukaa kuin olosuhteet kulloinkin
vaativat...
Aleksandra Feodorovna oli nainen. Tavallisesta poikkeava nainen...
Puheet hänen niin usein liioitellusta vaikutusvallastaan keisariin
olivat ennättäneet siperialaisenkin korviin. Ja vaikka hän jo ensi
kerran tsaarinpalatsiin astuessaan huomasi, että suuriruhtinas Nikolai
Nikolajevitsh kykeni pyyhkäisemään tuon vaikutuksen olemattomiin kuin
sienellä, ei hän kuitenkaan pitänyt hyödyttömänä koettaa saada tämän
naisen sielua valtaansa.
Aleksandra Feodorovna oli kaunis. Hänen kauneutensa oli vierasta,
henkevää, ja sitä kohotti vielä hänen kasvojensa surumielinen ilme ja
hänen liikkeidensä ehdoton siveys.
Kun Rasputin joutui profeetalliseen hurmiotilaansa ja puhui uudesta,
henkisestä Venäjästä, saivat keisarinnan silmät jäykän ilmeen ja
tuijottivat hänen ylitseen etäisyyteen, ikäänkuin hän ei olisi nähnyt
edessään seisovaa munkkia.
Ja tämä alkoi puhua noille tuijottaville silmille. Puhui uuden, tulevan
valtakunnan hallitsijasta, ja tällä hallitsijalla oli perintöruhtinas
Aleksein piirteet.
Hän oli huomannut, että eräät käänteet hänen puheessaan saivat
keisarinnan kasvot kirkastumaan. Hän toisti niitä ja tunsi voitonriemua
nähdessään hohteen käyvän kirkkaammaksi...
Rasputin sai hänet huomaamattomasti yhä enemmän valtaansa ja vaivutti
uneen epäluulon, joka keisarinnassa toisinaan heräsi häntä kohtaan.
* * * * *
Sillä välin Euroopan poliittinen elämä hoippui pulmasta toiseen.
Englanti, joka Saksan laivaston nopeasti kasvaessa oli alkanut tuntea
epävarmuutta "ylväässä eristäytymisessään", teki yrityksiä saadakseen
Venäjän liitetyksi valtaryhmäänsä... Vallankumouksen saavutettua
Venäjällä ensimäiset voittonsa ja yhtyneen vasemmiston ruvettua
suuntaamaan katseitaan Englantiin, "parlamentin äitiin", kävi Englannin
lähettiläs Pietarissa kehoittamatta duuman puheenjohtajan, Muromtsevin,
luona. Virallinen Englanti laski verkkonsa otaksutun "ylihuomisen
herran" tielle. Samalla muokattiin sanomalehdistöä, "Novoje Vremja"
ostettiin ja koetettiin saada aikaan veljeytymistä englantilaisten ja
venäläisten parlamenttimiesten kesken molemminpuolisten vierailujen
avulla.
Mutta kun Englannin kuningas aterioi venäläisten duumanjäsenen
seurassa, sijoitutti Nikolai II englantilaiset yksinään sivuhuoneeseen
eikä ottanut osaa ateriaan.
— Saman päivän iltana ohranan päälliköllä kenraali Globutshevilla oli
keskustelu Rasputinin kanssa.
Salajärjestön jäsenet olivat keksineet salaliiton, joka oli ottanut
Rasputinin varjoon saattaman, mahtavan Iliodorin nimen tunnussanakseen
ja väijyi siperialaisen henkeä. Hvostov oli luvannut panna murha-aikeen
täytäntöön ja palkannut murhaajia.
Munkki kuunteli levollisena ja kylmäverisenä Globutshevin ilmoitusta.
"Pimeyden voimat taistelevat Jumalan henkeä vastaan", sanoi hän
tyynesti. "Mutta Jumalan henki on saattava ne häpeään."
Hänen paksujen huultensa ympärille ilmestyi pilkallinen piirre, joka
loi hänen kulmikkaille, aistillisille kasvoilleen faunimaisen ilmeen.
Globutshev nykäisi hartioitaan. Hän oli odottanut saavansa kiitosta
tiedonannostaan. Mutta Grigori Jefimovitsh Rasputin oli kyllin mahtava
jäljitelläkseen suurten miesten käyttäytymistapoja.
Iliodor?... Hän hymyili halveksivasti ajatellessaan toisten raivoisaa
ärhentelyä, kun he huomasivat tobolskilaisen työntäneen heidät
syrjään...
"Keisari näyttää olevan hiukan vastahakoinen Englannin
lähentymisyrityksiä kohtaan", huomautti Globutshev, kun oli onnistunut
johtaa keskustelu toiseen aiheeseen, joka oli erikoisesti hänen
sydämellään.
Rasputin hymyili ja katseli käsiinsä. Ne ilmaisivat kaiken
talonpoikaisen karkeutensa ohella keikarimaisen huoliteltua hoitoa.
Rasputin tiesi, että hänen vaikutusvaltansa naissydämiin osaksi
riippui käsien tekemästä vaikutuksesta. Ne olivat tunnuskuvana hänen
voimastaan, jonka lähteenä oli nurinpäisen hienostuneisuuden ja mitä
raaimman luonteen sekoitus.
Hän oivalsi kenraalin ajatukset.
"Keisari on epäluuloinen... Hän tuntee vastenmielisyyttä veljeytymisiä
kohtaan, joiden luonne liiankin selvästi ilmaisee niiden olevan hänen
majesteettinsa rauhankaipuun tiellä."
"Typerää vastenmielisyyttä."
Rasputin hymyili yhä.
"Hänen kokemuksensa ja hänen hyvän henkensä ääni varoittavat häntä..."
"Teidän tulisi varoittaa häntä päinvastaisesta."
"Jossakin suhteessa, kenraali. On työskennelty Venäjän armeijan
varustamiseksi. Laivastoamme vahvistetaan. Keisari itsekin haluaa sitä.
Hän ei sitä tekisi, ellei henki hänessä..."
Hän keskeytti havaitessaan Globutshevin tekevän vaistomaisen
kädenliikkeen. Kohotti tuuheita kulmiaan...
"Jumalan ääni varoittaa keisaria luottamasta uusiin ja epävarmoihin
ystävyyssuhteisiin. Jumala tahtoo hengen valtakuntaa ja rauhaa..."
"... ja Grigori Jefimovitshin vallassapysymistä", täydensi kenraali
mielessään hänen lauseensa.
Hän oli kyllin viisas salatakseen tämän ajatuksen. Mutta nyt hän oli
saanut sen tiedon, jota tarvitsi. Rasputin työskenteli Englantia
vastaan.
Minkätähden?...
Rasputin itse ei olisi osannut ilmaista johdonmukaisia syitä. Hän
vastusti Englantia, koska hän vaistoihmisen tarkalla vainulla tunsi
Englannin politiikan turmiollisen taktiikan, vaikkei sitä täysin
älynnytkään.
Englannin taktiikkana oli yllyttää vieraita valtoja toistensa kimppuun,
punoa niiden välille sotaisia selkkauksia ja tarkata "kolmantena
miehenä" naapurin heikontumista.
Rasputin kammoi sotaa. Hän kammoi kaikkea, mikä olisi voinut katkaista
hänen uransa portaiden säännöllisesti peräkkäin asetetut puolapuut,
horjuttaa tsaarivallan, oman tukensa, perustuksia.
Mutta hän ei ollut mikään diplomaatti. Politiikassakin hän pysyi
vaistoihmisenä, raakana talonpoikana, jossa esi-isien ajoilta oli
säilynyt hiukkanen lapsekasta hyväntuulisuutta, mikä sai ajattelemaan
vanhaa, säröllistä talouskalua... Oman suuruutensa tunto päihdytti ja
johti hänet ajattelemattomuuksiin...
Kun ohranan päällikkö lähti Rasputinin luota, oli hänen kasvoillaan
epämääräinen tyytyväisyyden ilme.
Rasputin saattoi häntä ovelle saakka...
Hän seisoi hetkisen raolleen jääneen oven luona nähdäkseen kenraalin
astuvan leveitä portaita alas ja katoavan.
Sitten hän tempaisi oven kiivaasti kiinni, jonka läjähdys kajahti
oudosti hiljaisuudessa.
Hän kuunteli ulospäin, ja hänen kasvoihinsa tuli sillä hetkellä jotakin
vaanivaa.
"Jumala on minussa", sanoi hän puoliääneen. — Se kuulosti
koneentapaiselta, ja samalla siinä ilmeni ihmeellistä, vakuuttavaa
lämpöä.
"Jumala on minussa..."
Eräässä huoneen nurkassa lojui kummallisen muotoinen, leikkauksilla
koristeltu rukousjakkara. Kirjavaompeleinen silkkityyny, johon oli
ommeltu ristejä ja Sarovin pyhän Serafinin merkkejä, hohti hämärästä.
Rasputin oli pannut käsivartensa ristiin rinnalleen. Hän hymyili
kumartuessaan katsomaan tyynyn kirjailua.
Keisarinnan antama lahja!
Hänen kätensä irtautuivat toisistaan ja hapuilivat tyhjässä ilmassa.
Hän oli vaipunut alas ja painanut kasvonsa hyvätuoksuiseen,
värikkääseen patjaan. Kuvia liiteli hänen ympärillään.
Ah, hän ei enää ollut Rasputin, tobolskilaisen talonpojan poika!...
Hän ei koskaan ollut tuntenut kiveen sattuvan selkäänsä eikä nähnyt
tuomarinsa kasvoilla kuvastuvaa häijyä tylyyttä... Ei koskaan tuntenut
solmupiiskan lyöntejä, kun rikoksentekijä raastettiin takaisin
kylään... [Rasputin oli kotikylässään tuomittu hevosvarkaudesta,
siveellisyysrikoksesta y.m. ja ruoskittu, ollen vähällä menettää
henkensä.]
Hän oli Rasputin, Venäjän todellinen hallitsija. Keisari suuteli hänen
käsiään. Aleksandra Feodorovna sanoi häntä "isäksi". Aleksei rakasti
häntä. Keisarin koti oli hänen asuntonsa...
Munkin kasvot painuivat syvemmälle tyynyyn. Siitä leviävä tuoksu
ympäröi häntä kuin lauhkeat laineet. Lauhkeat laineet, jotka olivat
kuin naistenvaatteiden hempeä tuoksahdus...
Ah, naisetkin kunnioittivat häntä. Kaikki...
He tulivat, rukoilivat hänen siunaustaan ja raakaa miehellisyyttään.
Joukossa oli kauniita. Kauniita...
Rasputin kohotti päätään. Hänen silmänsä paloivat... Kylmät väreet
kulkivat pitkin hänen ruumistaan, häntä puistatti...
"Synti kuoletetaan vain synnin avulla!"
Ah, jumalallinen henki oli kirkastanut hänet! Kirkasti kaikki, jotka
olivat hänen lähellään.
Hänen hurmiomaisesti ojentuneet kätensä liikahtivat, ikäänkuin aikoen
ottaa hedelmän puusta. Hänen korviinsa kuului silkin pehmeää kahinaa.
Sarovin pyhä Serafin! Äänetön, kummallisen tukahtunut nauru kohosi
hänen kurkkuunsa, se puhkesi esiin, muuttui hihkaisuksi... muodosti
erään nimen...
Palvelija, joka oli viereisessä huoneessa odottanut herransa käskyjä,
sulki meluttomasti oven. Mutta munkin hurmiotila oli haihtunut. Hän
vajosi uudelleen tylsään välinpitämättömyyteensä...
Vasta naisvaatteiden kahina herätti hänet siitä.
Tulija oli rouva Vyrubova — Annushka... Hänen nimensä, siis oli päässyt
munkin huulilta. Hän päätti rukouksensa, nousi hitaasti ja astui silmät
kiiluen naista vastaan...
* * * * *
Samana iltana pidettiin istunto keisarin huoneissa.
Nikolai tahtoi puhuttaa isänsä henkeä.
Rasputin myöntyi. Jäsenet ja huulet raukeina, nautinnosta
veltostuneina, hän astui ruhtinaallisen seuran eteen, johon tänään
kuuluivat, paitsi keisariparia ja heidän seurueensa herroja ja naisia,
äitikeisarinna ja suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh.
Maria Feodorovna oli epäilijä... Mutta munkin varma esiintyminen ja
levollisuus teki hänen perusteensa voimattomiksi... Ja se seikka,
että Rasputinilla oli selko monista sisäisistä yksityiskohdista,
jotka ainoastaan Maria Feodorovna vainajan puolisona tunsi, lisäsi
epävarmuuden tunnetta yliaistillisen edessä, mikä oli varsin edullista
Rasputinin aikeille...
Aleksandra Feodorovna istui keisarin vieressä. Räikeän kirkas
valaistus teki hänen kasvonsa hennomman näköisiksi, hänen kalpeutensa
huomattavammaksi. Kun Nikolai Nikolajevitsh erästä kysymystä
tehdessään lausui sanan "sota", värisi keisarinna. Rasputin huomasi
sen. Hänen veltot huulensa vavahtivat... Hetkeksi hän näytti joutuvan
sanattomaksi, hämilleen...
Sitten hän kiinnitti katseensa tiukasti keisarinnan kasvoihin.
Aleksanteri III varoitti ryhtymästä sotaan. Puhui rauhan tarjoamista
onnellisista mahdollisuuksista. Puhui uudesta Venäjästä, jonka
tunnusmerkkinä olisivat rakkaus ja veljeys. Käytti samoja sanoja kuin
munkki Rasputin...
Kukaan läsnäolevista ei sitä huomannut. Rasputinin läsnäolo hypnotisoi
heidät. Hänen sanansa tuntuivat uusilta, koska ääni oli outo.
Istunnon jälkeen Nikolai Nikolajevitsh vaihtoi muutaman sanan
äitikeisarinnan kanssa. Näennäisesti merkityksettömiä sanoja, joihin
kätkeytyi salattu ajatus.
"Englantilaisystävyys näyttää äkkiä huomattavasti lisääntyneen...
Kaikesta huolimatta."
Maria Feodorovna piti huulensa tiukasti yhteenpuristettuina. Iän
mukanaᵣ tulleet haitat, joita kävi yhä vaikeammaksi salata, loivat
hänen ilmeeseensä jotakin katkeroitunutta.
"Englanti osaa hankkia puolelleen sanomalehdistön", sanoi hän
pilkallisesti. "Se on sen ainoa liittolainen Venäjällä. Ja voimakkain."
"Ainoako?" kysyi suuriruhtinas.
Maria Feodorovna kääntyi olkapäitään kohauttaen poispäin. Sergein
kuoleman jälkeen ja Vladimir Aleksandrovitshin jouduttua epäsuosioon
hallitsi Nikolai Nikolajevitsh keisaria.
Oli hallinnut... siihen päivään saakka, jona Rasputin ilmestyi. Siitä
lähtien alkoi suuriruhtinaan valta vähetä, rauhanpuolue riemuita,
Englannin lähenemisyritykset saivat osakseen epäluuloisia katseita.
Maria Feodorovna rypisti otsaansa. Äkkiä hänen katseensa osui
Aleksandra Feodorovnaan.
Keisarinna istui hiljaa ja jäykkänä, kuten tavallisesti virallisissa
tilaisuuksissa, josta häntä niin usein moitittiin. Mutta hänen huulensa
hymyilivät...
Hän puheli Rasputinin kanssa.
"Keisarikin tahtoo rauhaa, isäni."
Rasputin liikutteli käsiään.
"Jumalan tiet ovat tutkimattomat... Mutta paitsi Jumalaa ei kukaan voi
arvostella tahdon vilpittömyyttä."
Hän loi katseensa alas käsiinsä. Ne vapisivat hiukan. Se oli kostoa
yöllisistä hurjasteluista.
Hän painoi kämmeniään toisiaan vastaan hillitäkseen niiden onnetonta
vapisemista. Eikö hänessä ollut Jumala?...
Kohottaessaan taas päätään hän kohtasi keisarinnan avuttoman,
surullisen katseen.
Hymy oli kadonnut Aleksandra Feodorovnan huulilta.
"Tahdon vilpittömyys? Japanilaissotakin aloitettiin vastoin keisarin
aikomuksia", sanoi hän väsyneesti.
"Mutta keisarin aikomukset oli tehty mitättömiksi. Häntä pidettiin
verkkoon kiedottuna. Väärät profeetat. Ei kukaan suojellut häntä..."
"Ei kukaan suojellut häntä", toisti keisarinna hiljaa.
Munkin lumoava ääni antoi hänen usein epäjohdonmukaiselle,
lavertelevalle puheelleen omituisen merkityksen. Hänen silmiensä
välähtely ei enää tehnyt keisarinnaa levottomaksi. Eikö hän neuvonut
säilyttämään rauhaa? Eikö hän ollut pelastaja, keisarin hyvä enkeli?
Huomatessaan Maria Feodorovnan kysyvän katseen, hän nousi hitaasti.
Kumartui munkin käden yli, saman käden, jota kaikkien venäläisten
hallitsija suuteli...
Hän teki sen aivan vaistomaisesti. Sen tunteen johtamana, että tuo mies
oli suojelija, pelastaja. Syvän, epämääräisen kiitollisuudentunteen
kehoituksesta...
Mutta käsien vapiseminen havahdutti hänet... toi merkillisen,
tympeän maun hänen kielelleen. Hän ponnahti suoraksi, kykeni vaivoin
estämään vaistomaisen vastenmielisyyden eleen ja etsi rouva Vyrubovaa
katseillaan kuin apua hakien...
Annushkan ja ruhtinatar Obolenskajan seuraamana hän meni
huomiotaherättävän hitaasti äitikeisarinnan luo...
Maria Feodorovna oli huonolla tuulella... Urkkijoiltaan hän oli saanut
tietää Globutshevin käyneen Rasputinia tapaamassa ja vainusi Nikolai
Nikolajevitshin ja ohranan päällikön välillä yhteistoimintaa, jonka
tarkoituksena oli saada Rasputin liittymään suuriruhtinaan puolueeseen.
Se seikka, että hänet oli syrjäytetty, vahvisti hänen epäluuloaan ja
antoi koko liitolle hänen silmissään petoksen luonteen. Aleksandra
Feodorovnan lähestyessä hän nosti päänsä kenoon ja mitteli terävästi
hänen vartaloaan.
Aleksandra Feodorovnan terveydentila oli parantunut, ja professori
Botkinin ennustukset olivat toteutuneet kaikella kunnialla. Olivatko
livadialaiset tiedonannot olleet liioiteltuja?
Maria Feodorovna ei malttanut olla tekemättä ilkeää vihjausta. Ilmaisi
olevansa iloinen hänen keisarillisen majesteettinsa voinnin johdosta...
Mainitsi huomaavansa rauhanilman tekevän toivotun vaikutuksen hänen
keisarilliseen majesteettiinsa...
Hän tunsi häijyä voitonriemua huomatessaan keisarinnan silmissä
äkillisen säikähdyksen ilmeen.
"Tänä iltana on puhuttu paljon sodasta ja rauhasta", sanoi Aleksandra
Feodorovna hiukan painuneella äänellä.
"Se on sen merkki, että kysymys on polttava..."
"... tahi että tahdotaan uskotella sen sitä olevan."
"Asianosaisten toivomus on toisinaan ollut valtiollisten yhdistelmien
määrääjänä."
Maria Feodorovna hymyili.
"Tässä tapauksessa niiden synnyttäjänä on välttämättömyys..."
Hän vaikeni hetkeksi, ja hänen katseeseensa tuli jotakin pistävää.
"Rasputin ei halua sotaa. Ei kukaan sitä halua. Kaikki julistavat
rauhaa. Kirkuvat rauhasta..." Hän näpäytti kevyesti viuhkalla
kämmeneensä... "... mutta on jo opittu huomaamaan, että lisätyt
varustelut parhaiten suojaavat ihanteita..."
Hänen sanansa pistelivät kuin pumpuliin kätketyt neulankärjet.
Keisarinnan korkealle otsalle kohosi hitaasti heikko puna.
"Ihanteita suojaa parhaiten mielenlaatu", vastasi hän lyhyesti.
"Mielenlaatu? .. Onko politiikassa olemassa mielenlaatua? Ruhtinatar
Obolenskaja hymyilee. Eikö totta?... Eikö totta?"
"Teidän keisarillinen majesteettinne antaa huonon todistuksen meidän
politiikastamme."
"Meidän?... Kuka puhuu meidän politiikastamme? Ehkä onkin panettelua
väittää, ettei se ole parempi eikä huonompi kuin muidenkaan. Ehkä
niin! Mitä on yleensä politiikka? Toisten heikkouksien ja omien
etujen hyväkseen käyttämistä... Liittojen luomista, joiden avulla
arvelee mukavasti pääsevänsä tarkoitustansa perille. Kolmelta puolelta
saarrettu vihollinen on menettänyt pistimensä. Vaikka oli Marokon
kysymys..."
Hänen huulensa avautuivat paljastaen hampaat.
"Huomaan, että teidän keisarillinen majesteettinne on uupunut. Pyydän
anteeksi, jos aineen mielenkiintoisuus sai minut viipymään siinä
kauemmin..."
Mitä vilpittömintä sydämellisyyttä osoittavin elein hän taivutti
kaunista päätään keisarinnalle.
Aleksandra Feodorovna tunsi vilun väreitä kulkiessaan huonerivin
lävitse omiin suojiinsa.
Hän oli ohimennen huomannut Rasputinin siunaavan polvistunutta
Annushkaa. Munkin kädet lepäsivät Vyrubovan vaaleilla, aaltoilevilla
kiharoilla, hänen päänsä oli painunut, ja näytti siltä kuin hän
olisi kumartunut polvillaan olevan naisen puoleen ottaakseen hänet
valtoihinsa... Näyssä oli jotakin, mikä tympäisi keisarinnaa.
Mutta kun hän sitten tunsi Rasputinin siunaavat kädet oman päänsä
päällä, oli vastenmielisyydentunne haihtunut. Munkin olemuksesta
virtaava magneettinen voima teki vaikutuksensa; vapiseva levottomuus
hänen sisimmässään vaikeni, ja suuri, hiukan surumielinen rauha
laskeutui uupuneille hermoille.
Hän antoi ruhtinattaren saattaa itsensä huoneisiinsa...
"Rasputin on pyhä mies... Ja hän sanoo, että rauhan säilyttäminen on
jumalallinen tahto."
Ruhtinatar teki epämääräisen liikkeen päällään.
"Sotakin voi olla rauhan välikappale, teidän majesteettinne."
Keisarinna pysähtyi.
"Luuletteko...?"
"En mitään, majesteetti. Eikö Rasputinkin ole ajatellut sellaisia
mahdollisuuksia?"
"Mahdollisuuksia...?!" — Keisarinna pyyhkäisi kädellään otsaansa.
"Mahdollisuuksia?... Minusta näyttää, että niille mahdollisuuksille
annetaan meillä suuri sija."
"Englannin pyrkimykset, teidän majesteettinne."
Aleksandra Feodorovna hymyili.
"Englanti?... Aasialaisten kahnausten tähden ollaan liian taipuvaisia
soimaamaan sitä. Buurisota on riistänyt siltä ystäviä. Myönnettäköön,
etteivät keinot, joita se on ulkopolitiikassaan käyttänyt, aina ole
olleet puhtaimpia. Mutta meillä? Euroopassa?..."
Hänen kysyvä katseensa ärsytti ruhtinatarta. Tiesikö tuo nainen niin
vähän maailman menosta? Oliko hän niin kokematon?...
"Englannin asema maailman valtojen joukossa on viimeisen vuosikymmenen
aikana muuttunut, teidän majesteettinne. Vielä se tosin on
merivalloista ensimäinen. Mutta välimatka sen ja muiden välillä on
lyhentynyt."
"Ja siksi...?" Aleksandra Feodorovna kohautti olkapäitään.
Ruhtinattaren kasvoihin tuli hetkeksi vakava ilme.
"Siksi, teidän majesteettinne..."
Itsepintaisesti kuin lapsi, joka ei millään ehdolla tahdo antaa
vakuuttaa itseään, Aleksandra Feodorovna palasi takaisin lähtökohtaansa.
"Mutta Rasputin puhuu rauhasta."
Hän ei huomannut omituista hymyä, joka karehti ruhtinattaren huulilla
tämän poistuessa.
Rauhattomana hän käveli edestakaisin huoneessaan. Maria Feodorovnan
sanojen vuodattama hieno myrkky alkoi vaikuttaa.
Marokko...? Siis Saksa?
Valtaryhtymä Ranska — Venäjä — Englanti! Pihdit, joiden tuli puristaa
tuo kolmas väliinsä...
Se ajatus ei ollut uusi. Euroopan poliittinen maailma oli leikitellyt
sillä kuin veitsellä, jonka terävyyttä ei osata arvostella.
Nyt huomattiin sen terävyys, tunnettiin sen kuuma viuhina aivan ihon
yläpuolella. Sen kummitus ilmestyi taas kerran...
Kamarirouvan mielestä, joka riisui Aleksandra Feodorovnan, oli
keisarinnan rasittumiseen syynä ihmemunkin näkyjen aiheuttama
mielenliikutus. Aleksandra Feodorovnalle sattui uupumiskohtauksia siksi
usein, että ne eivät suuresti huolestuttaneet hänen ympäristöään.
Yleensä näytti Rasputinin läsnäolo saaneen aikaan käänteen parempaan
päin keisarinnan voinnissa...
Aleksandra Feodorovna itsekin tunsi sen. Siperialaisen raaka voima,
hänen omaan itseensä perustuva, pettämätön varmuutensa oli kuin
voidetta avoimiin haavoihin. Hänen "Jumala on minussa" teki todistukset
ja vastaväitteet voimattomiksi, kaikki panettelut ja viekkaat
salajuonet tehottomiksi.
Kaikkien muiden arvaillessa ja epäillessä hän antoi varmuutta, muiden
pelätessä häneltä sai lepoa.
Keisarinna oli tahtonut olla yksin. Mutta kuun kumotus lumisessa yössä,
joka harmaana huursi Eremitaashin hopeahohtoisten seinien takana,
teki hänet surulliseksi ja karkoitti ajatukset, niin että ne mustien
lintujen tavoin lentelivät sinne tänne.
Hän kutsutti Annushkan luokseen. Kunnes tämä tulisi, Aleksandra
Feodorovna meni perintöruhtinaan makuuhuoneeseen.
Aleksei makasi selällään ja hengitti syvään ja rauhallisesti. Pitkät
silmäripset varjostivat kalpeita, viime kuukausina painuksiin menneitä
poskia. Mutta nuo hirveät kouristukset, kuume — kaikki nuo vanhan
bojarisuvun hiipivät ja salassa vaanivat perimykset oli Rasputinin
läsnäolo saanut vaimentumaan. Heikkoina, yhä heikompina ne ilmaantuivat
epämääräisten ajanjaksojen kuluttua ja hävisivät heti, kun starets
laski kätensä pojan pään päälle. Aleksandra Feodorovna kumartui
nukkuvan lapsen puoleen.
Perillinen! Sen uuden, henkisen Venäjän hallitsija, jota Rasputin
julisti! Kuinka oli hänen elämänsä kuluva? Onnellisestiko? Näiden
muurienko sisäpuolella, jotka vielä kuiskailivat palkattujen murhaajien
salaisista askelista? Satojen neuvonantajien ympäröimänä, joista ei
ainoakaan ihminen voinut sanoa, kuinka moni heidän joukossaan oli
kavaltaja?
Väsyneenä, kyllästymisen piirre huulien ympärillä, hän astui sivulle.
Poika liikahti. Hänen untaan ei saanut häiritä. Onnellista, onnellista
unta!...
* * * * *
"Rasputinilla on mahtavia vihollisia", kertoi neljännestuntia myöhemmin
Annushka, joka väsymyksestä väristen kyyrötti tuolilla kamiinin ääressä
ja piti mustaa samettipukuaan tiukasti kiedottuna hentojen jäsentensä
ympärille.
Keisarinnan myöhäinen kutsu oli säikähdyttänyt hänet hereille
hehkuvista unelmista. Hän oli uneksinut Rasputinista, jonka nimi nyt
tuli hänen huuliltaan tasaisesti tipahtelevien sadepisaroiden tavoin.
Aleksandra käänsi olkapäitään kohauttaen kalpeat kasvonsa häneen päin.
"Vihollisia? En luule tuntevani ketään, joka olisi kyllin mahtava hänet
voittamaan."
"Siksipä yhdytään liittoon..."
Keisarinnan huulille ilmestyi pilkallinen hymy.
"Onko mahdollista liittoutua Jumalan kanssa Jumalaa vastaan?"
"Mutta ohranan päällikkö..."
Aleksandra Feodorovna nauroi. Tylysti ja soinnuttomasti. Uurteet suun
ja sierainten välillä tulivat teräviksi ja muistuttivat tuota kauheaa
sairautta Livadiassa.
"Ohrana voi olla siunauksellinen laitos. Suuriruhtinaan [Sergei
Aleksandrovitshin. — Eräiden huhujen mukaan oli ohranan jäseniä mukana
salaliitossa.] kuoleman jälkeen en ole siihen enää luottanut. Sano vain
minua epäilijäksi, Annushka. Ja minun mielestäni Rasputin..."
Hän keskeytti äkkiä ja sävähti aivan punaiseksi.
"Hänellä on voimia, joita nuo toiset eivät tunne", päätti hän lauseensa
hetken vaitiolon jälkeen. "Hän kyllä kykenee suojelemaan itseään ja
Venäjää."
"Itseään ja Venäjää .. niin kyllä!"
Annushka ojensihe salaa. Huoneen lämmössä, rakasta nimeä lausuttaessa,
hän tunsi verensä uudelleen kuumenevan.
"Saastainen muuttuu puhtaaksi, kirous siunaukseksi, kun hän sitä
koskettaa. Turmiollinen muuttuu nautinnoksi ja vapauttaa synnistä..."
Keisarinna kohotti katseensa.
Annushkan sanat tuntuivat hänestä omituisilta. Häntä vastaan huokui
jotakin outoa, joka sai hänet värisemään ja ajoi kylmän virran hänen
suoniensa läpi. Samaa, jota huokui Rasputinista, kun hän upotti
katseensa keisarinnan silmiin. Tuska ahdisti häntä...
"Kuka tuo mies oikeastaan on, Annushka?"
Tietämättä mitä teki hän puristi Annushkan kättä, joka riippui velttona
tuolin selkänojalta...
Rouva Vyrubova ei liikahtanutkaan vapauttaakseen kättään.
"En tiedä, kuka hän on."
"Sinä tiedät sen."
Annushka hymyili raukean hekumallisesti...
"Tietäisinkö minä enemmän kuin muut? Hän on pyhä mies. Hän on
vapahtaja... Ehkä Kristus... Joka tapauksessa hän vapauttaa ruumiin ja
sielun niitä kahlehtineista siteistä."
"Ruumiin ja...?"
Aleksandra Feodorovna oli päästänyt hänen kätensä irti niin äkkiä, että
se kolahti tuolin samettinojalle... Hän nousi seisaalleen, vapisi,
astui vaivoin kyeten hillitsemään mielenliikutuksensa pari lyhyttä
askelta ikkunaan päin.
Hymyilikö Annushka yhä? Kuka hymyili? Rohkeni hymyillä?
Keisarinnan hampaat kalisivat verettömien huulten takana. Mieletön,
kauhea ajatus valtasi hänet. Tämän elämän koko alaston, iljettävä
rumuus.
Hän kumartui Vyrubovan puoleen.
"Herkeä... herkeä! Pyydän... rukoilen sinua!" —
Hänen äänensä sävy oli uhkaava ja samalla rukoileva. Erilainen kuin
tavallisesti...
Annushkan uneliaat silmät suurenivat hämmästyksestä. Oliko keisarinna
sairas?
"Rukoilen sinua!... Eihän se ole totta... Se on inhottavaa! Jo pelkkä
ajatuskin on syntiä... Ja minä...?! Voi, syntini... syntini!"
Ikäänkuin näkymättömien käsien pudistelemana hän seisoi keskellä
huonetta.
Rouva Vyrubova oli noussut seisaalleen. Hän ymmärsi...
Hänen väsymyksensä oli kuin pois pyyhkäisty. Nyt hän oli aivan
hereillä. Ja äkkiä hän oivalsi tilanteen koko vaaran.
Jos Aleksandra Feodorovna saisi tietää totuuden? Jos Rasputin...!
Päättävällä liikkeellä hän nykäisi päänsä pystyyn.
"Rasputin on Jumalan välikappale. Kukaan ei sitä epäile. Hän on tullut
vapauttamaan Venäjän. Keisarin tähden hän on tullut. Olisiko Jumala
valinnut epäpuhtaan aseekseen?"
Hänen puheensa virtasi katkonaisesti ja nopeasti. Hän tunsi poskiensa
alkavan hehkua, Rasputinin sytyttämän kiihkomielisen tulen loistavan
silmistään.
Hän jatkoi hitaammin, tasaisemmin:
"Eikö historian pyhiä miehiä ole pilkattu ja häväisty, eikä heitä
kuitenkaan ole saatu horjumaan tehtäväänsä täyttäessään. Tunnemmeko me
kuolevaiset olennot vaivaisessa sokeudessamme pyhän ja epäpyhän välisen
rajan?... Eikö juuri usko poista meistä moitteita ja epäluuloja kuin
lahonneita vaatteita...?"
Keisarinna teki torjuvan kädenliikkeen.
"Herkeä, Annushka. Uskon sinua — Anna minulle anteeksi... Olen
väsynyt... Tahdon olla yksin."
Hämillään ja surullisena Annushka meni ovelle... Silloin hän kuuli
itseään kutsuttavan takaisin.
Aleksandra Feodorovna oli vaipunut nojatuoliin ja ojensi käsiään hänen
jälkeensä.
"Ja sinä voit vannoa...?!"
Annushkan vaaleakiharainen pää kumartui vitkastellen ojennettujen
käsien yli.
"Minä vannon!"
"Sitten... hyvä... hyvä... Jumala on antava minulle anteeksi."
Helpotuksen hengähdys vavahdutti hänen ruumistaan kuin linnun
värähtelevä siivenisku...
* * * * *
Myöhään, Rasputinin lähdettyä, keisari tuli tapaamaan Aleksandra
Feodorovnaa, mutta tämä oli nukkuvinaan, rukoiltuaan ja itkettyään pää
pieluksiin painettuna ja peläten saavansa vielä kerran kuulla tuon
nimen. Mutta kun keisari varovasti kääntyi takaisin, aikoen poistua,
nousi keisarinna istumaan ja kutsui häntä nimeltä.
Keisari tuli heti takaisin. Yhdessäolot siperialaisen kanssa
synnyttivät hänessä puhumisen tarvetta, halun tarkastella salaperäisiä
yliaistillisia voimia jokapäiväisyyden silmälasien lävitse.
Häntä huolestutti myös Aleksein vointi. Eikö ollut omituista, että
poika oli kadottanut entisen hilpeän mielensä ja hiiviskeli kalpeana ja
posket kuopalle painuneina ympärinsä kuin haamu?
"Kenties aavistus siitä taakasta, joka kerran on painava hänen
hartioitaan", sanoi keisarinna.
Hän oli sanovinaan sen leikillisesti...
Keisarin suupielet vavahtivat surullisesti, ja hän pyyhkäisi kädellään
hiuksiaan.
"Tohtori Botkinkaan ei voi selittää tuon vaivan omituista luonnetta.
Hän puhuu perinnöllisyydestä. Mutta sittenkin... eikö sen äkillinen
ilmaantuminen anna aihetta päänpudistuksille?"
Nyt kuitenkin keisarinna ensimäisenä lausui karttamansa nimen.
"Entä Rasputin?" kysyi hän nopeasti... "Onko hänen luottamuksensa vielä
yhtä suuri kuin silloinkin?"
"Rasputinin luottamuksen lähde on hänen Jumalansa..."
"_Hänen_ Jumalansa?"
"Kuinka merkillisesti sinä kysyt!" Hänen kätensä herkesivät hetkeksi
hyväilystään. "Sanoin hänen Jumalansa hänen persoonallisen suhteensa
vuoksi."
Keisari hymyili hajamielisesti.
"Hän puhuu siitä, millainen Venäjästä tulee..." Aleksandra Feodorovna
teki väsyneen eleen.
"Milloin?" kysyi hän soinnuttomasti.
"Milloinko? Kun Jumalan valtakunta... Tiedäthän sen, Aleksandra..."
"Tiedän, että vanhan Venäjän täytyy kukistua, jotta uusi Venäjä voisi
syntyä. Ja että sellaiset muutokset ovat tuskallisia."
"Oletko sairas, Aleksandra?"...
"Sairas?"
"Sinä puhut niin merkillisesti... Toden totta! Alan käydä levottomaksi.
Sinä vapiset! Huomautukseni Alekseista on kiihoittanut mieltäsi. Anna
anteeksi... Voi! Minä... minä... Tohtori Botkin..."
"Jättäkäämme tohtori Botkin."
Aleksandra Feodorovna istui suorana vuoteessaan ja koetti kaikin voimin
hillitä hampaittensa petollista kalisemista.
"Kenties todella olen sairas, Nikolai. Niinhän he sanovat..."
Hänen kasvoillaan vilahti avuton ilme.
"... mutta tohtori Botkinilla ei siinä ole mitään tekemistä. Ei
vähintäkään..."
"Olisihan toki typerää väittää, ettei hänen hoitonsa olisi tehnyt
sinulle hyvää."
"Minä väitän niin... Ne olivat tuskia, joilla ei ollut edes sitä hyvää
puolta, että ne olisivat olleet entisten vikojen sovituksena. Tulisia
liekkejä hän valeli ruumiilleni. Vyörytti päälleni jäävuoria. [Viittaus
kuumiin ja kylmiin mutakylpyihin.] Hän tahtoi parantaa ruumiini eikä
tiennyt, että sielu oli kipeä... juuri sielu."
Hänen äänensä oli hiljainen ja salaperäinen. Keisari tarttui
huolestuneena hänen oikeaan käteensä, puristi sitä lujasti molemmilla
käsillään, joissa ei ollut hiventäkään Rasputinin jäntevää voimaa.
"Sinun täytyy rauhoittua, Aleksandra."
"Rauhoittua? Hän ei saa tulla takaisin, Nikolai. Kun muistelen tuota
halvaustilaa, joka piti jäseniäni kahlittuina ja teki ruumiini
avuttomaksi, raajarikoksi, valtaa minut kauhistus. Hän ei saa tulla
takaisin."
Keisari kohautti olkapäitään. Äkkiä näytti eräs ajatus juolahtavan
hänen mieleensä.
"Ehkä Rasputin mahdollisesti...?"
"Rasputin?"
Hänen kurkustaan tunkeutui omituinen ääni. Se voi olla yhtä hyvin
voihkaisu kuin naurunpurskahdus.
"Luulen huomanneeni, että hänen läsnäolonsa rauhoittaa hermojasi..."
Aleksandra tempaisi kätensä hänen käsistään. Hän ponnahti pystyyn kuin
piiskaniskusta.
"Ei!" huusi hän. "Ei hän...! Ei hän!"
Hänen huudahduksensa ilmaisi niin suurta pelkoa, että keisari
säikähtyneenä kumartui hänen puoleensa.
"Ei kukaan sinua pakota, Aleksandra. Se oli vain toivomukseni..."
Keisarin ääni sai hänet tyyntymään. Hän painoi kyynelten kostuttaman
poskensa puolisonsa olkapäätä vastaan. Voihkaisi hiljaa, murtuneesti.
"Ei kukaan minua pakota. Niinhän on aina sanottu. Silloinkin, kun
sairaus... kun hoito Nauheimissa näytti lupaavan parantaa minut.
Sanottiin, että omassa vallassani oli lähteä sinne toistamiseen. Ettei
Saksassa oloni aikaa millään tavoin rajoitettaisi. Että keisarinnan
terveyttä oli pidettävä kaikkia muita asioita tärkeämpänä. Minulla oli
siis valta menetellä mieleni mukaan. Lasten vain ei sallittu tulla
mukaani."
Hän nauroi. Terävästi, vihlovasti.
"Anna minulle anteeksi, Nikolai! Tiedän, että sanani tuottavat sinulle
tuskaa. Anna anteeksi! Minä olen huono puoliso."
"Aleksandra!"
Keisarin onnistui painaa hänet takaisin vuoteelle. Intohimoinen
mielenpurkaus oli hänet uuvuttanut. Hiljaa itkien hän painoi liinaa
kasvoilleen.
"Ei mitään ole tapahtuva ilman nimenomaista toivomustasi, Aleksandra.
Ja Rasputin —"
"Olenko puhunut häntä vastaan? En! En! Hän on pyhä mies! Hän on
Kristus! Hän on vapauttava Venäjän... ilman sotaa! Uusi Venäjä!" Sanat
virtasivat sekavasti hänen huuliltaan. Annushkan kiihkomieliset kasvot
olivat hänen sielunsa edessä. Hän pelkäsi niitä kasvoja. Hän pelkäsi
Rasputinia, vapauttajaa.
Rasputin opetti, ettei sieluja hengen valtakuntaan valmistanut
kristillinen kieltäytymys, vaan nauttimisen ilon ja rohkeuden suuruus,
antautuminen Jumalan voimalle, joka hänessä asui.
Oliko ihme, että hänen puheensa houkuttava voima sai hovinaiset
valtoihinsa? Että tämän hovin seinien sisällä leijaileva juonien,
verenhajun ja kummallisten haaveiden myrkyttämä ilma edisti niiden
kukkien kasvua, joiden olemassaololle kahdennenkymmenennen vuosisadan
valistuneet päät hymyilivät kuin jollekin rohkean mielikuvituksen
synnyttämälle sadulle?
Että keisarinna, perintöruhtinaan ihmeellisten parantamisesitysten
sokaisemana, jolloin Rasputin käsien päällepanemisella poisti
hermostuksen puuskat, keisarin lapsellisen uskon hämmentämänä, joka
lujasti uskoi, että starets oli vapahtaja, ja antoi munkin neuvojen
määrätä kaikki päätöksensä, — oliko ihme, että Aleksandra Feodorovna,
samoin kuin hänen ympäristönsä, joutui tämän ihmeellisen henkilön
salaperäiseen tenhopiiriin?
Hän oli nainen, jonka voima oli murtunut, joka oli kykenemätön
vastustamaan voimakkaita vaikutuksia.
Kaikkien sieluntaistelujen, kaiken lannistavan epäilyksen jälkeen hän
oli saavuttanut rauhan. Hypnoosin tuoman rauhan.
Eivätkö munkin teot puhuneet kyllin kuuluvasti hänen vaelluksensa
puhtauden puolesta? Eikö hän vaatinut rauhaa, jolle Venäjän onni oli
rakentuva? Eikö keisarinna nähnyt Annushkan kulkevan palavin silmin ja
hymyilevin huulin kuin sellainen, joka on erkaantunut tästä maallisesta
surujen alhosta?
"Minä olen löytänyt sieluni autuuden", oli rouva Vyrubovalla tapana
vastata uteleviin tahi sääliviin kysymyksiin. "Pelastuksen valo on
koittanut. Minun elämäni ja ajatukseni ovat Jumalan turvissa..."
Aleksandra Feodorovna tunsi tuskaa siitä, että oli kaukana
jumalallisesta, ja tuskaan sekoittui kateutta ja kaipuuta.
Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä Pietarin
seurapiireissä kerrottiin rouva Vyrubovasta. Ei vähäisintäkään
tietoa niistä häväistysjutuista, jotka liittyivät Annushkan nimeen
ja painoivat varsin epäpyhän leiman hänen suhteeseensa Rasputiniin.
Hän ei koskaan kuullut niitä pahoja kieliä, jotka kutsuivat
munkkia petkuttajaksi ja petollisin käsin raastoivat hänen raa'at,
epäsiveelliset elämäntapansa päivänvaloon. Jotka eivät kammonneet
väittää, että rouva Vyrubova salaa sekoitti myrkkyä perintöruhtinaan
ruokiin, saadakseen aikaan noita hermostuneita kiihoituskohtauksia,
jotta munkin parannustaito pääsisi esiintymään entistä ihmeellisempänä.
Toisiakin vihollisia ilmestyi siperialaiselle. Näiden vaarattomien,
henkilökohtaisten vihannesten rinnalle tuli valtiollisia, jotka
juonittelijain kuulumattomin askelin hiiviskelivät Pietarin salongeissa.
Englanti...!
Oivaltaen munkin suuren, sotaisia tarkoituksia vierovan vaikutuksen, se
työskenteli kaikin keinoin hänen kukistamisekseen.
Toistaiseksi olivat keinot vielä pettäneet. Mutta eihän kypsä hedelmä
voinut pudota puusta samalla kertaa kuin variseva kukka. Siihen
tarvittiin aikaa... aikaa...
Mutta aika, joka torjumattomasti, luistavin askelin kulki ikuisesti
samaa rataansa, toi salamoita ja ukkosilmoja helmassaan. Ihmiskäsien
valmistamia...
Turmiollinen teko seurasi turmiollista ajatusta. Kukaan ei voinut
sanoa, kenessä se ajatus ensiksi kypsyi. Kaikki ajattelivat
sitä yhtaikaa, se hirvitti jokaista kuin alkuvoimien synnyttämä
luonnonmullistus.
Mutta siinä ei ollut mitään jumalallista. Se näytti taitavien
ihmiskäsien kutomalta monisilmäiseltä verkolta.
Balkanilaisesta selkkauksesta tuli sytyttävä soihtu, jonka
liekkiä Englanti piti vireillä. Liian kauan sen oli täytynyt
toimettomana katsella Saksan laivaston kasvua, Saksan vaurastuvaa
siirtomaapolitiikkaa. Nyt antoi huolellisesti valmisteltu murhayritys
sysäyksen...
Sota syttyi ja vyörytti suunnattoman kiihtymyksen aallot yli koko
Venäjänmaan...
* * * * *
Epäröiden oli Nikolai myöntynyt sotapuolueen tahtoon, Englannin
salaiseen, Balkanin kansojen turvattomuutta toitottavaan yllytykseen,
liittolaisensa, Ranskan, kostotuumiin, joka juuri sitä ennen
tasavaltansa edustajan suun kautta oli kaikuvin sanoin Nevan rannoilla
julistanut kansallista veljeytymistä.
Epäröiden...! Sillä Rasputin vaikutti vielä...
Mutta kun Rasputinin laimentumaton talonpojanvaisto alkoi vainuta
vastapuoleen vallan kasvavan, oli profeetan ääni äkkiä vaiennut.
Hän vetäytyi takaisin, vaikeni... Antoi keisarin näennäisesti tahallaan
luisua suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin käsiin.
Kävi samoin, kuin oli käynyt muutamia vuosia sitä ennen. Äkisti
liekkiin leimahtanut kansallistunto sai ihmeellisesti kaikki
kansalliset voimat liittymään yhteen. Yksinvalta-aate sai vielä
kerran uutta voimaa... Vielä kerran ilmautui keisarille tilaisuus
valloittaa takaisin kansansa sydämet, jotka hänen vuosikausia kestänyt
kylmäkiskoisuutensa ja anteeksiantamattomat poliittiset virheensä
olivat hänestä vieroittaneet.
Hän jätti tilaisuuden käyttämättä, antoi osan hallitsijan
kansansuosiosta siirtyä suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille, jonka
häikäilemätön luonne erinomaisesti kävi yhteen kansan keinotekoisesti
kiihoitetun mielialan kanssa.
Rasputinin ääni oli vaiennut.
Muutamat näennäiset saavutukset Itä-Preussissa suurennettiin
vaikuttaviksi voitoiksi, jotka häikäisivät keisarin heikot aivot.
Sotapuolue riemuitsi, ja Nikolai Nikolajevitsh oli päivän sankari.
Aleksandra Feodorovna eli näinä aikoina kuin unessa, jonkinlaisessa
huumeessa.
Uuden Venäjän ensimäiset askeleet...?
Hänen surullinen, kivettynyt hymyilynsä oli kuin synkkä ennustus näiden
aikojen äärimmilleen kohonneessa tilassa. Se häiritsi ja oudostutti.
Ihmiset vaativat riemua, hurmausta, jotakin tavatonta.
Maria Feodorovna, joka Saksan keisarin mieskohtaisen ritarillisuuden
ansiosta oli välttänyt pidätetyksi joutumisen, päästi intohimoisen
saksalaisvihansa lähteet valloilleen ja saavutti eräänlaista
halpahintaista suosiota, jonka kirkkauden rinnalla Aleksandra
Feodorovnan pienoinen, vaatimaton tuike himmentyi vielä entistä enemmän.
Keisarinnan jäykkyys, harvasanaisuus loukkasi mieliä. Ihmiset olivat
siksi epäjohdonmukaisia, että tunsivat tyytymättömyyttä entisen
saksalaisen prinsessan vaitiolon tähden ja vaativat luonnottomia.
Eräänä lämpimänä päivänä alkusyksyllä ajoivat keisarilliset vaunut
pitkin Nevski Prospektia.
Keisarinna, suuriruhtinatar Olga ja rouva Vyrubova palasivat
sairaalakäynniltä.
Ensimäiset haavoittuneet olivat saapuneet... Ruskeita, parrakkaita,
hurjannäköisiä ja samalla raskasmielisiä kasvoja lepäsi
hohtavan valkeilla pieluksilla, joiden yllä leijaili veren ja
desinfisioimisaineiden äitelä haju. Useiden piirteet muistuttivat
epämääräisesti Rasputinia...
Nuo kolme vaunuissa istujaa olivat vaiti. Annushka tuijotti haaveksien
eteensä. Suuriruhtinatar, jonka kapeilla, kalpeilla kasvoilla oli
ihmeteltävä yhtäläisyys äidin piirteiden kanssa, siristeli ärtyisen
näköisenä silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa, joka lankesi
hohtavina kostealle asfaltille. Kova piirre, joka huomaamattomasti oli
hiipinyt hänen nuorille kasvoilleen, oli karkoittanut niistä herttaisen
tyttömäisyyden ja teki hänet miettiväisen näköiseksi kuin elon syksyyn
ehtineen naisen.
Keisarinna istui jäykkänä ja suorana. Auringon valo tunkeutui
pingoitetun päivänvarjon vihreän silkin lävitse ja loi hänen
liikkumattomille kasvoilleen himmeätä hohdetta.
Kadulla liikkui vain harvoja kulkijoita. Jotkut uteliaat pysähtyivät ja
katsoivat keisarillisten vaunujen jälkeen. Ei kajahtanut ainoatakaan
eläköön-huutoa.
Keisarinnan huulille ilmestyi äkkiä hymy. Raukea, surumielinen.
Ikäänkuin joku erityinen ajatus olisi herännyt hänen mielessään.
"Meidän ei tarvitse kauan odottaa haavoittuneita", sanoi hän sitten.
Rouva Vyrubova havahtui mietteistään.
"Me saamme tietää niin vähän", valitti hän... "Sanotaan parhaillaan
taisteltavan. Kukaan ei tiedä mitään."
"Punaiselle ristille lahjoitettuja sairassijoja ei saisi minulle
toimittaa virallista tietä", jatkoi keisarinna. "Tällä tavoin saan
vuoteita kovin vähän, ja minä pelkään, että tulen tarvitsemaan niitä
paljon."
Vyrubova koetti kääntää leikiksi.
"Venäjällä ei saisi antaa minkään käydä virallista tietä."
Hymy katosi Aleksandra Feodorovnan huulilta.
"Rasputin oleskelee Kasanin seuduilla", sanoi hän hetken vaitiolon
jälkeen. "Sanotaan hänen aikovan palata tänne."
Annushka pidätti hengitystään, jottei se häntä ilmaisisi. Staretsin
nimi oli kuin sähkökipinä, jonka pelkkä koskettaminen pani jännittyneet
jäsenet vavahtamaan. Mutta hän hillitsi itsensä. Aavistaen
valtiattarensa ajatukset hän puki ne omiin sanoihinsa.
"Hänen paluunsa olisi siunauksellinen."
Aleksandra Feodorovna piti huulensa lujasti yhteenpuristettuina.
Pelkäsikö hän Annushkan sanoja?
Hitaasti, jäykkänä kuin äskenkin, hymy palasi hänen huulilleen.
Ei, hän ei pelännyt...
Se yö, jolloin hän oli kirkaissut epäilyksien raastamana, oli ollut ja
mennyt. Rasputin oli julistanut sodan tulevan... oli varoittanut siitä.
Keisarinna uskoi häntä.
* * * * *
Pisara pisaralta, kuin puro, joka pelkää joka hetki ehtyvänsä, tihkui
tieto Tannenbergissä kärsitystä tappiosta valtakunnan sisäosiin.
Sotapuolue, joka vielä vähäistä ennen oli riemuinnut, sai merkitä
ensimäisen suuren, sisäpoliittisen tappion tileihinsä.
Keisari antoi epäsuosionsa koko ankaruudessaan kohdata Nikolai
Nikolajevitshia, turvautui, kuten aina neuvottomaksi joutuessaan,
mystillisiin voimiin ja rukoili munkki Rasputinia palaamaan.
Liekehtivä, voitonriemuinen hymy leveän, himokkaan suunsa ympärillä
siperialainen palasi Pietariin. Hän näytti kookkaammalta, hänen
vartalonsa jäykemmältä kuin ennen. Kasvot olivat laihtuneet,
irstailujen kuluttamat, ja silmien hehku oli voimakkaampi,
vastustamattomampi. Hänen olemustaan ympäröi legendojen täyttämä
ilmakehä.
Kun keisari toivottaessaan hänet tervetulleeksi suuteli hänen kättään,
huomasi Rasputin hänen keisarillisen majesteettinsa hermostuneisuuden
yltyneen. Oikean posken värähtely oli käynyt huomattavammaksi, silmien
räpytys häiritseväksi.
Hän totesi sen kylmäkiskoisesti, kuin minkäkin sivuseikan. Ei hän ollut
keisarin tähden tullut Pietariin. Toiset tehtävät kutsuivat häntä.
Toiset...
Mutta keisari tahtoi neuvoja ja lohdutusta.
"Olen maailman onnettomin ihminen, isäni... Neuvonantajani ovat minut
pettäneet. Kaikki... paitsi sinua!"
"Jumalan henki alkaa taas voittaa", sanoi Rasputin. "Pyhän Venäjä-äidin
haavat parannetaan... Hyvä ja ilo pääsevät voitolle."
Keisari kohautti olkapäitään. Hänen alakuloiset silmänsä kutistuivat
kokoon, ikäänkuin äkillinen valo olisi niihin koskenut.
"Mikä on hyvä? Mikä on paha?" kysyi hän väsyneesti. "Minä en sitä enää
tiedä. Ellei tämä sota ollut hyvä..."
Hän keskeytti lauseensa ja tuijotti eteensä. Rasputin hymyili.
"Jumala voi muuttaa hyvän pahaksi ja pahan hyväksi."
"Auta siis minua, isäni .."
"Joka tahtoo tulla autetuksi, sen täytyy lakata epäilemästä."
"Se on paljon... Lakata? Kukapa kykenisi pakottamaan ajatuksiaan?"
"Uskovainen."
Keisari teki ristinmerkin.
"Minä olen syntinen ihminen..."
"Sinä olet epäillyt ystäviäsi ja luotat vihamiehiisi."
"Vihamiehiini?"
"Sinä nimität heitä toisin. Ja sinä uskot niiden lupauksiin, jotka
kietovat sinut verkkoonsa..."
Keisari suoristautui. Munkin sanat saattoivat merkitä vain yhtä.
"Eivätkö tässä ole kysymyksessä aivan ominaisimmat etumme?"
"Venäjän edut vaativat rauhaa."
Se kuului jyrkältä ja järkkymättömältä. Rasputin tiesi, että hänen
valtansa osaksi riippui johdonmukaisuudesta ja jyrkkyydestä, ja hän
käytti tätä tietoa hyväkseen.
Poistuessaan keisarin työhuoneesta hän kohtasi rouva Vyrubovan. Tämä
oli odottanut häntä. Kädet hervottomasti riippuen pitkin kupeita hän
seisoi kumartunein päin munkin edessä odottaen hänen siunaustaan. Äkkiä
hän vaipui polvilleen ja painoi kasvonsa munkin tummaan kaapuun.
Rasputin tunsi, kuinka naisen jäsenet vapisivat, ja tuo vapiseminen
levisi sähkövirran tavoin hänen kaapunsa poimuissa. Hänelle teki
hyvää saada tämä todiste vallastaan naissydämiin. Hän nosti Vyrubovan
pystyyn, hiveli hänen tukkaansa ja tiedusteli keisarinnan vointia.
Annushka loi katseensa maahan.
"Hän voi hyvin. Tarkoitan... näyttää siltä... Olosuhteisiin verraten.
Aleksein vointi on parantunut. Se vaikuttaa paljon."
Hän puhui epävarmasti, ikäänkuin taistellen sisäistä vastahakoisuutta
vastaan.
Munkki ei siitä välittänyt. Hän oli liiaksi itsekäs ja vaistoihminen
vaivautuakseen seuraamaan muiden erilaisia sielunliikkeitä. Tieto
perintöruhtinaan voinnista kiinnitti hänen mieltään. Aleksein vointi
oli hyvä!
Tässä täytyi käyttää kaikki keinot, jottei kadottaisi käsistään
keisarinnan sydämen avainta...
* * * * *
Kahta päivää myöhemmin perintöruhtinas sairastui. Rasputin kutsuttiin
paikalle. Hän astui voittajan hymy huulillaan keisarinnan huoneisiin ja
masensi sairauden pahan hengen.
Aleksandra Feodorovna, joka murheellisena oli seisonut poikansa vuoteen
vieressä, kiitti häntä kyynelten tukahduttamalla äänellä. Munkki
huomasi, että keisarinna katsoi häntä toisella tavalla kuin ennen, että
hänen katseeseensa oli tullut jotakin nöyrää ja anovaa.
Sota, joka kiihoitti Venäjän sotalaumoja Saksaa vastaan, oli tehnyt
Aleksandra Feodorovnan entistä yksinäisemmäksi. Hän oli kuin puu,
jonka juuria alettiin katkoa. Pystyssä pysyäkseen hän tarrautui kiinni
kaikkeen, mikä hänestä näytti antavan tukea. Koetti etsiä rauhaa
Jumalassa ja aavisti hämärästi, ettei se Jumala, jota hän etsi, voinut
olla hänen Jumalansa.
Niin hän vaipui Rasputinin mystiikkaan...
Hän oli valtiollisen pulan päivinä kaivannut Rasputinia ja lohdutuksen
sanoja, kärsinyt kuullessaan peiteltyjä varoituksia väärästä
profeetasta ja verhottuja panetteluja ja tunsi nyt, kuinka munkin
läsnäolo sai hänen sielunsa salatut lähteet uudelleen pulppuamaan.
Kaikki häntä ympäröivät ihmiset tavoittelivat itsekkäitä päämääriä.
Ainoastaan tämä tahtoi hyvää.
Hän oli Kristus, vapahtaja — joka oli pelastava tulevalle tsaarille
uuden Venäjän.
Keisarinnan kyynelet kastelivat Rasputinin käsiä. Munkki ei vetänyt
niitä pois. Seisoi liikkumatta, antaen lämpimien kastepisaroiden
tipahdella paksun suoniverkon peittämille käsilleen...
Ihmeellistä, ennentuntematonta huimausta! Keisarinna! Vallantunne
huumasi hänet. Mikä voitto! Täytyihän hänen olla valittu, hänen, jolle
tällaista saattoi tapahtua!
Ruhtinatar Obolenskajan jäykkä, virallinen ilme sai hänen ajatuksensa
jälleen selviämään. Hän taivutti päätään ja mutisi siunauksen...
Tultuaan ulos etuhuoneeseen hän sanoi itseään narriksi, joka ei osaa
käyttää tilaisuutta.
Hän meni hitain askelin omiin huoneisiinsa. Ne olivat kylmät ja
tuntuivat autioilta. Niistä huokui kauan asumattomina olleiden
huoneiden sieluttomuus...
Sohvalta nousi naisolento. Annushka. Rasputin ei ollut häntä
huomaavinaan. Sellaisin elein, jotka ilmaisivat liian paljon
rauhallista arvokkuutta näyttääkseen luonnollisilta, hän laskeutui
polvilleen rukousjakkaran eteen.
Annushka ei häirinnyt...
Palavin silmin hän katseli munkkia... näki, kuinka tämän kädet alkoivat
levottomasti liikahdella ja katse lipui hajamielisesti pitkin jakkaran
koristeleikkauksia.
Tyyny oli poissa. Hän oli ottanut sen mukaansa Kasaniin. Nyt sen
puuttuminen lamautti hänet. Hän nousi huoahtaen...
"Grishka!"
Rasputin rypisti otsaansa, kääntyi...
Vyrubova istui kyyristyneenä sohvan tiikerinnahalla peitetyllä
käsinojalla. Hänen hiuslaitteensa oli huolimattomasti järjestettynä;
yksi suortuva oli irtautunut ja valahtanut kaulalle raskaana kiemurana.
Munkki astui hajamielisenä hänen luokseen. Painoi huulensa hänen
suulleen.
"Voi, sinä et rakasta minua enää, Grishka..."
Rasputin kohautti olkapäitään.
"Kuka voisi sanoa rakastavansa?... Emmekö ole Jumalan lapsia?..."
"Kyllä, mutta Jumalakin rakastaa toisin kuin sinä."
Rasputin antoi käsiensä vaipua hänen hartioiltaan. Katsoi häneen
jäykästi, uhkaavasti.
"Joka herjaa minua, herjaa Jumalaa", sanoi hän kylmästi.
Annushka ei vastannut, kyyristyi vain kuin iskun saanut. Mutta munkki
työnsi kyllästyneenä hänet luotaan. Käski hänen poistua...
Hän tahtoi olla yksin. Tahtoi nauttia yhteydestä Jumalan kanssa. Eikö
jo ollut aika sen nuoren sanomalehtinaisen tulla, jonka keinahtelevaan
käyntiin hän oli tänään Nevskillä ihastunut?
"Johtakaa lihanne koetukseen."... Jumala oli hänessä...
Hiljaa valittaen Annushka hiipi ovesta ulos.
Rasputin jäi kirjoituspöytänsä ääreen odottamaan nojaten mahtavaa
päätään käsiinsä ja miettien omaa elämäänsä. Tätä elämää, joka
oli ihmeellinen kuin jokin vanha siperialainen satu, joka kertoi
maalaispojan kohoamisesta keisarin istuimelle.
Valtaistuin? Eikö se ollut todellisuutta? Todellisempaa kuin sadun
kuviteltu todellisuus?
Hän nousi seisomaan. Nojaten leveitä käsiään kirjoituspöydän reunoihin
hän katseli myöhäisen iltapäivän hiljakseen sammuvaa värileikkiä.
Hän nauroi itsekseen, äänettömästi ja voitonriemuisesti. Mitä
keisarilla enää oli vallasta jäljellä muuta kuin nimi ja joukkio
preobrashenskilaisia? Rasputin, talonpojan poika, oli keisarina.
Nuoret prinsessat polvistuivat hänen eteensä ja antoivat hänen
talonpoikaiskäsiensä siunaten koskettaa kauniita päitään...
Ja keisarinna...
Karkeat kädet penkoivat kirjoituspöydän laatikossa. Vetivät sieltä
esiin paperin. Se oli valkea, vasemmassa nurkassa tyypillinen
pyhänkuva, ja sille oli kirjoitettu hermostuneen naisen käsialalla...
Keisarinna Aleksandra Feodorovna, Jumalaa etsivä ja kaipaava,
Rasputinille, munkille... [Seuraava kirje tavattiin Rasputinin
asunnosta hänen murhansa jälkeen.]
"Kuvaamaton oli ilomme siitä, että Sinä, suuresti rakastettu, olit
luonamme. Kuinka voinkaan Sinua kaikesta kyllin kiittää; en voinut
puhua, en kuulla, tajusin vain valtavan tunteen. Sinä olet kanssamme,
tahtoisin vain laskea pääni olkapäätäsi vasten ja siihen nukahtaa,
rauhallisesti, levollisesti, kaikkialla ympärillä rauha, sielu
kaukana poissa, kuka tietää missä. Sinä olet sen ottanut mukaasi
sinne, mihin se halajaa. Kiitos Sinulle tästä unohduksen hetkestä.
Mutta sitten, kuinka se kärsiikään, kaipaa sinne ja sinun luoksesi,
Sinun, Suuren. Miksi Sinua nimittäisin? Sinä olet meille kaikki.
Anna minulle anteeksi, opettajani, minä käsitän, tiedän, että olen
tehnyt ja yhä teen syntiä. Anna anteeksi ja ole kärsivällinen, minä
ponnistelen tullakseni paremmaksi, mutta se ei minulle onnistu.
Tiedän kyllä, että monessa asiassa menettelen ja ajattelen väärin;
tahtoisin kaikesta sielustani olla hyvä kristitty, hyvä ihminen; mutta
se on sittenkin niin vaikeata... Kuinka kovasti täytyykään taistella
huonoja tottumuksiaan vastaan! Mutta Sinä autat minua, et hylkää
minua. Olen heikko ja rakastan ainoastaan Sinua, uskon yksin Sinuun.
Auta Annushkaammekin. Hänen on niin vaikea olla. Hän pyysi, etten
kirjoittaisi hänestä mitään; en siis kirjoitakaan enempää.
Sinä tiedät kuitenkin kaikki. Suokoon Jumala meille pikaisen
jälleennäkemisen ilon!...
Suutelen Sinua lämpimästi! ... Siunaa minua ja anna minulle
anteeksi!...