Tästä koituisi pyhän Serafinin haudalle erinomaista mainetta. Pappi
myhäili — —
Yhdeksän päivää rukoili Aleksandra Feodorovna. Noustessaan polviltaan
hän oli niin uupunut, että tuskin pysyi pystyssä. Kuin unissakävijä
hän silmäili ympärilleen. Ja silloin hänen katseensa osui papin
merkillisiin silmiin.
Toisenlaiset olivat nuo silmät kuin isä Joannin. Niistä uhkui
lupauksia, joita oli rukoiltu, ja haluja, jotka kammottivat. Sittenkin
Aleksandra Feodorovna sieti, että nuori pappi luki hänelle siunauksen.
Mutta hänen huulensa värisivät kuin hän olisi joutua koskettamaan
jotakin saastaista.
"Sarovin pyhä Serafin!" — —
Keisarikin rukoili. Rauhallisina ja hieman suruisina hänen kasvonsa
häämöittivät pyhän savun lävitse. Niin yksinkertaisen uskovaisena kuin
tavallinen venäläinen hän luotti ihmeeseen. —
Yhdeksäntenä päivänä oli keisarinna mennyt tainnoksiin. Hänet
kannettiin kirkosta ulos. Paasto ja rukoileminen oli kuluttanut hänen
voimansa. — Hartaudenharjoitus oli nyt päättynyt. —
Aleksandra Feodorovna hymyili nähdessään keisarin huolestuneet kasvot,
jotka olivat kumarruksissa hänen ylitseen. Mieleen muistui entisiä
oloja — niinpä heidän ensimäinen retkensä Kremliin, jolloin hänet
taintuneena kannettiin vaunuista.
Hänen vaatteisiinsa oli jäänyt pyhän savun tuoksua. Hän oli rukoillut,
oli alentanut itsensä puolisonsa vuoksi. Ja nyt hänessä oli jotakin
morsiamen tapaista. —
Mitä merkitsivät papin kummalliset silmät? Pois mielestä sellaiset
rumuudet! Värisytti vielä, kun hän ojensi molemmat kätensä keisarille.
Olihan heillä yhteinen rakkaus! —
* * * * *
Seuraavassa elokuussa syntyi Venäjän valtakunnalle kruununperillinen.
Ihme oli siis toteutunut. Sarovin pyhän Serafinin maine oli nyt taattu.
Oikeauskoinen kirkko kohotti päätään voitosta riemuiten.
Mutta kansa ei enää ollut sama lapsekas, ihmeitä kaipaava kuin kymmenen
vuotta takaperin. Se alkoi kehitellä omaa uskonnollista elämystään ja
punoa tätä yhteen ajan vaatimusten kanssa.
Perintöruhtinaan syntymä herätti yleistä riemua, sillä tämän tapauksen
johdosta odotettiin perustuslakia, ja keisarille muistutettiin
perustuslain asiaa kuin lupausta, joka oltiin valmiit, tarpeen tullen,
saamaan toteutetuksi vaikka väkivallalla.
Mutta keisari menetteli kuten oli heikon luonteensa mukaan menetellyt
hallituskautensa alusta saakka: horjui ja epäröi. —
Asianhaarat pakottivat hänet kyllä antamaan lokakuun 17 p:n manifestin,
jota Witte lisäksi valaisi huonosti laaditussa selityskirjassa.
Tämä manifesti oli laadultaan yksinomaan maallinen eikä, siis pystynyt
kumoamaan sitä valaa, jonka tsaari oli vannonut, kun hänet kruunattiin
ja voideltiin. Siitä puuttui uskonnollinen puoli. Ylimmäinen pappi
Nikolai Aleksandrovitsh epäsi kirkkonsa uskovaisilta sen, mitä keisari
kansalleen myönsi.
Taantumuspuolue riemuitsi. Alettiin syyttää kansaa kiittämättömäksi,
kun sen ilonilmaukset olivat niin pian vaienneet. Etsittiin uusia
keinoja, millä revittäisiin rikki kumouspuolueiden tiheäsilmäinen
verkko ja kaksin verroin ankarammin tukahdutettaisiin kapinan
monikielinen liekki.
Mutta keisaria eksytettiin väärennetyillä sähkösanomilla venäläisten
voitoista ja naurettavilla kuiskutuksilla, joilla tahdottiin estää
häntä pääsemästä selville kansan oikeasta mielialasta.
Joulukuun viimeisenä päivänä toimitti taantumuksellinen valtiollinen
klubi "Venäläinen yhdistys" keisarille lähetystön kautta kirjelmän,
jossa pontevasti vastustettiin kaikkia muutoksia yksinvaltaiseen
hallitusmuotoon. Siihen keisari vastasi seuraavin sanoin:
"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni rehellisestä ja aitovenäläisestä
mielialastanne. Lausumiinne sanoihin en tahdo tehdä mitään muutosta
eikä minulla ole niihin mitään lisättävää."
Voiko kansaa syyttää, jos se pitikin hallitsijaansa kuurona ja sokeana,
mitä sen tarpeisiin tulee?
Katkera suuttumus levisi yhä laajemmalle. Syytettiin suuriruhtinaita,
joiden petokset ja vehkeilyt taistelussa keltaisia vastaan olivat
vieneet sadat tuhannet surman suuhun. Syytettiin Pobjedonostsevia, joka
kaikkien murhayritysten uhallakin näytti saavuttavan patriarkan iän
ja uudestavuodesta lähtien sai rinnassaan pitää Andreaan ritarikunnan
korua merkkinä keisarin suurimmasta suosiosta. Kirottiin Plehwen varjoa
— hän oli kesällä saanut väkivaltaisen kuoleman — ja epäiltiin hänen
lempeämpää seuraajaansa Svriatopolk-Mirskiä, vaikka tämä esiintyi
vapaamielisenä.
Witte, kansan ja keisarin ainoa välimies, oli mykistetty. Siinä
toivossa, että keisari kuitenkin tahtoi hänet pitää, hän oli
jättänyt erohakemuksensa. Perustellut sitä luottamuksen puutteella.
Oli toivonut, että suora lausunto hallitsijalle voisi selvitellä
vastapuolueen sotkuisia juonia.
Mutta tässä luottamuksessaan Nikolain kannatukseen hän pettyi. Hänen
eropyyntöönsä suostuttiin armollisesti. —
Kun kansalla ei ollut muita keinoja saada ääntään keisarin kuuluville,
päätti se mennä hänen puheilleen ja esittää hänelle miljoonien toiveet.
Gapon niminen pappi, jolla oli samanlainen parta kuin Kristuksella ja
syvälle painuneet, intohimoa ja nautinnonhalua hehkuvat silmät, oli
parooni Freedericksin kautta saanut keisarille jätetyksi anomuksen,
että muuan Pietarin työväen lähetystö hänen johdollaan pääsisi
majesteetin puheille.
Avuttomasti hymyillen oli keisari tähän pyyntöön suostunut.
Pari päivää aikaisemmin oli sisäministeri toimittanut hänen
luettavakseen ruhtinas Trubetskoin kirjeen, jossa tämä otti
vastatakseen kunnallishallitusten keisarille lähettämästä kirjelmästä.
Siinä puhuttiin anarkiasta ja kumouksesta, ja eräät sanontatavat
tuntuivat melkein varoituksilta, joille Port Arthurin joutuminen
vihollisille antoi merkillisesti uhkaavan taustan. —
Keisari meni tapaamaan Aleksandra Feodorovnaa.
Tämä oli juuri tullut kappelista ja kohta rientänyt perintöruhtinaan
makuusuojaan.
Lapsen syntymällä ei ollut keisarinnan mielentilaan sitä vaikutusta
kuin oli toivottu. Lyhyttä riemunpuuskaa oli seurannut kylmä harkinta.
Valtaistuimen perijä oli kyllä saatu, mutta valtakunta horjui. Olikohan
Sarovin pyhä Serafin kyllin voimakas ohjaamaan kansojen kohtaloita?
Ääneti ja suruisena istui keisarinna pikku Aleksein vuoteen ääressä.
Tulisiko tuosta se väkevä, jota valtakunta tarvitsi? Se mahtava, josta
Elisabet oli puhunut?
Hän hytisteli ja silmäili punaisiin liekkeihin, jotka nuoleksivat
tulisijan marmoria. Äidit eivät kykene lapsiaan suojelemaan. He voivat
vain rukoilla — rukoilla — —
Silloin astui keisari huoneeseen. Hänen ryhdistään arvasi keisarinna
hänen olevan väsyksissä ja tarvitsevan lohdutusta ja hymyä. Ja
Aleksandra Feodorovna pakottikin itsensä menemään iloisen näköisenä
häntä vastaan.
Keisari heittäytyi raskaasti nojatuoliin istumaan.
"He eivät ole tyytyväisiä. Vaativat vaatimistaan. Mitä olisi tehtävä,
että saisi heidän suunsa tukkoon?"
Tässä hän käytti samoja sanoja, jotka yliprokuraattori oli joku päivä
takaperin lausunut ministerineuvoston istunnossa Tsarskoje Selossa.
Aleksandra Feodorovna tuijotti lattiaan.
"Lisää myönnytyksiä", sanoi hän hitaasti.
"Jos myönnän lisää, jäisi keisarin vallasta vain varjo jäljelle.
Emmehän saa vapaaehtoisesti luopua oikeuksistamme, Aleksandra."
Huoaten katsahti keisarinna uinuvaan lapseen.
"Otatko heidät vastaan?"
"Otan — olen luvannut."
Keisarinna kohotti päätään ja kysyi kiireesti, samalla kun pelon ilme
liukui hänen hienojen, hermostuneiden kasvojensa yli:
"Ja aiotko selitellä heille perusteitasi?"
"Aion puhua heille niinkuin isä puhuu lapsilleen. Tahdon sanoa heille,
että olisi syntistä nurista Jumalan säätämää hallitusjärjestelmää
vastaan. Että Jumalan käsi kostaisi joka rikkomuksen hänen lakiansa
vastaan —"
"Mutta eiväthän he usko Jumalaan!"
Keisarinna kohautti hartioitaan ja tuijotti lohduttomana tyhjyyteen.
"Entä Witte?" kysyi hän viimein.
Keisarin otsa meni ryppyyn.
"Mahdollisesti hän tajuaa ajan vaatimukset paremmin kuin me kaikki
muut. Mutta hän on epäuskoinen kettu, joka on tottunut kulkemaan omia
polkujaan."
Omiako polkujaan? Eikö päinvastoin hänen tiensä ollut juuri se, joka
vei alas kansanjoukkojen leveään virtaan? Se tie, jota keisari oli
estetty kulkemasta?
Aleksandra Feodorovna suoristautui tuolillaan. Hänen sormensa
vavahtelivat.
Keisarin täytyi jäädä yksin, niinkuin Jumala ja pyhä kirkko olivat
tahtoneet. Mutta yksinäiset ovat voimattomia.
Lähetystöön, jonka piti tulla Talvipalatsin edustalle, kuului noin sata
tuhatta lakossa olevaa työläistä, joita nälkä ja äärimmäinen kurjuus
pakotti tähän viimeiseen epätoivoiseen yritykseen. Heidän johtajansa,
pappi Gapon, oli luopio, entinen kumousmies ja poliisiurkkija, eikä
kukaan varmasti tiennyt, kenen asioita hän oikeastaan ajoi.
Aika oli onnettomasti valittu. Loppiaisena oli eräiden kaartinupseerien
"varomattomuuden" vuoksi ammuttu muutamia shrapnelleja keisarilliseen
paviljonkiin, eikä kiihtymys sen johdosta ollut vieläkään asettunut
hovipiireissä. Ja lisäksi oli epäluulo lakkoilevia työmieslaumoja
kohtaan saanut yllykettä kaduilla sattuneista pikku kahakoista.
Tsaarin kansa, joka mieli astua hänen eteensä lausumaan miljoonien
toivomuksia, sai sellaisen vastaanoton kuin rikollisparvi.
Suuriruhtinas Wladimir oli ennakolta aavistanut mellakoita ja
mielenosoituksia ja ryhtynyt, laajoihin toimenpiteisiin. Kasarmeissa
oli koolla viisikymmentätuhatta miestä sotaväkeä; toisia joukkoja oli
ministeriöissä ja yleisissä rakennuksissa, ja monien talojen pihoilla
oli myös sotaväkeä valmiina hyökkäämään millä hetkellä hyvänsä.
Mutta hallitsijansa lupaukseen luottava kansa ei välittänyt vaarasta.
Kantaen tsaarin ja pyhimysten kuvia keskellään ja laulaen hurskaita
virsiä aaltoili sadan tuhannen työläisen lauma kulkueeksi järjestyneenä
Talvipalatsia kohti. Troitski-torilla oli heitä vastassa tsaarin
pataljoonia. Kasakkain piiskat haihduttivat heti vapauden haaveet, ja
keisarillisen vartion luodit vinkuivat keisarin alamaisten seassa.
Lumi värjäytyi punaiseksi Troitski-torilla. Kansanjoukko hajaantui,
pakeni, haki suojaa sitä tsaaria vastaan, jolta oli tultu apua anomaan.
Tukahdutettu vimmanhuuto kiristi työläisten kurkkuja.
Eräästä Talvipalatsin akkunasta tarkasteli Wladimir Aleksandrovitsh
kylmäverisesti näitä hävityksen merkkejä. Valta sille, joka osasi
valtaa käyttää! Julma voitonriemu kiilui hänen kylmissä silmissään.
Parrakkaan suun ympärillä leikki hymy.
Mutta keisari oli paennut Tsarskoje Seloon, oli siellä polvillaan
kappelissa ja rukoili — — Rukoili kaikkea hyvää alamaisilleen,
onnettomalle, harhaan johdetulle kansalle, sill'aikaa kun hänen
pääkaupunkiosa kaduilla virui pari tuhatta ruumista.
Se anomus, jonka lakkolaiset olivat aikoneet jättää herralleen ja
keisarilleen, kuului seuraavasti:
"— — Me olemme kurjia ja solvattuja orjia, joita mielivalta sortaa.
Kun kärsivällisyyden raja oli saavutettu, lakkasimme työstä. Meillä
ei ole ihmisoikeuksia; Sinun virkamiestesi kautta olemme orjiksi
joutuneet. Virkasääty on rosvoja ja valtion rahojen varkaita.
Kansalta on riistetty kaikki mahdollisuus lausua julki toiveensa ja
vaatimuksensa ja ottaa osaa verojen ja valtionmenojen määräämiseen.
Kaikki tämä on ristiriidassa inhimillisen ja jumalallisen oikeuden
kanssa. Mieluummin kuolemme kuin enää elämme sellaisissa oloissa.
Keisari, auta kansaasi! Hävitä väliseinä Itsesi ja kansan väliltä!
Hallitkoon kansa yhdessä Sinun kanssasi. Meidän suustamme ei puhu
julkeus, vaan halu pelastua sietämättömästä olotilasta. Kansanedustus
on välttämätön; kansan itsensä on päästävä hallituksesta osalliseksi.
Tämä on tärkein pyyntömme; mutta meillä on muutakin pyydettävää. — —
Käske täyttämään pyyntömme; silloin teet Venäjän onnelliseksi, mutta
muussa tapauksessa sorrumme. Meillä on vain kaksi tietä: vapaus ja
onni tai hauta. Mielellämme uhraamme henkemme Venäjän hyväksi." —
Tämä anomuskirjelmä tuhottiin, sen riekaleet hajoitettiin kaikkiin
ilmansuuntiin. Eikä keisari saanut sitä nähdäkseenkään.
Sill aikaa kun hän Tsarskoje Selossa haki turvaa Trepovin vartiojoukon
suojaamana, vei kuolettavasti haavoittunut kansa vaatimuksensa takaisin
koteihinsa sydän täynnä jäytävää katkeruutta Romanoveja vastaan.
Gapon, pettynyt ja hyljeksien kohdeltu, osoitti Pietarin työväestölle
avoimen kirjeen.
"Veljet! Eilispäivästä asti ei meillä ole enää keisaria. Viattomien
veri erottaa hänet kansasta. Alkakoon nyt kansannousu vapauden
puolesta!"
Pessimistit, jotka olivat ennustaneet työväestön tekevän uuden retken
Tsarskoje Seloon, saivat huomata erehtyneensä. Kellään ei ollut halua
panna henkeään toistamiseen alttiiksi kasakkain kivääreille.
Keisari oli väärin arvostellut ajan vaatimuksia. Nämä tallaisivat hänet
kyllä allensa. — Mietittiin ja odotettiin. —
* * * * *
Tsarskoje Selossa sataa lunta. Pari tarhurin apulaisiksi puettua miestä
on lunta luomassa. Ne ovat Trepovin väkeä. Ohrana-miehiä, joiden
tehtävänä on vainuta rikollisia hankkeita tsaarin pyhää persoonaa
vastaan, siepata kiinni murhanyrittäjät, joiden ehkä onnistuisi
läpäistä palkattujen vartijain viisinkertainen muuri. —
Talven lohduton apeus. Puisto äänetönnä, lumen vallassa, kuolleena. Ei
lasten naurua, ei honottavia muistutuksia englannin kielellä.
Pikku suuriruhtinatarten on pakko pysyä kotosalla. Eräs
englantilaisista lapsentytöistä on erotettu ja vakoojaksi epäiltynä
toimitettu maasta pois.
Keisarinna kuuluu yöt päivät itse vartioivan pikku perintöruhtinaan
unta. —
Vasiliostrovin kaupunginosassa taistellaan yhä vielä katusulkujen
turvissa. Sevastopolissa panevat mellakoivat merisotilaat toimeen
murhapolttoja. Venäjän Puolassa riehuu kapinahenki sortovaltaa vastaan.
Ja sotanäyttämöllä etenee keltainen vihollinen voitollisesti.
Puuttuu mies. Se ainoa, joka oli kyennyt kokoomaan kaikki
ristiriitaiset langat jäntevään, häikäilemättömään kouraansa. —
Besobrasov!
Viisaasti harkiten hän oli liittynyt suuriruhtinaiden puolueeseen, kun
hänen etunsa niin vaati. Mutta hänen liittolaisensa eivät pysyneet
uskollisina.
Kun vihdoin ei enää voitu ylläpitää yhä toistettua juttua venäläisten
sotavoitoista, oli Sergei Aleksandrovitsh ottanut paljastaakseen
keisarille koko asian. Näyttänyt, millä korteilla Besobrasov pelasi.
Valtioneuvosto sai oppia, ettei ollut siihen saakka osannut, arvioida,
kuinka armottoman tylyksi tuo heikkotahtoinen hallitsija voi joskus
yltyä.
Besobrasov syöstiin heti. Turhaan hän koki tarrautua rouva von
Vyrubovaan. Hän oli liian varhain riisunut naamionsa, niin että
Annushkassa oli nyt vain pettyneen naisen vihaa.
Hän katosi, upposi — tullen joskus näkyviin kumouksellisten miesten
ja irstaiden naikkosten parissa, joille hänen sopi tehdä joitakin
palveluksia ilmoittamalla hovin salaisuuksia. Pyörre oli tarttunut
häneen ja veti häntä yhä syvemmälle. —
Mutta keisari tunsi apein mielin, että hänen jälkeensä oli jäänyt
aukko, kävi entistä umpimielisemmäksi ja alkoi vihata ihmisiä.
Hän jätti Aleksanterinpalatsin viralliset huoneet ja vetäytyi sen
sisäosiin. —
* * * * *
Pietariin oli puhelin- ja lennätinyhteys katkaistu. Junia ei sinne
myöskään enää kulkenut. Ainoastaan suuriruhtinasten autot rutistivat
maanteiden lunta. —
Tsarskoje Selossa pidettiin perheneuvottelu. Kun Wladimir hartaasti
kehoitti tsaaria pakenemaan ulkomaille, sai hän välttelevän vastauksen.
Avuttomina ja rehellisinä tuijottivat keisarin suuret silmät.
Mitä häneltä tahdottiin? Tämä kapina — oliko se muuta kuin eräiden
mellastajain toimeenpanemia rettelöltä?
Tsarskoje Selo oli kyllä turvallinen paikka. Vartijoita oli lisätty
kaksin verroin. Verinen Trepov oli nimitetty kenraalikuvernööriksi
ja annettu hänelle rajaton toimivalta. Tarvittiinko vielä jotakin
kapinoitsijain masentamiseksi?
"Hän pelkää, että hänet pakotetaan luopumaan kruunusta", kuiskasi
Sergei Aleksandrovitsh. "Hän on ulkokullattu."
"Narri!"
"No no, ei sentään niin narrimainen!"
Suuriruhtinas nauroi. Hän ajatteli, kuinka innokkaasti Maria Feodorovna
Hatshinasta käsin seurasi kumouksellisten kaikkia puuhia. Luuliko hän
ehkä oman aikansa jo olevan tulossa? —
Seuraavana aamuna lähti Leuchtenbergin herttua Tsarskoje Seloon
esittääkseen keisarille kahden kesken totuudenmukaisen kertomuksen
siitä, mitä Pietarissa oikeastaan oli tapahtunut.
Nikolai otti hänet vastaan työhuoneessaan ja jutteli tyynesti ja
kylmäkiskoisesti, ikäänkuin olisi puhe kumouksellisten ainesten
vähäpätöisestä kepposesta. Kun herttua ilmeisesti korostetussa
tarkoituksessa mainitsi hänelle uhrien todellisen luvun, kalpeni
keisari, puristi huulensa yhteen ja alkoi levottomasti kävellä
edestakaisin. Sitten oli keskustelu hyvin harvasanaista.
Illalla käskettiin Trepovin saapua Tsarskoje Seloon.
Hän tuli sen näköisenä kuin ainakin monipuuhainen diktaattori. Keisari
teki kysymyksiä, joihin oli hankala vastata, mutta Trepov piti
kuitenkin viisaimpana pysyä totuudessa.
Tässä ei ollut puhe vain kapinasta — ei, vaan oikein vallankumouksesta!
Vielä oli keinoja sen hillitsemiseksi.
"Verisiäkö?" tutki keisari.
Kenraalikuvernööri kohautti leveitä hartioitaan.
"Tehokkaita, luullakseni. Taistelussa ei kukaan välitä siitä,
haavoittuuko vastustaja kuolettavasti."
Keisari oli hetken aikaa vaiti.
"Pitäisi kuitenkin löytää jokin mahdollisuus käyttää vain lievimpiä
keinoja", sanoi hän sitten.
"Minun täytyy huomauttaa teidän keisarilliselle majesteetillenne, että
sillä, joka on vastuussa, täytyy joka tapauksessa myös olla keinot."
Trepovin äänessä oli tuima, kimeä kaiku, joka ilmaisi hänen ärtyneen.
Keisari teki epäröivän kädenliikkeen ja koetti sovitella.
"Onhan itsestään selvää, että teidän mielestänne on yhtä tärkeätä kuin
minunkin välttää kaikkea tarpeetonta verenvuodatusta."
Sitten keisari ehdotti, että Pietarissa levitettäisiin julistuksia,
joissa työväkeä kehoitettaisiin jälleen ryhtymään työhön. Pidätetyt
päästettäisiin taas vapaiksi, mikäli suinkin olisi mahdollista.
Trepov teki puolestaan myönnytyksiä ja pohti asiaa. Kun hän sitten
parin tunnin päästä poistui, oli sanoja paljonkin vaihdettu, mutta
niiden käydöllinen merkitys oli nollan arvoinen.
Keisarin epämääräiset ja epäröivät ohjeet olivat sellaisia, että niitä
sopi kiertää. Ja yksinvallan päämäärä pyhitti kaikki keinot.
Tsarskoje Selossa pidetyt perheneuvottelut olivat täynnä kiusallisia
kohtauksia, jolloin keisarin epäröimisestä johtui ikäviä hankauksia.
Wladimir Aleksandrovitshin vaikutus oli heikennyt. Tuntui melkein siltä
kuin keisari yrittäisi vapautua itsevaltiuden ajatuksesta ja tottua
kuvittelemaan perustuslaillista hallitustapaa. —
Samanlaista tuskailua oli myös keisarinnan puolella. Hän ei aavistanut
"Punaisen sunnuntain" murhenäytelmän kaikkea laajuutta, mutta hän
oli kyllin herkkä tunteakseen kärsimystä keisarin hermostuksesta ja
tämäntalvisen olon pahaenteisestä synkkyydestä.
Hän tiesi, että oli tulossa seurauksiltaan tärkeitä päätöksiä ja että
Trepov, jonka valtava häränniska oli hänelle yhtä vastenmielinen kuin
hänen raskaiden käsiensä kömpelöt liikkeet, usein, liiankin usein kävi
keisari työhuoneessa. —
Palatsissa vilisi kätkettyjä, äkkiä esille pujahtavia poliisimiehiä,
jotka olivat enimmäkseen siviilipukuisia toimien palatsipalvelijain
tehtävissä.
Välittämättä siitä, mitä Aleksandra Feodorovna tahtoi ja
vakuutteli, oli Trepov myös järjestänyt, että keisarinnan hovi- ja
palveluskuntaa pidettiin erityisesti silmällä. Kun oli tunnettua, että
vallankumouksellisten joukkoon kuului myös ylimpien piirien naisia, ei
tätä raakaa toimenpidettä vastaan ollut turvaa. Ei siis enää saanut
lausua ainoaakaan sanaa niin, ettei se joutuisi epäluuloisten urkkijain
korviin. Missään ei ollut suojaa. —
Keisarinna oli taas perin harvasanainen julkisesti esiintyessään.
Illalla bridge-pelissä hän oli hajamielinen ja levoton. Hänen
hermostuneisuutensa alkoi tarttua seuranaisiinkin.
Ruhtinatar Obolenskajalla oli ajoittain hermokohtauksia, kreivitär
Mengdenillä kivisti päätä, ja rouva Vyrubova murehti särkynyttä
ihannettaan — Besobravin häviötä. —
Kun keisari tuli Aleksandra Feodorovnan huoneisiin, tapasi hän
siellä vain alakuloisuutta ja ikävää. Hän viipyi tunnontarkasti
neljännestunnin ja poistui sitten helpotuksesta huokaisten takaisin
työhuoneeseensa.
Aleksandra Feodorovna tunsi, että heidän välilleen aukeni vähitellen
kuilu. Yksinäisinä, unettomina öinä valtasi hänet tuska kuin kuuma,
herpaiseva aalto. Outo, tähän asti tuntematon pelko. Ikäänkuin
katon valkoinen rappaus alkaisi irtautua ja uhkaisi romahtaa
parkettilattialle. Tai oliko tämä tuska vain hänen oman, sairaaloisesti
kiihtyneen sielunsa synnyttämä?
Eikö hän ollut onnellinen?
Sarovin pyhä Serafin oli saanut toimeen ihmetyön, ja keisarillinen
prinssi uinui rauhallisesti pitsipeitteensä alla. Venäjän perillinen ja
toivo!
Nauroiko siellä joku?
Kah, itsehän hän vain nauroi.
Kiireesti hän nousi istualle, jäykkänä kuin patsas leveän vuoteen
patjojen keskellä.
Itsekö hän oli nauranut?
Hänen kasvonsa olivat vääristyneet, ja tuontuostakin kulki vavahdus
hänen ruumiinsa lävitse. Hän aikoi tarttua soittokelloon, mutta malttoi
mielensä ja painoi molemmat kätensä lujasti otsaa vasten, joka tuntui
nihkeältä ja kylmältä.
Mutta nauru, tuo kaamea nauru, ei ottanut tauotakseen. Sysäyksittäin se
tuli ja taas häipyi.
Hän oli varmaankin sairas! Ei, eihän toki! Eikö hän ollut vain nähnyt
unta? Alekseista?
Jokin ääni oli häntä sanonut Venäjän perilliseksi. Ja silloin oli
tullut nauru. Hän itse ei nauranut; siis joku vieras? Mutta kuka täällä
oli?
Hän pyyhki otsaltaan hikeä ja koki vapautua kauhuntunteesta.
Eikö käytävästä oven takaa kuulunut hiipiviä askelia?
Nyt hän ei enää kestänyt, vaan soitti sittenkin. Unisen kamarineidin
takaa häämöittivät etuhuoneen pimeydestä vieraat kasvot. Siellä oli
vartija!
Hän tunsi naurunpuuskan jälleen tulevan, ja sitten, hän avuttomana
antautui kamarineidin sovitettavaksi jälleen makaamaan vuoteessa tehden
kysymyksiä puoleksi tukahtuneella äänellä.
Kamarineiti katseli häntä hämmästyneenä.
Palatsissa oli kaikki ollut rauhallista. Kukaan ei ollut kuullut mitään
outoa. Kenties oli Vasiliostrovin puolelta ammuttu muutama laukaus.
"Ammuttu?"
"Kapinalliset eivät vielä kuulu kokonaan rauhoittuneen."
"Hyvä on, Hauksbee! Saatte mennä nukkumaan. Nyt olen ihan
rauhallinen." —
Keisarinna odotti, kunnes kamarineidin askeleita ei enää kuulunut
käytävästä. Sitten hän hypähti vuoteesta lattialle ja lukitsi
etuhuoneeseen vievän, oven, vääntäen avainta kerran — ja toisenkin!
Nyt hän oli turvassa. Vartijoiltaankin.
Hän hymyili, otti eräältä pikku pöydältä kijeviläisen legendakirjan
ja alkoi lukea. Tarinoita jumalanmies Joannin kamppailuista sisällään
riehuvaa eläintä vastaan. —
Rouva Vyrubova oli lukenut niitä hiljaisella, valittavalla äänellä ja
kuitenkin sortunut pedon kynsiin!
Turhaa oli kaikki! Hän työnsi kirjan takaisin ja mietiskeli kädet
ristissä, liikahtamatta.
Laukauksia ja kapinoitsijoita? Ah, taas tuli sama tuska! Täytyy tyyntyä
— ehdottomasti tyyntyä! —
Olihan Pietarista paettu tänne Tsarskoje Seloon. Nyt oli oikeus tuntea
itsensä turvalliseksi. Päiväkausia, ehkä viikkojakin! —
Mutta sitten — —?
Täytyihän Ludvig XVI:nkin lähteä Versaillesista, kun pariisilaisten
mieli teki hänet siihen pakottaa.
Mutta bourbonien aikakausi oli ollut huoleton. Silloin ei ollut
Trepovia, ei ohranaa, ei viisin kerroin vahvistettua rengasta
hampaisiin asti aseistettuja ulaaneja ja preobrashenskilaisia.
Hän kurotti päätään etuhuonetta kohti ja kuunteli. Kaikkialla
hiljaisuus, mutta jos hän avaisi oven, pujahtaisi heti outo hahmo
esille, ja joukko vartijoita rientäisi kilisten hänen avukseen. Kuin
muurina he suojelisivat häntä salaperäisiä vihollisia vastaan, jotka
vaanivat jossakin pimeydessä.
Vihollisiako?
Hän ravisti päätään ja painoi käsiään otsaansa vasten.
Tämmöinen järjestelmä! "Eläimiä kultaisen ristikon takana." — Mutta
ristikko alkoi horjua. Eikö ollut mitään pelastusta?
Kalpean punertavana koitti aamu. Vartijain sijaan tuli toisia. Vanhojen
puiden latvoista tipahteli pisaria.
Kun ruhtinatar Obolenskaja aamulla saapui keisarinnan luo, hämmästyi
hän tämän ilmettä. Nenän juurelta kulki kaksi syvää ryppyä alaspäin, ja
suun ympärillä oli väkinäinen hymy kuin huonosti naamioon piirretty.
Aleksandra Feodorovna oli saanut oppia, että paikkansa pitäminen
merkitsi toimintaa. Kurssin epävakaisuus oli käynyt itsevaltiuden
aatteelle kohtalokkaaksi. Nyt oli välttämätöntä riisua naamio ja
esiintyä myös omasta puolesta avoimesti. —
Keisari pudisti päätään epäilevästi.
"Diplomatiassa on avoin peli vaarallista, Aleksandra."
Hämmästyneenä katsahti häneen keisarinna.
"Tarvitaanko diplomaatteja sinun ja kansasi välillä?"
Vastaus oli välttelevä. Mutta hän sai jälleen huomata, miksi tuon
miehen oli mahdotonta omasta aloitteestaan mihinkään ryhtyä. Huoahtaen
hän päätti jättää asian sikseen.
Hän tunsi olevansa erilainen kuin ne naiset, jotka olivat kyenneet
häikäilemättömän tarmokkaasti toteuttamaan valtiollisia tarkoituksia.
Hänellä ei ollut edes sellaista ripeyttä ja viehkeyttä kuin Maria
Antoinettella. Hidas ja mietiskelevä oli hänen tapansa ajatella ja
toimia. Hänen mieltään rasittivat uskonnolliset ajatukset. Kuusi
lapsensynnytystä oli kuluttanut hänen ruumiillista tarmoaan jättäen
hänen luonteeseensa uupunutta mukautumishalua.
Mutta toisinaan oli hetkiä, jotka näyttivät rajulta leimahdukselta. Ne
haihtuivat kuitenkin pian, ja vain väsymys jäi jäljelle.
* * * * *
Mellakat oli masennettu molemmissa pääkaupungeissa. Trepovin jyrkät
toimenpiteet tukahuttivat rikkaruohon, mikäli eivät saaneet sitä
kokonaan kitketyksi.
Pietari oli levollinen kuin hurjasti riehunut soturi, joka sadat haavat
saaneena on jäänyt henkitoreissa tien viereen virumaan.
Moskova oli myös lakannut kapinoimasta. Sergei Aleksandrovitshin
rankaisutoimet olivat vielä rautaisemmat kuin Pietarin
kenraalikuvernöörin eikä vähemmän veriset. Yhtenä vihatuimmista oli
hänen nimensä kumouksellisten mustassa kirjassa.
Mitä apua oli siitä, että suuriruhtinatar ihan nääntyi hurskauden
harjoituksissa, jakeli almuja ja — mystillinen kiilto yltiökiihkoisissa
silmissään — odotti tuhatvuotisen valtakunnan tuloa?
Aleksandra Feodorovna kohautti väsyneesti hartioitaan. Vieraaksi oli
Elisabet käynyt — kuten kaikki muutkin. Missään ei ollut tietä, ei
missään siltaa. Suottahan autettiin satoja, kun miljoonain oli nälkä.
Ruhtinatar Obolenskaja ravisti päätään, kun keisarinna puhui
kansanjoukkojen hädänalaisuudesta.
"Ei kukaan näe nälkää, teidän majesteettinne. Hallitus keventää
talonpoikain kohtaloa niin paljon kuin suinkin voi. Kymmenen vuotta
sitten ei kukaan olisi nurissut. Mutta nyt oli kumouksellinen
kiihoitustyö valanut myrkkyhän —."
Hän puhui pontevasti ja vakuuttavasti. Hänen hienoissa, hieman jo
rappeutuneissa kasvoissaan näkyi kiivastuksen merkkejä, jotka tekivät
Aleksandra Feodorovnan araksi. —
Missä oli totuus ja selvyys?
Ah, keisarille ei sopinut viaksi lukea, että hänen oli mahdotonta
löytää oikeata tietä jättäytyen kuin palloksi, jota heiteltiin tämän
aikakauden vihamielisten äärimmäisyyksien välillä edestakaisin.
Oliko hänessä viimeaikaisista tapahtumista todella herännyt aie antaa,
kansalle hallitusmuoto? Sitä ei Aleksandra Feodorovna tiennyt.
Alituisen ja perin tarkan silmälläpidon vuoksi olivat kahdenkeskiset
puhelut käyneet harvinaisiksi. Jos niitä joskus sattui, silloin keisari
oli vaitelias ja vältti vastaamasta suoriin kysymyksiin. Tsarskoje
Selossa ei kukaan saanut päivän tapauksista niin vähän kuulla kuin
keisarinna. Hänelle tehtiin vääryyttä juuri sillä, että säästettiin.
Mille suunnalle nyt kääntyisi sisäpolitiikka?
Ruhtinas Sviatopolk-Mirski, vapaamielinen ministeri, ei ollut saanut
mitään toimeen yhä vaativiin kansanjoukkoihin nähden. Oliko siis
tulossa uusi käänne taantumukseen päin?
Pobjedonostsev oli tosin sairaana. Työväestön yksimielinen nousu
vastarintaan oli lamauttanut hänet. Ne harvat päivät, jotka hänellä
vielä oli elettävänään, hän käytti laatiakseen testamentin, jonka oli
määrä verisesti kostaa kumouksellisille.
Hänen kuolemansa ei aiheuttaisi mitään muutosta. Viisaasti harkiten
hän oli jo valinnut seuraajansa. Ja hänen aatteensa elivät
murtumattomin voimin. Vielä vallitsivat suuriruhtinaat tsaarin
mieltä ja vastustivat sitä ajatusta, että kutsuttaisiin koolle
entisaikain kaltainen edustajakunta. Keisari oli näet aikonut näin
menetellä, ja sanomalehdistö saisi selittää tämän olevan ensi askelena
perustuslaillisuuteen. Mutta hän mukaantui ympäristönsä vaikutukseen ja
luopui aikeestaan.
Helmikuun keskivaiheilla oli vallankumouksellinen komitea kirjeessään
lausunut keisarille kuolemantuomion.
Trepov kutsuttiin Tsarskoje Seloon tutkimaan tätä asiaa ja kidutti
vartijoita ja palvelijoita lukemattomilla kuulusteluilla, joista ei
kuitenkaan ollut mitään tulosta. Myöskin keisarinnan hovinaisia ja
palvelijoita tutkittiin.
"Eivätkö ne vartijat, joita tänne on hankittu yllin kyllin, voi
suojella edes keisarin ovea?" kysyi Aleksandra Feodorovna katkerasti.
Trepov suoristautui täyteen mittaansa.
"Ei keisari eikä" — hän viivytteli hetkisen — "eikä
suuriruhtinas-kruununperijä ole turvassa, ellei meille anneta keinoja
lopullisesti masentaa kumousliikettä."
Keisarinna kävi kalpeaksi.
"Keinoja on mielestäni riittävästi."
Kenraalikuvernööri nauroi.
"Iivana julmalla oli toisenlaisia —"
"Ah!" huudahti keisarinna ja tavoitti käsillä ohimoitaan.
Miksi hänen oli pakko katsella tuon hirveän miehen naurua?
Trepov kumarsi.
"Teidän keisarillinen majesteettinne saa olla huoleti. Minä kyllä teen
kumouksesta lopun."
Hänen raaka katseensa leimusi voitonvarmana. Keisarinna peräytyi
askeleen verran. Eikö ollut omituista, että kaikkeen tähän kauheuteen
sisältyi kuitenkin jotakin rauhoittavaa?
"Ei keisari eikä suuriruhtinas-kruununperijä —"
Oliko Trepov tahallaan näin sovittanut sanansa? Alekseiko? Sydän tuntui
taukoovan sykkimästä, sitten jyskytti entistä kiivaammin. —
"Teidän keisarillinen majesteettinne voi pahoin'."
Ruhtinatar painoi kosteaa, vahvasti tuoksuvaa liinaa Aleksandra
Feodorovnan otsalle. Keisarinna kokosi voimansa. Saiko nyt näyttää
heikkoutta, kun vihollinen oli ovella? Kiireesti hän nousi seisaalle.
"Teidän keisarillinen majesteettinne on rasittunut."
"Älkää välittäkö, ruhtinatar! Se ei merkitse mitään — ei mitään."
Aleksein makuusuojassa hän löi otsansa vuoteen reunaa vasten.
Pikku poika kirkaisi, nauroi ja tavoitti kömpelöillä sormillaan
äitinsä hiuksia. Täydessä hyvinvoinnissa venytteli itseään pyöreä,
ruusunpunainen lapsenruumis patjojen välissä.
Venäjän perillinen ja toivo! Sittenkin kaiken uhalla!
Trepov tekisi kumouksesta lopun, jotta Venäjän perillinen jäisi eloon.
Äskeisen yön hermostunut nauru tuntui taas tulevan. Jäseniä kiristi
suonenvedon kaltainen jännitys. Lapsi rupeisi arvatenkin itkemään. —
Keisarinna poistui vaivaloisesti viereiseen huoneeseen, vaipui siellä
nojatuoliin ja alkoi nyyhkyttäen nauraa. —
Uhkauskirjeitä tuli oikein satamalla. Kaikille suuriruhtinaille,
Trepoville ja Pobjedonostseville toimitettiin kirjallisesti heidän
kuolemantuomionsa.
Ei enää naurettu. Alettiin kirota tätä sotaa, joka oli vahvistanut
kansan valtaa ja riisti hallitukselta armeijainsa turvan. Suunniteltiin
keinoja, kuinka kansaa rauhoitettaisiin ja houkuteltaisiin odottamaan.
Sergei Aleksandrovitsh, joka oli ohjannut Punaiselle ristille
tarkoitetun kultavirran omaan taskuunsa ja hyvällä syyllä pelkäsi
ensimäisenä saavansa tuntea kumousmiesten kostoa, kieltäytyi lähtemästä
puolisonsa kera ajelemaan.
Lempeästi hymyillen loi Elisabet häneen hurskaan katseensa.
"Eikö kohtalomme ole Jumalan kädessä?"
Suuriruhtinas naurahti ylenkatseellisesti ja ravisti käsivarreltaan
puolisonsa laihan käden. Mutta salaperäinen kauhu riehui hänen
sielussaan.
Surullisena hiipi suuriruhtinatar huoneisiinsa takaisin. Hän itki
ja rukoili. Kukaan ei voinut häntä auttaa. Puoliso hylkäsi hänet,
ylenkatsoi, vietti epäpyhää elämää ja puhui sellaista, mikä oli Jumalan
herjausta.
Ja kuitenkin — eikö Sergei ollut kuin mahtava puu, joka rehevällä
voimallaan kohosi kaikkia pensaita ylemmäksi? Joka uhkaavasti tavoitti
oksillaan juurten kimpussa hyöriviä itikoita?
Naisen avuton heikkous ihaili miehen raakaa voimaa.
Helmikuun 17 p:nä joutui Sergei eräällä ajelumatkallaan heitetyn
pommin uhriksi. Murhaaja saatiin kiinni ja tunnusti tekonsa, mutta ei
suostunut ilmoittamaan nimeään.
Heti onnettomuudesta kuultuaan kiirehti suuriruhtinatar palatsista
jalkaisin, ilman saattajaa, polvistui raadellun ruumiin ääreen ja
seurasi paareja Kremliin.
Keisarille tuotiin tämä kauhunviesti juuri silloin, kun hän oli
pyytänyt Itä-Aasian sotanäyttämöltä palannutta kenraali Gripenbergiä
esittämään kertomuksensa asiain tilasta.