Tuli-Lapin komeimpia näkyjä ovat taivaanvalkiat, revontulet, jotka
mahtavina loimuavat talven yössä.
Nekin ovat Lapin suuria kummia, Pohjan talvisen taivaan ihmeitä, joista
etäinen Etelä ei tiedä juuri mitään, saaden vain joskus nähdä pohjan
äärillä himmeähkön valokaaren kuin kaukaisen valkianvaaran kajastuksen;
vain heikon aavistuksen se kuitenkin antaa heille Pohjan perän suuresta
roihusta.
Kesäkautensa elää Lappi kyllä valossa ja paistattaa päivää
kuukausittain yhtä päätä, mutta talvella se on unohdettu pitkään
pimeyteensä ja niin kokonaan hylätty, ettei Etelän päivä ennätä pitkään
aikaan edes pikimmältäänkään katsahtamaan tunturien takaisen
maailman autioita lumikenttiä. Kalpealle kylmälle kuulle ja taivaan
tähdille on aurinko jättänyt koko Lapin talvisen valohoidon.
Mutta vanha kuulu noitien Pohja pitää itse huolen, että Lapin yössäkin
on valoa. Se iskee tulen omiin tauloihinsa taikka hieraisee kuin
kansanrunojen Ilman Ukko tai vanhankansan suurtietäjä kipinät omista
kouristaan ja puhaltaa ne valtavaksi pohjaisen paloksi, joka roihuaa
yli koko Lapin maan.
Heti kun Etelä rupeaa jakamaan kallista valoansa kovin säästellen,
kun yönpimittäjät käyvät äänettöminä lentelemään kuin salaperäiset
tuliset noidannuolet syksyöisellä taivaalla, ja Lapin koivut muuttuvat
kalmankeltaisiksi, sytyttää Pohja soihtunsa. Jo syyskuun ja lokakuun
pitkinä pimeinä rupeavat ruijat palamaan ja valaisemaan Lapin syksyisiä
kenttiä. Mutta vasta talvella, kun pimeys ja pakkanen pääsevät oikein
täyteen valtaansa, joulun kaamosaikana, kun ei päivä enää viikkomääriin
ole jaksanut kohota eteläisten jänkienkään takaisilta ääriltä
edes tunturien huippuja punertamaan, jolloin on vain pimeä pimeässä
kiinni ja pakkanen painuu kolmeen-, neljäänkymmeneen, silloin puhaltaa
pohjoinenkin palonsa täyteen loimoonsa.
Ja se palo on mahtava.
Silloin on Lapinkorvessa komea yönuotio, kun koko pohjoinen taivas
leimuaa kuin valtava noitavalkea. Jossakin kaukana tunturien takaisilla
pimeillä perillä on ensin vain kuin aarnihaudan virvatuli kehunut ja
värähdellyt -- mitkä lienevät näkymättömät voimat siellä kiernanneet,
niin että on ottanut ilmivalkean, ehkäpä jonkun mahtavan lapinnoidan
ärsytyksestä -- ja niin on viimein koko avaruus leiskahtanut liekkeihin.
Toisinaan leimuavat taivaanvalkiat aivan kauheasti. Ne kärhähtävät
ylös taivaanlaelle ja tapailevat linnunrataa sekä taivaannapaa, niin
että loimotuksen raja käy yli taivaan "kahtaalle kuutta", aamukuudesta
iltakuuteen. Lehahtavatpa liekit vielä siitäkin ylitse, linnunradan
poikki ja riehahtavat Seulasiin, jopa joskus Kallanpoikiin asti. Ja
silloin ne oikein liehuvat ja lieputtavat punaisina, sinisinä, vihreinä
ja vaikka minkä värisinä. Taivaalla on niin mahtava kirkkaus, että sen
loiste käy yli koko Lapinmaan, tunturit hohtavat melkein kuin päivällä,
ja kuvahainenkin näkyy hangella. Mutta salaperäisen äänettöminä liekit
vain hulmuavat, juoksevat, tempautuvat takaisin, sitten uudelleen
juoksevat ja taas tempautuvat takaisin. Mutta sitten, kuin olisi joku
tulenlumooja noita ollut siellä kiernaamassa ja lopettanut leikkinsä,
loimot vähitellen kuin väsähtäneinä vaipuvat, painuvat pohjoiselle ja
raukeavat. Huoahtaminen ei kyllä kestä kauan. Pohjan peikko rojauttaa
uutta honkaa yönuotioonsa, ja kohta taas roihuaa avaruus entistä
komeammin. On kuin koko Manalan valkialla vaatetettu kansa ja kaikki
Lapinmaan kyöpelit tulisina keijuisivat ja suihkaisivat ilmassa.
Mutta aivan eteläiselle taivaalle eivät liekit saata suihkata, sillä
siellä on liian lämmin pakkasen maan palolle. Ne leimuavat vain omalla
kylmällä puolellaan ja torailevat pakkasen kanssa.
Niin valtava on taivaanvalkioiden voima, että ne saattavat masentaa
kovimmankin pakkasen. Kun ne iltapuhteen saavat avaruudella omissa
valloissaan oikein riehua, on pakkaselta pian mahti pois. Muutamia
vihaisia paukauksia ja rysäyksiä vain, ja kohta on sää muuttunut. Tulee
lauhempi ilma, jopa vielä perässä ankarat tuiskut ja purkusäät. Sen
tietää kyllä vanha tunturien vaeltajakin, joka pohjoisen loimutessa
joikailee:
-- Taivaanvalkiat valaisevat maailman,
ja silloin valkenee ilma.
Kohta kovat tuiskut tulevat,
ja pitää neuvonsa korjata
tuiskun jaloista pois.
Ja pyytää itsekin, jos on matkalla,
hopusti pois,
kun yön aikana
oikein on valoisa.
Mutta ei aina sentään pohjoisenpalo jaksa nousta niin suureen loimoon,
että saisi aikaan säänmuutoksen. Toisinaan taivaanvalkiat jurovat
vain tunturien takana taikka kumottavat pohjoisen äärillä suurena
valokaarena. Silloin pakkanen hyvillään hihkaisee, lisää voimaansa
ja puristaa, niin ettei tahdo henki kulkea. Mutta kun pakkanen on
oikein ylpistynyt ja rehentelee koko Lapinmaan isäntänä, leiskahtaakin
yht'äkkiä koko pohjoinen taivas ilmiliekkeihin. Ja kohta on isännältä
otettu valta pois.
Monet tunturiäijät ja erämaan ukot ovat tutkineet ihmeellisten
taivaanvalkioiden lähtöä ja syntyperää ja tulleet siihen käsitykseen,
että ne saavat alkunsa Ruijanmerestä. Mailleen mennyt päivä kun
paistaa meuraavaan suolaiseen mereen, ja siellä jumalanilmassa suuret
jäävuoret heittelehtivät ja välkehtivät, ja vaahtopäiset aallot
räiskyvät jäävuoria ja korkeita rantapahtoja vasten, niin siitä heittyy
hohde, kuvastus ja liehuminen taivaallekin, sitä komeampi, mitä
kovemmin Jäämeri läikkyy. Ja samalla tavalla kuin lainehtii ja läikkyy
Ruijanmeri, aaltoilee ja päilyy sitten taivaan avaruuskin.
Mutta taivaan valkiat eivät kuitenkaan ole Ruijanmeren meuruamista
eikä sen kuvastelua, vaikka se siltä näyttääkin. Kyllä vanhimmat ja
viisaimmat tunturimaiden äijät sen tietävät, ja tietävät senkin, että
ne eivät ole tavallisia tulenliekkejäkään, vaan suuria salaperäisiä
paloja, joita näkymättömät voimat pimeässä pohjassa synnyttävät. Ne
salaiset voimat ja niiden henget liehuvat itse liekeissäkin. Senkin
ovat tunturimaiden asukkaat monet kerrat tulleet kokemaan.
Ruijantulien haltijat ovat äkäisiä olentoja, jotka tahtovat rauhassa
polttaa taivaallisia roihujaan ja kisailla avaruuden korkeilla öisillä
tanhuvilla. Ne eivät pidä siitä, että matalan maan vaivaiset asukkaat
puuttuvat heidän ylhäisiin menoihinsa. Siksipä ruijantulien oikein
roihutessa onkin viisainta olla kiroilematta ja pitämättä pahaa
menoa. Se pitää järjellisten ihmisten ymmärtää, koska järjettömät
luontokappaleetkin sen käsittävät. Porotkin säikkyvät suuria paloja,
pysyen silloin paremmin yhdessä koossa, ja ovat niin valppaina, ettei
ihminenkään tahdo päästä lähelle. Ja tunturien nälkäiset sudet pysyvät
silloin arkoina piiloissaan.
Taivaanvalkioiden haltijoita kiusaa varsinkin kaikki maanpäällinen
kihnutus, kitinä ja kiernaaminen. Kun ruijantulet ovat oikein
valloissaan, ei tarvitse muuta kuin kantapäällään vain kiernaista
lumitannerta, niin siitä ne jo yltyvät sähähtelemään. Taikka jos
kitkuttaa vanhaa kopparajaa tai pitää muuta kitinää tai helistelee
rautaista kattilaa, niin sekin jo ärsyttää. Uimaniemen äijäkin muuanna
iltana ajella kihnutti Alakylästä Molkojärvelle taivaanvalkioiden
roihutessa. Äijän aisoissa vitsasaverikot kiernasivat ja ritkuttivat
niin ilkeästi, että liekit rupesivat kärhäyttelemään alas ja sattumaan
ajajaan, niin että korvat kuumenivat. Äijän täytyi pysäyttää hevosensa,
kiskaista vitsat pois ja sonnustaa saverikot nuorasta. Muuten olisivat
liekit korventaneet ukon siihen paikkaan, vaikka hän ei tahallaan
ritkuttanutkaan.
Tahallisesta hämäyksestä ruijantulet ovatkin vielä äkäisempiä.
Varsinkin jos rautakangella kiernottaa kovaa lumitannerta, jotta se
oikein pahasti kitisee, ne miltei sähähtävät kimppuun, sillä tämä
vihlaisee pahasti liekkien henkiin. Ja jos vielä uskaltaa puhaltaa
päälle pitkän vihellyksen, tulevat tulet yhä hullummiksi, kähisten ja
kärhähdellen oikein jalkoihin saakka, niin että pitää olla hyvin jalo,
ellei jo rupea vistottamaan. Sellaisia kyllä ei ole monta; vain suuret
tietäjät, joilla on kaikki voimat vallassaan, rohkenevat näin pelehtiä.
Monet ikänsä tunturien tulen alla eläneet lapinäijät tuntevat kyllä
taivaanvalkioiden voiman ja tietävät, miten paljon ne sietävät.
Muutamilla on semmoinen mahti, että he saattavat loitsia ruijantulet
aivan aluttomasta mustaan yöhönkin, taivaltaessaan pimeässä
tuntureilla. Niinpä Ketomellan Jussa-äijälläkin oli sellainen voima,
ettei hänen tarvinnut muuta kuin vain sormellaan tuikkia taivaalle ja
hokea:
-- Ruonu, raanu, hut, hut, hut!
Ruonu, raanu, hut, hut, hut!
Ja pian leimahtivat liekit mustan tunturin takaa. Mutta sen enempää
ei äijä niitä ärsytellyt, ajeli vain tyytyväisenä valossa värjyviä
kenttiä pitkin. Eivätkä taivaanvalkiatkaan ahdistelleet, leimusivat
vain avaruudessa ja antoivat ukon ajella. Yhtä suuri mahti on vieläkin
Näkkälän Salkolla, Enontekiön vanhalla tunturienkiertäjällä. Hänkin
saattaa, milloin vain tahtoo, loitsia taivaanpalon pilkkopimeästä. Ja
se on lappalaiselle mahdottoman hyvä mahti, sillä silloinhan ei hänen
tarvitse suurilla jängillään eikä vaarallisilla tuntureillaan pimeässä
harhailla. Salkko manaa ruijat esiin härsyttämällä:
-- Ippu, paiska, tmolle daal,
gal lee heitto, ko i buolle! [20]
Sen enempää ei tulenhaltija siedä kuulla Salkon suusta, kun jo
läväyttää liekkinsä avaruuteen, eikä vanha viisas lapinäijäkään
enempää kiusaa, sillä hän tietää, että jos vielä jatkaisi joikuaan,
sähähtäisivät tulet alas ja polttaisivat hänet poroksi.
Vanha Muonion ukko, Liikavainion äijäkin, mahtoi loitsia taivaanvalkiat
esiin. Hän usutteli:
-- Vuohkuta, vuohkuta, vuohkuta,
lurkuta, lurkuta, lurkuta!
Sitten vielä vihelsi päälle, ja pian loimottivat taivaan tulet.
Kun äijä vielä toisen kerran lausui yllytyssanansa ja vihelsi,
puhaltuivat liekit lumihangelle, kähisivät ja kärhähtelivät siinä sekä
säväyttelivät äijän jalkoihin. Mutta ukko olikin suuri tietäjä, joten
äkäisimmätkään tulet eivät voineet hänelle sen enempää.
"Vanha-Vasara", Muonion pieni lappalaisäijä, ajeli taivaanvalkiain
leimutessa ja joikaili hiljalleen:
-- Jumala, jumala, jumala,
voia voia voia nanaa!