Se oli melkein samaan aikaan sekin. Oli jouluaamu. Kirjavana kiilui
taivaan kansi, ja hopeanhämärän valovirran vuodatti maanpäälle
kiperäsarvinen keltakehästään pilkistävä kuu.
Kauroja, oluella kasteltuja kauroja olivat saaneet Muikkulan juhdat.
Oikein kuoppi kavioillansa köyhkeää lunta Tuomaan-markkinoilta
vaihdettu Kimo, hän kun levottomana seisoi porstuan edessä kirkkoväkeä
rekeensä odotellen. Päätänsä hän ravisteli uljaasti, ja vempeleesen
sidottu kulkunen helähteli.
Mutta pirtissä hankki väki kirkkoon. Jussi sitoi jo vyötä suoliinsa;
kapulaisten nahkainsa ympärille hän sen pinteästi kiinnitti. Valmistui
siitä jo emäntäkin, ja pikku Mattikin oli jo saanut kirkkopuvun ylleen
-- sillä jouluna pääsi hänkin kirkkoon.
Isäntä, itse Muikkulan Matti sovitteli niinikään lammasnahkaista,
Sipirankaulurilla kaunistettua turkkia yllensä. Mutta tuikeasti
katsahti häneen emäntä ja sanoi:
"Mitäs sellaista roittia yllesi panet, kuin kerran parempikin miehellä
on!"
"Onhan se niinkin, mutta kehtaisko tuolla supsiinisella kulkea
ruotitalon isäntä?"
"Oohoo sitä hopsoa, käyhän nyt jo suutarit ja kraataritkin
supsiinissa!"
"Onhan se niinkin".
Ja Muikkulan Matti otti suuret supsiiniset kohopälsit naulasta
peräsängyn kohdalta ja veti ne yllensä. Eiväthän ne tosin niin kaksiset
enää olleet, mutta olihan kauluri suuri, paikottain tuuheakarvainenkin
ja suojasihan se korvat hyvin kylmältä. Kuinka monta vuotta ne jo
olivat lämmittäneet ihmisruumista, sitä ei kukaan tiennyt.
Parikolmekymmentä vuotta oli niitä tosin jo Ruotsilan Herrassyörinki
pitänyt; mutta mitäs siitä, eihän huutokaupassa usein uusia myydäkään,
eikä kolmella ruplalla juuri uusia saadakaan.
Kun Muikkulan Matti kietoi turkkinsa ympäri pitkän, kirjavan villavyön
ja painoi ruskean karvalakkinsa päähänsä, niin varsin uhkealta hän
näytti. Ilmankos hänen aviopuolisonsa olisi ihmetellen sanonut: "Nyt on
meidän isä jämptoo niinkuin ilmetty provasti".
Ja niinhän olikin, sillä provastillakin oli samallainen turkki vaikka
paljoa, paljoa uudempi, hienompi ja kalliimpi.
Matti istuu emäntänsä kanssa rekeen, oikein herramaisesti he istuivat,
ryijy allansa ja tuuheakarvaiset vällyt polvilla. Antoi se Matti
sentään oikean jalkansa olla reestä ulkona varovaisuuden vuoksi, jos
muka sattuisi reki liidänteessä kaatumaan. Kuskipenkille istui pälseä
Reijan Jussi. Hoi, Kimo, nyt sitä mennään!
"Oikeinpa se on korea-ääninen kulkunen, Matti, se kuuluu juuri
samallaiselta kuin provastinkin", puhui emäntä. "Saman se maksoikin.
Pappilan tallirenki kehui niin kulkustansa, että minun täytyi panna
'pahansäärykset selkääni' ja ostaa samalta jeljuuttarilta samallainen".
"Hyvähän tämä onkin ravia pistämään", puhui Jussi ja vilkasi taaksensa.
"Kuuluudan se kelloa soittavan", tuumi Matti hyvillään ja sanoi: "se
sopisi vaikka pariin provastin Kimon kanssa".
"Niin aina, provastilla on kimo tamma", muistutteli Jussi.
Ja niin kulki kirkkomatkue mutkaista, kapeaa metsätietä, jonka yli
lumiset oksat monin paikoin yhtyivät toisiinsa kuni kädet
tervehdykseen. Kuin äärettömät hopeakoristeet välkkyivät lumiset kuuset
ja valkeakukkaiset koivut jouluyön kuutamossa, tähtein vivahtelevassa
välkkeessä.
"Hopsis, Kimo, että päästään maantielle, siellä on tasainen, kovaksi
ajettu tanner!"
* * * * *
Herännyt on unestaan kirkonkylä, kynttilöitä on asetettu akkunoihin.
Öisestä unelmastaan on havautunut jykevä kivikirkkokin, säteilevin
silmin katselee se jouluaamun hälinää. Jo ovat kellotapulinkin luukut
auki ja pieni lyhty antaa himmeää valoa korkeudessa odottaville
soittoniekoille. Heidän esimiehensä Taavetti Krankvisti -- mainitsemme
hänen oikealla nimellään; emme tahdo jouluaamuna häntä Topra-Honoksi
köllitellä -- hän seisoo korkeudessa valmiina isoo-kelloa soittamaan.
Jo tempaa hän kerran nuorasta -- jo liikahtaa kello. Hän tempaa
toistamiseen, jo heiluu se; hän tempaa kerran vielä, jo moukuu
suuri-ääninen kello, ja sen ääneen yhtyvät tasaisessa tahdissa nuot
vähemmät toverit. Väristen kiirii sävel korkeudesta yli lumisen,
raikkaan seudun, kiirii yli taloin ja mökkien, kuiskaa mennessänsä:
"maassa rauha!" Se kiirii kauvas ja kuolee vihdoin hiljaisena kuminana
Tapiolan hohtokivisen linnan portilla, ja kuollessaan huokaa se: "ja
maassa rauha!" Näin huokaa sävel, ja läpi Tapiolan hopeanhämärän talon
kuuluu hiljainen huokaus: "ja maassa rauha!"
Pohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä rientää väkeä Herran
temppeliä kohti. Kulkuset kilisevät ja aisakellot moikavat.
Soittaja-Taavetti katselee alas korkeudesta. Kuinka kauniita ovat
korkeuden joulukynttilät, nuot vaaleat, sinertävät, punertavat,
sädehtivät!
Tuolla haamoittaa Kallasvuori hämäränä varjona, tuolla levenee
kirkonkylän jäinen lakeus -- -- ja tuolla alhaalla on pieniä tähtiä,
jotka akkunoissa loistavat; tuolla rannassa on Taavetin pieni mökki, ja
senkin akkunasta tuikuttaa kynttilä.
"Nyt leikittelee joulujuhla talven raikkaassa ilmassa", sanoo hän.
Mutta pappi saattaa jo pian tulla, ei ole siis aikaa unelmiin!
Soittajan täytyy olla varoillaan. Ja jospa jo pian tuliskin vaan, sillä
pakkanen näyttää olevan halukas tallukoihin tarttumaan!
Vielä vilkaisee soittaja luonnon temppelin jouluista koreutta;
mielihyvällä pysähtyy ukon huurreripsinen silmä taikavaloiseen
koivistoon ja siirtyy sieltä kirkkopihaan, josta ristein varjot yhdessä
kuutamovuolteen kanssa luovat vaihtelevaisen taulun. -- -- Siellä,
siellä -- --! Mutta jo kuuluu tuttu kulkunen -- se on provastin
kulkunen. Jo tulee hän lähemmä. Niinköhän se provasti onkaan, kun noin
lujaan ajaa? Onpahan niinkin -- jo ajaa hän läpikäytävän kohdalle --
ihan provastin kimo, ihan provasti itse -- ja miu mau! Papinkello soi.
Eikä joudu soittaja enää ulos vilkumaan, hihnasta hän vaan vetää
tarmonsa takaa, vetelee oikein lämpimäksensä.
"Aikasin se provasti tänään tuleekin", tuumasi suntio ja avasi sakastin
oven selki selälleen.
Mutta eihän sitä provastia kuulunutkaan.
"Missähän se nyt viipyy, vaikka papinkello jo soi", tuskitteli suntio.
Tapulissa seisoskeli Taavetti odotellen Jumalanpalveluksen alkamista,
että saisi "yhteen soittaa" ja sitten mennä vähän lämmittelemään. Hänen
apulaisensa olivat jo tulleet Mikkolan joulupahnoilta, kopistelivat
jalkojaan ja -- odottivat merkkiä suntiolta.
Mutta mitä ihmettä? Johan sieltä taas yleisestä kilinästä selvään voi
eroittaa provastin kulkusen. Mitä vietävää!
Soittajat tirkistävät läpikäytävän puoleen. On se provasti, on -- se on
provastin toinen persoona, selvään näkyy kuutamossa kenokaulainen Kimo,
ja Kimon helisevän kulkusen tuntevat soittajat selvästi.
"Nyt on minun päässäni kaikki sekasin tahi ajaa piru papilla", huokasi
soittaja.
"Mitäs nyt tehdään", kysyivät kumppanit.
"Ei kahta papinkelloa yhtenä pyhänä soiteta", lausui hän
päättäväisesti.
"Mutta kellenkäs te äsken soititte?"
"Se oli hänen enkelinsä".
Mutta ulkona huitoo käsiänsä kiihkeästi suntio ja huutaa: "soittakaa
papinkelloa, soittakaa! Kelle sitä äsken luulitte rämpyttävänne?
Soittakaa!"
"Saamanne pitää", vastaa Taavetti hiljaisella äänellä ja rupeaa
soittamaan,
Kun sitten "yhteensoitto" oli suoritettu, kutsuttiin Taavetti
sakastiin. Saatuansa vakavan muistutuksen siitä kultaisesta säännöstä,
että "jolla on virka, niin pitäköön virastansa vaarin", niin hän kertoi
provastille, kuinka provastin enkeli oli tullut hänen edellänsä
kirkolle.
"Sinulla oli mitämaks sika viitenä silmissäsi", arveli provasti.
"Ei, Herra korkeasti oppinut provasti, vaan kahtena se oli".
Provasti hymyili, ja se tiesi Taavetille hyvää.
* * * * *
Kun kirkosta lähdettiin, niin Muikkulan Matti tapasi Taavetin
seisomassa Kanttorin aitan seinällä ja lausui hänelle tuhnailevaan
tapaansa: "milläs minä sinut enää palkitsenkaan ja vaivasi maksan, --
tuonain toimitit minulle nättiruokaisen rengin, tänään taas osoitit
minulle saman kunnian kuin provastillekin".
"Sinulleko ensi kerran papinkelloa soitin?"
"Juuri minulle, minun vaimolleni ja Reijan Jussille, joka kuskasi
meitä".
Taavetti yrähti itsekseen ja astuskeli kotiansa päin.
Matin hevonen jo kanssa oli valjastettu; Jussi ja emäntä ajoivat
Mikkolan pihasta maantielle. Matti istui rekeen; ja koreasti helisi
uusi kulkunen kun he ajoivat Taavetin ohi.
Siinä hän nyt sai nähdä, kelle hän tänään oli ensi-kerran papinkelloa
soittanut.
Topraa, tupultti topraa, mutisi hän ja saapui kotihinsa.
Siitä pitäen odottaa kellonsoittaja jouluaamuina suntion viittausta
ennenkuin rupeaa papinkelloa soittamaan. Eikä niin muodoin olisi syy
enää kellonsoittajan, jos niin tapahtuisikin, että jollekulle
kohopälsiselle isännälle tapaturmasta papinkelloa soitettaisiin.
Vähänaikaa kuului vielä kirkon tienoilla kulkusten helinää ja
aisakelloin moikunaa; vaan pian uinaili taas kirkko yksinään pyhällä
pellollansa. Sakea lumipyry alkoi sitä kietoa valkeoihin hahtuviinsa.
Kauvan oli paikkakunnalla kulkemassa juttu siitä, kuinka Topra-Hono
Muikkulan Matille jouluaamuna papinkelloa soitti.
Vielä toisenkin kerran soitettiin Muikkulan Matille eräänä
Tapanin-päivänä; mutta silloin soivat kaikki kolme kelloa. Matti itse
ei niiden soimista silloin kuullut -- taikka -- mitä minä tiedän? --
ehkä kuuli -- kuulikohan?
Taavetille -- Topra-Honolle ei milloinkaan kelloja soitettu; ja kylläpä
hän sitä lajia soittoa oli eläissänsä tarpeeksi kuullutkin.