Niin, se oli siihen aikaan se! Silloin oli viinakultaa joka talossa ja
olipa sitä monessa torpassakin. Nykyään, jos pientäkin asiaa haet
lähimmäiseltäsi, niin pidä penni hyppysissäsi; muutoin älä toivokaan
asiasi luonnistuvan!
Silloin palkittiin pieniä palveluksia puolella korttelilla, puolella
tuopilla, "haljulla", ja "halstipalla" sai jo ihmeitä aikaan, pienen
pieniä asioita saatiin toimeen ryypylläkin.
Se oli siis siihen aikaan, ennen vuotta "kuusikymmentäkuus", jolloin
"tuli Suomeen laki uus; viinaa kielttiin keittamäst" j.n.e.
Oli elokuu. Keltaisia kuhilaita kökötti pitkin vainioita; oli pouta
kuin pukinsarvi. Rauhallisena, aivan kuin ajatuksiinsa vaipuneena
häälyi muutama vaalea pilven hattara elokuun taivaalla, purjehtien
tuulen muassa Pohjolaa kohden; vaan eivät ne maata auringon helteiseltä
paisteelta paljoakaan varjonneet.
"Tarvitsis tästä kirkkoonkin mennä", tuumasi Muikkulan Matti
sunnuntai-aamuna suurukselta päästyään.
"Mene nyt vaan sinä, minähän tässä olenkin kotona tämän pyhän", sanoi
hänen vaimonsa Justiina Heikintytär ja lisäsi: "pestaa nyt siellä
mukavansorttinen, luonnikas renki taloon, sillä Santeri koreilee niin
ruokinensa, ett'ei sen kanssa mitenkään toimeen tule".
"Niinhän se olisi".
"Kyllä se _niin_ on; mutta vähät ovat talossa noukan aluiset, ahmattia
et saa taloon tuoda, vaan nättiruokaisen pitää miehen oleman".
"Niinhän se olisi".
Ja Muikkulan Matti puki kirkkovaatteet yllensä, otti virsikirjan
kainaloonsa ja lähti kirkkoa kohden astelemaan. Tarvitsihan juhtain
tänäpänä levätä, sillä kertausta oli loppu viikolla kynnetty
Muikkulassa, kynnetty juuri tuimasti.
Tänään oli kirkolla markkinat, renki- ja piika-markkinat. Sinne saapui
Mattikin; runsaan tunnin patikoittuansa hän saapui kirkolle. Ohhoh,
kuin ilma onkin hikinen, sade siitä taitaakin tulla, ajatteli hän,
pyyhki kasvojansa sortuukinsa helman nurjalla puolella, nosti hartaasti
lakkiansa kuullessaan huomenkellon kumahduksen ja seisahtui Kanttorin
aitan seinustalle. Siinä niitä seisoi isäntä-miehiä muitakin,
haastellen maanviljelyksestä ja muista maanmiehen elämää koskevista
asioista.
Tuolla kellotapulin juurella seisoi nuoria miehiä, rotevia, pulskia
poikia. Naureskellen he juttelivat keskenään ja vilkasivat silloin
tällöin isäntäin juhlallisen-totiseen parveen.
Kirkkopihan puolella parveili pitkässä koinruohon sekaisessa heinässä
punaposkisia tyttöjä "parasta päällä, valkeinta varrella".
Emäntiä käveli kauppapuodin edustalla, heillä oli usealla mytty
kainalossa -- kahvia, sokuria ja nisukaakkua kenties.
Ne ne olivat palvelusväen-markkinat.
Siinä käveli Kuppari-Maija emäntäin ja piikaparven välillä, kuiskasi
jotain väliin yhden, väliin toisen korvaan ja oli, sanalla sanoen,
ahkerassa puuhassa. Ja pian hiipi sorea Eeva piikain prameasta
parvesta, astui ulos kirkkopihan rautaisesta portista, asteli, noin
sattumoilta vaan, kauppapuodin tienoille. Erkanipa emäntäinkin
pulskeasta parvesta pian keskievarin pullea, monisormuksinen,
tohveli-palttoinen emäntä ja yhtyi Eevaan. He puhuivat vähän aikaa
keskenään, ja puheen päätökseksi antoi Eeva Keskievarin emännälle
kirjoituksella täytetyn paperilapun ja emäntä Eevalle korean setelin.
Ja niin se kauppa kävi, kävi kaikessa hiljaisuudessa.
Mutta Maija ei ollut enää yksin kaupanvälittäjänä, vaan hänelle
ilmaantui vähitellen sisaria useampiakin. Monta pellava- ja villanaulaa
hänkin sentään sinä elokuun sunnuntaina ansaitsi.
Surulliseksi jäi tosin monen kuoppaposkisen immen silmä, tietoa kun ei
vielä tänään saanut, ketä tuleva vuosi oli palveltava tai saiko paikkaa
ollenkaan.
Miesten puolella ei renginkauppoja oikein tahtonut ruveta syntymään.
Ainoastaan pari poi'ista parainta oli jo ottanut rahat, mutta
epätietoisina olivat vielä usiammat; epätietoisina imeskelivät vielä
isännät piippunysiään, sillä "markonki" ei vielä ollut vakaantunut.
Ja kuinkas kaupat vielä saattoivatkaan luonnistua, sillä varsinainen
"toimitusmies" tuo niin sanottu Topra-Hono oli toiseen virkansa toimeen
kiinteästi sidottu. Hän, näet, oli kellonsoittaja. Tuolla hän seisoi
korkeudessa, katsellen kellotapulin luukusta elämää, joka vanhan,
juhlallisen kivikirkon ympärillä vilisi. Hän silmäsi yli lavean vainion
ja mutisi itsekseen: "taajassa on kykkiä vainiolla, kyllä saa isäntä
hellittää kukkaronsa kurenuoria, saapa niinkin hellittää". Hän silmäsi
yli lehteväin kumpuin, joiden kupeille elokuun aurinko leikkien nakkeli
säteilevää valoaan, hän loi katseensa Kirkonselän läikkyvään,
välkkyvään laine-lakeuteen, katsoi tuonne kohti kaukaisen Kallasvuoren
haikeata huippua, katsoipa metsän tummaa rantaakin, joka taivaan
äärimmäisellä äärellä haamoitti, seurasi hän silmillään joen
hopeanhohtavaa rauhaa, joka vainioiden läpi kiemurteli.
Soittotoverilleen hän virkkoi: "Topraa pojat, topraa! Totta vieköön,
maailma on sunnuntai-aamuna aivan toisellainen kuin arkioinna!"
"Hm, kyllä kai".
"Kas vaan", jatkoi hän, "kas kuinka päivänen läikkyy kirkon räystäällä,
ilmassa, järvellä, kunnailla väikkyy Herran sapatti!"
"Pappi tulee", huomautti joku soittajista. Paukahti silloin soimaan
raikasääninen papinkello, joka kolmesta toveristaan oli suuruudeltaan
keskimmäinen.
Pari ruumista vielä haudattiin, väki soitettiin kirkkoon, huomenvirsi
alkoi, ja Topra-Hono astui tapulista alas.
Nytpä liike ja elämä tuli isäntäin vakavaan parveen ja renkien
pulskeaan joukkoon. _Heille_ ei tänään kelloinsoitto ollut
kirkkoon-kutsunnan kehoituksena, heille oli se tänään merkkinä, että
nythän ne kaupat alkavat. Topra-Hono kulki edestakasin, ja uutterasti
toimitti hän isännille renkejä, puolen korttelia viinaa oli --
sanottiin -- toimitus-palkka poikamiehestä, koko kortteli sellaisesta,
jota sopi mieheksi sanoa. Totuuden nimessä mainitkaamme kuitenkin,
ett'ei Topra-Hono kaikkia palkkaansa yht'aikaa hitkaissut, vaan
syksyllisiä ansioita oli hänellä tavallisesti vielä joulunakin.
Paljon niitä renginkauppoja tehtiin; ystävämme Muikkulan Matti vielä
oli ilman.
Hän sanoi Topra-Honolle: "toimita nyt minullekin renki, mies siivo ja
nättiruokainen!"
"Varsin topraa", honotti toinen, "siivo ja nättiruokainen, jaa'ah vai
siivo ja nättiruokainen -- -- no niin, mutta sellainen kauppa kannattaa
koko korttelin, kannattaa pian halstipankin".
Ja korttelin sai toimitusmies.
"Mutta missäs se mies on, kysyi Muikkulan Matti.
"Tuolla se on kellotapulissa".
"Onkohan kyllä palkoillensa runsas?"
"Onko riski mies ja tukeva?"
"Tavallisesti. On sillä leveät, punaiset posket, eikä se sentään ole
ruualla itseänsä reväissyt eikä repäise!"
"Onkos mies siivo ja suustaan sievä?"
"Sen takaan! Ei se suullaan ole ketään pahentanut".
"Tottahan on myös, niin kuin välipuheemme oli, mies nättiruokainen?"
"Nättiruokaisin mitä tunnen".
"Mikäs miehen nimi on?"
"Simpsoni".
"Ei taida ollakaan meidän pitäjän synnynnäisiä, kosk' on niin
vanhanaikainen nimikin.
"Kyllä kai se täällä syntynyt on, jos ei vaan ole syntynyt ja kasvanut
Järventaustan takamaalla".
"Ehk'on mies sitten vähä niinkuin mettittynyt?"
"Ei suinkaan! Ahkera se on kirkkomies; ja jos oikein muistan, niin hän
on ollut rakkauden priiskeissä oikein herrasmamsellien kanssa".
"No sun perhana".
Näin jutellen menivät miehet kellotapuliin ja pysähtyivät n.s.
kellotapulinjalkaan, jossa säilytetään paaria, lapioita y.m.
"Eihän täällä ketään olekaan", sanoi Muikkulan Matti.
"Tuossahan on itse ukko Simpsooni", honotti "toimitusmies", -- "monta
Mooseksen aikaa on hän uskollisesti palvellut tätä seurakuntaa; mutta
kun rippikoulupojat, ne ärmätit rupesivat sen kanssa koirankuria
tekemään, sovittelivat piippuja ukko paran suuhun ja muitakin juonia
harjoittelivat, niin silloin -- noin kolme vuotta sitten -- käski
provasti minua tuomaan ukon tänne kellotapulin jalkaan. Hyvä on, varsin
topraa, että kerrankin äijä pääsee löysän kirjoista ja saa vakinaisen
paikan! Ja kyllä maar hän yhtä uskollinen on sinullekin kuin tälle
kunnioitetulle seurakunnalle -- -- -- Hän on väkevin mies, mitä ikänä
olen kuullut, aasin leukaluulla -- --"
"Mitä veikeitä? Niinhän se on -- mutta -- --"
"Kyllä se nättiruokainen on, on maarian".
Siinä seisoivat miehet, pullea ja heleän punainen Simpsoni, jotenkin
kömpelötekoinen puuveistos, katseli heitä vakavasti. Sattui siihen
tulemaan pari muutakin miestä yhteen iloon, kuten sanotaan.
Mutta totisena, kädet ylöspäin ojennettuna seisoi Simsoni valmiina
nojaamaan pylvääsen ja kaatamaan uudestaan filistealaisen Dagonin
temppelin tahi -- kannattamaan saarnatuolia, kuinka vaan, näet,
tahdottiin. Epäilemättä olikin viimemainittu toimi hänestä mieluisempi,
sillä mahdoton oli uskoa, että punaposkinen ukko, jonka kasvot
loistivat ihan tyytyväisyyttä ja hyvinvointia, olisi milloinkaan edes
kiukustunut, sitä vähemmin itseään ja muita tappamaan ruvennut.
Kauvan katseli Muikkulan Matti vuoroin Simsonia, vuoroin Topra-Honoa,
ja sanoi vihdoin korvallistansa raappien: "olet mar sinä se
Topra-Hono!"
Mutta silloin sai Matti marssia tapulista ulos, sillä kellonsoittaja
tempasi jalkapuun kupeelta touvivyhden ja uhkasi sillä Mattia.
Haukuntanimeänsä eli "kölliänsä" ei hänen ollut paremmiltakaan
tarvinnut kuulla, saati sitten Muikkulan Matilta, tuolta
"kirpun-nylkijältä", joka rengillensäkään ei ruokaa soisi.
"Oma syys, oma syys", huusi hän Matille, joka mutisten käveli
kellotapulin edustalla, "ei rengin ruokaa saa kysymykseen ottaa, sen
mies syö mitä mies syö".
Tapulin edustalla tuli Mattia vastaan Reijon Jussi, riski ja tuore
mies. Hänen pestasi Matti, eikä ensinkään udellut hänen nätti- tahi
iso-ruokaisuuttansa.
Sananlaskuna kulkee paikkakunnalla vieläkin tänäpäivänä:
"nättiruokainen kuin Muikkulan Matin renki".
Mutta kun Justiina emäntä kerran taas oli pahalla päällä ja valitti
miesten syövän niin hirveän paljon, niin silloin Reijan Jussi sanoi
hänelle: "ei se porusta parane, sen mies syö mitä mies syö; pötyä siis
pöytään taikka pöytä pihalle!" Niin hän lausui aamiaista syödessään ja
pisteli ahkerasti poskeensa ohrapuuroa.
"Niinhän se on", sanoi Muikkulan Matti siihen ja muistutti: "mies syö,
mies saa, miehelle Jumalakin antaa".