-- Se on semmoinen rikkiviisas, se Pohjalammin Matti! Ja todella olikin
Matti merkillinen mies, sen huomasimme me lapsetkin, vaikk'emme oikeen
älynneet mitä isäni oikeastaan rikkiviisaalla tarkoitti. Koska Matin
sen aikuisesta kuvasta vielä on muistissani joitakuita piirteitä, niin
panen ne paperille, päättäköön lukija, oliko Matin viisaus rikkinäistä
vai eheää. Melkein naapurina me olimme, ei ollut kuin vähän matkaa
mielestämme tuota metsäistä, kivistä polkua, joka takaha'an kautta vei
Pohjalammin ahoille. "Virstaksi" me sitä matkaa puhuttelimme; vaan jos
se virsta onkaan, niin se on suden juoksema, arveli moni, joka sitä
oudoksesta sattui kulkemaan. Siellä Näätäkorven hallaisella
kulmakunnalla asui Matti torpassaan, josta teki päivän viikossa
taksvärkkiä jalkasin ja talon ruualla.
Ei siinä torpassa paljon huoneita ollut; oli siinä pirtti, jossa oli
sauhunsa viemätön muuri-paha ja yksi pieni akkuna -- siinäkin kaksi
ruutua tuohesta, ja toista kaksi viheriäisestä klasista. Vähän matkaa
pirtistä oli sauna, joka myös teki riihen virkaa; tuonnempana vanha,
puoleksi lahonnut olkilato. Mutta keskellä lastuista pihaa kasvoi komea
pihlaja, ja saunan seinustalla kiemurteli humalista siintyneiden
riukujen ympäri.
Siellä eleli Matti muijansa kanssa. Ja kun heillä ei ollutkaan lapsia
kuin yksi tyttö, joka jo oli toisella kymmenellä, niin oli Matilla
tilaisuus usein sairastaa "Laiska-Jaakon tautia".
Ensikerran eläissäni kävin Pohjalammilla noin rukiinleikkuun aikaan.
Olin isältäni saanut varsin mahtipontisen toimen, piti viemäni
"taksvärkkisanaa" Pohjalammin Matille. Matti ja isäni, näet, olivat
saman talon alustalaisia, ja taksvärkkisana kulki tavallisesti torppari
torpparilta hamaan takamaan äärimmäiseen perukkaan. -- Ensimmäiseksi
tervehti minua kanaparvi, joka samoili pirtin edustalla ja pyristeli
höyhen-pukuansa tuulessa.
Astuttuani pirttiin olin kuin hölmö; ällistyneenä jätin hyvän päivän
sanomatta, sillä niin toisenlaista oli siellä kuin meillä. Matin Kreeta
otti juuri puuropannua pesän suusta, tyttö teki kanoja varten puretusta
kuppiin, ja nurkassa ammui kirjava vasikka. Elokuun aurinko oli
kirkkaudellaan tehnyt sen, että silmäni, kuten sanotaan, olivat jääneet
pihalle. En siis varjokkaassa pirtissä oikein nähnyt, miten olla kuinka
elää, seisahduin vaan oven suuhun, ja, hölmömäisesti kyllä,
"Jumalaakaan mainitsematta".
-- No, Kustaa, mihinkäs vanha mies jäi, kuului Matin tunnettu ääni
peräsängystä. Hän näkyi nytkin tekevän tavallista työtänsä, s.o.
lepäävän. Levollisena soi hänen äänensä, vakavasti katseli hän
noettuneisin orsiin. Hän oli tietysti tässä sekamelskassa kuni
kotonansa ainakin.
Kun en minä osannut vastata mainittuun kysymykseen mitään, niin toisti
hän sen vielä:
-- Mihin vanha mies jäi?
Minä luulin hänen isääni tarkoittavan ja vastasin aatos-alta: Oli jo
vähän myllynki puute, niin isä sanoi, että tarvitsis sitä mennä vaikka
Korkiakoskiin koittamaan.
-- Istu; mitäs teillä nyt jauhetaan, sanoi hän taas. Minä taisin
punastua, sillä kasvojani tuntui kuumentavan. Nälkiäisiähän isä myllyyn
vei, sillä viime kynttilästä oli meillä ostoksessa oltu, ja kun vähän
rupesi ruisvainiomme kellertämään, niin salavihkaa siitä ensi hätään
vähän leikattiin. Imeliltä ne jauhot tosin maistuivat, mutta mitäs
teki!
Mutta Matti se kyllä arvasi asian, hän vaan tahtoi kai minua vähän
kiusottaa, sillä hän sanoi: taitaa olla vanhoja "laarin laasoksia"?
-- Hm, vastasin minä epäileväisesti, sillä paha oli mielestäni
valhetella paha tottakin puhua.
-- Niin, samahan se on, jutteli Matti, millä vaan Hungerveltti näin
uutisen rajassa, Uodin koukuissa käpälämäkeen ajetaan.
Enhän minä tuosta paljoa ymmärtänyt, istuin vain ovensuussa olevan
kaljatynnyrin kupeella ja vaikenin. Totta huomasi Kreetakin minun
tyhmyyteni, sillä hän sanoi, vieden puurokuppia pöydälle:
-- Se meidän Matti mar osaa!
Sitten sanoi hän Matille yksitoikkoisella äänellään:
-- Syö nyt vaan päivällistä ja menee siitä edes lyömään vähän
saunapuita, että edes kylpöä saadaan; tekee nyt jotakin edes!
-- Huokaus on oleva töiden väleillä, lausui Matti, katsellen yhä orsiin
ja asettaen sanansa niin kirjakielen mukaisesti kuin ne tässä ovat
kirjoitettunakin; hän muisti kai sanat niin jostakin lukeneensa.
Silloin ilmoitin minä taksvärkkisanaa tuovani huomiseksi.
Matti katsahti nurkkaan; siellä oli pari sylystä taskukellon suuruisia
nauriita. Niistä siirsi hän katseensa Kreetaan ja sanoi: Kas kun et
sinä olekaan vielä listinyt noita nauriinsommia?
-- Kyllä mä he nyt listin, nuhahti Kreeta.
Matti ei sanaakaan enää vastannut. Hän meni ulos ja tultuaan oli
hänellä kourassa norea koivunvitsa.
Älä hämmästy lukija, ei kertomus sulle vanhaa koti-kuria kuvaamaan
rupea! Hän karsi ja kuori vitsansa, ja minäkin totta kyllä pelkäsin
pahinta. Vitsan tyveen sitoi hän langalla tukevasti kiini rohtimia
tallaksi, otti sitten Kreetan rukinsarvesta sian-sääriluurasvaa, jolla
voiteli tallan; latvaan pani hän silmuksen, josta hän asetti tuon
uudenaikaisen aseensa oviseinässä olevaan naulaan riippumaan.
Nyt syntyi aviopuolisoiden välille seuraava keskustelu:
-- Mitäs sillä teet?
-- Se on palavitsa.
-- Mitäs sillä teet?
-- Kun sinä jätit nauriit listimättä.
-- Hää?
-- Niin vasikka saa tietysti nauriin kulkkuunsa.
-- Hm.
-- Ja kun minä olen huomenna poissa, niin ei ole kuka palavitsan tekee
sinulle.
-- Soo, sanoi Kreeta; älyten asiaa kaiketi.
Minä ihmettelin; olin lähteä pois ja sanoin "Jumalan haltuun".
-- Jumalan nimeen; niin, ota vanha mies mukaasi, sen kanssa on hyvä
kulkee, sanoi Matti. En ymmärtänyt mitä myrkyn vanhaa miestä hän
tarkoitti. Kotona sain sitten tietää, mitä hän tarkoitti ja Matin
opetus painui syvästi mieleeni. Hyvästihän ne meidän väet ensin
nauroivat, kuu heille puhuin jutun palavitsasta. Äitini virkkoi: se
Matti on se rikkiviisas.
-- Voi sitä Kreeta parkaakin sentään, lisäsi isäni.
Mutta se juttu ei siihen loppunutkaan.
Näyttää epäilemättä siltä kuin seuraava tapaus olisi sommiteltu eikä
todenperäinen; tätä luuloa on vaikea lukijalta poistaa. Vakuutan
kuitenkin, että asia on ihan tosi, uskottakoon se taikka ei.
Asia oli näin: Seuraavana päivänä oli sekä Matti että isäni talossa
taksvärkissä, ja äitini vei minun ja pienen veljeni Joutsenojan
niitylle, hän kun sinne meni lehtiä taittamaan. Jo oli päivä
kulunut puoleen; pikku veljeni makasi levollisesti pärekopassa,
joka oli ripustettu ladon seinällä kasvavan kuusen oksaan, ja yksi
hyvän-hajuinen lehtitaakka toisensa perään siirtyi äitini hartijoilta
latoon. Ladon etehen seisahtui kerran äitini tähystellen kohti
kultaista kotiamme, joka ei kaukana ollutkaan. Mitä ihmeen huijausta
sieltä kuuluikaan? --
-- Ai, ai nyt siellä on porsas päässyt lätistä irti ja on lapsen
kimpussa, sanoi äitini.
Mutta onneksi näkyi lapsi päässeen aidan alitse ja nelijalkainen
vihollinen jäi toiselle puolelle.
Tuokion kuluttua kuului aivan läheltä tuo kimeä huuhunta:
-- Huni, huu, missäs Leena on, kuului ääni.
-- Hu, huu tääll' ollaan, vastasi äitini jotenkin samalla äänen
korkeudella.
Ja Pohjalammin Esterihän se olikin, joka hengähdyksissään saapui
luoksemme.
-- Tulkaa Leena kulta pian meille, puhua läähätti hän, vasikan meni
nauris kulkkuun, emmekä me osaa palavitsalla sitä pois ottaa.
-- Niin onhan teillä palavitsa, sanoi äitini hymyillen.
-- On, on, isä teki sen jo eilen varoiksi, riemuitsi Esteri, ja jatkoi
surumielin: mutta ei äiti saa sillä palaa pois.
-- Ei sitä pois otetakkaan, sanoi äitini, vaan se painetaan alas.
Ja äiti meni Esterin kanssa, minä otin veljeni selkääni, ja lähdin
kotia.
Onnellisesti saatiin nauriin pala alaspainetuksi. Vasikka, joka jo oli
ehtinyt henkitoreisinsa, rupesi iloisesti ammumaan ja kirmaamaan.
-- Se nyt oli ihmeellinen tapaus, sanoi kotia tultuaan äitini. Ja
kummallinen se oli, mutta kuitenkin oli se aivan tosi tapaus. Moni sen
paikkakunnallamme kyllä todistaa. Ja juuri tuo "sattumus" on kehottanut
minua tätä tapausta muistoon panemaan.