Werner Söderström, Porvoo, kustantaja.
Hämeenlinnassa,
Hämeen Sanomain Osake-Yhtiön kirjapainossa,
1885.
Esipuhe, jonka sopii lukea viimeiseksi.
Keväällä vuonna tuhat kahdeksan sataa ja usea vuosikymmen päälle oli
allekirjoittaneella kuuma ja kiireinen aika. Olin laiskotellut
Helsingissä tarpeekseni, juonut tuutinkia, käynyt suomalaisessa
teaatterissa, riidellyt ruotsikiihkoisten kanssa -- sanalla sanoen:
ollut kaikin puolin vapaa Apollon poika. Elämä oli ollut kuin paljasta
mäenlaskua, rahapulat ainoana, säännöllisenä poikkeuksena.
Mutta kerran loppui alamäki; elämän tanner oli tutkintojen ja
tutkintolukujen jyrkän ylämaan takana; ja sitä myötenhän kävi tie.
Maalle siis, hiljaisuuteen, lukemaan!
Sain asuinpaikan eräässä Hämeen vesirikkaassa pitäjässä -- nimi on
samantekevä. Se talo oli, niinkuin rekivirressä veisaamme, "järven
rannalla punainen talo, ja valkoinen akkunan lauta". Isäntä, iältään
pian neljänkymmenen, oli noita "hiljaisia maassa", joissa on jotakin
nimettömän miellyttävää, vaikk'ei olekaan heidän sydän suussa eikä
kieli hyvissä tuntumissa.
Emäntä -- Esteriksi häntä isäntä puhutteli -- taisi olla muutamaa
vuotta nuorempi. Vaikea on sanoa, minkälainen hän oli. Ei hänellä ollut
sormet täynnä kultasormuksia, kaksi vain vasemman nimettömässä, ei hän
näytellyt joka ämmälle vaatevarastoansa, ei hän puhunut pahaa muille
emännille piioistansa, eikä muillekaan ihmisille.
Näköään oli hän tunteen ihminen. Suurissa sinisissä silmissä kuvastui
syvä sielunelämä; lempeys ja kirkkaus loisti hänen otsaltansa.
Oli niillä poikakin, kymmenkunnan vanha, sinisilmäinen, kiharatukkainen
pieni veitikka, minun herttainen ystäväni.
Tämän perhekunnan yhteydessä olin liki puoli vuotta; ja muisto siitä
heloittaa vieläkin valopilkkuna kuumeentapaisesta luku-ajastani.
Olin tullut isännän kanssa hyvinkin tutuksi. Iltasin istuimme
tupakoiden ja jutellen. Hyvin usein jouduimme sielun-elämän alalle,
ihmetellen tutkistelimme niitä monia ilmiöitä, joita elämässä olimme
huomanneet.
Kun ihmettelin sitä lepoa ja mielentyyneyttä, sitä varmaa vakuutusta,
jota hänen puheensa ja elämänsä ilmaisi, niin hän sanoi, että se rauhan
rahtunen mikä hänellä on, ei ollut taistelutta saavutettu.
Kerran toi hän minulle paksun paperivihon, sanoen: "Jos viitsitte tuon
lukea, niin ehkä näette, kuinka meikäläisetkin taistelevat, kaipaavat
ja toivovat".
Luin tuon vanhan paperin; kymmenen vuotta oli se ollut romun seassa,
vanhassa kopassa.
Ehdotin hänelle, eikö sopisi toimittaa painoon tuota paperia.
Hän ei mitenkään tahtonut siihen myöntyä, sillä "mitäs metsäkulmalaisen
mietteistä maailman luettavaksi on?"
Voitin kuitenkin hänen epäilyksensä.
Se oli kyllä hyvä, että hän suostui; mutta toiselta puolen saattoi
kehoitukseni olla turhaa vaivaa, sillä ei ole takeita, saako
_tämmöinen_ kyhäelmä kustantajaa mistään.
Ainoan toivoni perustan siihen, että tämän kyhäelmän saattaa ymmärtää
kahdellakin tapaa -- aina sen mukaan kuinka kukin tahtoo.
Koettakaa siis kysymysmerkit onneanne; ehkä jostakin sydämestä
houkuttelette vastauksen, vastauksen, joka mahdollisuutena siellä on
uinunut, vaan jäänyt tietämykselle kirkastumatta!
Varustaisin teidät piirtäjänne, Kustaa Uotilan nimikirjoituksella,
mutta hän itse kielsi nimeänsä kirjan etulehdelle painattamasta.
Antaisin teille, te kysymysmerkit, jonkin-moisen puolustuslauseenkin,
mutta mitäs siitä kohtalonne valkenisi, sillä teidän piirtäjänne nimi
on kirjallisuuden kilpakentällä yhtä tuttu kuin Uotilassa asuneen
ylioppilaan nimimerkki Kah.
Kah [G. A. Heman].