Landskronan tappelu. -- Tirupin kirkkotarhassa.
Varhain aamulla 14 päivänä heinäkuuta 1677, saapui Ruotsin armeija
pienelle Tirupin kirkolle, koilliseen päin Landskronasta. Armeija oli
sotakunnossa, ja odotti joka hetki tanskalaisia. Mutta kaikki oli
hiljaista, ei millään suunnalla huomattu vihollisia. Nuori kuningas oli
kovin kärsimätön, kun ei jo saanut näyttää vertoja vetävänsä
vastustajilleen, ja hänen huono tuulensa ilmaantui monin tavoin. Hänen
takanansa seisoi vähälukuisa ja vihollista tosin paljoa heikompi
armeijansa, mutta kaikki mielivät veristä ottelua juuttilaisen kanssa,
ja tähysteli yhtä innokkaasti kuin kuningaskin, nähdäkseen
tanskalaisten leiriä.
Keskirintaa johti Schoultz, ja siihen kuuluivat henkivartiakaartin
jalkaväki, Kristoffer Gyllenstjernan komennon alla, länsigötalaiset,
Börstel päällikkönä, sekä muita valittuja joukkoja. Oikeassa siivessä,
jota kuningas itse ja Ascheberg johtivat, seisoivat Niilo Bjelke
henkivartiarykmentin hevosväen kanssa ja Siegrothin henkivartijat.
Vasemman siiven pääjoukkona olivat länsigötalaiset rakuunat Pietari
Hiertan komennolla, ja tätä siipeä, jolla oli verisin taistelu
kärsittävänä koko päivänä, johti Helmfeld.
Kun armeija täten oli järjestetty Tarläsan luona, annettiin käsky
lähteä marssimaan, ja pian seisoi se, kuten ennen mainitsimme, Tirupin
kirkolla.
Aschebergin, Helmfeltin ja Niilo Bjelken seurassa oli kuningas
asettunut kirkko tarhan ääreen ja antoi katseensa harhailla paikasta
toiseen. Usein polki hän jalallaan maata ja rypisti korkeata otsaansa,
kun aika kului yhä, eikä vihollista kuulunut eikä näkynyt.
"Juuttilainen on juossut pakoon, eikä uskalla tulla näkyviin", sanoi
hän, kääntyen Aschebergin puoleen, "meidän täytyy mennä häntä etsimään,
ja vaikka hän piilisi Landskronan muurien alla, tahdon kutsua häntä
otteluun, vielä kerran näyttääkseni heille, ett'emme pelkää heidän
voimakkaampia joukkojaan. Armeija kulkekoon eteenpäin, mutta te,
herrani, jäätte minun luokseni tänne."
"Ah, teidän majesteettinne", vastasi Aschenberg hienosti hymyillen,
"päivän kuluessa kyllä saamme heidät kiinni, enpä tahtoisi uskoa, että
kuningas Kristian on vetäytynyt takasin, taistelua välttääkseen, vaan
paremmin kootakseen uusia voimia."
"Ja juuri tätä meidän tulee estää", sanoi kuningas kiivaasti, ottaen
kiikarin silmiltään. "Nouskaamme kuitenkin ratsaille, hiljalleen
seurataksemme armeijaa, Schönleben on jo, näen mä, ruvennut
marssimaan."
Pari minuuttia sen jälkeen nelisti kuningas seurueineen keskirinnan
ohi, hymyili rattoisasti uskolliselle Pietari Hiertalle, joka ratsasti
rakuunainsa etupäässä, ja ohjasi kulkunsa oikeata siipeä kohden.
Äkkiä pysäytti Aschenberg ratsunsa, ja sanoi, merkitsevällä liikkeellä
osoittaen matalata multavallia, joka tuskin nähtävästi kohosi Yllehedin
[kutsutaan myöskin Sillehediksi] tasaisen pinnan yli.
"Tuohon minä en suuresti luota; jos teidän majesteettinne, ennenkuin
marssimme eteenpäin, suvaitsisi minun lähemmin tutkia seutua edessämme,
voitaisi ehkä saada tietoja, jonka kautta kaikki muuttuisi."
"Epäilettekö mitään, sotamarski?" kysyi kuningas vakavasti. "Luulette,
kentiesi, että serkkuni lymyilee vallin takana tuolla, mutta minä en
ymmärrä, miten hän voisi kätkeä koko armeijansa tuon matalan
varustuksen taa. Kuitenkin tahdomme seurata neuvoanne ja komentaa
armeijan pysähtymään, teidän tarkastellessanne seutua."
Ascheberg ei odottanut jatkoa kuninkaan puheesen, vaan ratsasti täyttä
nelistä Torstan kylään vievää tietä myöten. Levottomin silmäyksin
seurasi kuningas urheata sotapäällikköänsä, ja kun hän vihdoin kiikarin
avulla näki hänen ratsastavan kummulle, joka koilliseen päin
ennenmainitusta kylästä jatkuu pitkälle vielä alangollakin, kirkastui
hänen varjolla peitetty otsansa, ja hän sanoi, kääntyen Bjelken
puoleen:
"Jos nyt löytyy yksikin juuttilainen vallien takana, on Ascheberg
huomaava hänet, ja tarvittaisiinpa todellakin suutia läpiä, joihin
kokonainen armeija voisi kätkeytyä, jos sukulaiseni luulee, ett'ei
sotamarskin kotkansilmä häntä huomaa. Mutta katso", jatkoi hän;
hehkuvan punan levitessä poskilleen, "Ascheberg palaa takasin ikäänkuin
koko armeija olisi kintereillään! Mitähän tämä merkitsee?"
"Ei muuta mitään, kuin että Ascheberg on nähnyt tanskalaiset", vastasi
Bjelke äkkiä. "Kas tuolla puhuu hän innokkaasti Gyllenstjernan kanssa,
joka nyt nelistää väkensä luo! Jotain tärkeätä lienee varmaan
tapahtunut."
Kuningas ei vastannut, vaan kannusti hevostaan ja riensi Aschebergiä
vastaan.
"Oletteko nähnyt mitään?" kysyi Kaarlo innokkaasti niin etäältä, kuin
sotamarski voi häntä kuulla. "Ulkomuodostanne huomaan, että teillä on
tärkeitä ilmoitettavia."
"Niin on, teidän majesteettinne", vastasi Ascheberg, joka sillä välin
oli tullut perille, "koko Tanskan armeija on tuolla vallin takana. He
ovat niin hyvin kätkeneet sekä liput että teltat, että minä ainoastaan
onnellisen sattuman kautta tulin tämän tietämään. Ennen tekemämme
rynnäkkötuuma ei kelpaa; se täytyy muuttaa."
"Tehkäämme niin", vastasi kuningas miettiväisesti, käänsi äkkiä
hevosensa ja ratsasti takasin, kolmen seuralaisensa seuratessa häntä
kappaleen matkan päässä, vilkkaasti puhellen keskenään.
* * * * *
Oikea siipi töyttäsi esiin, ja nuori kuningas oli itse tulessa. Rämeitä
ja mäkiä oli tiellä, mutta ruotsalaiset sotamiehet juoksivat vaan
rohkeasti eteenpäin, ja tässäpä rynnäkössä juuri Aschebergin ratsu,
"Friskopp", ammuttiin hänen altaan, ja Kaarlo-kuningas oli
joutumaisillaan vangiksi; mutta vihdoin täytyi tanskalaisten vasemman
siiven peräytyä, sen johtajan, Arendorffin, kaaduttua. Estääkseen
kuningas Kristianin saamasta apua, ja voitetun siiven yhtymästä
maanmiehiinsä, asettui kuningas Asmundstorpan kirkolle, siis
tanskalaisten selän taakse. Täällä järjesti hän joukkonsa
taisteluasentoon, ja lähetti Niilo Bjelken varaksi muulle armeijalle,
joka kuninkaan voittoretken aikana oli otellut paljoa lukuisamman
vastustajajoukon kanssa, ja sentähden täytynyt peräytyä.
Henkivartiakaartin jalkaväkeä komensi tuo ponnekas Kristoffer
Gyllenstjerna ja hänen rinnallaan tuo urhea Hastfer.
"Taidammepa saada koko kuuman päivän", sanoi Gyllenstjerna, jännittäen
vyötään, "sekä aurinko että juuttilaisten kanuunat koettavat
yhdistetyin voimin jakaa meille kuumuuttaan."
"No, kyllä luulen, että se tanskalaisia vaivaa yhtä paljon kuin
meitäkin", vastasi Hastfer, "ja jospa vaan tulevat tänne, niin saavat
nähdä, että vastustajansa ovat vanhoja, tottuneita sotamiehiä."
Ja tanskalaiset tulivatkin, ennenkuin kukaan voi aavistaakaan. Mutta
henkivartiakaarti taisteli todellisella kuoleman halveksimisella, ja
useita kertoja kimmahtivat viholliset takasin tästä muurista, joka
järkähtämättä seisoi paikallaan. Rynnäkkö toisensa perään työnnettiin
takasin, ja voitto oli jo ruotsalaisten puolella, kun Gyllenstjerna sai
kuulla vasemman siiven onnettomuudesta. Vanha sotauros ei kuitenkaan
olisi tahtonut vetäytyä takasin, mutta täytyi vihdoin myöntyä tähän,
annettuaan käskyn kenraali Sperlingille suojelemaan peräytymystä. Tämä
tuli taalaalaisten ja Kalmarin osaston etupäässä, ja otti hyökkäävät
tanskalaiset vastaan niin tarmokkaasti, että nämä seisahtuivat. Näitä
minuutteja käytti Gyllenstjerna järjestääkseen joukkojaan, ja kenraali
Schoultzin tuotua lisäväkeä valmistauduttiin taaskin lyömään ensi
rynnäkkö takasin.
Ankarin oli kumminkin taistelu, johon vasemman siiven oli ottaminen
osaa. Ruotsalaiset tappelivat täällä kuten muuallakin hurjina,
vimmastuneina, mutta vihollisten monilukuisuus pakoitti heidät
peräytymään, semminkin kun tanskalaisen kenraali Meerheimin onnistui
murtaa heidän rivinsä. Schönleben otettiin vangiksi.
Mutta kun ruotsalaiset sotamiehet yhä enemmän vetäytyivät takasin,
nelisti solakka ratsastaja rivien keskelle; hänen silmänsä säihkyivät
ja poskillaan hehkui vihan puna. Hänen katseensa kulki miehestä mieheen
Ympärillään vinkuivat luodit, mutta hän ei välittänyt muista kuin
sotilaistaan. Sanoilla ei hän heitä nuhdellut, mutta sanaton
silmäyksensä oli sitä ymmärrettävämpi. Keskellä peräytymistä tarttuivat
kädet lujemmin kiväärin tyveihin, murretut rivit järjestyivät taas, ja
kun hän vihdoin sanoi ainoastaan nämä sanat: "Kaarlo-kuningas on
voittanut!" silloin seisahtui joka mies, painetit tekivät taasen
tuhoaan tanskalaisten joukossa, ja kaikkien yli näkyi Helmfeld
levollisena ja kylmänä vielä kerran johtavan joukkoaan hyökkäykseen.
Mutta tuoni hiipi hänen jälessään ja päätti hänen elämänsä. Hän kaatui,
mutta tuntiessaan luodin rinnassaan, huusi hän viimeisellä hetkellään:
"eteenpäin!" ja kaatui ratsultaan maahan. Hämmästys kuvautui kaikkien
läsnäolevien kasvoille, ja tuo vanha, muulloin niin levollinen Pietari
Hierta, vaaleni, nähdessään sotamarskin kaatuvan. Tosin koetti hän
vielä ylläpitää järjestystä, vaan turhaan, peräytyminen oli kerran
alkanut, ja vasta Tirupin kirkon luona seisahtuivat nuo uupuneet
pataljonat.
* * * * *
Eräällä niistä suurista hautakivistä, jotka ilman mitäkään järjestystä
ovat sijoitetut sinne tänne ennenmainitussa kirkkotarhassa, istui kolme
miestä vilkkaasti keskustellen. Taistelu oli hiljan alkanut, ja tykkien
sekä kiväärien savu peitti kirkon alapuolella olevan tantereen, niin
että tuskin laisinkaan voi nähdä taistelevien liikkeitä. Mutta nuo
kolme miestä eivät sitä huomanneetkaan, eikä heitä häirinnyt äänekäs
hälinä ympärillään. Varajoukoksi oli nimittäin kirkkotarhaan jätetty
4,000 Smålannin talonpoikaa, ollakseen tarvittaissa saapuvilla. Tämä
joukko tosin ei ollut harjaantunut, eikä kantanut univormuakaan, mutta
siitä huolimatta oli se pelottava vastustaja, sillä säihkyvistä
silmistä ja nyrkkiin puristetuista jäntevistä käsistä huomasi, että
sotainto oli näiden Värendsin metsien pojissa ainoa vallitseva tunne.
Ennen olivat he voitokkaasti murtaneet kiviperäistä maataan, eivätkö
sitten nyt murtaisi tanskalaisten rivejä! Loppu tämän osoitti. Joka
hetki odottivat he käskyä saada rynnätä esiin, ja jota enemmän päivä
kului tätä käskyä kuulumatta, sitä levottomammaksi kävi joukko.
Ääneensä eivät he uskaltaneet lausua tätä pelkoaan, vaan kuiskailivat
keskenään, tehden arveluita.
Kun nämä kolme ennenmainittua miestä hetkisen olivat kuunnelleet
hälinää ympärillään, sanoi yksi heistä, jonka tunnemme Czarnyksi:
"Merkillistä, ett'ei Ramoski vielä ole tullut takasin."
"Noh, hän ei pidä kiirettä", vastasi Bernhard hiljaa, "hän ei tahdo
jättää sisar-parkaani, ennenkuin on saanut hänet jotenkin turvatuksi.
Berta-parka", jupisi hän sitten itsekseen, "vähältä piti, ett'et toista
kertaa joutunut sissien käsiin."
"Kertokaapa minulle kohtauksenne Walchovitzin kanssa!" pyysi Czarny,
joka oli kuullut nuorukaisen viimeiset sanat. "Enpä voi milloinkaan
antaa itselleni anteeksi sitä, että olin niin hiiden yksipäinen ja
menin toista tietä, enkä sitten saanut ottaa osaa otteluun. Mutta
ensikerralla on minun vuoroni, ja sitä ennen hion miekkani niin, ett'ei
se luiskahda jesuiitan ruumiin ohi, vaikka tämä olisikin priskoitettu
vihkivedellä."
"Kuule siis!" vastasi Bernhard, astuen lähemmäksi Czarnya, kolmannen
henkilön, joka oli Aksel Lundberg, kädet ristissä rinnan yli astellessa
heidän edessään.
"Kaksi metsää olimme kulkeneet ristiin rastiin, näkemättä ainoatakaan
sissiä, ja aijoimme juuri lähteä tänne, kun aivan äkkiarvaamatta
tapasimme erään hyvin epäiltävän näköisen miehen. Me pidimme häntä
vakoojana. Hän asteli yksin metsässä eikä näyttänyt huomaavankaan
meitä. Kauan pidettyämme häntä silmällä, lähestyimme niin varovasti
kuin suinkin, luullen hänet todella vakoojaksi. Pian huomasi hän
meidät, ja näytti ensi silmänräpäyksessä kovin hämmästyneeltä, mutta
tätä ei kestänyt kauan, sillä seuraavalla hetkellä seisoi hän
keskellämme ja kertoi, että hän erään naisen kansaa oli paennut
Finja-järven luona sijaitsevasta sissileiristä. Alussa emme häntä
uskoneet, mutta kun hän sitten vei meidät kurjaan, puolittain
rappeutuneesen mökkiin, pari sataa askelta metsän sisässä, näimme että
hän oli puhunut totta. Ja tämän, puoleksi lattialla viruvan naisen
tunsin sisarekseni. Hän kertoi nyt paostaan, miten he olivat
kuleksineet pitkin metsiä, ja peläten sissejä eivät olleet uskaltaneet
lähetä talojakaan. Sattumalta olivat tulleet tälle mökille, ja vanha
vaimo, joka nyt oli ruoan haussa, oli hyväntahtoisesti ottanut heidät
vastaan. Mutta vaivat ja levottomuus sekä nautitsemansa kehno ravinto
olivat niin heikontaneet Bertan voimia, että hän vaan mitä suurimmilla
ponnistuksilla saattoi jatkaa matkaansa tänne. Vanha eukko tuli pian
takasin, ja annettuani hänelle kaikki vähät rahani, jonka palkkion hän
vasta pitkän kursastelemisen jälkeen otti vastaan, lähdimme matkaan,
koska ennen yön tuloa vielä toivoimme saavuttaa ruotsalaisen armeijan.
Minä lähetin partiokuntia sinua etsimään, mutta kuten tiedät, oli
kaikki turhaa. Minulla oli Berta edessäni satulassa, ja rivakasti
nelistäen kiiruhdimme eteenpäin kapeata metsätietä myöten, joka eukon
puheen mukaan johti valtamaantielle. Noin tunnin ajat olimme siten
kulkeneet, kun äkkiä sivultapäin tullut luoti kaatoi erään
ratsumiehistäni maahan. Me olimme joutuneet salajoukon pariin, sen
huomasimme heti, ja sulkien rivimme, päätimme yhdistetyin voimin
raivata itsellemme tien."
"Joka paikka vilisi sisseistä, ja juuri kannustaessamme ratsujamme
rynnäkköön, huomasin Walchovitzin, joka aivan levollisena nojautui
puuta vastaan, hornanhymy huulillaan katsellen sisarparkaani ja minua.
Mutta äkkiä hän säpsähti, ja minä näin hänen nostavan pyssyn
poskelleen. Hän oli huomannut Ramoskin ja tahtoi nyt kostaa. Mutta tämä
ohjasi äkkiä hevosensa syrjään, ja vältti siten luodin, joka tunkiihe
puuhun ei kaukana hänestä. Sissit eivät kauan voineet hyökkäystämme
vastustaa, vaan hajautuivat pian, jättäen tien vapaaksi. Walchovitzia
en enään nähnyt, mutta milloinkaan en unohda sitä vihan silmäystä,
jonka hän loi minuun, ja joka kyllin ilmaisi, minkä kohtalon tämä konna
valmistaisi äitiparalleni. Czarny, uskollinen ystäväni", jatkoi
nuorukainen surullisesti ja tarttui vanhuksen käteen, "koska pääsemme
tästä verivihollisestamme, joka alati on meitä vainoova?"
Czarny oli hetkisen vaiti, ikäänkuin tahtoisi hän tuumia, mitä
vastaisi, mutta sitten nousi hän seisoalleen, pyyhkäsi vitkaan
kädellään otsaansa ja vastasi:
"Heti tämän toimituksen päätyttyä jatkamme takaa-ajoa. Eilen kuulin
eräältä korpraalilta, että luutnantti Hummerhjelm aikoo käydä
vierailemassa Finjassakin, ja tuohan sopii mainiosti. Sitäpaitsi voitte
olla jotenkin levollinen kreivittären suhteen, sillä ei Walchovitz niin
pian toteuta uhkaustaan. Minä tunnen jesuiittain tavat; heidän kostonsa
ei kohtaa nopeasti, vaan..."
"Sitä vaarallisempihan se sitten on", virkkoi Aksel.
"Mutta sillävälin voimme me ryhtyä tarpeenmukaisiin toimiin ja siten
ehkäistä kavalan vihollisemme tuumat", vastasi Czarny lujasti.
Bernhard aikoi juuri vastata tähän, kun Ramoskin tulo antoi
keskustelulle toisen suunnan.
"Miten on Bertan laita?" kysyi Bernhard, levottomana katsellen
vastatullutta.
"Neiti on parempi jo", vastasi Ramoski tyynesti, "hän ei enään itke
niin katkerasti ja näyttää olevan aivan varma siitä, ett'ei mitään
pahaa tule tapahtumaan kreivittärelle."
"Jumalan kiitos", jupisi Aksel, vitkaan astellen edestakasin. "Nyt, jos
koskaan, on tyyneys ja varmuus tarpeen, sillä mitä päältäkatsellen voi
havaita, on meillä vaikein työ jälellä."
Keskustelun keskeytti tässä rummunpärinä, joka kutsui joka miehen
paikalleen.
Etäältä näkyi epäselvä, tumma joukko lähenevän, mutta vielä ei kukaan
voinut sanoa, oliko se ystävä vai vihollinen. Jokaisen sydän tykytti
huolesta. Äkkiä kuului uhkaava jupina tuosta äänettömästä parvesta,
sillä se oli tuntenut ruotsalaiset liput. Jokainen katseli kysyvin
silmäyksin naapuriansa, ikäänkuin kysyen häneltä, eikö kaikki ollut
vain harhanäkyä. Tämän levottomuuden hetkessä tuntui lohdulliselta
lähestyä toistaan.
"Armeija on lyöty, kuningas on hyljännyt meidät", jupisivat talonpojat,
luoden uhkaavia silmäyksiä peräytyvään siipeen, "ken on meitä nyt
johtava?"
"Kuningas ei ole meitä hyljännyt", huusi muuan ajutantti, joka juuri
nelisti esiin; "hänen siipensä on voittanut ja seisoo tanskalaisten
takana, mutta vasemman siiven täytyi väistyä ylivoiman edestä.
Ottakaamme me nyt juuttilainen vastaan, että toverimme ehtivät hiukan
malttaa mieltänsä."
"Onko niin kuin sanotte, herra, niin tahdomme seisoa viimeiseen
mieheen", vastasi ijäkäs, harmaapäinen talonpoika, puristaen
keihästään, "turhaan en ole tehnyt sotapalvelusta kuningas-vainajan
aikana, ja tiedän kyllä, kuinka paljon juuttilainen sietää saada
selkäänsä."
"Oikein, ukkoseni", huudahti muuan upseereista, lyöden vanhusta olalle;
"sinä, joka ennenkin olet ollut verisissä otteluissa, voit innostuttaa
tovereitasi ja..."
"Me voimme tapella yhtähyvin sitä ilman", keskeytti toinen talonpoika
kiivaasti. "Jos siksi tulee, että juuttilaista huimitaan hänen
vehkeistään, tahdomme kaikki olla mukana."
"Niin, sen tahdomme", huusi satakunta ääntä. "Viekää meitä heti
taisteluun!"
"Täällä tulee oikeen olemaan helteessä, ole siitä varma", sanoi Aksel,
Bernhardin seurassa tunkeutuessaan talonpoikaisparven läpi, yhtyäkseen
Czarnyyn ja Ramoskiin, jotka vähää ennen olivat poistuneet. "Jos on
totta, kuten sanotaan, että kuningas siivellään on voittanut, ei ole
mitään hätää, mutta vastaisessa tapauksessa meidän kyllä on vaikea
tästä suoriutua."
"Seuratkaamme kuitenkin talonpoikia", vastasi Bernhard miettiväisesti;
"niin, pian meillä ei muuta keinoa ole tarjollakaan, sillä kohta
tanskalaiset leviävät takammekin."
"No, mitä tuumit asemasta, Czarny", jatkoi hän, tarttuen tämän
käsivarteen, "toivotko menestystä?"
"Onpa vaikea sanoa", virkkoi tämä, hiukan pudistaen päätään. "Kuten
minusta näyttää, ovat tanskalaiset melkoisesti lukuisammat, ja sen voin
sanoa jo ennakolta, että taistelu, jos se syttyy, on oleva mitä
verisin, sillä talonpojat ovat vannoneet mieluummin kaatua kuin
peräytyä askeltakaan."
"Ja tehkäämme mekin samoin!" huudahti Bernhard säihkyvin silmin.
"Voittamatta kaatua on sotilaasta mitä suloisinta, sen olemme oppineet.
Luvatkaa minulle vaan, että, jos kaadun, viette sisarparkani turvaan",
jatkoi hän vakavasti.
"Ja tämä lupaus ei ole ainoa, jonka teiltä otan; minä pyydän vielä,
että kaikin tavoin koetatte pelastaa äitiraukkaani. Lupaatteko sen?"
"No, mitä kujeita nämä ovat?" huudahti Czarny. "Te puhutte kuolemasta,
lupauksista ja vapauttamisesta, aivan kuin jo tuntisitte luodin tahi
keihään sydämessänne. Nämä ovat pelkkiä haaveita, sillä olenpa ihan
varma, että te, yhtähyvin kuin mekin, elätte yli tämän päivän."
"Sinullapa on luja usko", virkkoi Aksel epäilevän näköisenä, "täytyypä
tunnustaani, että ennemmin puoltaisin Bernhardin mielipidettä."
Czarny ei vastannut tähän, vaan johti keskustelun toiselle tolalle.
Tällä välin läheni ruotsalaisten vasen siipi yhä enemmän kirkkotarhaa,
ja seisahtui sinne, järjestääkseen rivinsä. Talonpojat saivat käskyn
astua esiin. Kaikuvilla hurraahuudoilla marssivat he suoraan
vihollisten joukkoja kohden, ja kauan ei viipynyt, ennenkuin taistelu
alkoi uudestaan. Sen hurjimmillaan raivotessa, kiiruhtivat neljä
tuttavaamme erääsen pieneen talonpoikaistaloon, ainoastaan parin
pyssynkantaman päässä taistelukentästä. Berta oleskeli siellä, ja
Akselin kehoituksesta tahtoi Bernhard nyt viedä hänet sieltä, koska
näytti siltä, että taistelu vähitellen vetäytyisi sinne päin.
Nämä neljä miestä eivät katsoneet takansa eikä sivulleen, juoksivat
vaan kaikin voimin, ett'eivät tulisi liian myöhään. Siten saavuttivat
he talon ja aikoivat juuri astua ovesta sisään, kun korkeat huudot
takanaan pakottivat heidät pysähtymään.
"Haa", huudahti Czarny, nuolen nopeudella tempaisten miekan
huotrastaan, "tanskalaiset ovat seuranneet meitä, valmistaukaamme nyt
ankaraan otteluun."
"Berta-raukka", jupisi Bernhard, pyyhkäisten toisella kädellään
otsaansa, "taaskin saat nähdä kamppailtavan elämästä ja kuolemasta;
tämä on hirveätä!"
"Bernhard", kuiskasi Aksel, pusertaen toverinsa kättä, "minä annan
mielelläni henkeni alttiiksi sisaresi edestä. Koeta paeta takatietä,
niin..."
"Sinä, Aksel", keskeytti Bernhard, katsellen toveriaan säihkyvin
silmin, "sinäkin tahtoisit kuolla Bertan edestä, sinä, jolla vielä on
kunniarikas ura kuljettavana. Eihän sinun tarvitsisi ottaa yksityisiin
kamppailuihimme osaa, mutta kuitenkin teet sen! Kauan olen jo
huomannut, että salaisesti rakastat sisko-raukkaani; olenko oikeassa
vai väärässä?"
"Sinä olet oikeassa", vastasi Aksel, luoden vakavan katseen toveriinsa,
"yhdessä olemme Bertan kanssa kasvaneet pienestä asti, ja minä tunnen,
että hän tulee minulle kalliimmaksi päivä päivältä. Niin, minä rakastan
sisartasi", jatkoi hän melkein kiivaasti ja tarttui Bernhardia käteen;
"mutta minä olen aateliton, ja äitisi kentiesi estelee yhtymistämme."
"Ole huoleti, veli", vastasi Bernhard, syleillen ystäväänsä; "äidilläni
on paremmat mielipiteet kuin nämä, hän ei välitä nimestä, kun sydän
vaan on jalo ja kelpo. Tämä yksin antaa miehelle tosiarvon, ja se on
todella surkuteltava, joka ajattelee toisin."
Aksel aikoi juuri vastata, kun Berta samassa näyttäytyi rakennuksen
korkeilla portailla.
Muutamalla hypyllä seisoi Aksel hänen rinnallaan.
"Mikä on hätänä, Aksel", kysyi hän, luoden silmäyksen seudulle
ympärillään, "minä kuulen taistelun hälinää ja..."
"Berta, Berta", huudahti nuorukainen, tarttuen hänen molempiin
käsiinsä, "ole valmis näkemään mitä tahansa. Tanskalaiset käyvät yhä
ankarammin kimppuumme ja peräytyminen voi olla mahdoton. Sinä tunnet
nämä tiet; mitä myöten pääsemme parahiten vaarasta?"
"Tätä tietä eivät tanskalaiset vielä mahda tuntea", vastasi Berta,
osoittaen kädellään puutarhaa, joka otti jotenkin avaran tilan
asuinhuoneiden takana. "Se tie johtaa suoraan tuonne metsään, ja jos
kerran sinne pääsemme, niin ei yksikään vihollinen ole meitä enään
ahdistava."
"Berta", virkkoi Aksel, ja loi nuoreen tyttöön suurinta hellyyttä
ilmaisevan katseen, "antaudutko minun turviini, tahi..."
"Miksi en sitä tekisi", keskeytti hän kummastellen, "olethan sinä
ystäväni, Bernhardin ystävä", oikasi hän, petollisen punan levitessä
poskilleen.
Tämän keskustelun kestäessä oli Aksel vienyt nuoren tytön hänen
asuinhuoneesensa, joka sijaitsi puutarhaan päin. Bertan posket
hehkuivat, ja nuorukaisen kädessä vielä lepäävä pieni kätönen vapisi.
Heidän korviinsa tunkeutui tykin- ja musketinlaukauksia sekä
taistelevien huudot, vaan he eivät näyttäneet niitä kuulevankaan; se
hetki, jolloin heidän sydämissään uinaileva rakkaus heräsi eloon, oli
liian viehättävä, että todellisuus heidän ympärillänsä olisi voinut
sitä häiritä. He kuulivat ja näkivät ainoastaan toinen toisensa ja
heräsivät vasta tuntoihinsa, kun Bernhard töyttäsi oven auki ja syöksyi
huoneesen.
"Suuri vaara uhkaa meitä", huusi hän, ja syleili sisartaan,
"tanskalaiset vetäytyvät tännepäin, ja selvään näkee, että heidän
aikomuksensa on saartaa tämän paikan. Kyllähän näen, että nyt
mieluummin tahtoisitte olla kahdenkesken", jatkoi hän hymyillen ja löi
keveästi Akselia olalle, "mutta jos tahdot pelastaa hänet, jolle olet
luvannut miehekkään ja lämpimän rakkautesi, niin älä viivyttele.
Puutarhatien huomasin vielä vapaaksi; käyttäkäämme siis sitä, niin
kauan kun aika sen vielä myöntää."
"Niin, niin, sinä olet oikeassa, meillä ei ole laisinkaan aikaa
hukata", vastasi Aksel, syleillen Bertaa ja lähestyen ovea, jota pari
aseilla varustettua talonpoikaa vartioitsi. Bernhard seurasi heitä.
Hetkeksi pysähtyivät he portaille, ja silmäilivät levottomasti
tannerta, jolla taistelu paraallaan riehui, ja aikoivat juuri alottaa
matkansa, kun Ramoski hengästyneenä tuli juosten puutarhasta.
"Kiirehtikää, kiirehtikää!" huusi hän jo etäältä, "lukuisa joukko aikoo
tuolla sulkea meiltä tien, ja ainoastaan suurimmalla kiireellä voimme
pelastua. Czarny vartioitsee tuolla ja on hirveästi levoton."
Käskyä ei tarvinnut toistaa, sillä jokainen huomasi kyllä Ramoskin
olevan oikeassa. Sentähden riensivätkin he minkä voivat puutarhaan,
jossa Czarny, kävellen kiivaasti erään tuuhean puun alla, oli heitä
vastassa.
"Kas tuolla!" huudahti puolalainen, osoittaen kädellään sotilasjoukkoa,
joka rientomarssissa läheni sivultapäin, "he koettavat saavuttaa meitä,
mutta vielä on heillä aika matka kuljettavana, ennenkuin saavat meidät
kiinni. Paljastetuin miekoin ja sormi liipasimella on meidän nyt
lähteminen liikkeelle, sillä eipä ole toivoakaan, että ruotsalaiset
tulisivat meille avuksi. Rohkaiskaa mieltänne, neiti Berta", jatkoi
vanhus lujemmalla äänellä, "minun käsivarteni ja jalkani voivat vielä
aivan hyvin tehdä hyötyä, kun teidän palveluksenne tulee kysymykseen.
Lähtekäämme heti matkaan; joka hetki on kallis."
"Czarny on oikeassa", vastasi Bernhard, katsellen sisartaan säälivin
silmin. "Ei kukaan voi sanoa, kuinka kauan talonpojat voivat vastustaa
juuttilaisten ylivoimaa."
Samassa jyskähti joukkolaukaus heidän takanansa, ja muuan talonpoika,
joka oli lähetetty vartioimaan, tuli juosten takasin ja kertoi
tanskalaisten yhä enemmän tunkevan päälle, ja että heidän voittanut
siipensä hajautui yhä enemmän Sireköpingeen johtavalle tielle.
"Onko totta, mitä puhut", kysyi Bernhard, iskien terävän silmäyksen
talonpoikaan, "eikö pelko mahdollisesti ole tehnyt vaaraa suuremmaksi,
kuin se todellisuudessa onkaan?"
"Ei, herrani", vastasi talonpoika, levollisena kestäen Bernhardin
terävän katseen, "minua ei juuri malttamattomuus vaivaa, mutta ell'ette
minua usko, voitte itse mennä katsomaan."
"Talonpoika puhuu totta", vastasi Czarny, joka sillä välin oli käynyt
syrjemmällä, "tanskalaiset aikovat todella saartaa sekä vasemman
siipemmc että talonpojat, mutta tämäpä ei tulekaan heille helpoksi,
arvaan ma, sillä siipemme taaskin järjestyy. Nyt täytyy meidän
kuitenkin katsoa, miten pääsisimme parhaiten pakoon, sillä he ovat jo
tuolla", jatkoi hän, osoittaen metsään, jostapäin ennenmainittu joukko
läheni; "he koettavat kaikin keinoin sulkea meiltä tietä. Kirottu liike
tuo", jupisi hän itsekseen, "nyt saamme heidät vielä selkäämmekin, ja
ell'emme ehdi joko metsään tahi Sireköpingeen, olemme hukassa."
Hetkisen mietittyään, lisäsi hän ääneensä:
"Metsään emme enään ehdi paeta, sillä ennenkuin ehdimme tasangon yli,
saavuttaisi vihollinen meidät. Parempi on siis mielestäni, että
poikkeamme Sireköpingen tielle, siellä voimme mahdollisesti tavata
ystäviäkin. Tämä talo ei missään tapauksessa kelpaa suojaksi, sillä
puolen tunnin kuluttua ovat joko tanskalaiset tahi meikäläiset
pistäneet sen palamaan."
"Czarny on oikeassa", vastasi Aksel, ja lähestyi Bertaa, joka vähän
matkan päässä silmäili taistelua aiempana kentällä. "Berta, meidän on
kiiruhtaminen, Sireköpingen luona odottaa pelastus meitä."
"Minä seuraan sinua minne vaan menet", vastasi Berta matalalla äänellä
ja katseli luottavasti nuorukaista silmiin; "nyt vasta on minulla
voimia kärsiä mitä vaivoja tahansa."
"Ja nämät sanasi lisäävät minunkin rohkeuttani, armas Bertani", vastasi
Aksel, Iempeällä väkivallalla vetäen Bertan rinnoilleen; "jos on
tarpeellista, kannan sinut koko kentän yli, ja voitpa olla varma siitä,
että miekkani iskee syvemmälle nyt, kuin pari tuntia sitten."
"Pidä sanasi, ystäväni", lausui heleä ääni rakastavain takana, ja
kääntäessään silmänsä sinne, huomasivat he Bernhardin. "Pidä sanasi,
pian ehkä saamme nähdä, että tämä on tarpeen."
Keskustelu päättyi tähän, sillä samassa tuli Ramoski ilmoittamaan, että
jo oli aika lähteä.
Etupäässä astelivat Czarny ja Bernhard, sitten Aksel ja Berta ja
viimeksi Ramoski. Pian olivat he jättäneet talon ja riensivät nopein
askelin Sireköpingeen johtavaa tietä myöten. Tykkien pauke ja
kiväärituli enenivät joka hetki, ja pakolaisten silmien eteen
levitettiin nyt niitä hirveitä kuvia, jotka ovat sodan erkanemattomat
seuralaiset. He eivät enään olleet yksin kentällä. Joka taholta
töyttäsivät tanskalaiset esille, aikoen piirittää Tirupin luona
seisahtuneen joukon, mutta pian saivat taasen tuntea innokasta
vastarintaa, sillä talonpojat, jotka jo olivat tehneet onnistumattoman
rynnäkön, karkasivat toisen kerran vihollistensa kimppuun.
Hetkeäkään viipymättä jatkoivat pakolaiset matkaansa Sireköpingeen
päin, ja he hengähtivät jo vapaammin, voidessaan viimemainitussa
paikassa eroittaa ruotsalaisia univormuja, ja kun näkivät, miten eräs
osasto ruotsalaisia sotamiehiä rientoaskelin samosi hyökkäävää
vihollista vastaan.
"Tällä kertaa tulevat tanskalaiset peijatuiksi, ja oikein aimo lailla",
sanoi Czarny, luoden kehoittavia silmäyksiä nuoreen tyttöön. "Me olemme
jo puolitiessä ja Sireköpingistä lähetetään partiojoukkioita joka
suunnalle. Rohkeutta vaan, ja pian saamme nauraa juuttilaiselle
tekemällä kujeellamme."
"No, no, eipä vielä ole riemuitsemista", vastasi Ramoski, joka kulki
pari askelta jälessä ja oli kuullut Czarnyn sanat. "Katso itse ja sano,
eivätkö vihollisemme ole kettujakin kavalammat!"
Samassa pamahti musketin laukaus pakolaisten takana, ja kauhulla
huomasivat he nyt vasta, että vihollinen oli melkein saartanut heidät.
Hetkisen epäröi Czarny, jatkaisiko matkaansa vai jäisikö levollisesti
odottamaan ruotsalaisia, jotka ponnistivat kaikki voimansa, päästäkseen
aikanaan perille. Vihdoin valitsi hän toki ensiksimainitun ja antoi
merkin, että matkaa taasen jatkettaisiin.
Äkkiä pysähtyi Berta, kuollon kalpeuden levitessä kasvoilleen.
"Minä en kykene kauvemmaksi", kuiskasi hän, ja olisi vaipunut maahan,
ell'ei Aksel olisi ottanut häntä vastaan. "Pelastakaa itsenne. Minulle
ei varmaankaan kukaan tee mitään pahaa."
"Minä en väisty luotasi!" huudahti Aksel, painaen suudelman tytön
huulille. "Yhdessä kuolkaamme, yhdessä jakakaamme vankeuskin."
Tuskin oli hän viimeiset sanansa lausunut, kun luoti lensi heidän
ylitsensä. Se tuli ruotsalaisten joukosta, jotka nyt juosten lähenivät.
Tanskalaiset tekivät, minkä tehdä voivat, päästäkseen ensin perille; ja
heille, kun oli lyhempi matka, se onnistuikin. Tultuaan noin sadan
askeleen päähän pakolaisista, kehoittivat tanskalaiset heitä
antautumaan, etteivät turhaan ryhtyisi taisteluun. Mutta Czarny, joka
toivoi voivansa viivyttää tanskalaisia kunnes ruotsalaiset ehtisivät
perille, ei luvannut myöntyä heidän ehdotukseensa, ell'ei heille
annettaisi varmaa suojaa. Upseri kielsi ja uhkasi heti ampua, elleivät
heti antautuisi.
"Ampukaa sitten!" huusi Czarny, asettuen Bertan eteen; "voittehan
koettaa."
Tämä ynseys kiukutti upseria, ja lujalla äänellä komensi hän väkensä
tähtäämään. Berta kuuli tämän käskyn ja vaipui tainnotonna Akselin
syliin.
Toisen kerran vinkuivat luodit pakolaisten yli, ja yksi niistä sattui
Bernhardin käsivarteen.
"Aavistukseni toteutuu", jupisi hän, nojaten Ramoskin olkapäähän,
Akselin nenäliinallaan sitoessa haavaa, "ensimäinen luoti oli minua
varten, mutta kenen on toinen?"
"Älä puhu sellaisia, Bernhard", keskeytti Aksel, luoden nuhtelevan
katseen ystäväänsä. "Sitenhän tykkänään masennat rohkeutemme, jota nyt
niin hyvin tarvitsemme."
Bernhard aikoi vastata, mutta joukkolaukaus tanskalaisten puolelta
keskeytti hänet. Taistelu oli nyt tullut alkuun ja jatkui äärettömällä
kiivaudella. Ruotsalaiset tosin olivat melkoisesti vähälukuisammat,
mutta kuollon halveksiminen, jolla he taistelivat, teki sen, ett'eivät
tanskalaiset voineet heitä työntää takasin. Näiden kahden taistelevan
joukon ympärille kokoontui joka hetki yhä enemmän väkeä, ja pian syttyi
Tirupin ja Sireköpingen välillä yleinen kahakka. Tämä oli jälkinäytelmä
sille kauhealle draamalle, joka alettiin Yllehedin luona. Tanskalaisia
tosin elvytti vasemman siipensä voitto, ja he koettivat sen täydentää,
mutta tässä heillä olikin ylipääsemätön este tiellä, sillä Lybecker,
joka taasen oli koonnut melkoisen sotilasvoiman, otti miehekkäästi
vastaan heidän ryntäyksensä. Vihdoin oli tanskalaisten pakeneminen, ja
kun kuningas Kristian oli saanut kuulla, että vastustajansa seisoivat
Asmundstorpan kirkolla ja siis uhkasivat sulkea häneltä tien
Landskronaan, vetäytyi hän kiireesti takasin.
Tätä käskyä pantaessa täytäntöön koko tanskalaisten armeijassa, uhkasi
pakolaisiamme joka hetki mitä suurin vaara, ja ainoastaan Czarnyn ja
Ramoskin sukkeluus pelasti heidät vankeuteen joutumasta. Ihmeteltävällä
tyyneydellä katseli Berta tätä veristä työtä, ja vaikka usein
kaatuneiden sotilaiden veri priskoi hänen päälleen, ei hän peräytynyt
askeltakaan.
"Maanmiehemme ovat voittaneet!" huudahti Aksel ja koki vetää nuoren
tytön ahdingosta. "Muutaman minuutin kuluttua olemme pelastuneet ja..."
"Haa", huudahti Czarny, keskeyttäen Akselin puheen, "tuolla se hylkiö
menee! Seuratkaamme häntä ja älkäämme päästäkö, ennenkuin hän on
jättänyt takasin kreivittären!"
Näin sanoen syöksiihe vanhus pakenevien tanskalaisten perään, tehden
ankaralla miekallaan verisen niitoksen pelästyneiden vihollisten
riveissä.
"Ken on hän, ken?" kysyi Bernhard, joka vaivoin voi seurata ystäviänsä.
Tuska, jonka läpiammuttu käsivarsi vaikutti ja sen lisäksi verenvuoto,
olivat vähentäneet hänen voimiaan.
"Äsken juuri hänet näin", vastasi Czarny, ikäänkuin puhuen itsekseen,
"tuo konna puhui totta, sanoessaan minulle, että tulisin näkemään hänet
eri haahmoissa. Se oli Walchovitz. Hänen onnistui päästä pakoon tällä
kerralla, ja kiittäkäämme pyhää neitsyttä, joka piti suojelevan kätensä
ylitsemme, sillä nyt ymmärrän, että se olikin jesuiitta, joka ensin
vakoili ja sitten koki saartaa meidät."
"Ha ha haa!" kuului samassa pilkkanauru tanskalaisten riveistä.
"Czarny-ystäväni, vielä ei kaikki ole päättynyt; pian tapaamme toisemme
taaskin."
Pakolaiset katselivat kummastuneina toisiaan, mutta hetkisen kuluttua
sanoi Ramoski, melkein väkisin vieden Czarnyn taistelupaikalta:
"Seuratkaa minua! Minä tunnen tien sissien leirille, ja jospa horna
itse olisi ottanut tuota jesuitta-roistoa suojellakseen, täytyy hänen
sittenkin kuolla. Luulisinpa jesuiitan kostoksi pyhitetyllä tikarilla
olevan voimaa murtaa kaikki siteet!"
Czarnyn viittauksella yhtyivät kaikki hänen rinnalleen ja ennen pitkää
olivat pelastetut Tirupin kirkkotarhassa, josta kaikki tanskalaiset
olivat paenneet tahi epäjärjestyksessä vetäyneet takaisin.
Tämä oli Landskronan voitto, joka hetkeksi pani rajan tanskalaisten
tuho-töille. Kun taistelu päättyi, oli kello kuusi illalla, ja koska
ruotsalaiset olivat olleet tulessa melkein koko päivän, olivat he niin
menehtyneet, ett'eivät voineet ajaa takaa. Kuningas Kristian sai siis
järin suuritta tappiotta vetäytyä Landskronaan takaisin ja siellä
linnoituksen tykkien suojassa pitää silmällä vastustajiaan, jotka
jäivät ulkopuolelle kaupunkia.