Onnettomuus tulee harvoin yksin. -- Jatkoa kolmanteen lukuun.
Erkki-vanhuksen laukauksesta syntyi hälinä linnassa, ja jokainen
kiirehti hänen käskystään vahtipaikalleen. Mutta se oli myöskin
herättänyt hiipivät viholliset, ja nämä kun näkivät olevansa huomatut,
koettivat ensi hämmästyksissään rynnäköllä valloittaa linnan.
Vimmatulla sotahuudolla heittäytyivät he hautaan ja kapuilivat urheasti
vallille, mutta täällä otettiin heitä niin tarmokkaasti vastaan, että
heidän hetken ottelun perästä ylen niskojansa täytyi peräytyä.
"Tämä oli ensimäinen hyvästijättö", mutisi Erkki, ladaten tykkinsä
uudelleen, "toisella kerralla käy paremmin, sillä nyt nuo pirut tulivat
liian äkkiä. Kas niin, pojat, sillä tavalla kunnon sotilas taistelee!"
Kauan ei tarvinnut odottaa toistakaan rynnäkköä. Mutta nyt muuttivat
sissit sotimistapansa. Himmeä kuunvalo kun oli, voivat sissit
edukkaasti piillä pensaikossa, mutta sitävastoin selvästi nähdä
puollustajat, ja he käyttivätkin tätä etua hyväkseen. Metsästä
välähteli joka hetki, ja jokunen luoti aina vei uhrinsa. Erkki kiroili
kyllä sala-ampujia, mutta ne eivät sittenkään tulleet esille:
piilopaikastaan lähettelivät he vaan luoteja, ja vanhus itsekin menetti
hattunsa, juuri aikoessaan viedä sytyttimen sankkireikään.
"Tuolla, tuolla, ampukaa tuonnepäin!" huusi nuori talopoika tarttuen
Erkin käsivarteen. "Minä huomasin sissijoukon olevan piilossa siellä
pensaikossa."
Osoitettu pensaikko oli aivan lähellä vallihautaa, ja nähtävästi oli
sissien aikomus koota sinne niin suuri joukko kuin mahdollista,
voidakseen sitten rynnätä, kun hajoitettujen ampujain luodit ensin
olivat vähentäneet puollustajain rivejä. Tämä ajatus juolahti heti
Erkin mieleen, ja hän jupisi itsekseen, kääntäen tykit kenenkään
huomaamatta pensaikkoa kohti:
"Hiljaa, hiljaa vaan, lurjukset, kyllä tunnen nämä kujeet; aivan samoin
nuo kettumaiset saksalaisetkin tekivät Sonderburgin luona, ja minä
silloinkin kanuunia hoidin. Paremmat ne tosin olivat kuin nämä
leikkikalut, mutta kun panee kahdenkertaisen latauksen, niin toivon,
ett'ei ainakaan pari heistä enään näe ensi päivänkoittoa." Näin sanoen
nosti hän sytyttimen: välähdys, kumiseva paukaus, ja pensaikosta kuului
ääretön parku, jota sotaan tottunut Erkkikin kauhistui. Hän oli niin
hyvin tähdännyt laukauksensa, että ainoastaan pari henkeä vältti
hävityksen.
Näiden joukossa oli eräs roteva mies, joka nopein askelin juoksi
metsään, mutta ennenkuin katosi, katsoi hän taakseen, veti kaapun
kasvoiltaan, nosti oikean kätensä kirkasta taivasta kohden ja jupisi:
"jo tänä yönä täytyy teidän olla minun vallassani."
"Näetkö tuota yksinäistä miestä metsän rinteessä?" kuiskasi Erkki
eräälle paraista ampujista. "Ota hänet huomioosi ja lähetä hänelle
tervehdys, että ukko Erkinpojalla vieläkin on hyvät silmät."
Tuntematon seisoi paikallaan, ja himmeässä kuunvalossa näyttivät
sysimustan parran ympäröimät kasvot enemmän henkiolennon kuin ihmisen
kasvoilta.
Vielä kerran lausui hän äsken mainitsemamme sanansa, mutta pääsi tuskin
loppuun, kun luoti lävisti puoleksi alas käärityn kauluksen ja pysähtyi
nuoreen puuhun parin kyynärän päässä hänen takanaan.
Mies vavahti, nosti kaapun päänsä yli ja riensi pois. Erkki Erkinpojan
vieressä seisoi Czarny. "Tunsitko häntä?" kysyi Czarny, osoittaen
kädellään sinne päin, missä sissi oli seisonut.
"En", vastasi Erkki, "ken hän oli?"
"Ehkä saamme nähdä hänet vielä kerran tänä yönä", vastasi Czarny
hiljaa. "Pidä kuitenkin silmäsi auki, sillä nuo koirat koettavat millä
tavalla tahansa saavuttaa päämääränsä."
Odottamatta Erkin vastausta, ohjasi Czarny askeleensa oikeaan
sivurakennukseen.
Taistelu oli herennyt, ainoastaan laukaus silloin tällöin osoitti, että
yhä vartioittiin toisiaan.
Kalpeana ja vapisten oli Eleonora istahtanut sohvalle samaan huoneesen,
jossa kertomuksemme alussakin hänet näimme. Joka laukauksella värisi
hän, ja kädet ristissä rinnallaan rukoili hän sielunsa syvyydestä
menestystä omaisilleen. Hän kuunteli hengittämättä, ja oli monta kertaa
valmis menemään akkunan luo, mutta vanha Martta esti aina häntä sitä
tekemästä, päättävästi asettuen hänen eteensä.
"Ette saa itseänne näyttää, kreivitär", huudahti vanhus, tarttuen
Eleonoran käteen, "nuo ilkeät sissit eivät sääli ketään, ja pian voisi
tapahtua, että heidän luotinsa eksyisivät tännekin."
Eleonora totteli vanhuksen varoitusta, sillä hän huomasi, etteivät
tämän neuvot olleet halveksittavat. Syvään huoaten vetäytyi hän
takasin, mennen entiselle paikalleen istumaan.
"Eikö taistelu nyt ole päättynyt?" kuiskasi hän puoleksi nousten
istualtaan, "minä en enään kuule laukauksia."
"Luulenpa todellakin", vastasi Martta, mennen akkunan luo, mutta tuskin
oli hän seisonut siellä pari minuuttia, kuin hän kimakalla äänellä
huusi, peittäen kasvonsa käsillään: "Oi, ei, he ampuvat vielä: oi, eikö
lopu milloinkaan tämä hirveä taistelu! Tällaista en ole milloinkaan
ennen nähnyt. Kas, onpa todellakin Erkki tuolla näyttämässä kykyään!"
jatkoi hän, painaen kasvonsa ruutua vasten.
"Huu, huu, nyt hän ampuu taasen! Jumala meitä varjelkoon noilta
villipedoilta, jotka..."
Czarnyn tulo keskeytti tässä Martan puheen. Synkkä pilvi verhosi
vanhuksen otsan, ja kasvoissaan huomasi levottomuuden, jota hän turhaan
koki peitti.
"Czarny, Czarny!" huudahti Eleonora, mennen vanhusta vastaan,
"ulkomuotosi ei ennusta hyvää. Mitä arvelet taistelusta?"
"En tahdo salata ajatuksiani", vastasi Czarny vakavalla äänellä' "enkä
myöskään antaa teille pettävää toivoa, vaan suoraan ilmaista, että
vaara todellakin on suuri. Kyllä tunnen nuo lurjukset; he sotivat
omalla tavallaan, ja ell'eivät heti onnistu saamaan valtoihinsa
väkivallalla jotain paikkaa, koettavat he petoksella tulla sen
omistajaksi. Jos vaan tämän yön voimme pitää heitä etäällä, tahdon
huomenna pyytää apua Herrevadista. Olkaa toki rauhallinen", jatkoi hän,
nähdessään Eleonoran huolen yhä enentyvän hänen puhuessaan, "me olemme
valmiit viimeiseen saakka puollustamaan asemiamme, ja ainoastaan
ruumiidemme yli voivat vihollisemme päästä tänne."
"Kiitos, kiitos!" muuta ei Eleonora voinut puhua.
Synkkä aavistus oli hiipinyt hänen sydämeensä, pitäen sitä
jännitettynä. Mennyt aika tunkeutui hänen katseensa eteen ja ajatukset
kuluneiden päivien iloista ja suruista valtasivat hänet kokonaan.
Ei kukaan häntä häirinnyt. Czarny oli mennyt Martan luo ja puhui
hänelle matalalla äänellä. Ison seinäkellon yksitoikkoinen pakutus oli
ainoa ääni, joka häiritsi hiljaisuutta huoneessa. Puolen tuntia kului,
ja vielä istui Eleonora samassa asennossa. Metsästä ja vallilta kuului
yksiäänisiä laukauksia, ja vähä väliin antoi Erikki-vanhus kanuuniensa
paukkua, näyttääkseen sisseille, että vielä oli valveilla. Kuu liikkui
verkalleen yhä kauvemmaksi länteen, puiden varjot pitenivät, ja
itäisellä taivaan rannalla näkyi vaaleanpunainen juova, joka vähitellen
yhä suureni. Toisen kerran aukeni ovi, ja Bernhard astui huoneesen.
"Poikani! poikani!" huudahti Eleonora, ojentaen kätensä nuorukaista
kohden, "miten hirveäksi on tämä yö tulevakaan! Czarny sanoo ett'ei
sota vielä ole päättynyt."
Molemmat miehet vaihtoivat pitkän silmäyksen keskenään, mutta vihdoin
sanoi Bernhard, syleillen äitiään:
"Niin on, armas äitini, mutta valitus ei tee sankaria. Rohkeus ja
päättäväisyys, mutta ennen kaikkia varovaisuus ovat nyt tarpeen. Sissit
vakoilevat joka pensastossa, vaan eivätpä ole meidänkään miehet
joutilaat, ja linnan toisella puolen seisoo Aksel miehineen estämässä
ryntääjiä siltä puolen hyökkäämästä. Äitini tietää että Aksel on urhea
ja taitava sotilas, joten luulen, ett'ei siltä puolen ole mitään
pelättävää."
"Niin on kuten Bernhard-herra sanoo", virkkoi Czarny, pyyhkästen
kädellään ruudulta näköä estävän huuran, "ja jos tahtovat vielä tehdä
rynnäkön, on se tapahtuva pian, ennenkuin päivä valkenee, jolloin
helposti voimme heidät huomata."
Tuskin oli hän saanut viimeiset sanat lausutuiksi, kun hirveä melu
kuului toisesta huoneesta. Czarny syöksi ovelle, mutta ei vielä ehtinyt
sitä avata, kuin jo eräs palvelijoista töyttäsi sen selälleen.
"Mitä nyt, mitä nyt?" kysyi Bernhard, mennen palvelijaa vastaan,
"tulethan sinä sellaista vauhtia, kuin jos sissit olisivat
kintereilläsi."
"Heikeinpä niin", vastasi mies hengästyneenä, "nuo lurjukset ovat
hyökänneet kornetti Lundbergin kimppuun, kun hän rohkeni mennä
kappaleen matkaa metsään, seutua tutkimaan. Hän taistelee kuin hurja,
mutta mitä voivat hänen muutamat miehensä niin montaa sissiä vastaan."
"Puhutko totta, mies", ärjäsi Czarny, tarttuen palvelijan käsivarteen,
"eikö säikähdys ole tehnyt vaaraa suuremmaksi kuin se todella onkaan?"
Samassa tuli Erkki huoneesen.
"Ei", vastasi tämä, joka oli kuullut Czarnyn viimeiset sanat, "hän on
puhunut totta."
Eleonora ei voinut sanoa sanaakaan; pidätetyin henkäyksin kuunteli hän
palvelijain usein äänekästäkin keskustelua ulkohuoneessa, ja aikoi
juuri mennä heitä rauhoittamaan, ehk'ei itsekään juuri ollut
rauhallinen, kun Czarny sanoi:
"Tahdonpa itse mennä katsomaan, miten asianlaita oikeastaan on."
"Seis", kajahti nyt ääni kaikkien muitten yli, "ei kukaan saa mennä
ulos."
"Ken voi minua estää?" kysyi Czarny, joka ei ensihämmästyksissään
huomannut sitä, joka puhui.
"Minä voin sen tehdä", vastasi sama ääni, ja samassa seisoi Aksel
hänen edessään. Vaatteensa olivat repaleilla, ja tukka valui
epäjärjestyksessä hartioille.
"Minä taistelin niin kauan kuin voin", jatkoi hän, pyyhkien hikeä
otsaltaan. "Sissit ovat monilukuisemmat kuin aavistimmekaan, sillä he
ovat kokonaan piirittäneet meidän. Kyllähän lähetimmekin useoita heistä
toiseen maailmaan, vaan uusia tuli taas sijaan, ja meidän täytyi
väistyä. Viisi miestä on joukostani jälellä, ja nämä koettavat vielä
vastustaa vihollisia vanhan linnan luona. Löytyykö täällä yksinäistä
huonetta, jonne voisimme viedä kreivittären, niin..."
"Ei, minä en pakene", vastasi Eleonora, ylpeästi heittäen päänsä
taaksepäin. "Teidän kanssanne tahdon jakaa vaaramme."
Kaikki katselivat häntä ihastuksella, ja hän jatkoi:
"Ehk'en omaakaan miehen voimia, olen toki yhtä rohkea, ja yhtä
levollisesti voin kyllä katsella vaaroja silmiin kuin tekin, ystäväni.
Sotiessanne en tahdo jäädä joutilaaksi tänne, minä tulen mukaanne."
"Ei, äitiseni", vastasi Bernhard uskaliaasti, "siihen en minä voi
myöntyä. Teidän täytyy myöntyä siihen, että viemme teidät suojaan."
Eleonora ei vastannut. Hetkisen oli hän mietteisiinsä vaipuneena,
sitten ojensi hän pojalleen kätensä ja sanoi hiljaa:
"Kentiesi lienee parasta, että äiti tottelee poikaansa."
Sissit olivat menetelleet hyvin viekkaasti. He olivat vetäytyneet
takasin, pettääkseen linnan puollustajia, joka onnistuikin. Sitten
ryntäsivät he yhdistynein voimin Akselin johtaman pienen joukon
kimppuun, ja häneltä itseltä kuulimme jo, miten tämä ottelu päättyi.
Erkki oli melkein kaikkien palvelijain seuraamana rientänyt taisteluun,
joka yhä vaan kiihtyi kiihtymistään. Kumpikin puolue koetti sen, minkä
ihmisvoimilla suinkin voi, ja jo näyttikin kuin jos sissit olisivat
joutuneet häviölle, semminkin kun Czarny alkoi hätyyttää heitä sivulta,
mutta he olivat liian lukuisat.
Vanha Erkki taisteli urhokkaasti, ja rohkaisi miehiäkin sekä sanoilla
että teoilla, ja hänen raskas miekkansa halkasi monta otsaa. Näyttipä
Czarnykin, ett'ei kahdeksankymmentä vuottansa vielä paljon olleet
heikontaneet käsivarren tarmoa. Joka tilaisuudessa koetti hän päästä
taisteluun verivihollisensa Walchovitsin kanssa, mutta tämä piti
itsensä yhä syrjässä. Ainoastaan kerran Czarny hänet näki, mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kadonnut.
Puolentunnin ankaran taistelun perästä olivat vallit sissien hallussa,
ja nämä rupesivat nyt tunkeutumaan sivurakennuksiinkin, jossa
menettelivät vanhan tapansa mukaan. Kaikki mitkä käsiinsä saivat,
taulut, kuvastimet ja huonekalut, kaikki hävitettiin tahi vietiin
takavarikkoon, ja salit, joissa ainoastaan pari tuntia sitten oli
vallinnut lepo, olivat nyt hirveiden väkivaltaisuuksien
näyttämöpaikkana.
Eleonora luuli omaavansa enemmän rohkeutta, kuin mitä hänellä todella
olikaan. Niinkauan kuin taistelu riehui ulkona, oli hän jotenkin
levollinen, mutta kuultuaan, että viholliset olivat tunkeutuneet
hänen omiin huoneisiinsa, silloin loppui hänen rohkeutensa, ja
tuskanhuudahduksella vaipui hän poikansa syliin.
"Viekäämme hänet vanhaan linnaan", sanoi Aksel, joka parin tanakan
miehen kanssa suojasi sisäänkäytävää, "pääseehän sieltä alas toiselle
puolen."
Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja harvoin käytetyn holvikäytävän kautta vei
Bernhard nyt kiireesti äitinsä, jott'ei tämä tulisi näkemään niitä
hirmuisuuksia, joita ennen pitkää tultaisiin täällä harjoittamaan.
Ei Eleonora olisi voinut uskoa niin pian pakolaisena astuvansa vanhan
linnan pimeisiin saleihin, joissa kaiku kertoi joka askeleen, ja joissa
kostea ilma tuntui niin tukahuttavalta.
Pimeys vallitsi siellä; vaan silloin tällöin, kun tuli ulkona
kiivastui, näkyi kirkas kajastus pienillä akkunoilla, joiden läpi
tuskin kuukaan pääsi valaisemaan.
Hurja meteli tuli yhä kuuluvammaksi Eleonoran korvissa, ja sai hänet
vapisemaan.
"Bernhard, Bernhard, miten on tämä päättyvä?" valitti hän, väännellen
käsiään. "Jospa toki jollakin keinoin pääsisimme pakenemaan
Herrevadiin!"
"Se on liian myöhäistä", vastasi Bernhard kolkosti, "kaikki
uloskäytävät ovat miehitetyt, meidän täytyy taistella täällä."
Keskustelu pysähtyi tähän, sentähden että Erkki ja Czarny syöksyivät
huoneesen, noin kymmenen palvelijan seuraamana.
"Missä on Aksel?" huudahti Bernhard, rientäen Czarnyn luo, joka käski
palvelijoitten sytyttämään tulta kahteen jälellejääneesen lamppuun.
"Eihän vaan hänelle mikään onnettomuus liene tapahtunut?"
"Hän se sotii kuin 'Askenbergin' ratsumies ainakin", kiirehti Erkki
sanomaan, "ja nuo kirotut talonpojat tulevat kyllä huomaamaan, että
hänen miekkansa iskee syvään. Mutta nyt on kysymys, miten voitaisiin
saada kreivitär turvaan, sillä nuo koirat voittavat yhä enemmän alaa."
Lamput olivat sillävälin sytytetyt, tehden valollaan vanhat esineet
kummannäköisiksi.
"Emmekö koettaisi viedä kreivitärtä ulos tätä tietä?" sanoi Erkki, ja
osoitti avaraan etehiseen johtavaa ovea, "täältä taasen pääsee vanhan
linnan takana olevalle polulle. Vaara lähenee joka hetki yhä enemmän,
ja pian..."
Viimeiset sanansa haihtuivat siihen yhteiseen kauhunhuutoon, joka
kajahti salissa, kun holvikäytävän ovet kukistuivat sisään, ja sissien
hurjistuneet kasvot tulivat näkyviin.
Kaksi sissiä juoksi huoneesen, mutta olivat tuskin päässeet pari
kyynärää eteenpäin, kun raadelluin ruumiin kaatuivat lattialle. Aksel
se taasen pienen joukkonsa kanssa tuli vähälukuisten palvelijain avuksi
saliin. Mutta sissit tunkeilivatkin mitä nurjimmalla kiivaudella
sisään.
"Jumalan tähden pelastakaa kreivitär!" huudahti Czarny, juosten
Bernhardin luo, jonka rinnoilla puoleksi tainnoton kreivitär lepäsi,
"pelastakaa hän", toisti Czarny, tarttuen kornetin käsivarteen,
"pelastakaa hän, ell'ette tahdo nähdä hänen joutuvan Walchovitzin
käsiin!"
Kuin käärmeen pistämänä nousi Eleonora seisoalleen, sanoen:
"Minä kuulin sanan, kauhean sanan!" huudahti hän, horjuvin askelin
mennen Czarnyn eteen, joka nyt kauhulla huomasi menneensä liian
pitkälle. "Oi, nimi entisiltä ajoilta kaikui korvissani! Czarny, sano,
kuulinko oikein?"
Vanhus kääntyi vavisten poispäin.
Eleonora jatkoi:
"Minä kuulin nimen, joka herättää valveille kaikki muistot
hirmupäiviltä Sanin luona, nimen, joka muistuttaa kaikista niistä
hirmuisuuksista, joista tulin osalliseksi tuossa pienessä mökissä
Veikselin rannalla! Sano, Czarny, etkö maininnut Walchovitzin nimeä?"
"Kreivittäreni", vastasi Czarny sortunein äänin, "minä... minä..."
"Levottomuutesi toteuttaa aavistukseni", vastasi Eleonora kätkien
kasvonsa käsiinsä. "Oi Jumalani, mikä tuleekaan osakseni! Haa!"
huudahti hän, peräytyen pari askelta, kauhu kuvautuneena kasvoissaan,
"tuolla on hän, ruhtinaan palvelija, ja..."
"Ja ruhtinaan kostaja", vastasi luja ääni takaapäin.
Eleonora meni tainnuksiin, ja tämä olikin paras hänelle, sillä nyt ei
hänen tarvinnut katsella sitä hirveätä näytelmää, mikä vanhassa
linnassa näyteltiin. Joka taholta olivat sissit tunkeutuneet sisään,
toivossa saada enemmän saalista.
Czarny kääntyi, kuullessaan äänen takanansa, ja Walchovitzin säkenöivät
silmäykset kohtasivat häntä.
"Antautukaa!" jatkoi Walchovitz kohottaen pistoolin. "Vastarinta ei
enään hyödytä mitään."
"Antautua!" huudahti Erkki, joka tähän saakka oli vaijeten katsellut
kohtausta. "Puhutko kuninkaan sotamiehille antautumisesta?" jatkoi hän,
korottaen äänensä ja heiluttaen miekkaa päänsä päällä. "Ei, ennenkuin
tämä käsivarsi on hervoksissa, et saa minua peräytymään!"
Näin sanoen syöksyi tämä rajupäinen vanhus päin Walchovitzia, joka ei
odottanut ryntäystä, vaan vetäytyi äkkiä takasin.
Tämä oli merkki yleisen kahakan alottamiseen. "Puollustakaamme
kreivitärtä, niinkauan kuin yksikin käsivarsi on jälellä", huudahti
Czarny pelästyneille palvelijoille, jotka tämän kehoituksen kuultuaan
liittyivät yhteen, Erkki-ukon johdolla. "Näyttäkäämme noille
roistoille, ett'ei voitto vielä ole heidän." Sitten kuiskasi hän
Bernhardille, joka, äitinsä sylissään, seisoi aivan hänen takanaan:
"Koettakaa päästä metsänpuoleiselle ovelle. Tie näyttää olevan vapaa;
minä puollustan teitä."
Bernhard teki niin, ja oli jo noin puolitiessä, kun Walchovitz äkkiä
pidätti hänet, kiukkuisin katsein astumalla hänen eteensä.
"Haa!" huudahti puolalainen, heiluttaen sapeliansa päänsä päällä,
"vihdoinkin olen tullut määräni päähän!"
"Etpä vielä, kirottu ryöväri", sanoi ääni aivan Walchovitzin vieressä,
joka tuskin sai aikaa välttääkseen Erkin iskuja. "Ensin tapat minun",
jatkoi vanhus, asettuen Bernhardin eteen, "mutta tulehan vaan tänne,
niin merkitsen sinut koko elinajaksesi."
Silmänräpäyksessä sulkivat sissit tien, ja kreivittären puollustajilla
ei nyt ollut muuta neuvoa kuin sotia viimeiseen mieheen.
Hänen ympärillään seisoivat Bernhard, Aksel, Czarny ja Erkki, ja heidän
onnistui yhdistetyin voimin lyödä takasin ensimäinen rynnäkkö. Veri
valui lahonneelle permannolle, ja siellä täällä kaatui sissejä
halaistuin otsin tai ruumis lävistettynä. Mutta kreivittären
palvelijainkin luku oli vähentynyt, ja surulla huomasi Bernhard, että
kaikki pelastus nyt oli ajattelemattomissa.
"Czarny, Czarny, emmekö enään voi pelastua?" kuiskasi hän, hirveä tuska
kuvautuneena kasvoillaan, "onko onneton äitini joutuva heidän käsiinsä.
Silloin on hän hukassa."
"Koettakaamme murtautua läpi", vastasi Czarny hiljaa; "ottakaa te
kreivitär, Erkki ja minä suojelemme teitä; vielä on meitä niin monta
jälellä, että koe voi onnistua."
Pieni joukko kokoontui Czarnyn käskystä kreivittären ympärille, joka
taistelun ajalla oli herännyt ja nyt, posket kalman kalpeina ja polvet
horjuen, nojautui Bernhardin käsivarteen.
"Oi Jumalani, eikö tämä ollut harhanäky, vai onko _hän_ täällä?"
huudahti Eleonora tuskastuneena. "Czarny, kautta kaiken mikä pyhää on,
vastaa todenperäisesti!"
Mutta Czarny ei kuullut näitä sanoja, sillä juuri samassa syöksi hän
pienen joukkonsa etupäässä sissien keskelle ja teki heille suuren
tappion. Vanha Erkki seurasi häntä uskollisesti. Järjestämättömät
talonpojat peräytyivät, ja suurin osa heistä pakeni nurinniskoin samaa
tietä kuin tulivatkin.
Vielä paloivat molemmat lamput ja valaisivat himmeästi tuota hurjaa
melskettä, mutta samassa kun Erkki löi maahan erään niistä
talonpojista, mitkä vielä tekivät vastarintaa ovella, kuului pistoolin
laukaus eräästä salin nurkasta, ja luoti murskasi toisen lampuista
pienille palasille. Taaskin pamahti laukaus, mutta tämä hairahtui
maalistaan.
"Hakatkaa nuo kirotut konnat tuhansiksi palasiksi!" huusi Czarny
lujalla äänellä. "Meidän täytyy päästä ulos, ennenkuin ehtivät ampua
toisenkin lampun sirpaleiksi."
"Ei niin kiirettä, Czarny-ystäväni!" kuului ivaava ääni hänen takanaan,
ja lampun levittämässä puolihämärässä valossa tunsi Czarny
verivihollisensa synkät kasvot. Mutta Walchovitz ei ollut yksin,
hänellä oli suuri joukko seurassaan.
"Ei niin kiirettä!" toisti hän taas, ottaen pari askelta eteenpäin.
"Minulla on pari sanaa puhuttavaa kreivitär Eleonora Stjernfeltille,
valapatolle ja..."
"Pidättäkää! Kaiken sen tähden, mikä pyhää on, olkaa armelias!"
huudahti kreivitär, nostaen molemmat kätensä Walchovitzia kohden. "Eikö
minua ole kohdannut hirveä onnettomuus, kun kadotin sekä puolisoni,
että tyttäreni!"
"Ja vielä _minun hauttani_!" täytti Walchovitz vitkaan, pannen
viimeisille sanoille painoa.
Eleonora tuijotti puhujaan tylsin silmäyksin; alussa ei hän näyttänyt
ymmärtävän näiden sanojen merkitystä, mutta vihdoin kävi kaikki hänelle
selville, ja parauksella, joka sai tuon paatuneen Walchovitzinkin
kavahtamaan, vaipui hän tainnuksissa lattialle.
"Saatana", ärjäsi Czarny, ja syöksyi ase koholla esiin, "eikö sinussa
löydy rahtuakaan ihmistunnetta?"
"Hm", sanoi jesuiitta, halveksivaisesti koukistaen ylähuultaan, "kuka
minulle puhuu siitä, kun kosto viittaa?"
"No valmistaudu sitten taistelemaan elämästä ja kuolemasta", vastasi
Czarny, kolkon epätoivon valtaamana, "toisen meistä täytyy jäädä
paikalle."
"Minä tahdon ensin katsella häntä silmästä silmään", kuului luja ääni
Czarnyn takaa, ja ennenkuin tämä ehti antaa ainoatakaan iskua, juoksi
Erkki esiin ja asettui hänen ja Walchovitzin väliin. "Puollusta
itseäsi", ärjäsi hän, nostaen molemmin käsin miekkaansa, "minä olen
ennenkin sinua etsinyt, mutta joka kerta olet päässyt pakoon. Äskettäin
puhuit kostosta, saammepa nähdä, eikö se ennemmin tahi myöhemmin
saavuta sinuakin."
Walchovitz ei tällä kerralla peräytynyt, vaan väisti taitavasti Erkin
hurjia iskuja. Kaksintaistelu tuli yhä rajummaksi.
Turhaan koki Walchovitz käyttää kaikki voimansa ja notkeutensa,
masentaakseen vastustajansa; Erkki-ukko seisoi vaan järkähtämättä
paikallaan.
"Takasin!" huusi puolalainen, kun sissit aikoivat karata vanhuksen
niskaan. "Hän on vaatinut minua miekkasille, on siis minun
velvollisuuteni kaataa hänet." Czarnyn, Bernhardin ja Akselin tunteet,
tätä taistelua katsellessaan, voi helposti arvata. Jos Erkki kaatuu, ei
olisi toivoakaan, mutta jos voitto olisi hänen, löytyisi vielä
pelastuksen siinto jälellä.
Kuten ennen on sanottu, oli salia ja oikeata sivurakennusta yhdistävä
ovi särjetty, kun sissit pakottivat Akselin peräytymään. Toisen
uloskäytävän luona metsäänpäin seisoivat Erkki ja Walchovitz.
"Ettekö luule, että voisimme päästä pakoon tätä tietä?" kysyi Bernhard,
osoittaen uloskäytävää. "Kaikki sissit ovat nyt koolla salissa, ja
yhdistetyin voimin pitäisi kokeen onnistuman."
"Sitä olen minäkin ajatellut", vastasi Czarny, nojautuen Eleonoran yli,
joka tainnottomana lepäsi eräällä oven luona olevalla rahilla.
"Koettakaamme, eikö meitä onnestaisi", lisäsi hän ja otti tainnottoman
syliinsä sekä kiiruhti käytävään.
Aksel ja Bernhard suojelivat paluumatkaa muutaman haavoittumattoman
palvelijan kanssa, mutta ennenkuin viimemainittu meni salista, huusi
hän Erkille olemaan hyvässä toivossa, sillä apu oli pian tuleva.
Samassa kajahti heidän takanaan niin hornallinen pilkkanauru, että
nuorukainen hämmästyksissään ja kauhistuneena kääntyi takasin. Hänen
edessään seisoi Walchovitz, ja parin kyynärän päässä siitä nojautui
vanha Erkki seinää vastaan. Puolalaisen miekka oli sattunut hänen
rintaansa, ja kalman kalpeus levisi hänen kasvoilleen.
"Pelastakaa... kreivitär... minä tein... minkä... voin", ähkyi hän,
vieritellen tuskissaan. Sitten vaipui hän lattialle ja veti viimeisen
henkäyksensä sissien pilkkanaurun ja kirouksien kajahdellessa. Eipä
toki Walchovitzkaan ollut välttänyt Erkin hurjia iskuja, sillä useista
kohden olivat vaatteensa repaleina, ja vasemmasta käsivarresta vuoti
veri virtana lattialle.
"Ha, ha, haa!" nauroi hän uhalla, purren hammastaan raivosta,
"käytävään on asetettu vahdit, vaan ei miehiä painetit ja keihäät
käsissä, katsokaa, katsokaa!" jatkoi hän, syösten Bernhardia vastaan,
"mitä tuumitte noista vahdeista? Ha ha haa!"
Kauhun ja hämmästyksen huuto kaikui kuin yhdestä suusta käytävässä, kun
punaset tulen liekit välähtelivät sieltä täältä sisään. He huomasivat
nyt sivurakennuksen olevan pistetyn tuleen, ja että todellakin olisi
kummallinen kohtalon oikku, jos voisivat pelastua.
Heidän asemansa oli todella kauhea; edessään riehuivat liekit yhä
rajummin, ja sissit lähenivät samaten. "Kas, miten ihanasti tuo
loistaa! Tämä vanha pesä on palava, kunnes ei löydy muuta kuin perustus
jälellä", huudahti Walchovitz, juosten saliin. "Sissit, tännepäin,
ottakaa kaikki valtoihinne, joko elävinä tai kuolleina!" Tämä yksi
käsky oli kylliksi, sillä heti täyttivät hurjat talonpojat käytävän.
Kuumeentapaisella kiivaudella painoi Bernhard äitiään rintaansa vasten
ja tarttui kovemmin miekan kahvaan, Aksel ja Czarny asettuivat hänen
eteensä, ja päättivät, niin kalliista kuin mahdollista uhrata elämänsä,
ennenkuin antautuisivat.
Sissit syöksivät esiin, mutta kovapintainen vastarinta pakotti heidät
heti ensi rynnäkössä peräytymään, ja noin kymmenen minutin ottelun
perästä onnistui Czarnyn jälellejääneiden palvelijain avulla työntää
talonpojat saliin takasin. Walchovitz koki kaikin keinoin pakottaa
vihollisensa holvikäytävään, vaan turhaan; tuuma tuumalta täytyi hänen
peräytyä, ja sanomattomalla vimmalla näki hän miehistään toisen
toisensa perään kaatuvan, vastustajiensa saadessa ikäänkuin
kahdenkertaiset voimat. Myöskään ei hän saanut apua ulkona olevilta
sisseiltä, sillä nämä osaksi eivät totelleet hänen käskyjään, osaksi
eivät voineet päästä holvikäytävästä, joka nyt oli ilmitulessa.
Metsätie oli ainoa, jonka kautta olisivat voineet tulla hätyytetyn
päällikkönsä avuksi, mutta juuri sille ovelle oli Czarny taistelun
kestäessä vetäytynyt. Akkunoita ei vielä kukaan ajatellutkaan.
"Armas äitini", kuiskasi Bernhard, tukien käsivarsillaan kreivitärtä,
"pian olemme pelastetut, sillä vihollisten täytyy peräytyä yhä
kauvemmaksi, ja kun nyt vaan Czarny ja Aksel ehtivät ovelle saakka, on
pääsy vapaa, ja kun kerran olemme metsässä, ei ole ensinkään vaikeata
päästä pakenemaan Herrevadiin."
Eleonora ei vastannut; hänen katseensa harhaili salin toisesta päästä
toiseen, ja olipa kuin jos hän joka hetki olisi odottanut näkevänsä
jotakin hirveätä.
"Ethän ole nähnyt _häntä_, tuota kauheata?" kysyi hän hiljaa.
"Hän ei voi päästä käsistämme", vastasi Bernhard lujalla äänellä, "koko
Czarnyn pyrintö on antaa hänelle ansaitun palkkansa ja kostaa urhean
Erkkimme kuoleman."
Syvä huokaus tunkiihe kreivittären rinnasta, kuullessaan uskollisen
palvelijansa kuolemasta, ja hän sanoi, kyynelten valuessa poskilleen:
"Rauha tomulleen! Mutta oletko saanut vihiä siitä, missä Martta
lienee?"
"Hän on sissien luona", vastasi Bernhard surullisesti, "mutta jos he
ovat vieneet hänet pois, vai onko hän täällä, sitä en tiedä."
Keskustelu päättyi tähän, sillä kookas talonpoika, joka hänen
huomaamattaan oli tullut aivan lähelle, pakoitti häntä puollustaumaan
vihollisen kiivasta hyökkäystä vastaan.
"Kyllä minä suojelen kreivitärtä, selvitä sinä asiasi sissin kanssa",
sanoi Aksel, kiirehtien esiin. "Czarny koettaa juuri..."
"Tuossa, ota hänet!" huusi Bernhard ja laski äidin ystävänsä helmoihin,
jonka jälkeen hän kääntyi talonpojan puoleen, joka raivosta säihkyvin
silmin syöksyi häntä vastaan. Kamppaus ei kuitenkaan kestänyt kauvaa,
sillä nuorukaisen miekkailu-taito päätti pian taistelun hänen
eduksensa. Voimakkaalla iskulla löi hän vastustajansa keihään
pirstaleiksi, ja kun tämä siitä huolimatta hyökkäsi hänen kimppuunsa
puukko koholla, työnsi Bernhard väkevästi miekkansa hänen rintaansa.
Samassa kun sissi tunsi terävän teräksen tunkeuvan ruumiiseensa,
tarttui hän lappeesen ja veti Bernhardin mukanaan maahan. Eleonora,
joka tuskastuneena oli katsellut kaksinkamppausta, aikoi kiljahtaessaan
irtautua Akselista, luullen poikansa olevan haavoitetun, mutta kauvan
ei viipynyt, ennenkuin tämä taas seisoi pystyssä. Miekka oli vielä
vastustajan rinnassa, mutta voimakkaalla tempauksella veti nuorukainen
sen sieltä. Sekava kirous vain kuolevan huulilta, ja suusta sekä
ammottavasta haavasta valui veri lattialle. Hurja, vihanvimmainen
katse, ja kaikki oli loppunut.
Sissien vastarinta laimeni yhä ja vihdoin olivat he työnnetyt takaisin
erääseen nurkkaan salissa. Walchovitz ei hänkään säästänyt itseään. Hän
oli saanut useita haavoja, mutta kieltäytyi vaan antautumasta, vaikka
Czarny ja Aksel lupasivat hänelle vapaudenkin.
"Elävänä ette milloinkaan tule minua saamaan!" huusi hän riemastunein
katsein. "Mieluummin annan paloitella itseni pala palalta, mutta sitä
ennen täytyy yhden teistä jäädä paikalle."
Pihalta kuului selvään sissien hurjia lauluja ja miten he riemuitsivat
saaliista; salissa taistelivat heidän toverinsa ja päällikkö henkensä
edestä.
"Nuo saakelit", jupisi Walchovitz, purren hammastaan. "Jos vaan pääsen
vapaaksi olen kaksinkertaisesti kostava noille kataloille."
Mutta hämärältä hänen pelastumisensa näytti, sillä holvikäytävä oli
taistelun kestäessä kokonaan syttynyt tuleen, ja vaikka toinen
lampuista oli sammunut, valaisivat kuitenkin leimuavat liekit koko
tappelukentän ja sotivien kasvotkin. Helpoin keino kyllä olisi ollut
hypätä akkunasta pihalle ja siten paeta, mutta senkin teki juuri
vaikeaksi se, että Czarny joka paikkaan oli sulkenut tien.
Vihdoin ei Walchovitzilla ollut kuin kymmenen miestä jälellä.
"Minun täytyy menettää heidät", ajatteli hän, "nuo konnat voisivat
muuten myydä minut, saadakseen armoa, ja vielä en ole maalin päässä."
Näin sanoen käski hän miehiään suunnata hyökkäyksensä Bernhardia
vastaan, joka Akselin rinnalla kaatoi sissin toisensa perään.
Samassa silmänräpäyksessä kun Walchovitz syöksi esiin väkivallalla
raivatakseen itselleen pelastuksen tien, kuului hirveä karjunta akkunan
ulkopuolelta, nämät kun olivat vaan pari kyynärää maasta, ja kauvan ei
viipynytkään, ennenkuin yhdet villit kasvot toistensa perään tulivat
esille: ruudut särettiin, heikot lyijypielet katkottiin, ja sissit
hyppäsivät huoneesen. Tämä näky enensi taas Walchovitz'in rohkeutta,
sillä vaikka Bernhardin ja Akselin hyvin tähdätyt luodit kaatoivat
monta vihollista, eneni heidän lukunsa kuitenkin joka hetki.
"Haa!" huudahti Walchovitz syösten esiin, "jopa vihdoinkin apu tuli!"
Näin sanoen karkasi hän Bernhardia päin ase koholla ja niin kiivaasti,
että nuorukainen peräytyi. Mutta juuri vetäytyessään taaksepäin,
kompastui hän kuolleen sissin yli ja kaatui äitineen lattialle.
Nuolen nopeudella syöksi Walchovitz kreivittären luo, ja ennenkuin
Czarny tai Akselikaan ehtivät apuihin, tarttui hän hänen ruumiinsa
ja kantoi hänet, sydäntä särkevistä apuhuudoistaan huolimatta,
vastatulleiden sissien keskelle.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Bernhard taas jo pystyssä.
"Äitini, armas äitini, pelastakaa hänet, ja koko kiitollisuuteni, niin,
koko Torppa on oleva teidän!" huusi nuorukainen epätoivon kuvastuessa
kasvoillaan. "Hän on hukassa, joutuessaan noiden konnien käsiin!"
"Älkää vaivatko itseänne, hieno herrani", vastasi Walchovitz ilkkuen,
"ensi kerralla on teidän vuoronne. Haa, äiti, tytär ja poika
vallassani! Tämä on enemmän kun voin toivoakaan, ja pyhä neitsyt
nähtävästi kostaa..."
"Mainitsepas vaan hänen nimensä, lurjus!" huusi Czarny, juosten
Walchovitzin luo, "sinun suusi on liian saastainen mainitsemaan tätä
kunnioitettavaa nimeä. Sitäpaitsi taitanet saada pitkän nenän mitä
tyttäreen kuuluu, ja pitäisipä sinun muistaa, että Ramoskin viekkaus
ennenkin kerran teki tuumasi tyhjäksi."
"Ramoski", jupisi Walchovitz itsekseen, "olisiko hän ehkä pettänyt
minut, niin voi häntä! Ei, Ramoski on uskollinen", lisäsi hän kovempaa,
"kaksikymmentä vuotta olen koetellut hänen uskollisuuttaan, ja aina
huomannut sen lujaksi."
"Saatpa nähdä, kun tulet kurjaan koppiisi", vastasi Czarny, "mutta
minäpä tahdonkin sinulle edeltää, että kotiin tullessasi ehkä lintu
on tiessään ja häkki tyhjä, sillä vanha noita ei voi vastustaa
vihki-veteen kastettua tikaria, joka on pyhitetty onnettomain
puolustukseksi ja kostamaan eräälle lurjukselle!"
Vastaamatta sanaakaan vetäytyi Walchovitz takaisin. Taistelu oli
hetkeksi tauonnut, mutta kummallakin puolen valmistauduttiin sitä
jälleen jatkamaan. Kaatuneet viskeltiin sivuun; ystävät ja viholliset
kaikki sikin sokin. Kuumuus oli lisääntynyt, ja liekit alkoivat jo
sytytellä lahonneita permannoita salissakin. Akkunan luona seisoivat
sissit ja keskellä salia palvelijat, tosin harvat luvultaan, mutta
valmiina sotimaan viimeiseen saakka. Bernhard nojautui Akselin
olkapäätä vasten, hänen silmänsä hehkuivat, rinta huokui rajusti, ja
oikea käsi puserti kuumeentapaisesti miekan kahvaa.
"Antakaa meille takaisin kreivitär!" pyysi Czarny, mennen pari askelta
sissejä kohden. "Kaikki, mitä täällä löytyy, on oleva teidän, ja minä
hankin teille vielä suuremman lunastushinnan."
Talonpojat katselivat hieman epäröiden toisiaan, sillä sana
_lunastushinta_ soi niin suloiselta heidän korvissaan, mutta he eivät
saaneet pitkää miettimis-aikaa, sillä Walchovitz juoksi nyt esiin
huudahtaen:
"Antaisitpa minulle miten suuria aarteita tahansa, en sittekän jättäisi
kreivitärtä takaisin. Ota hänet väkisin, jos voit, mutta..."
Yön hiljaisuudessa selvään kuuluva kavioiden kolke keskeytti tässä
hänen puheensa.
"Apu tulee nyt meillekin", huudahti Czarny ilosta loistavin kasvoin,
"käykää noiden roistojen kimppuun nyt, kun he ovat joutuneet kahden
tulen väliin!"
Hurraahuudoilla vastasivat palvelijat tähän Czarnyn kehoitukseen.
Kopina kuului kuitenkin yhä selvemmin, ja tämä kiivastuttikin
palvelijoita ponnistamaan viimeiset voimansa. Mutta kun Walchovitz
huomasi nyt todella vaaran uhkaavan ja näki, ett'ei laisinkaan ollut
varma, saisiko hän pitää saaliinsa, päätti hän äkkiä palata takaisin.
Sen tähden tarttui hän vielä tainnottomaan Eleonoraan, nosti hänet
syliinsä ja läheni akkunaa. Mutta tätä ei hän ollut tehnyt huomaamatta.
Bernhard ja Aksel syöksyivät esiin, ja hurja käsikahakka syttyi
sissipäällikön ympärillä. Bernhard menetteli kuin vimmattu ainakin; hän
ei varonut mitään, ja monta kertaa olisivat talonpoikain keihäät ja
puukot hänen lävistäneet, ell'ei Aksel olisi iskuja hänestä torjunut.
Ja keskellä tätä kamppailua, jossa intohimot olivat niin hirveässä
vallassa, seisoi Walchovitz, kreivitär sylissään. Ei yksikään isku, ei
yksikään luoti löytänyt tietä hänen sydämeensä; hän hymyili
pilkallisesti ympärillään riehuville kuoloille. Kuumuus eneni yhä, ja
pian oli se hetki tuleva, jolloin sekä ystäväin että vihollisten täytyi
paeta, välttääkseen varmaa kuolemaa liekeissä, mutta Walchovitz ei
odottanut tätä hetkeä, vaan etsi tilaisuutta päästä pakoon, niin pian
kuin mahdollista.
Äkkiä kuului pistoolinlaukaus vipusillalta päin, ja heti sen jälkeen
syöksyi pieni sissiparvi esiin, kehoittaen tovereitaan hakemaan
pelastustaan paossa, sillä lukuisa joukko ruotsalaisia ratsumiehiä oli
väkisin ajaa karahuttanut kapean vallihaudan yli ja koettivat nyt
paraillaan murtaa porttia.
"Pysähtykää", komensi Walchovitz lujalla äänellä, "ottakaa tämä nainen
mukaanne!"
Sissit juoksivat akkunan luo ja ottivat vastaan kreivittären, joka
akkunasta heitettiin heille. Sitten aikoi Walchovitz itsekin hypätä
ulos akkunasta, kun Czarny, joka melkein yliluonnollisilla voimilla oli
raivannut itselleen tien sissien rivien läpi, äkkiä seisoi hänen
edessään.
"Puollusta itseäsi, konna!" ärjäsi vanhus, kohottaen aseensa. "Elävänä
et täältä pääse!" Näin sanoen langetti hän aseensa, mutta Walchovitz
heittäytyi nopealla liikkeellä syrjään, ja vältti siten iskun, joka nyt
sattui hattuun, vetäen sen päästä. Hetkeäkään viipymättä, keikahti hän
sitten akkunalle, ja aikoi juuri hypätä maahan, kun luoti Akselin
karpiinista lävisti hänen vasemman käsivartensa.
Mutta samassa silmänräpäyksessä katosi hän, hurjasti kiroillen, ja
vaikka Czarny ja Aksel heti samassa hyppäsivät pihalle, tulivat he
kuitenkin liian myöhään. Sissit olivat jo ehtineet metsään, ja kun
ratsumiesten vihdoin onnistui päästä sisään, antautuivat jälelle
jääneet, ja hirtettiin puolen tuntia sen jälkeen metsässä.
Bernhard oli lohduton, ja ainoastaan Czarnyn vakuutukset, että hän
tekisi kaikki, minkä ihmisvoimat voi, pelastaakseen kreivittären,
rauhoittivat häntä hiukkasen. Hän tahtoi heti kiirehtiä sissien
jälkeen, mutta vihdoin onnistui Akselin saada hänet suostumaan
odottamaan, kunnes tarpeelliset valmistukset olisivat tehdyt.
Talo paloi kaikkialla, hurjistuneet sissit olivat sytyttäneet tuleen
kaikki, mikä palaa voi. Liekit heijastivat kohden kirkasta taivasta, ja
kuluttivat ahnaasti kaiken, mikä palaa saattoi.
Kun kaikki, mikä suinkin voitiin, oli hävittävästä elementistä temmattu
pois, ja hevoset hankittu, kiirehtivät kaikki sieltä, ja juuri kun
Bernhard, joka viimeisenä jätti syntymäkotinsa, aikoi ratsastaa
vipusillan yli, pelästyi hänen ratsunsa ja oli heittää hänet selästään.
Kummastuneena katsahti Bernhard, mikä oli syynä hevosen pelkoon, ja
huomasi edessään naisen ruumiin.
"Se on vanha Martta", huudahti hän valittavalla äänellä, "ja Erkki on
myöskin kuollut; nyt olemme kadottaneet uskollisimmat palvelijamme!"
"Mutta minä olen jälellä", vastasi ääni nuorukaisen takaa, ja
katsottuaan takansa, näki hän Czarnyn surulliset kasvot.
"Äitini, armas äiti-parkani", valitti nuorukainen, pyyhkäisten
kädellään otsaansa, "milloinkahan saan nähdä sinut taasen!"
"Ehkä piankin, nuori kreivini", vastasi Czarny pontevasti, "parin
tunnin päästä tahdomme kiirehtiä sissien kimppuun."
Sitten astuivat he ratsulta ja menivät Martta-vanhuksen luo,
joka suorastaan virui verissään, jota vuoti suuresta haavasta
sydämessään. Vanhus oli kuollut, ja vääristellyistä kasvoista sekä
suonenvedontapaisesti nyrkkiin puristetuista käsistä huomasi hänen
kuollonkamppauksensa olleen hirveän.
"Martta tässä ja Erkki-vanhus tuolla", huokasi Bernhard, pyyhkien pois
silmistä vierähtäneen kyyneleen, "he eivät edes saaneet kuolla
toistensa rinnalla."
"Tulkaa, tulkaa", huudahti Czarny, tarttuen Bernhardin käsivarteen,
"pian palaamme takasin hautaamaan kuolleet. Mutta nyt on meidän
kiirehtiminen Herrevadiin, jos toivomme saada apua sotamarski
Aschebergilta."
Bernhard totteli vanhuksen käskyä, ja rivakasti nelistäen jättivät he
Torpan, joka pian oli kuin tulimeri, jonka liekkien veripunainen valo
heijastui kauvaksi Mörkanskogin äärettömien puiden väliin.
* * * * *
"Nimenne, nuori mies", sanoi kuningas, mennen Bernhardin luo, joka,
nähdessään hallitsijansa, jota ei täällä luullut näkevänsä, oli
vetäytynyt pari askelta taaksepäin.
"Bernhard Stjernfelt, kornetti Aschebergin ratsumiehissä", vastasi
nuorukainen, kumartaen nöyrästi.
"Oletteko sen kreivi Stjernfeltin poika, joka kaatui Lundin luona, ja
joka niin kunnosti itseään Puolassa, isävainajani hallituksen aikana?"
kysyi kuningas vielä.
"Olen, teidän majesteettinne", vastasi Bernhard hiljaa.
"Mutta te näytätte niin kauhistuneelta, onko mikään onnettomuus
tapahtunut?" virkkoi kuningas taasen, säälien silmäten nuorukaisen
kauniita kasvoja.
Muutamin sanoin kertoi Bernhard nyt viimeksi tapahtuneista seikoista,
ja lopetti tällä pyynnöllä: "Teidän majesteettinne, sallikaa minun
saada viisikymmentä ratsumiestä mukaani, ja minä en anna miekkani
huoata, ennenkuin olen tuonut äitini takasin sissien leiristä ja
nähnyt leirin palavan poroksi. Päivänkin viivytys tekee hänet yhä
onnettomammaksi, ja kuitenkin pelkään nytkin tulevani liian myöhään."
"Nuori mies, ottakaa sata ratsumiestä, jos tahdotte", sanoi kuningas
lempeästi hymyillen, "eipä juuri sovellu että nyt poistutte, kun teitä
kyllä tarvittaisiin täälläkin, eli oikeammin tuolla", sanoi kuningas,
viitaten kädellään pohjoiseen, "mutta pojallisen rakkauden ääni on
kovempi, minä tiedän sen", jatkoi hän, tehden ehkäisevän liikkeen
kädellään, kun Bernhard aikoi häntä kiittää. "Kiirehtikää sissien
perässä, ja jos onnistutte, voitte tulla jälestäpäin Landskronaan."
Näin sanoessaan nyykäytti kuningas ystävällisesti päällään
läsnäoleville päälliköille, puhui vielä pari kehoittavaa sanaa
Bernhardille, ja poistui sitten nopein askelin.
Puolentuntia sen jälkeen istui Bernhard ratsulla, viisikymmentä
tarmokasta ja koeteltua ratsumiestä ympärillään, ja Aschebergiltä
saatuaan vielä lisää neuvoja, ajoi hän täyttä laukkaa eteenpäin, pienen
joukkonsa etupäässä Torpan ohi johtavaa tietä myöten.