Sama paikka ja samat asemat.
_Härjänheimo_ (nauraa). Miksi mies seisoo noin nolona? Minunko tähteni
—?
_Kalle_. Enkä. Mutta kun pudota läiskähtää niin korkealta näin
matalalle. (Kyykistyy vähän.)
_Härjänheimo_ (huviteltuna). No, mistä putosit sitten?
_Kalle_ (parkaisten). Eihän minun häntä pitänyt pussata.
_Härjänheimo_. Eikö?
_Kalle_. Ei — erästä toista minä — Ja olipa se ihme — etten sitä heti
maistanut — tpfyi!
_Härjänheimo_. Tuntuuko nyt —' jälkimaku?
_Kalle_ (tointuen). Minä olen mieluummin puhumatta siitä. (Menee
tervehtimään.) Terveeksi!
_Härjänheimo_. Iltaa, iltaa! — Sanottiin, että tämä on Pöllönkorven
huone.
_Kalle_. On tämä.
_Härjänheimo_. Koko talo on aivan täysi. Tuon huoneen tuossa vieressä
sain naisille, mutta itse olen ilman. Ajattelin jos tässä passaisi —
koturina —?
_Kalle_. Pitää ilmoittaa vain Pöllönkorvelle.
_Härjänheimo_ (menee istumaan pöydän ääreen). Sen ovat jo tehneet. Minä
rupean tässä odottelemaan. — No, ajeletko vielä Freckstedtin kanssa?
_Kalle_. Kauppamatkustajina kuljemme. Freckstedt asuu tuossa.
_Härjänheimo_. Vai niin. (Hymyilee.) Aivan tuttavien keskuuteen tässä
joutuu.
_Kalle_ (riisuu dominon yltään). Minä luulen, että vien tämän mekon —
_Härjänheimo_. Eikö huvita enää?
_Kalle_ (pudistaa päätään). Ei huvita. — Tahtooko isäntä —?
_Härjänheimo_ (nauraa). En. En välitä.
_Kalle_. Parasta se onkin, sillä eihän sikaakaan säkissä osteta. (Menee
Freckstedtin huoneeseen.)
_Freckstedt_ (tulee käytävänovesta sangen hyväntuulisena hyräillen).
Sumppa ralla, ralla lallaa —! Terve, terve, isäntä — ja tervetuloa!
Siellä alhaalla on rajattoman lystiä — jumalallista!
_Härjänheimo_ (nousee). Niin kai, niin kai! Oliko Pöllönkorpi siellä?
_Freckstedt_. Tietysti. Häntä etsittiin, mutta hän lähetti minut. Hän
juo samppankaljaa siellä kaupungin herrojen kanssa, eikä — eikä sanonut
ehtivänsä. Mutta eikö isäntä tule sinne alas?
_Härjänheimo_. Kyllä — mutta aioin ensin sopia tästä huoneesta hänen
kanssaan. Talo on ihan täynnä.
_Freckstedt_. Tiedän, tiedän. Tämähän käy mainiosti. Sänky lisää —
siinä kaikki.
_Härjänheimo_. No, sitenhän tässä sitten pärjätään.
_Freckstedt_. Kyllähän miehet aina — mutta entäs naiset? Ovipoika
kertoi, että teillä on naisiakin mukana. Kolme kappaletta. Missä —?
_Härjänheimo_. Asuvat tuossa.
_Freckstedt_. Ketä naisia — tunnenko minä — jos saan luvan?
_Härjänheimo_. Pari vanhaa tuttavaa — viime kesästä —
_Freckstedt_. Ai, ai! Älkää puhuko siitä ikävästä jutusta! Mutta
se kolmas? Kuka se on? Minulla on aina niin ääretön harrastus
tuntemattomia naisia kohtaan. Tunnenko hänetkin?
_Härjänheimo_. Tuskin. Se on vaimoni koulutoveri — muuan savolainen.
_Freckstedt_. Nätti tyttö tietysti, kuten vaimonnekin?
_Härjänheimo_ (naureskelee). Kyllä — hyvin nätti.
_Freckstedt_. Ja rikas? — En voi kuvitella nättiä, köyhää tyttöä.
_Härjänheimo_. Hyvin rikas — voi sanoa; pohatta.
_Freckstedt_ (ottaa peilin taskustaan ja sivelee viiksiään). Ai ihmettä
sentään! Ai ihmettä! Nuori, kaunis tyttö — ja pohatta. (Panee peilin
taskuunsa.) Saan kai kunnian tulla tuttavakseen —?
_Härjänheimo_. Kyllä — sopivassa tilaisuudessa.
'Freckstedt. Ja savolainen. — Ai, ai! Mikä ihmeellinen harrastus
minussa herää! — Te olette erinomainen mies — teistä en eroa koko
iltana.
_Härjänheimo_. Ettekö? — No, ehkä siirrymme sitten alakertoihin.
_Freckstedt_. Mennään vain! Mennään heti!
_Härjänheimo_. Käykää vain edellä. Pistäydyn tuolta naisten kautta.
Näkemiin! (Menee vasemmasta sivuovesta.)
_Freckstedt_ (yksin). Nuori — kaunis — pohatta — savolainen. Sumppatu
riiatu rallalla lei. (Menee.)
_Kalle_ (tulee). Mitä ihmettä minä nyt — mistä minä sitä Annaa menisin
etsimään —!?
_Anna_ (kurkistaa peräovesta puettuna dominoon ja maskiin). Maija!
_Kalle_. Häh!
_Anna_. Onko Maija siellä?
_Kalle_. Kuka Maija?
_Anna_. Etulainen. Maija Savolainen.
_Kalle_. Jaa — tuo — porstua-Maija —
_Anna_. Äsh! (Vetäytyy takaisin.)
_Kalle_. Eiköhän se ollut tuo — ryhti ja vartalo — ja — ääni — ja —.
(Aikoo perässä.) Mutta jos taas pettyy — paha paikka —
_Anna_ (tulee sisään, puhuu käytävään). Hyvä on — Maija! (Aikoo
alakerran ovelle.)
_Kalle_. Odottakaas!
_Anna_. Siellä on Maija.
_Kalle_. Minä viis Maijasta. (Astuu lähemmäs.) Teitä minä tahdon
puhutella.
_Anna_ (on pysähtynyt). No? Mitä asiaa?
_Kalle_. Tuota — ettekös te ole —?
_Anna_. En ole.
_Kalle_. Olettepas!
_Anna_. En tunne teitä.
_Kalle_ (hädissään). Älkää nyt viitsikö! Tuntekaa pois vain, kun
kumminkin tunnette. Ja minä tunnen teidät. Te olette Anna. Ja minun
rakkauteni voima nousee niin ankaraksi, että —
_Anna_ (keimaillen). Rakastatteko minua?
_Kalle_ (pyytäen). Ottakaa pois tuo nokilappu silmiltänne! Enhän voi
puhua teille, kun en näe ihmistä. Tunnen itseni kovin turvattomaksi.
Olen aivan kuin alasti. Minua hävettää ihan kuin Aatamia paratiisissa.
_Anna_. Ettepäs Siinaa hävennyt.
_Kalle_. Se ryönä petti minut. Joko hän ehti kertomaan?
_Anna_. Jo — kertoi olleensa kuin tupakkakukkanen perunamaassa. — Vai
petti poikasen? Se oli oikein! Miehet ovat luodutkin petettäviksi.
_Kalle_ (kiihkeästi). Ei pettänyt. Minä itse petyin. Luulin Annaksi —
jota rakastan — ihan vissiin rakastan — ottakaa pois tuo rätti, niin
minä näytän teille —
_Anna_ (veikistellen). Mitä te näytätte?
_Kalle_ (surunvoittoisesti). Minä olen vakava mies — ja puhun
vakavasti —
_Anna_. Ei nyt olla vakavia — nyt on iloa pirtissä. (Menee nopeasti
alakerran ovesta.)
_Kalle_ (nolona). Oi, oi, kuinka tuollainen nainen nostattaa sitä
rakkauden ryönää — eikä sääli yhtään, nauraa vain — nauraa ja menee —
ei se kai ole minun kylkiluustani.
_Pöllönkorpi_ (tulee perältä hyväntuulisena). Minne se nyt joutui?
_Kalle_. Katosi.
_Pöllönkorpi_. Minne?
_Kalle_. Ilopirttiin.
_Pöllönkorpi_. Mitä tietä sitten? Mistä ovesta?
_Kalle_ (ikäänkuin heräten). Häh?
_Pöllönkorpi_. Vastaa nyt toki!
_Kalle_. Kyllä.
_Pöllönkorpi_. No!?
_Kalle_. Mitä — no!?
_Pöllönkorpi_ (katselee Kallea ja rupeaa nauramaan hyvänsävyisesti).
Tässä sen nyt näkee, että sinä et ole multa-aatelia.
_Kalle_. Jaa — kun hän nauroi minulle?
_Pöllönkorpi_. Sinä olet tyhmä — siitä sen näkee.
_Kalle_. Nyt minä jo kohta kimmastun. Mitä patruuna nyt oikein tahtoo
minusta?
_Pöllönkorpi_. Ai, ai, ai! Sitähän minä olen aina sanonut, että ihmiset
ovat täällä päin kauhean tyhmiä.
_Kalle_. Sitäkö se asia koski?
_Pöllönkorpi_ (korostaen sanoja). Minä kysyin: tuliko tänne eräs musta
nainen?
_Kalle_ (samaten). Ei — mutta vaalea tuli.
_Pöllönkorpi_ (lauhtuen). Kuka se oli?
_Kalle_. Kuka sen sitten piti olla?
_Pöllönkorpi_ (taas tuskastuen). Oliko se Tiina Tissala?
_Kalle_. Ei Tiina — vaan Anna.
_Pöllönkorpi_. Niin, oikein — Annastiina Tissala.
_Kalle_. Kuka hän on?
_Pöllönkorpi_ (tuttavallisesti). Hän oli minun — on ollut minun —
_Kalle_ (suuresti hämmästyen). Teidänkö?
_Pöllönkorpi_. No, mitä ihmettä siinä nyt olisi —?
_Kalle_ (lyyhistyy kuin iskusta). Hei vain! Tuli kuin tilsa kaviosta —
tänne sydämen päälle. Ja niin ankara nousu kuin sillä jo oli —
_Pöllönkorpi_ (säälitellen). Millä sitten?
_Kalle_ (surullisesti valittaen). Sillä rakkaudella.
_Pöllönkorpi_ (ymmärtäen). Tiinaanko sinä —?
_Kalle_ (valittaen). Annaan ja Tiinaan ja Annastiina Tissalaan.
_Pöllönkorpi_. Äläpäs poikanen! Semmoiset hommat saat jättää.
_Kalle_. Niin kai, niin kai — koska hän on ollut teidän —
_Pöllönkorpi_ (äkäisesti). Minun karjakkoni hän on ollut! Älä siinä
rupea panettelemaan kunniallisia ihmisiä!
_Kalle_ (lähtee). Vai karjakko! Vai karjakko! — Kyllä ymmärrän.
(Valittaa.) Hai—ai—ai! (Menee peräovesta.)
_Pöllönkorpi_ (yksin). Ei totisesti ole ollut muuta kuin karjakko —
mutta sehän se onkin pahinta! Olla vain karjakko — ja niin muhkea.
Ei tuollakaan juhlassa ainoakaan vedä hänelle vertoja. — Ja Saara!
Voi, voi kun jouduin pahaan pihtiin sen Saaran kanssa. Olen koettanut
irtautua — ja irtautua — mutta kun tuli se sana annetuksi — se sana
— ja minun sanani on yhtä paljon kuin kirjat ja lorut — ja papin
sanat — ja kaikki yhteensä. Pöllönkorven sanan pitää olla tukeva kuin
maailmanluominen. (Raapii korvallistaan.) Ja kyllä se onkin — onkin
— sano — ei kai tässä muu peri kuin — kuin — pitää hankkia itselleen
lepopäivä — silloin tällöin. (Katselee ympärilleen.) Kun löytäisi sen
Tiinan. (Lämpimästi.) Tiina!! Olisipa Tiinalla sen verran rahoja —
että kehtaisi naida — ettei alustalaiset pitäisi vertaisenaan. Olisipa
vain rahoja! (Miettii ja koettaa povitaskuaan.) Hm! — Minulla on liian
paljon taskussa — kuka tietää mitä sellaisessa väen mylläkässä voi
tapahtua. (Ottaa lompakon taskustaan ja katselee ympärilleen.) Kun
olisi jokin sopiva paikka — ahaa, sänky! (Menee sängyn luo, katselee
ensin ympärilleen ja pistää sitten lompakon peitteen alle). Noin — nyt
on vapaampi — ja lystimpi.
_Freckstedt_ (kurkistaa perältä). Hohoi!
_Pöllönkorpi_. Hoi, hoi! Mitä nyt?
_Freckstedt_ (tulee sisään). Eikö Härjänheimo ole täällä?
_Pöllönkorpi_. Onko hän täällä?
_Freckstedt_. Sitähän juuri kysyn.
_Pöllönkorpi_. Miksi kysyä — ellei hän ole täällä.
_Freckstedt_. Mutta hän oli äsken juuri — ja lupasi tulla alas.
_Pöllönkorpi_. Soo — vai on hän kaupungissa. (Raapii korvallistaan.)
Kun ei vain kertoisi — jos jotakin —
_Freckstedt_ (toimessaan). Teille voin sanoa — olettehan jo melkein
naimisissa —
_Pöllönkorpi_ (huokaa). Niin —
_Freckstedt_. Tässä talossa asuu muuan nuori, kaunis ja rikas — pohatta
— oikea pohatta savolainen tyttö — joka — jonka — jota kohtaan minulla
on kauhean suuret harrastukset — ja — ja Härjänheimo —
_Härjänheimo_ (tulee naisten huoneesta). Iltaa, miehet!
_Freckstedt_. No, siinähän te vielä olettekin. Tulin jo hakemaan.
_Pöllönkorpi_. Terve, terve! Olipa lystiä, että sinäkin —. (Laulua
kuuluu alhaalta.)
_Freckstedt_. Kuulkaas! Nyt siellä soitetaan ja lauletaan. Lähdetäänpäs
nyt sinne!
_Härjänheimo_ (Pöllönkorvelle). Saanko jakaa huoneen kanssasi ensi
yöksi?
_Pöllönkorpi_. Saat, saat — saat vaikka sängynkin, sillä minä aion nyt
pitää lystiä.
_Kalle_ (tulee, on hyvin masentunut). Milloin täältä lähdetään?
_Freckstedt_. Lähdetään? Hupsuko sinä olet? Nythän on yö — ja
maskeraadit ja —
_Härjänheimo_. Älä sure, Kalle! Mies se on hävinnytkin. Koeta uudestaan.
_Kalle_. Nämä ovat herraskaista peliä nämä — eivät ne minulle sovi —
_Pöllönkorpi_ (menee taputtamaan Kallea olalle). Kyllä ne sopivat — kun
vain ei mene kalastelemaan toisten vesille.
_Kalle_. Mistäpä sen köyhä tietää, mitä vesiä milloinkin ovat. Teillä
multa-aatelilla on niin laajat kalastuspaikat. (Huokaa.) Ja niitten
paikkojen laajuudesta kai se multa-aateluuskin riippuu.
_Pöllönkorpi_ (nauraa tyytyväisenä). Niin kai, niin kai - ja niinhän se
Rekolan Arvikin sanoi — silloin, kun keksi tämän —
_Kalle_. Minä en ole sitä niin ymmärtänyt - minä olen tuumaillut, että
vähän syvemmällä —
_Freckstedt_. Kalle on niin syvämietteinen mies —
_Härjänheimo_. Ja onkin osunut aivan oikeaan.
_Kalle_ (ihastuen). Olenko?
_Härjänheimo_. Olet, olet.
_Kalle_. Mitenkä sitten?
_Freckstedt_ (nauraen). Hyvä, hyvä! Mikä sitten on multa-aatelia?
_Pöllönkorpi_. Minä olen — ja —
_Freckstedt_. Ja Härjänheimo —- se on selvä, se —
_Kalle_. Ei se ole selvä, että sanotaan: se on ja se ei ole. Miksi
toinen on — ja minä olen vain muu ihminen? Ellei sitä määrää raha ja
pellot ja — ja — (Katsoo Pöllönkorpeen.) — ja kalavedet — ja —
_Härjänheimo_. Kalle on oikeassa. Ne eivät määrää.
_Kalle_. Eikö isäntä sanoisi minulle — selvittäisi —
_Härjänheimo_. Arvi sanoi, että —
_Pöllönkorpi_. Mitä Arvi syvällisiä ymmärtäisi — joka aina on iloinen
ja — ja aina nauraa —
_Härjänheimo_ (nauraen). Ihme kyllä — ei uskoisi miehestä, joka aina on
hyvällä tuulella ja aina nauraa, mutta —
_Freckstedt_. No, mitä hän sanoi?
_Härjänheimo_. Hän sanoi, että: multa-aatelia on jokainen kansalainen,
joka voi sivistyä — herrastumatta. (Äänettömyys.)
_Kalle_. Ai — pentele —
_Pöllönkorpi_. Jopas —
_Freckstedt_. Jaa, jaa — jaa, jaa! (Äänettömyys.)
_Kalle_. Sivistyy — herrastumatta — vaikka ei olisi rahaakaan — niinkö?
_Härjänheimo_. Tietysti — vielä suuremmalla syyllä silloin.
_Kalle_ (kovemmin, melkein hartaasti). Ai — pentele —
_Härjänheimo_. Arvellaan, että se on suurin kunnia, minkä suomalainen
mies tai nainen voi saavuttaa.
_Kalle_ (vielä kovemmin). Ai — sun pentele —
_Pöllönkorpi_. Ja joka herrastuu sivistymättä on —
_Kalle_ (erityisesti Pöllönkorvelle). Se on nauta, se! Sehän on
vallan selvä asia, se! (Menee perältä ulos. Härjänheimo ja Freckstedt
nauravat.)
_Pöllönkorpi_ (vähän nolona). He, he, he! — Nauta kai — mikäpä se
muukaan voisi olla — he, he, he! (Kuuluu hurraamista.)
_Freckstedt_. Ai, ai! Nyt siellä jo tapahtuu mitä tahansa — ja ilman
meitä —
_Härjänheimo_. No, mennäänpä katsomaan.
_Pöllönkorpi_. Niin — mennään — nyt on lystin aika.
_Freckstedt_. Ha, ha, ha! Oikein — te multa-aateliset —
_Härjänheimo_ (hymähtää). Hm! Se on sellainen arvo, ettei siihen juuri
uskalla sanoa kuuluvansa, sillä — (Taputtaa Freckstedtiä olalle.) — se
ei ole perinnöllistä. (Menevät perältä ulos.)
_Kalle_ (palaa hetken kuluttua ja avaa peräoven). Mennään tänne — Maija
tulee tänne vain — menevät kaikki alakertaan — käytävä on kylmä —
_Maija_ (tulee). Onhan siellä kylmä istua — toimettomana istua.
_Kalle_. Toimettomana tulee aina vilu. Istutaan täällä — lämpöisessä.
(Asettaa toisen tuolin sen lähelle, jolla Freckstedt istui ensi
näytöksessä, pöydän ääressä.) Näin on hyvä. Maija tuohon — ja minä
tähän. (Istuvat.) Me molemmat hyljätyt —
_Maija_. Onko Kalle hyljätty?
_Kalle_. Eihän minun tee mieleni sinne alas — ei nyt ainakaan, kun sain
Maijasta seuralaisen. Mutta ellei Maijaa olisi — niin olisin hyljätty.
_Maija_. Kai Kallella niitä omaisia —?
_Kalle_. Ei sitten minkään sorttisia.
_Maija_. Ainapa niillä pojilla on tyttönsä kullakin.
_Kalle_. Minä olen kuin taivaan lintu.
_Maija_. Ihanko se Kalle tosissaan?
_Kalle_ (surunvoittoisesti). Kukapa minusta välittäisi!
_Maija_. No, jo toki — noin pulskasta pojasta — jos oma tyttö olisi,
niin kyllä välittäisi.
_Kalle_. Mutta kun ei ole.
_Maija_. Pitää ottaa.
_Kalle_. Eihän sitä vain niin voi —
_Maija_. No, kun ei voi — niin tielle kyllä sattuu sellainen tyttö,
joka itse ottaa.
_Kalle_ (hymyillen). Niin — minutko?
_Maija_. No, ihan iltikseen.
_Kalle_ (katselee Maijaa tutkivasti). Maija on herttainen tyttö.
_Maija_ (kainosti). Enkä —
_Kalle_. Ihan vissiin — kovin herttainen.
_Maija_. Olisipa somaa, jos olisin. Kallekin on vallan toisenlainen
kuin muut miehet.
_Kalle_ (itserakkaasti). Olenko?
_Maija_. Vielä häntä kysyy — vallan toisenlainen — aivan oikea mies —
vakava ja lempeä. Minä en kenenkään muun kanssa voisi näin rauhallisena
tarinoida — vieraassa paikassa, keskellä yötä — enkä ole koskaan
tarinoinut —
_Kalle_. Eikö —?
_Maija_. En koskaan. Olen aina kartellut miehiä.
_Kalle_. Mitä varten?
_Maija_. Olen odotellut sitä oikeata. — Kas, kun paidan nappi on
irroillaan — tuossa Kallen leuvan alla. (Ottaa rintamuksestaan neulan,
jossa on valkeata lankaa.) Se pitää kiinnittää — muuten se putoaa.
_Kalle_ (koettelee nappia). Kas, kun onkin — noh! siihen se nyt lähti.
(Ojentaa napin Maijalle.) Mutta ei suinkaan Maija viitsi —?
_Maija_. Tottapa tietenkin — ei suinkaan sitä nyt nappia päästetä
hukkumaan. (Nousee ja alkaa ommella.)
_Kalle_. Kovin on Maija herttainen.
_Maija_. En ole muille ollut.
_Kalle_. Miksi minulle —?
_Maija_. En ymmärrä — on sattunut tielle sellainen —
_Kalle_ (panee kätensä Maijan uumalle). Joka tarvitsee apua —
_Maija_. On muutenkin sattunut — vallan erikoinen. Tuntuu kuin ikäni
olisin tässä ommellut.
_Kalle_. Kyllä minustakin tuntuu vähän omituiselta — pampattaa niin
tuolla liivin alla.
_Maija_. No, nyt ei putoa ensi hätään.
_Kalle_. Kiitoksia, Maija! (Ottaa päästä kiinni ja suutelee.)
_Pöllönkorpi_ (tulee perältä). Ai, ai, ai!
_Maija_ (hihkaisee ja juoksee alakerran ovesta). Hih!
_Pöllönkorpi_. Oletpa sinä koko peijakas!
_Kalle_. Oliko tämäkin patruunan kalavesiltä?
_Pöllönkorpi_ (nauraa hyväntahtoisesti). Ei ole, ei ole! Pidä hyvänäsi
vain!
_Kalle_ (nousee). Kyllä minä olen siinä mies kuin toinenkin.
_Pöllönkorpi_. Annoit tuollaisen vanhanpiian ottaa itsesi noin vain.
_Kalle_. Ottaa? Aivan kuin minä en olisi voinut ottaa — yhtä hyvin.
_Pöllönkorpi_ (vetelee viiksiään). Ne ovat eri miehiä, jotka ottavat.
_Kalle_. Sen näköinen siitä silloin tulikin.
_Pöllönkorpi_. Minkä näköinen —?
_Kalle_. Sen Saaran näköinen. (Menee perälle.)
_Pöllönkorpi_ (yksin kävelee tyytymättömänä). Saaran näköinen — niin
— sehän se on ristitikku, se Saara — mutta mitäs minä tulinkaan — ai,
ne rahat — pitää joskus kurkistaa. (Aikoo sängyn luo. Siina tulee
alakerran ovesta puettuna dominoon ja naamioon. Pöllönkorpi pysähtyy
paikalleen.) Ai — neitokainen. (Siina pysähtyy paikalleen, ei sano
mitään.) Etsiikö neitokainen jotakin — vai —? (Siina pudistaa päätään.
Pöllönkorpi kääntelee viiksiään.) Tuota — tuota — (Yhtäkkiä pälkähtää
hänen päähänsä.) Tervetuloa! (Itsekseen.) Se on vissiin Tiina.
(Katselee tutkien.) Ihan vissiin. (Hyökkää hänen luokseen.) Minä tunsin
sinut heti.
_Siina_. En usko.
_Pöllönkorpi_. Näetkös — äänestäsikin — siitäkin tunnen — vaikka en ole
tavannut sitten viime kesän. Mutta minä en ole hetkeksikään unohtanut
sinua. Kaivannut olen — aina kaivannut — ja aina muistellut — nytkin
olen koko illan hakenut sinua jokapaikasta.
_Siina_. Mitä tahdotte minusta?
_Pöllönkorpi_. Tahdotte? Miksi teititellä? Älä viitsi leikitellä
tuntematonna.
_Siina_. En ole tuttavakaan.
_Pöllönkorpi_. Älä nyt tekeydy, kun kuitenkin tiedät — tule tänne
istumaan. (Osoittaa tuoleja.)
_Siina_. Sinä tahdot pettää minua.
_Pöllönkorpi_. Minäkö? Tiedäthän, etten eläissäni ole ketään pettänyt
— en muita enemmän kuin sinuakaan. (Vetää Siinan istumaan.) Kas noin
— tässä tulemme ensin hyviksi ystäviksi — ja sitten menemme alas.
Kuulehan, ei sinun sovi olla täällä ravintolassa palvelijana.
_Siina_. Miksi ei sovi?
_Pöllönkorpi_. No, saakeli soikoon — tästä tulee tosi käteen — ihmiset
sitten kertovat —
_Siina_. Täytyyhän ansaita — ja täällä ansaitsee —
_Pöllönkorpi_. No niin — tähän asti — tähän asti — eihän sitä enää voi
auttaa — mutta nyt minä otan ohjakset käsiini, minä määrään, katsos —
_Siina_. Minkätähden sinä niin määräät?
_Pöllönkorpi_ (nauraa). Älä nyt ole noin tyhmä! Minähän rakastan sinua.
Ja kun minä rakastan, niin siitä on leikki kaukana — sen saat uskoa.
(Kiertelee viiksiään.) Rakastathan sinäkin minua — rakastathan —?
_Siina_ (kallistuu Pöllönkorpeen päin). Oih!
_Pöllönkorpi_ (syleilee Siinaa). Sinä olet se oikea — sinä olet
multa-aatelia, vaikka sinulla ei ole karjaa eikä kalua — olet köyhä,
mutta silti —
_Siina_. Päästä minut!
_Pöllönkorpi_. Miksi päästäisin? Minä en päästä sinua enää koskaan.
(Kuiskaten.) Miksi tahdot päästä —?
_Siina_. Minä näen sinun silmistäsi —
_Pöllönkorpi_. Mitä sitten? Mitä sinä näet?
_Siina_. Että sinä tahdot — suudella minua —
_Pöllönkorpi_ (hyvätuulisesti). Kas, lempoa! Joko se halu silmiinkin
ehti! No, niin tahdonkin.
_Siina_. Ei saa. (Kääntää suutaan Pöllönkorpeen päin.) Ei saa.
_Pöllönkorpi_. Saapas! (Suutelec.) Saapas! (Suutelee) Saapas! (Kalle
tulee Freckstedtin huoneesta. Frecksledt tulee peräovesta. Härjänheimo
tulee naisten huoneesta.)
_Kalle_. Oikea pieksusaapas!
_Freckstedt_. Patruuna, patruuna!
_Härjänheimo_. Ai — saakeli!
_Siina_ (parkaisee ja aikoo paeta). Aih!
_Pöllönkorpi_ (pitää häntä kädestä ja estää). Älä mene! Ei tarvitse
mennä!
_Kalle_. Kukahan siellä nyt on verkossa?
_Pöllönkorpi_. Se on nyt se oikea. Löysin löytökäiseni. Kyllä oikea
mies naamarinkin takaa omansa ottaa. Ota pois, tyttö, naamarisi!
Kyllä sinua kelpaa katsella. Ota pois vain! Saavatpas hämmästyä
minun mestari-leikkaustani. (Taputtaa Freckstedtiä olalle.) Minä se
olen se oikea don Juhannes! Paljasta poskesi, tyttö! Älä seiso kuin
turkkilainen! (Siina paljastaa kasvonsa.)
_Kalle_ (purskahtaa nauramaan). Siina, minun kaksiotteinen helluni!
(Pöllönkorvelle.) Kun annoittekin tuollaisen vanhan piian ottaa itsenne
noin vain!
_Härjänheimo_ (nauraen). Onnea vain!
_Freckstedt_ (nauraen). Saako onnitella?
_Pöllönkorpi_ (puolikuolleena noloudesta). No — jo sinä Siina nyt
myrkyn lykkäsit minulle!
_Siina_ (keikahuttaa päätään). Pilkkaatteko te minua? Luuletteko,
että minä olen —? Oho! (Kiepsahtaa alakerran ovesta. Toiset nauravat.
Pöllönkorpi raapii korvallistaan, naama virnissä.)
Väliverho.