ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Matkustavaisten huone. Perällä, oikealla puolella ovi käytävään.

Vasemmalla sivuseinällä kaksi ovea, perempi viereiseen huoneeseen ja

etualalla oleva alakertaan. Oikealla sivuseinällä, peräalalla ovi

viereiseen matkustajahuoneeseen ja etualalla ikkuna, jonka edessä

pöytä. Pöydällä kirjoitusvehkeet y.m. Vasemmanpuolisella peräseinällä

sänky ja pesukaappi. Tuoleja siellä täällä.

On talvi-ilta ja huone on pimeä.

_Anna_ (tulee käytävästä kynttilä kädessä). Kanna tänne tavarat! Tässä

on sopiva huone.

_Kalle_ (kantaa laahustaa kahta isoa matkalaukkua). Jahah. Vai tässä on

sopiva. (Tulee sisään.) No, mihin ryönä?

_Anna_. Mikä ryönä?

_Kalle_ (kallistaa päätään kummallekin puolelle). Tämä — ja tämä —?

_Anna_ (sytyttää lamppua). Pidä käsissäsi!

_Kalle_ (levollisesti). Jahah! Kyllä vain! (Rykii.) Vaikka eiväthän

nämä ole höyhenillä täytetyt — ja rappusetkin olivat koko korkeat. Oli

ne toisenlaiset kuin ennen — tässä talossa. Kovin on komeaksi rustattu.

Ei vanhaa ryönää enää missään.

_Anna_ (menee peittämään ikkunaa). Paljonko metri tuollaista maksaa?

_Kalle_. Mitä niin? (Älyää.) Kas, kas neitosta vain! Ei sallisi

juttuamista.

_Anna_ (veikeästi). Kyllä — mutta olet niin metka mieheksi. (Menee

sänkyä laittelemaan.) Mitä siinä töllötät?

_Kalle_. Missäs minä —?

_Anna_. Olet kuin vaivaispyssy Hattulan kirkolla.

_Kalle_. Ei näitä enää jaksakaan. Käsivarret venyvät kohta lattiaan

asti. (Asettaa laukut lattialle.)

_Anna_. Kynnyksen edessäkö mies meinaa asustaa?

_Kalle_ (virnistellen). Annan neitsykäisen viedä mihin haluttaa.

(Alkaa sytytellä tupakkaa.) Koppaville ihmisille pitää antaa työtä. Se

masentaa.

_Anna_ (katselee ylpeästi Kallea ja matkalaukkuja). En aio masentua

tuosta työstä — vaikka ikänsä siinä viruisivat.

_Kalle_ (hyvitellen). No, no! Ei nyt riidellä tyhjästä — mitäs tyhjistä!

_Anna_. Niin — mitäs tyhjistä kapsäkeistä!

_Kalle_. Sopii koettaa, ovatko tyhjiä!

_Anna_. En koske, en kajoa.

_Kalle_. Entä jos täytyy?

_Anna_. Köyhän täytyy.

_Kalle_ (ottaa matkalaukut lattialta). Niinkuin meidän molempien.

(Heittää laukut sänkyyn.)

_Anna_. Mitä sinä meinaat, mies?

_Kalle_ (katselee Annaa suostuttelevasti, leveästi hymyillen). Jaa että

— mitä meinaan?

_Anna_. Mitä sinä teet?

_Kalle_. Katselen kaunista tyttöä.

_Anna_. Nosta heti paikalla pois!

_Kalle_ (astuu jonkun askeleen poispäin). En koske, en kajoa. Antaa

ryönäin olla!

_Anna_ (kiivaasti). Nostatko?

_Kalle_ (kääntyy Annaan päin). Minä pidän kopeista tyttölapsista.

Neitsykäinen on kopea, ja minä olen —

_Anna_. — tyhmä!

_Kalle_ (välittämättä, naureskellen). Ja minä olen samaa mieltä kuin

Pöllönkorpikin —

_Anna_. Kuka? Mikä Pöllönkorpi?

_Kalle_ (kuin edellä). — että kaikki naiset kyllä taipuvat, mutta että

— kopean taipumisesta on suurempi ilo.

_Anna_ (yhä uteliaampana). Mikä Pöllönkorpi?

_Kalle_. Se vain, jonka kaikki tuntevat. Se alamaan mahtava rusthollari.

_Anna_ (ei enää riitelevällä äänellä). Tunnetteko hänet?

_Kalle_. Entäs te? Tunnetteko te?

_Anna_ (puoliksi hämillään). Ehkä. (Kääntyy ympäri.) Mistäs te hänet

tunnette? (Yrittää ajatuksissaan nostaa matkalaukkuja.)

_Kalle_ (syrjäsilmällä). Ne painavat — eikö totta?

_Anna_ (iloisempana). Luuletteko, etten jaksa?

_Kalle_ (härnäten). Luulen. Noin heikko tyttö —

_Anna_. Minäkö heikko? (Ottaa yhden laukun ja vie kevyesti seinustalle.)

_Kalle_. No, enpä olisi uskonut. — Laskekaa varovasti! Kuka tietää,

vaikka olisi rikkuvaakin. Usein on pullojakin mukana.

_Anna_. Ettekö tunne omia tavaroitanne? (Tulee ottamaan toista.)

_Kalle_. Ei, ei! Tasan matkassa eväät pannaan. Kyllä minä — (ottaa

toisen laukun) — nyt kun olemme ystäviä. (Vie seinustalle.) Nämähän

ovat minun isäntäni tai eihän se niin isäntäkään — mutta kuskin

tapainen olen. Omalla hevosellani kuljettelen häntä ympäri pitäjiä.

Maksaa tietysti sitten —

_Anna_. Tämä huone onkin kai sitten hänelle — isännällenne?

_Kalle_. Niin — paroonille.

_Anna_. Soo!?

_Kalle_. No, ei se niin paroonikaan taida olla — mutta — minä sanon

häntä siksi — ja hm —

_Anna_. Ja se tulee palkituksi — vai —?

_Kalle_. Kyllä — erittäinkin jos saan jonkun toisen tekemään samoin. —

No! No? — Mitäs hemmettiä te nyt teette?

_Anna_ (ottaa melkein valmiiksi laitetulta sijalta lakanat pois).

Huomasin vasta, että lakanoita ei ole muutettu.

_Kalle_. Nähkääs! Parooni sen teki.

_Anna_. Teidän kiusottelemisenne sen teki, että —

_Kalle_. Että minä en olisi saanut puhtaita?

_Anna_. Niini (Menee nauraen alikertaan vievästä ovesta.)

_Kalle_ (katselee Annan jälkeen). Veikeä tyttö! Ja kopea kuin

manttaalin muori. Hm! On se vain toista kuin se Mäkimatin Siina — se

Eufrosiina Härjänheimo. — Pss! (Virnistää tyytymättömänä.) Olipa onni,

että se juttu jäi kesken — ja että ne muutkin ovat jääneet kesken,

sillä — sillä — (Katselee Annan jälkeen.) — sillä — olipas se koko

malleva tyttö. — Mitäs se siitä Pöllönkorvesta? Tuntui aivan kuin ei

olisi tykännyt. Otanpa vielä puheeksi, kun tulee. (Menee pöydän luo

istumaan.) Jaa, jaah!

_Siina_ (tulee käytävän ovesta). Tässä olisi herralle päiväkirja.

_Kalle_ (katsoo Siinaa). Mitäh? Valehtelevatko silmäni, vai —?

_Siina_. Kirjoittakaa nimenne!

_Kalle_. Oletpas sinä muuttunut! Tuskin enää tunnen. (Nousee.)

Terveeksi! (Antaa kätensä.)

_Siina_ (tervehtii hätipitäin). Iltaa! — Nimi!

_Kalle_. Kylläpä olet hienostunut. Ellet olisi ollut kahta eri reisua

minun heilanani, niin —. (Kumartaa epäillen.) Oletko sinä Mäkimatin

Siina?

_Siina_. En,

_Kalle_. Entäs Eufrosiina Härjänheimo?

_Siina_. En.

_Kalle_ (ymmällä). Mikäs sitten?

_Siina_. Sini Freckstedt.

_Kalle_. Mutta eihän se sinusta huolinut —!

_Siina_. Enkä minä huolinut sinusta. Kirjoita niinesi: Kalle Kaljunen!

_Kalle_ (purskahtaa nauraa hihittämään). Huono nimi, sanoi pappi

Sikaselle. Muuttakaa edes Porsaaksi!

_Siina_. Herra Kaljunen on hyvä ja kirjoittaa! Minulla on kiire.

_Kalle_. Kyllä Kaljunen on hyvä. Se on niin hyvä, että se seisoo vielä

minun hautaristissänikin — (huutaa) — ellei sitä sitä ennen muuteta

Kiljuseksi. (Ottaa päiväkirjan ja kirjoittaa.) Siinä on! (Antaa

päiväkirjan takaisin.)

_Siina_. Vihdoinkin! (Tekee lähtöä.)

_Kalle_. Eihän nyt toki sellaista hoppua! Minne on kiire?

_Siina_. Meillä on maskeraadi. (Lukee mennessään mitä Kalle on

kirjoittanut.)

_Kalle_. Mikä se on — maskuraati?

_Siina_ (pysähtyy). Mitä hävytöntä herra tänne kirjoitti?

_Kalle_. Hävytöntä?

_Siina_. Aivan hävytöntä! »Parooni Freckstedt».

_Kalle_ (virnistellen). Onko se hävytöntä?

_Siina_. On. Sinä et ole mikään parooni.

_Kalle_. En. Etkä sinä ole Freckstedt.

_Siina_. Minä olen kunniallisesti muuttanut nimeni Lönruusin päivänä.

Mutta sinä et voi tulla parooniksi edes viimeisellä tuomiolla, sinä.

(Anna tulee tuoden lakanoita.) Minä lähetän sinun niskaasi poliisin,

niin saat nähdä. (Menee käytävän ovesta.)

_Anna_. No, mitä on tekeillä?

_Kalle_ (naureskellen). Ei yhtään mitään!

_Anna_. Ei sentähden poliisia tuoda.

_Kalle_. Ei — niin minäkin luulen.

_Anna_. Otetaanpas selvä. (Aikoo ulos.)

_Kalle_. Ei pidä suotta — minä selitän —

_Anna_. No?

_Kalle_. Tämä on vähän niinkuin perhesalaisuus. Ajatelkaas, kuinka

paljon minä teihin luotan! — Minä kirjoitin päiväkirjaan isäntäni

nimen. Hän tykkää siitä, että minä sen teen.

_Anna_ (Kallen hyväntuulisuuden tartuttamana). Minkätähden sitten?

_Kalle_. Minä kirjoitan hänet aina parooniksi.

_Anna_. Miksi hän ei sitä itse tekisi?

_Kalle_. Noo — jaa —

_Anna_. Aijee! Hänhän ei olekaan patooni?

_Kalle_ (tyhmän vakavasti). Kuinkas moni tässä maailmassa on sitä miksi

nimitetään. En minäkään ole kalju vaikka Kaljuseksi sanotaan — mutta

tykkään sentään nimestäni. — Arvelen, että samasta syystä Freckstedt

tykkää paroonista. (Iskien silmää.) Ja meille sanojille se maksaa

vaivan.

_Anna_. Kaljuselle kai erittäin?

_Kalle_. Joskus ryypyn — joskus juomarahaa.

_Anna_ (virnistellen). Ja joskus poliisin. (Menee laittamaan sänkyä.)

_Kalle_ (miettien). Jaa — no ei suinkaan se nyt sentään — ja sillähän

oli niin kiirekin — sanoi että on — on — mikä se onkaan siellä — masku

— masku —

_Anna_. Naamiaiset.

_Kalle_. Vai sellaiset! Semmoisen sanan olen kyllä ennenkin kuullut.

Miksi sitä sitten maskutellaan —?

_Anna_. Kaljunen juttelee mielellään?

_Kalle_ (viekkaasti, iskien silmää). Se on niin eri tavalla, se. Toisen

kanssa jutellaan — toisen ei.. Jos tykkää, niin —

_Anna_. Ja nyt Kaljunen tykkää?

_Kalle_ (pyyhkii suutaan). Voi, voi sentään —!

_Anna_ (tiukasti). Ettäkö — mitä?

_Kalle_ (kohteliaasti). Mikäs se olikaan neitsykäisen nimi?

_Anna_. Anna.

_Kalle_. Anna on kovin nätti nimi. Ja ehkä liikanimikin nätti?

_Anna_. Ei ole. Mutta en vain muuta.

_Kalle_. Mitä se hyödyttäisi! Eihän tyttölasten tarvitse, muuttuuhan se

kuitenkin.

_Anna_. En muuta, vaikka ei muuttuisikaan.

_Kalle_. No, se on oikein, se! Narrit nimillään reistailevat. Niinkuin

tuokin — Sini-piika.

_Anna_. Tunnetteko hänet?

_Kalle_. Ehkä — sanoi tässä muuan Pöllönkorvesta. Vaikka ei

tuntenutkaan.

_Anna_ (avoimesti). Eikö? — Vaikka on ollut kolme vuotta talossa!

_Kalle_. Kolme? — Olitteko viime kesänäkin?

_Anna_. Pyhäinmiesten päivään asti.

_Kalle_. Mutta minähän Juhannuksen jälkeen kyyditsin isäntää — tai

patruunaa — häntä taas pitää sanoa patruunaksi — vaikka ei olekaan

— kyyditsin patruunaa kotia. (Tarkastelee Annaa.) Enkä minä muista

nähneeni

_Anna_ (ivallisesti). Silloin — naimareisultaan —

_Kalle_. Niin — Härjänheimosta. Lysti mies! Jutteli hauskasti koko

matkan. Naisista tuntui puhuvan kovin mielellään.

_Anna_ (tekeytyen välinpitämättömäksi). Kenestä puhui?

Härjänheimolaisesta morsiamestaan kai?

_Kalle_. Ei se oikein siitä. Tuntui karttelevan.

_Anna_. Karttaa kai vieläkin — koska ei ole valmista tehnyt.

_Kalle_. Kun pitkistyy, niin sitkistyy, sanotaan. — Saara onkin vanhaa

tekoa, ja — ja Pöllönkorvella oli mielessä joku hätimpi — mutta —

_Anna_. Kukahan mahtoi olla?

_Kalle_. Joku, jota ei voi naida.

_Anna_. Niinkö sanoi?

_Kalle_. Valitteli sellaista.

_Anna_. Miksi ei voinut?

_Kalle_. Ylpeys esti. Multa-aatelin ylpeys —

_Anna_. Siitähän se usein puhui.

_Kalle_ (viekkaasti). Vai puhui?

_Anna_. Ne ovat nyt keksineet sellaisen arvopuntarin itselleen. Ei

riitä enää manttaalimiehet, eikä rusthollarit, eikä —

_Kalle_ (innostuen). Heidän kanssaan ei sitten mikään piisaa. — Kun

vain tietäisi missä se raja on.

_Anna_. Mikä raja?

_Kalle_. Raja heidän ja meidän välillämme. Raja multa-aatelin ja — ja

kuinka sanoisin —

_Anna_. Niinkuin esimerkiksi Kaljusen välillä.

_Kalle_. No — esimerkiksi.

_Anna_. Eivätköhän ne ole pellot ja niityt ja —

_Kalle_. Ei ole. Ei! Naihan Härjänheimokin Eräpellon Ellin, jolla

ei ollut yhtään mitään. Mutta taas Rajalan Kustaa ei kelvannut

kosiomieheksi Tyynelle, vaikka Kustaa oli koonnut tukkihommissa

paljon rahaa ja ostanut koko Lohtalan kylän. Kamaristaan Härjänheimo

käännytti miehen ympäri — ei päästänyt edes sisarensa puheille. Ja

niinhän se Pöllönkorpikin oli valmis ottamaan Saaran ja — ja jättämään

mielitiettynsä. Eikä Saaralla kuitenkaan ole —

_Anna_. No, nyt on kunnossa.

_Kalle_. Joko Anna nyt lähtee?

_Anna_. Jo. Tännekö te —!

_Kalle_. Eiköhän tässä nyt vähän vielä juteltaisi — olen vähän niinkuin

tarttunut kiinni —

_Anna_. Mihin sitten? (Tekee lähtöä.)

_Kalle_. No, tuota — älkäähän nyt — eihän sitä nyt niini kiireessä

keksi sanojakaan — tahtoisin Annalle —

_Anna_. Minulleko olisi jotain sanottavaa?

_Kalle_. Ai, ai kun olisi, jos olisi —

_Anna_ (naureskellen). Jos olisi miestä — niinkö?

_Kalle_ (rohkaistuneena). Jos vain Annalla olisi aikaa kuunnella.

(Siina tulee käytävän ovesta Kallen selän takaa.)

_Kalle_. Minä en ole koskaan kenenkään naisen seurasta niin pitänyt

kuin —

_Anna_ (on huomannut Siinan). — kuin Siinan. Niinkö?

_Kalle_ (innokkaasti). Siinanko? Siinan kanssa minulla ei ole mitään

tekemistä. Mistä sen saitte päähänne? Mokoman herrastuneen hupakon —

_Siina_ (polkee jalkaa). Kalle! Hävytön! Parjaaja!

_Kalle_ (kääntyy ympäri). Ai, ai, ai!

_Siina_. Älä sinä puhu mitään mistään tekemisistä minun kanssani! Sen

saa Annakin tietää, että kaksi kertaa minä —, olen —

_Kalle_ (nostaa molemmat kätensä). Sss! Sss!

_Siina_ (parkaisemalla). — antanut sinulle rukkaset —

_Kalle_. — ja tumput ja villaset sukat. Kyllä, kyllä!

_Anna_ (naureskellen). Tehän olette kovin hyviä ystäviä keskenänne.

_Kalle_. Minä en ole koskaan ollut, mutta tämä Siinahan se on

tuppautunut —

_Siina_ (suurenmoisesti). Luuleeko herra Kaljunen, että minä olen — oho

— (Menee nopeasti pois.)

_Kalle_ (nolona). Kas tuota ryönää, kun — kun —

_Siina_ (aukaisee jälleen oven). Parooni tekee niin hyvin!

_Freckstedt_. Jaha, jaha! Vai tämä on huoneeni. (Tulee sisään.)

_Siina_. Olkaa hyvä! (Menee.)

_Anna_ (niiaa). Jos herra parooni jotakin tarvitsee, niin sopii soittaa.

_Freckstedt_. Ehkä neiti odottaa. (Katselee ympärilleen.) Ei tämä nyt

oikeastaan — mihin nuo kaikki ovet johtavat?

_Anna_ (osottaa molemmanpuolisia sivuovia perällä). Nuo viereisiin

numeroihin. (Osoittaa vasemmanpuolista alaovea.) Ja tuo vie alakertaan.

_Freckstedt_. Ja ikkuna —!

_Anna_. On pihan puolelle.

_Freckstedt_. Eikö teillä ole huonetta kadun puolelle? Tämä ei ole

juuri muutenkaan —

_Anna_. Tämä viereinen olisi. (Avaa oikeanpuolisen oven.) Siellä on jo

sähkövalokin kunnossa. (Menee oikealle.)

_Freckstedt_. Katsotaanpas! (Menee oikealle.)

_Kalle_ (menee ovelle). No, sehän onkin paljon hienompi.

_Freckstedt_ (oikealla). Tämän minä otan. Merkitkää tämä minulle!

_Anna_ (oikealla). Hyvä on. (Tulee.)

_Freckstedt_ (oikealla). Minun täytyy peseytyä. Kalle, tuo matkalaukut

tänne!

_Kalle_ (panee oven kiinni). Ryönä tulee aivan heti. (Iskien silmää

Annalle.) Kun hän on poistunut, niin — niin —

_Anna_. Hyvää yötä! (Aikoo mennä.)

_Kalle_. Ei, ei! Minä meinaan, että emmekö me Annan kanssa muuta

sinnekin — toisia lakanoita?

_Anna_. Minä luulen, että lähetän sinne Siinan.

_Kalle_ (nolona). Siina? Mäki-Matin Siina! Hm! Teki tepposet. Tuppautui

puun ja kuoren väliin kuin toukka. — Ai, ai, sitä tyttöä — tuota Annaa!

(Kävelee.) Tekipä se minut kevyeksi. (Pysähtyy.) Jos tykkää tytöstä,

niin kantapäät nouseskelevat ihan itsestään — sen olen pannut merkille.

Ja jos ei tykkää, niin — niin liikkuu kuin jyväsäkki selässä — senkin

olen pannut merkille.

_Freckstedt_ (oikealla). Kalle!

_Kalle_. Jahah! Ryönä tulee jo. (Ottaa toisen matkalaukun ja vie

oikealle.)

_Siina_ (avaa ulko-oven). Tänne — tehkää hyvin!

_Pöllönkorpi_ (tulee). Kas, kas! Jo valaistu ja valmis kuin joulupirtti!

_Siina_. Sopiiko tämä?

_Pöllönkorpi_. No, miksei sopisi! Onhan tässä lattia ja katto —

_Kalle_ (tulee). — ja reikäiset seinät, että sisään pääsee.

_Siina_ (nyrpistää nenäänsä Kallelle). Pyh! (Menee.)

_Pöllönkorpi_. Eikös se ole —?

_Kalle_. On kyllä — ehtoota! (Menee tervehtimään.)

_Pöllönkorpi_. Terveeksi! Mitäs sinä täällä —?

_Kalle_ (menee ottamaan toisen matkalaukun). Minä vain tätä kapsäkkiä —

_Pöllönkorpi_. Taidat olla talonväkeä täällä —

_Kalle_. Enkä — minä vain sen paroonin — (Aikoo oikealle.)

_Pöllönkorpi_. Asuuko Prekka-Ville siellä?

_Kalle_. Sss!

_Pöllönkorpi_. Minä tapasin hänet äsken tuolla alhaalla.

_Kalle_ (hiljaa). Tulen heti. (Kovemmin.) Vien tämän ensin paroonille.

(Menee.)

_Pöllönkorpi_. Vie, vie! (Ottaa taskustaan -pienen peilin ja silittelee

viiksiään.) He, he, he! (Istuu kirjoituspöydän ääreen.)

_Siina_ (tuo päiväkirjan). Herra on hyvä ja kirjoittaa tähän nimensä!

_Pöllönkorpi_. Vai nimi, vai nimi! (Kirjoittaessaan.) Neitokainenko

minua täällä passailee?

_Siina_. Kyllä — minäkin.

_Pöllönkorpi_ (kirjoittaessaan). Maanviljelijä — — ko—rpi —

_Siina_. Koko nimi — Pöllönkorpi.

_Pöllönkorpi_. Mitä? (Katsoo Siinaa.) Tunnetteko minut? (Antaa kirjan.)

Eikös se ole ompelijatar — Kallen morsian — tai vaimo —? (Kalle tulee.)

Kalle! Täällähän on sinun vaimosikin.

_Kalle_. Ei ole minun —

_Siina_. Eikä tulekaan.

_Kalle_. Eikä ole koskaan ollutkaan —

_Siina_. Luuletko, että olen aikonutkaan — oho —! (Heittää niskojaan ja

menee alikertaan vievästä ovesta.)

_Pöllönkorpi_. He, he, he! Ai, ai kuinka huono kotikuri! Ai, ai!

_Kalle_ (nauraa). Aika epeliksi näkyy muuttuneen.

_Pöllönkorpi_. Äksyn muijan olet saanut. Vai onko vielä morsian?

_Kalle_. Ei ole kumpikaan — jumalan kiitos!

_Pöllönkorpi_. Viime kesänähän sinä olit niin vakavassa —

_Kalle_. Kyllähän me sitä yritimme, mutta — kun se ei passannut

niinkuin ennen, niin — jätimme sikseen. — Eihän patruunakaan ole vielä

totta tehnyt —?

_Pöllönkorpi_ (nousee ja rykii). Ei ole tullut vielä — ei ole — (Menee

toiselle puolelle.)

_Kalle_ (veitikkamaisesti). Kyllähän, sen — (yskäisee) — ymmärrän —

_Pöllönkorpi_. Minkä sitten?

_Kalle_. Kun niinkin kauan pitkittyy, niin tekisi mieli — (Tekee

kädellään pyyhkimistä osoittavan liikkeen.)

_Pöllönkorpi_ (uteliaana). Mitä meinaat, että — tekisi mieli?

_Kalle_ (tekee saman liikkeen). Noin vain —

_Pöllönkorpi_ (tuttavallisesti). Ettäkö — (tekee saman liikkeen) — noin

vain —?

_Kalle_. Juuri niin! Jättää juttu sikseen.

_Pöllönkorpi_ (raapii korvallistaan). Mutta siinäpä se juuri onkin,

että se ei käy noin vain — kädenkääntämällä —

_Kalle_ (nauraa itsetietoisesti). Kyllä käy.

_Pöllönkorpi_. Helppo sinun on puhua. Sinulle se käy — mutta ei minulle.

_Kalle_. No, mikäs estää? Mies kuin mies, ja —

_Pöllönkorpi_. Ei, ei! Ei ole mies kuin mies. Siinä on, katsos, suuri

ero. Asioilla on rajansa, näetkös —

_Kalle_. Ja ihmisillä on rajansa?

_Pöllönkorpi_. Niin — tietysti —

_Kalle_. Jaa, jaa — kun on multa-aatelia —

_Pöllönkorpi_ (hyväntahtoisesti). Niin, niin — (kävelee) — kun on

multa-aatelia.

_Kalle_ (vilkkaasti). Sanokaas nyt, patruuna, missä on se ero sitten —

se raja — multa-aatelin ja — meidän muiden välillä.

_Pöllönkorpi_ (itsetietoisesti myhähdellen). Se on siinä, että, että —

kuinka nyt sanoisin — että me olemme multa-aatelia, ja te muut olette —

muita ihmisiä. (Menee istumaan kirjoituspöydän ääreen.)

_Kalle_ (virnistellen happamesti). Ja muu ihminen on —

_Pöllönkorpi_ (ottaa lompakon taskustaan ja alkaa laskea rahojaan).

Niin on — se on muu ihminen —

_Freckstedt_ (tulee). Kuuleppas, Kalle! — Ahaa! Patruunakin on

asettunut tänne — naapuri siis — hauskaa — hauskaa. — Menehän, Kalle,

tuohon Mikkoseen — vastapäätä! Tuot sieltä tilaamani — hm — sano vain —

tilaamani —

_Kalle_. Minkä?

_Freckstedt_. Kyllä hän tietää mistä on kysymys.

_Kalle_. Jaha! Kysyn vain ryönää, jonka parooni on tilannut. (Menee.)

_Freckstedt_. Vaikkapa niinkin. (Pöllönkorvelle.) Saanko istua hetkeksi

— hetkeksi —?

_Pöllönkorpi_. Tehkää hyvin. (Aikoo nousta tuolia ottamaan.)

_Freckstedt_. Ei, ei! Kiitoksia! Kyllä saan. (Ottaa tuolin lähelle

pöytää.) Aa — häiritsenkö? Patruuna on, näen mä, konttoritöissä —

laskee matkakassaa —

_Pöllönkorpi_. He, he, he! Eihän sitä tällaisia matkakassoja — myin

metsää tässä — vähän verran. (Yskäisee.)

_Freckstedt_. Vähänkö? Näkyy, että paljon —

_Pöllönkorpi_ (leveästi). Vähänlännän kappaleen — takamaalta —

viidenkymmenentuhannen palasen.

_Freckstedt_. Onnittelen — onnittelen. Hyvä kauppa tietysti. — Ja kun

kaupassa pääsee alkuun, niin se jatkuu itsestään. Nyt kai patruuna

ostaa minulta uudenaikaisia peltokaluja — kaikenlaisia — olen asiamies

— olen aikonut tulla patruunan luo — kartanoon — olen juuri matkalla

sinnepäin —

_Pöllönkorpi_. Hm! Jaa! Eipä meiltä juuri mitään puutu —

_Freckstedt_. Aina puuttuu — parhaimmastakin paikasta aina puuttuu

jotakin. — — Mutta — janokin tässä — soittaisimmeko — jos sallitte.

(Siina tulee, tuoden lakanoita alakerrasta. Freckstedt nousee.) Ahaa

— neiti — kuulkaapas — (Nähtyään Siinan jää seisomaan paikalleen ja

katsoo tuijottaa sanaakaan sanomatta.)

_Siina_. Mitä herra —? (Tunnettuaan Freckstedtin jää seisomaan suu

auki. Freckstedt hetkisen kuluttua viittaa veltosti Siinaa menemään,

taivuttamalla vasemman käden sormiaan sisäänpäin. Siinä keikauttaa

päätään ja menee keikailevasti ylvästellen Freckstedtin huoneeseen.)

_Freckstedt_ (kääntyy tyhmistyneenä Pöllönkorpeen). Mikä tuo oli? Mikä

— mikä —?

_Pöllönkorpi_ (vetelee viiksiään hymyilevänä). Eiköhän se ollut, vanha

tuttu.

_Freckstedt_. Tuttu? Niin — tutulta näytti.

_Pöllönkorpi_. Entinen Eufrosiina Härjänheimo.

_Freckstedt_ (vielä nolona). Niin — joku sellainen, jota — jonka olen —

jota olen —

_Pöllönkorpi_ (nauraen). Joskus kosinut —

_Freckstedt_. Äsh! Erehdyksestä silloin — täällä vanhalla

seurahuoneella — äsh!

_Pöllönkorpi_. Hänellä on nyt toinen nimi —

_Freckstedt_. Mitä se minua liikuttaa — äsh! — Tämä ei ollut millään

tavalla hauskaa — äsh!

_Pöllönkorpi_. Ehkä toinen piika — jos soittaisi. (Nousee.)

_Freckstedt_ (aivan masentuneena). Niin — toinen — toinen piika —

_Pöllönkorpi_ (painaa sähkökellon nappulaa). Katsotaanpas —

_Freckstedt_ (istuu Pöllönkorven paikalle pöydän ääreen). Äsh!

_Pöllönkorpi_ (tulee etualalle). No, ei nyt pidä suotta. — Emmeköhän

pistäytyisi alas hotellin puolelle!

_Freckstedt_ (vilkastuen). Niin — alas — siellä on maskeraadi — sinne

olenkin aikonut — olen tilannut kauhtanankin — sellaisen —

_Pöllönkorpi_. Tiedän — tiedän — olen nähnyt — veljelläni maisterilla

on sellainen.

_Freckstedt_. Emmekö sitten lähdekin sinne? Ovat kai jo alkaneet.

_Pöllönkorpi_. Voiko sitten vain näin?

_Freckstedt_. Kyllä — patruuna voi aivan mainiosti tulla tuossa

pukimessa. — Siksi mahtava mies —

_Pöllönkorpi_. He, he, he! No, saa kai miehen tunteakin, jos sikseen on.

_Anna_ (tulee). Herrat soittivat —? (Tulee etualalle.)

_Pöllönkorpi_. Kuules, neitonen. — (Kääntyy Annaan. Hämmästyy ja jää

sanattomana seisomaan.)

_Anna_. Mitä herra —? (Tuntee Pöllönkorven ja jää liikkumattomana

töllöttämään. Pöllönkorpi hetken kuluttua viittaa oikean käden

peukalolla peräovelle päin Annaa menemään.) Vai niin? — Patruuna

Pöllönkorpi kutsui vain nähdäkseen — entisen karjakkonsa. — (Purskahtaa

nauramaan ja menee peräovesta.)

_Pöllönkorpi_ (kääntyy nolona Freckstedtiin päin). Mikä — mikä —?

_Freckstedt_ (nauraa vahingoniloiseen). Eiköhän se ollut vanha tuttu?

_Pöllönkorpi_. Tuttuko?

_Pöllönkorpi_. Jotakin se puhui. Ehkä oli joku — joka on — jota olen —

_Freckstedt_. Ennen kosinut —

_Pöllönkorpi_ (tyhmän valittavalla äänellä). No, ei nyt juuri kosinut —

mutta — mutta —

_Freckstedt_ (nauraen). Sinnepäin — sinnepäin —

_Pöllönkorpi_. Päin ja päin! (Kimmastuen.) Päin mäntyä tämä on!

_Freckstedt_. Mitä nyt joutavista! (Nousee.) Soitetaanpa! Ehkä joku

kolmas —

_Pöllönkorpi_ (hämmentyneenä). Ei, ei! Ei soiteta! Jumalako sen tietää,

kuka sieltä vielä voi tulla.

_Freckstedt_ (hymyilee). Niin — kukapa sen tietää.

_Pöllönkorpi_ (älyää sanoneensa tarpeettoman paljastuksen ja lyöttäytyy

leikilliseksi). Eikö totta? Siellähän voi tulla ketä vain — (näpäyttää

Freckstedtiä salaisella ymmärtämyksellä olkapäähän) — vaikka koko

syntiluettelo.

_Kalle_ (tulee, tuoden pienen käärön). Tällaisen ne antoivat.

_Pöllönkorpi_ (on nopeasti kääntynyt). Sinäkö? Luulin jo — —. Tuliko

sinua vastaan joku nainen?

_Kalle_. Tuli tuossa — ja nauroi.

_Pöllönkorpi_. Ai, ai! Vai nauroi! Paha merkki, kun nainen nauraa.

_Freckstedt_ (Kallelle). Annahan tänne! (Pöllönkorvelle.) Minun

mielestäni sopii naiselle nauru parhaiten.

_Pöllönkorpi_. Hm! Miten milloinkin.

_Freckstedt_. Mennäänpäs nyt minun huoneeseeni koettamaan. (Menee

edellä huoneeseensa.)

_Pöllönkorpi_ (mennessään, Kallelle). Tunsitko sen — sen —? (Viittaa

ulko-oveen.)

_Kalle_. Kyllä kai isäntäkin — patruunakin?—

_Pöllönkorpi_ (menee). Kyllä — kyllä. (Maija kurkistaa käytävän ovesta

sisään.)

_Kalle_. Etsittekö jotakin? (Maija ei liikahda eikä vastaa, kurkistaa

vain.) Tulkaa sisään vain!

_Maija_. Eikö se tullutkaan —?

_Kalle_. Ei tullut.

_Maija_. No, minne se —?

_Kalle_. Kuka?

_Maija_. En minä hänen nimeään tiedä.

_Anna_ (kurkistaa vasemmasta vierashuoneesta). Tuliko se tänne?

_Kalle_. Ei tullut — mutta tulossa on.

_Anna_. Kuka?

_Kalle_. En minä tiedä — mutta tuolla oven raossa on joku.

_Anna_ (tulee sisään). Kas, sielläkö sinä? Tule sisään! Ajattelin jo,

että —.mihin ihmeeseen sinä hukuit.

_Maija_ (tulee sisään). En tietänyt mitä ovea meinasit — kurkistin

tänne.

_Kalle_. Sokkosillakos te olette — vai —?

_Anna_. Siina ja minä menemme naamiaisiin, ja Maija tuli tänne

etulaiseksi. (Maijalle.) Katsos nyt, Maija! Tämä huone tässä — tuo

tuossa vasemmalla ja tuo oikealla kuuluu sinulle. Tässä asuu yksi

herra. Tuossa vasemmalla asuu toinen herra, ja tuo oikeanpuolinen on

tyhjä —

_Maija_. No, mitäs tyhjästä —

_Anna_. Se on tilattu — telefoonilla tilattu. Kun tulee, niin päästä

sisään! Kaikki on kunnossa.

_Maija_. Mitäs minä muuta teen?

_Anna_. Teet aina sen mukaan kuin sinua pyydetään.

_Maija_. Tämänkö huoneen kautta noihin kuljetaan? (Osoittaa

sivuhuoneita.)

_Anna_. Eikä. Käytävässä on ovi kumpaiseenkin. Ja tuota tietä pääset

lyhyintä tietä alikertaan.

_Maija_. Missä minä oleilen?

_Anna_. Käytävässä. Mutta jos tulee kylmä, niin — jossakin täällä.

Kaikki ovat kuitenkin aamuun asti alhaalla. Nyt se on kai selvä?

Minulla on kiire. Tule nyt riisumaan hattusi ja —

_Maija_. Johan nyt — uusi hattuni — vielä varastaisivat —

_Anna_. No, tee kuinka tahdot! Tule nyt!

_Kalle_. Onpas nyt kiire. — Eikö —?

_Maija_. Tämäkö se tässä asuu?

_Anna_. Se on erään matkustavaisen kyytimies. (Aikoo mennä.)

_Kalle_. Kuulkaahan, Anna! Ei, ei! Kyllä Maija saa mennä.

_Maija_. Pääseepä tästä. (Menee käytävään.)

_Anna_. Mitä sitten?

_Kalle_. Meneekö Anna sinne maskunaamiaisiin?

_Anna_. Tietysti.

_Kalle_. Tulisinko minäkin — ehkä —?

_Anna_ (nauraa). Mikäs estää! (Menee peräovesta.)

_Kalle_. Ei, ei! Minä meinaan, että yhdessä. (Ryntää Annan perässä.)

_Freckstedt_ (tulee Pöllönkorven seuraamana). Kauhtana on aivan

sopimaton. Liian lyhyt ja liian laaja. Ei sitä voi käyttää.

_Pöllönkorpi_. Tuo naamarihan tekee ihan tuntemattomaksi. Olisipa

minullakin!

_Freckstedt_. Sieltä saa ostaa. — Jos minäkään viitsin tätä käyttää.

(Panee silkkinaamion taskuunsa.) Saammehan nähdä.

_Pöllönkorpi_ (kiertelee viiksiään). Tämä on kovin jännittävää, tämä.

Joko menemme?

_Freckstedt_. Kai sitten! (Menevät.)

_Kalle_ (tulee ovessa vastaan). Jaha — joko parooni menee?

_Freckstedt_. Menemme tuonne alas.

_Kalle_. Eikö parooni käytäkään sitä ryönää, joka Mikkosessa pantiin

kääröön?

_Freckstedt_. En käytä.

_Pöllönkorpi_ (nauraa). Kalle saa käyttää sitä.

_Freckstedt_ (nauraa). Niin, Kalle saa jos tahtoo. (Menevät peräovesta.)

_Kalle_ (yksin). Anna juoksi vain ja nauroi — huu — paha merkki kun

nainen nauraa, sanoi Pöllönkorpi. Hm! Sillä oli niin kiire sinne.

Entä jos minäkin! Kalle saa käyttää, sanoi Freckstedt. Mitä jos —!

Katsotaanpas! (Menee Freckstedtin huoneeseen ja tuo sieltä mustan

dominon.) — Jahah! tällainen — ja rätti silmillä oli heillä myös — sen

näin tuolla alhaalla — no se saadaan! (Ottaa nenäliinan taskustaan ja

menee pöydän ääreen leikkaamaan siihen reikiä.) Tämä ei oikein puukolla

— mutta näinhän minä sakset. (Menee Freckstedtin huoneeseen.)

_Siina_ (kurkistaa alakerran ovesta. Kun ei näe ketään, niin tulee

sisään. Hänellä on domino käsivarrellaan ja naamio kädessä. Menee

käytävän ovelle. Huutaa hiljaa.) Maija! — Maija!

_Maija_ (ilmestyy ovelle). Mikä hätänä?

_Siina_. Onko siellä käytävässä ketään?

_Maija_. Ei ketään.

_Siina_. Tulehan sitten tänne!

_Maija_. Tulenhan toki. (Tulee sisään.) Mikä on?

_Siina_. Autahan tätä levättiä minun ylleni!

_Maija_. Kyllä autan. Mikä se on tällainen kasukka?

_Siina_. Paneppas nyt tuo paslikka niin ettei tukka pörröty! Nosta

nätisti — niin —

_Maija_. Meneekös se Siinakin tuonne herrasväen peliin?

_Siina_ (ylpeillen). Tuttavia siellä vain on — hyviä tuttavia. Kiitos!

Hyvä on! Mene nyt vain taas käytävään! — Niin kuules, tuo huone on

tilattu —

_Maija_. Minä tiedän.

_Siina_. Se tilattiin telefoonilla Härjänheimosta. Kun tulevat, niin

ota vastaan.

_Maija_. Kyllä otan.

_Siina_. Eikä mitään muita huoneita ole sitten vapaina.

_Kalle_ (kurkistaa ovesta). Ahaa! Se on Anna. Kyllä minä... (Vetäytyy

takaisin.)

_Siina_. Jos joku tulee kysymään, niin neuvo muualle!

_Maija_; Mihin?

_Siina_. Mihin tahdot. Raittiushotelleihin ja yömajoihin.

_Maija_. Kyllä ohjailen.

_Siina_. Jos tarvitset apua, niin ilmoita kassaan! Anna tai minä

tulemme sitten.

_Maija_. Minä menen sitten —

_Siina_. Mene vain!

_Maija_ (katselee Siinaa ja hihittää). On teillä metkut! (Menee

peräovesta. Siina ottaa pesukaapin yläpuolelta peilin ja tuo sen

pöydälle. Istuu tuolille ja rupeaa asettelemaan naamiota. Kalle tulee

hiljaa. Hän on puettu dominoon ja nenäliinasta tehtyyn naamioon.

Yskäisee.)

_Siina_ (on saanut naamion paikoilleen). Onko se Maija?

_Kalle_. Ei ole.

_Siina_ (kääntyy katsomaan, parkaisee). Sus siunatkoon!

_Kalle_. Älkää pelätkö! Minähän olen vain samallainen kuin tekin.

_Siina_. Kuka te olette?

_Kalle_. Tuntematon — olemme tuntemattomia molemmat. Olen äveriäs herra

tuolta salista. Ja te olette kukkasien kuningatar.

_Siina_ (hyvillään, keimaillen). Ah! — Minä kuulen, että te olette

hieno herra.

_Kalle_. Vain tomua ja tuhkaa. Mutta te olette kuin potaatin kukkanen

tupakkapellossa — kuin — saanko istua tähän viereenne?

_Siina_. Oi — istukaa! — Ellemme mene alas — toisten seuraan.

_Kalle_ (istuu). Tietysti menemme — jahka ensin olemme tulleet

ystäviksi — hyviksi ystäviksi.

_Siina_. Tulemmeko me ystäviksi?

_Kalle_. Ikuisesti.

_Siina_. Te vain sanotte niin.

_Kalle_. Minä sanon mitä ajattelen.

_Siina_. Ettehän te tunnekaan minua.

_Kalle_. Tunsin heti teidän vartalonne — heti kun näin —

_Siina_. Olenko minä ennen nähnyt teidät?

_Kalle_ (siirtyy lähemmäksi). Olette, olette —

_Siina_. Herra vain puhuu pilkatakseen —

_Kalle_. En, peijakas vie, puhukaan. Näin vakavaa kieltä en ole koskaan

käyttänyt.

_Siina_ (nousee). Herrat vain pettävät kauniilla puheillaan. (Menee

näyttämön toiselle puolelle.)

_Kalle_ (on noussut). Mutta minä en ole sellainen herra, että minä

pettäisin. Minä olen rehti mies.

_Siina_. Kuka sen tietää.

_Kalle_. Minä tiedän. Voi kirkkoveisu ja pyhäin miesten päivät...

(Ottaa Siinaa vyötäisiltä.)

_Siina_. Mitä nyt? Miksi meluat?

_Kalle_. Kun tykkään. Saako tykätä?

_Siina_. En tiedä —

_Kalle_. Ja kun tykkää — niin tekee kovin mieli —

_Siina_. Mitä sitten?

_Kalle_. Uskaltaakohan — saakohan —?

_Siina_. Mitä nyt vielä?

_Kalle_ (pyytäen). Saako pussata?

_Siina_ (kallistaa päänsä). Ei saa!

_Kalle_. Yhden kerran vain —

_Siina_ (kääntää suunsa Kalleen päin). Ei saa!

_Kalle_. Mutta minä saan vain — yhden kerran — (suutelee) — yhden

kerran — (suutelee) — yhden kerran. (Ovat ottaneet toistensa naamiosta

kiinni, nähdäkseen kasvot.)

_Härjänheimo_ (tulee peräovesta). Herrasväki antaa anteeksi, mutta —

_Siina_ (parkaisee). Oih! (Irtautuu ja peräytyy.)

_Kalle_ (samoin). Ai — saakeli! (Molemmat jäävät jähmettyneinä

seisomaan vastakkain.)

_Härjänheimo_ (tulee hitaasti heidän keskeensä). Älkää häiriintykö.

Hauska nähdä, että vanha rakkaus ei ruostu. Minä vain haen tämän

huoneen asukasta.

_Siina_ (Kallelle). Senkin — moukka! (Syöksyy alikerran ovesta.)

_Kalle_. Tämähän meni päin hemmettiä. (Sylkäisee.) Tpfyi!

Väliverho.

Pöllönkorven naamiaisyö · 第 6 / 8 题