Lukijalle.
Johdanto
Ensimäinen luku.
Keskiaika
1. Rakennustaide
2. Maalaus- ja kuvanveistotaide
Toinen luku.
Uusi aika Ruotsin vallan loppuun saakka
1. Rakennustaide
2. Kuvanveistotaide
3. Maalaustaide
Kolmas luku.
Suomen omatakeisen kehityksen aika
1. Rakennustaide
2. Kuvanveistotaide
3. Maalaustaide
A. Ennen taideyhdistyksen perustamista
B. Taideyhdistyksen perustus ja senaikuiset taiteilijat
C. Taideyhdistyksen perustuksen jälkeen
Lukijalle.
Koska tämä ensimäinen yritys yhdessä jaksossa esittää suomalaisen
taiteen historia on kirjoitettu liitteeksi W. Lübken Taiteen
Historian suomennokseen, on aineen järjestely toimitettu pääteoksen
mukaisesti, mutta määrätessään, mitkä taiteelliset ilmiöt ja taiteen
harjoittajat otat mainittavat, mitkä ei, tekijä luonnollisesti ei
ole voinut noudattaa pääteoksessa käytettyä mittakaavaa. Kertomus
olisi näet supistunut kovin mitättömäksi, jollei hän olisi muusta
välittänyt kuin semmoisesta, jolla on merkitystä yleisessäkin
taiteen historiassa. Tekijä on sen tähden pitänyt oikeampana
yksinomaisesti ajatella mitä meidän oloissamme voi olla huomattavaa,
ajatella suomalaista lukijaa, jonka mielenkiintoa yleiseltä kannalta
vähäarvoinenkin seikka herättää sen vuoksi, että se on omaa, kuvaa
oman maan ja oman kansan entisiä sivistyskausia. Samasta syystä on
myös kertomus ulotettu melkein nykyhetkeen.
Puhumatta historiallisista julkaisemista ja sanomista, jotka
sisältävät hajanaisia tietoja, on Suomen taidetta ja taideoloja
tätä ennen käsitelty seuraavissa teoksissa: _Emil Nervander,
Kirkollisesta taiteesta Suomessa keskiaikana_, I-II. Helsingissä
1887-88. Tämä pieni, mutta ansiokas, kansanvalistusseuran
julkaisema, kuvilla varustettu kirja on ainoa nimenomaan keskiajan
taidetta koskeva teos. Sekä keski- että uudempaan aikaan kuuluvia
tietoja tapaa _R. Hausenin_ julkaisemassa kahdessa kuvallisessa
vihossa: _Anteckningar under en antiqvarisk forskningsresa_ (I-II),
Helsingfors 1872 ja 1873, ja _Eliel Aspelinin_ kirjoituksessa:
_Kertomus Rauman, Lapin ja Eurajoen kirkoista_ (Tiedeseuran "Bidrag
tili kännedom af Finlands natur och folk", 33:s vihko, Helsingissä
1880). Uudempaa ja uusinta aikaa koskevat seuraavat julkaisemat:
_(B. O. Schauman), Fotografien af Finska målares taflor jemte en kort
text_, 3 vihkoa, Helsingfors 1862, 64, 65; _C. G. Estlander, De
bildande konsternas historia_, Stockholm 1867 (10 viimeistä sivua
on tässä kirjassa omistettu Suomen taiteelle); _B. O. Schauman,
K. E. Jansson's minne, fotografi-album jemte text_, Helsingfors
1880; _Rafael Hertzberg, Finska konstnärer_, första samlingen,
Helsingfors 1888; _J. R. Aspelin, Muistoonpanoja taiteilijoista
Suomessa ennen aikaan_ (Hist. Arkisto VIII, Helsingissä 1884); _Eliel
Aspelin, Johannes Takanen, elämä ja teokset_, Köpenhaminassa
1888; _Eliel Aspelin, Werner Holmberg, elämä ja teokset_,
Helsingissä 1890. Sitä paitse sisältää Suomen Historiallisen
Seuran toimittama _Biografinen Nimikirja_, Helsingissä 1870, ja
_Lisävihko_, 1880, useimpain suomalaisten taiteilijain elämäkerrat,
joista hra _B. O. Schauman_ on suurimman osan joko kirjoittanut
taikka antaen tietoja rikkaista muistoonpanoistaan täydentänyt.
-- Lopuksi mainittakoon _S. Muinaismuistoyhdistyksen_ omistamat,
julkaisemattomat runsaat piirustuskokoelmat ja muistoonpanot vuosina
1871, 1874, 1885 ja 1887 toimeenpannuilta _taidehistoriallisilta
tutkimusretkiltä_. Ennenkuin yhdistys kaksikymmentä vuotta sitten
ryhtyi näihin tutkimuksiin, ei liene kukaan aavistanut meillä
voitavan ajatella Suomen kansan koko historiallista aikaa käsittävää
"taiteen historiaa". Nämä tutkimukset ovat nimittäin tehneet tämän
kirjoituksen kokoonpanon mahdolliseksi, ja niiden jatkaminen tulee
varmaan suuresti kartuttamaan erityistietojen määrää ja epäilemättä
paikoittain niitä oikaisemaankin, vaikka luultavasti esityksen
pääpiirteet jäävätkin muuttumatta.
Useista yksityisistä tiedoista ja neuvoista ovat herrat _B. O.
Schauman, J. O. I. Rancken, Emil Nervander_ ja veljeni _J. R.
Aspelin_ tässä kiittämällä mainittavat.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka tilauksesta tämä kirjanen
on syntynyt, on myöntänyt sen varustamisen lukuisilla kuvilla,
joita paitse taidehistoriallinen esitys meidän aikana tuskin
voikaan ilmestyä. Jos niihin nähden joku johdonmukaisuuden puute
on huomattavissa, niin tulee se siitä, että osa kuvia oli valmiina
saatavana. Siten ovat n:ris 1, 4, 5, 10, 20 ja 35 lainatut O.
Monteliuksen y.m. toimittamasta Sveriges historia ja n:ris 7, 9-11,
14 Emil Nervanderin jo mainitusta teoksesta Keskiajan taiteesta;
kaikki muut ovat uusia joko täällä tahi Berlinissä leikattuja
enimmältään hra D. Nyblinin tekemäin valokuvain mukaan. M.
Toppeliuksen maalauksen Haukiputaan kirkosta on maisteri
A. K. Helaakoski valokuvannut.
Helsingissä, Marraskuulla 1891.
Tekijä.
Johdanto.
Maa ja ilmanala semmoiset kuin Suomelle suodut eivät ole
kuvaamataiteelle edullisia. Täällä, missä talven hämärä ja pimeys
vallitsee enimmän osan vuotta, ja lyhyellä kesäajallakin, jolloin
päivä näyttää ijäksi karkottaneen yön, ilma harvoin on oikein selkeä,
oikein läpikuultava, ei silmä samalla tavoin totu tarkkaamaan
esineiden muotoa kuin etelämaissa. Kansan havaintokyky kääntyy
semmoisessa maassa enemmän tutkimaan ilmiöiden sisällistä kuin
ulkopuolta, ja jos sillä on luonnollinen taipumus taiteelliseen
tuotantoon, niin on runous sille lähempänä kuin ne taiteet, joissa
muoto, ääriviivain tarkkuus ja soinnukkaisuus ovat pääasiana. Kun
tämän lisäksi tulee, että maassa tuskin nimeksikään on tarjona
luonnollista ainesta, hiekkakiveä tahi marmoria, jota kuvaamataide
kysyy, sekä että tähdellisimpäin elämäntarpeidenkin hankinta jo
vaatii lakkaamatonta työtä ja ponnistusta samalla kuin valtiollinen
riippuvaisuus on nykyiseen aikakauteen saakka estänyt kansallistunnon
kehittymistä, niin on selvää, että sen synty olisi ollut myöhäistä
myöhäisempi, ellei ulkoapäin tuleva vaikutus olisi ilmaantunut.
Todellisuudessa tuli kansamme sangen varhain tämmöisen vaikutuksen
alaiseksi, mutta siitä huolimatta että taiteellinen toimi ajoittain
-- eritoten keskiajan viimeisellä vuosisadalla -- oli verraten
vilkaskin, ei taide sittenkään ottanut juurtuakseen. Vasta tällä
vuosisadalla, jolloin Suomen kansa valtiollisesti itsenäisempään
asemaan jouduttuansa vähitellen on alkanut kaikilla sivistyselämän
aloilla pitää huolta kansallisesta omatakeisuudestaan, on taiteenkin
viljelys vakaantunut. On näet ruvettu oivaltamaan ja harrastamaan
suomalaista taidetta, taidetta, joka olisi kansan hengen kantama
ja siinä asuvan ihanuuden tarpeen tyydyttäjä. Niihin olosuhteihin
nähden, joissa kansamme on elänyt, ei siis ole laisinkaan outoa, vaan
niihin syvästi perustettua, että suomalaisen taiteen historia on niin
köyhäksi ja vaatimattomaksi muodostunut kuin nähdään seuraavasta
yleispiirteisestä kertomuksesta.
Jos luomme katseemme yhtä kauas menneisyyteen kuin sen kirjan
tekijä, johonka nämät lehdet liitetään, niin on ensiksi huomaaminen,
että meidän maan kaikissa osissa on runsaasti löydetty kivikauden
aseita ja työkaluja, niin monenmuotoisia ja sirotekoisia, että ne
vetävät vertoja missä muualla tahansa tavattuihin. Jopa nähdään
niiden joukossa semmoisiakin, jotka viittovat varsinaiseen
kuvaamishaluun. Itä-Suomesta on näet talteen saatu omituisia,
elävänpäillä koristettuja astaloita ja kiviä, joihin on veistetty
arvattavasti epäjumalan kuvaa tavoitteleva kasvojen haamu.[1]
Näissä harvinaisissa ilmiöissä luulee muinaistutkimus näkevänsä
vaikutusta permalaisen pronssikauden teoksista. Mitä _pronssikauden
ja varhemman rautakauden_ tuotteita on maamme povesta poimittu,
ovat ne joko suorastaan skandinavilaisia taikka skandinavilaisen
vaikutuksen alla syntyneitä, niin ettei niissä ole havaittavana
itsenäisiä suomalaisia muotoja tahi koriste-aiheita. Tämä seikka
muiden muassa todistaneekin, ettei senaikuiset Suomen asukkaat
olleet enemmän suomalaisia kuin tiettävästi kivikaudenkaan. Sitä
vastoin on _myöhemmän rautakauden_ löytöjen suomalaisuus epäilemätön.
Ne edustavat sitä sivistyksen kantaa, jolle suomalaiset olivat
saapuneet pakanuuden loppuaikoina, ja joka myöskin kuvastuu
kansanrunoudessamme. Valitettavasti emme uskalla historian arvoisina
pitää runojemme sisältämiä viittauksia korkeampaan taiteelliseen
tuotantoon; kertomukset eläväin kuvilla koristetuista aseista samoin
kuin Ilmarisen kultaneidosta lienevät arvattavasti joko myöhempiä
lisiä tai muualta saatuja. Täysin luotettavia tietoja antavat meille
yksistään hautalöydöt. Niihin perustetun tutkimuksen tulokset tosin
eivät vielä ole aivan runsaita, mutta kumminkin siksi riittäviä,
että tiedämme esi-isäimme silloin harjoittaneen teollisuutta, jonka
tuotteilta vaadittiin ei ainoastaan yksinkertaista tarpeen, vaan
myöskin alkavan kauneudenaistin tyydyttämistä. Siten on tavattu
somasti koristettuja keihäitä, miekkoja, vaskihelaisilla varsilla
ja tupeilla varustettuja puukkoja, kaula- ja rannerenkaita,
monenmuotoisia solkia, sormuksia y.m. Näissä esineissä esiintyvät
koristeaiheet ovat joko suora- tahi suikeroviivaisia taikka myöskin
eläinmailmasta otettuja. Viime mainittu aiheryhmä, johon kuuluvat
koristuksissa nähtävät hanhenhaamut, linnun- ja hevosenpäät sekä
ratsastajan kuvat, lienee samoin kuin yhdenlaiset kivikauden
muodotkin paremmin idästä päin kotoisin, suikeroviivaiset koristeet
jälleen ovat epäilemättä germanilaista alkuperää, vaikka niitä kyllä
on itsenäisesti ja huomattavalla taidolla käytetty uusiin tarpeisiin
(esim. puukon tuppien koristamiseksi); ensin mainittu aiheryhmä
näyttää sitä vastoin olevan Suomen suvun alkuperäisintä omaisuutta.
Suoraviivaisia koristeita, vinkkuraviivoja, kolmikulmikkaita
y.m. tavataan muutoin vähemmän metalliteoksissa kuin haudoista
saaduissa kangasnäytteissä; niiden kuosit ovat aivan säännöllisesti
suoraviivaisia. Ja juuri näitä suoraviivaisia kuosia ovat
suomalaiset ja suomensukuiset kansat ei ainoastaan yhä edelleen
säilyttäneet, vaan myöskin ihmeteltävällä kekseliäisyydellä
kutomis- ja ompelutaidon alalla kehittäneet. Vieraatkin tutkijat
myöntävät slavilaisten Venäjällä anastaneen runsaan osan tätä
suomalaisten kuosien rikkautta,[2] ja kun kansatieteellinen tutkimus
nykyaikana on alkanut niitä kerätä, niin on huomattu, että ainakin
tällä, totta kyllä varsinaisen taiteen syrjässä olevalla teollisuuden
alalla Suomen suku on osottanut jossakin määrin kansanrunoutemme
viljavuuteen verrattavaa muoto- ja väriaistin virkeyttä. Sen sijaan
näyttää kansamme vähitellen jättäneen siksensä nuo ennen mainitut
ulkoapäin saadut koristeaiheet sekä myöskin olleen kehittämättä
niitä kristillisen taiteen koristeaiheita (ristiä, apilanlehtiä
y.m.), joita niinikään havaitaan myöhemmän rautakauden löydöissä. Kun
kristillinen taide varsinaisesti muutti maahan, tuli se muodoltaan
kokonaan kirkollisena eikä siis kansan maallisiin tarpeisiin
otollisena.