DON FERNANDO.
Perijä jalo perheen kuulun, kunnia
Kastilian ja kansan käsivarsi sa,
sukua suurten isäin, joiden vertaiseksi
ens työsi nostaa sun, en korvaustas keksi,
on siihen liian pieni voima kuninkaan:
enemmän arvoa on sulla eessä maan!
Vapautit sen sa alta vainolaisen raa'an,
vakiutti kädessäin sun kätes vallan vaa'an,
löit maurit, ennenkuin ma ehdin järjestää
väkeni torjumahan ase-aallot nää;
ne urhotöit' on, joita palkitsemaan on
kuningas itse keinoton ja toivoton.
Siis vankis kruunupäät nuo kaks sun palkitkoot:
'Cid'-nimen, itse kuulin, heiltä saanut oot,
'Cid' heidän kielellään kun 'herraa' merkitsee,
nimeksi kunnian se sulle sopinee.
Niinp' ollos Cid! Sen eessä kaikki taipukoon,
Granada ja Toledo kauhuun vaipukoon,
kaikelle kansallein, ken olet mulle sa,
se merkitköön, ja sulle mitä velkaa ma.
DON RODRIGO.
Häpeän puna, Sire, tää multa säästäkää!
Armoonne nähden liian pieneks työni jää,
punastun arvoton niin olla kunniaan,
ma jota valtiaalta suurimmalta saan.
Vereni velkaa on, min valtakunta antoi,
myös maa ja ilma tää, mi minut suureks kantoi,
ken uhraa eestä ne tuon kallehimman, hän
vain täyttää alamaisen pyhän tehtävän.
DON FERNANDO.
Ei kaikki, jotk' on velkaa samaa palvelusta,
noin rohkeasti tarjoo mulle suoritusta;
ja kosk' on uljuus heillä keskinkertainen,
myös keskinkertaiset on menestykset sen.
Siis siedä kunnias ja mulle voittos taru
lähemmin kerro!
DON RODRIGO.
Sire, kun uhkas vaara karu,
kun vainolaisten tulva saattoi kaupungin
jo kauhun valtaan, mua, jonka sekaisin
viel' oli mieli, pyysi parvi kumppania
isäni, hänen luokseen kokoon tullehia...
Sire, anteeks, heitä jos ma käskyttänne käytin
ja uhkarohkealta teitä vastaan näytin:
joukkonsa valmis oli, porteillamme turma,
jos hoviin ilmestyin, mua siellä vaani surma;
siks mietin: pakko mun jos kuolla kuolemalla,
mieluummin eestänne ma kuolen kunnialla.
DON FERNANDO.
Suon anteeks intos nopsan, jolla herjas kostit,
kun maata puoltamalla anteeks-antos ostit;
Chimene mulle mitä haastaneekin vasta,
ma häntä kuuntelen vain lohduttaaksein lasta.
Mut jatka!
DON RODRIGO.
Johdollani joukko tää siis lähti,
jokaisen kulmaluilla miehenkunnon tähti.
Viis sataa oltiin, mutta tullen satamaan
tuhatta kolme: nopsaan kertyi miehet maan,
niin kajo uljuuden, mi kasvoillamme loisti,
povesta pelkäävimmän kauhun kaiken poisti!
Kaks kolmatt' osaa heistä heti tultuamme
ma kätkin laivoihin, jotk' oli tarjonamme,
mut jäännös, jonka luku joka hetki karttui,
mi kärsimättömänä vankemmaks vain varttui,
mun ympärilläin hiljaa, vaiti vartoi työtään
ja maassa maaten vietti osan suuren yötään.
Tekivät käskystäni samoin vartijat
ja kätköss' ollen sotajuontani auttoivat;
sen rohkeasti sanoin teiltä saaneeni,
ma käskin kaikkia, ja kaikki totteli.
Nyt vuoksi saapui; tähtein valo himmeä
purjetta näytti meille kolmekymmentä:
päin aallot pärskyy, joita vainopurret kyntää,
meri ja maurit rinnan valkamaan jo ryntää!
He tulla saa, he kaiken huomaa rauhaiseksi,
ei ketään muureilla, ei satamassa keksi;
pysymme hiljaa aivan, poistuu epäilys
jo heiltä, että on tää meille yllätys;
pelotta ankkuroiden maalle käy he niin...
ja käsiin joutuvat jo heitä vartoviin.
Me silloin ponnahdamme ylös yhtä aikaa
tuhansin huudoin, jotka taivahalle raikaa,
vastaavat venheistämme toiset, aseissaan
esille syösten, maurit enää kauhultaan,
ei tohdi ees, ei taa, päin merta ei, ei rantaa:
jo ennen taistoa he ylen taistons' antaa.
He ryöstöön saapuivat ja joutuivatkin sotaan.
Pian verta virtailee, pian miekkojemme otaan
he sortuu, maalta, merelt' ahdistaissa meidän;
ei ehdi järjestyä vastarinta heidän.
Mut kohta päälliköt jo koolle joukot kerää,
taas poistuu pelkonsa, taas rohkeutensa herää:
häpeä taistelotta kuolla seisahuttaa
jo sekasortonsa ja heidät uljastuttaa.
Vakaana meitä he kuin miekkametsä kohtaa,
pian verta meidänkin jo rannat, raudat hohtaa,
virralla, valkamassa, maalla, laivoissa
tapahtuu teurastus, ja kulkee kuolema.
Oh, kuinka kunniatta moni kuulu työ
jäi sinne, jonka korjas pimeys ja yö,
kun kukaan kohtalon ei arpaa nähdä voinut,
vaikk' kuinka kädestään ois kuolon isku soinut!
Rohkaisin kaikkialta joukkojamme näin,
tuot' eespäin tunkien, taas tuota järjestäin,
tulijat vuorostansa tungin päin ja ees,
mut taiston tulokset ties vasta päivä sees;
sen valo vihdoin näytti meidän voittaneen,
myös maurit tappionsa huomas kauhukseen
ja apujoukot meille rientäväiset nähden
heilt' aikeet voiton poistui kuolonpelvon tähden.
He syöksyy laivoihinsa, köydet katkaisten,
soi pilviin saakka kaiku kauhun huutojen,
paeten hujan hajan ei he huomaakaan,
ovatko kuninkaansa heidän kerallaan;
ei pelko täyttää salli velvoitusta tuota,
toi vuoksi heidät, vei taas rantojemme luota.
Mut kaksi kuningastaan vielä iskee, lyö,
harvoine ystävineen elämäänsä myö,
he hyvin taistelevat, vaikka hurmeessaan,
ma itse turhaan vaadin heitä antaumaan;
he eivät kuulekaan, vain säilää heiluttain,
mut nähden sortuvan jo viime sotijain,
päämiestä kysyvät he, kahden kamppaillen:
esiinnyn, antautuu he, heidät vangitsen.
Molemmat lähetin ma teille äsken. Laantui
näin taisto, taistelijat pois kun kaikki taantui.
Näin palvelukseksenne.
4:s kohtaus.
DON FERNANDO. DON DIEGO. DON RODRIGO.
DON ARIAS. DON ALFONSO. DON SANCHO.
DON ALFONSO.
Sire, Chimene tänne
oikeutta pyytämään käy teidän kädestänne.
DON FERNANDO.
Ikävä velvoitus ja kiusan uutinen!
Pois käy! Sua näkemään ma häntä vaadi en.
Kaikesta kiitokses sun karkoitan; sit' ennen
syleile kuningastas sentään pois sa mennen.
(Don Rodrigo poistuu.)
DON DIEGO.
Chimene vainoo häntä, tahtois varjella.
DON FERNANDO.
Oon kuullut lemmestään. Tuon olen tutkiva.
Surullisemmat olkaa!
5:s kohtaus.
DON FERNANDO. DON DIEGO. DON ARIAS.
DON SANCHO. DON ALFONSO. CHIMENE.
ELVIRA.
DON FERNANDO.
Vihdoin tyytykää,
Chimene, täyttyvä on toivehenne tää.
Rodrigo vainolaisen löi, mut vaivoissansa
edessä silmäimme hän kuoli haavoistansa;
taivasta kiittäkää, mi kosti eestänne.
(Don Diegolle.)
Nähkäätte, kuinka kalpenee hän!
DON DIEGO.
Nähkäätte,
hän kuink' on taintua ja kuinka ilmeistään
jokainen kertoo, Sire, vain hänen lempeään.
Epäillä emme hänen rakkauttaan voi,
sydämen salaisuudet tuska ilmi toi.
CHIMENE.
Kuin? Kuollut on Rodrigo?
DON FERNANDO.
Ei, hän elää! Yhä
hänessä leimuaa sua kohtaan lempi pyhä.
Tuo kyynel kuivatkaa, mi hänen tähden juoksi.
CHIMENE.
Sire, itketään myös ilon niinkuin tuskan vuoksi,
on niille kummallekin heikko ihmis-aju,
ja kun ne äkin saapuu, meiltä haihtuu taju.
DON FERNANDO.
Edukses uskotella tahdot mahdotonta?
Chimene, tuskas liikaa näkyi.
CHIMENE.
Kuinka monta
siis turmaa kohtaakin mua kurjaa! Vaivan
vain tulos oli, Sire, ett' äsken uuvuin aivan;
mut murhe oikea mun tilaan siihen laittoi.
Tuo kuolonviesti multa koston kärjen taittoi:
jos hänet tappaa haava, eestä maamme saatu,
vihani turha on ja koko koston laatu;
niin kaunis loppu vääryytt' oisi suurta vasta!
Ma tahdon surmaa hälle, mut en maineikasta,
en mahtavaa, mi hänet vain on kohottava
paraativuoteelle: täss' sopii mestauslava.
Isäni vuoks hän kuolkoon, vuoks ei isänmaan,
vaan nimin tahratuin ja herja muistonaan!
Ei ole halpaa kuolla eestä maansa; surma
niin kaunis samaa on kuin kuolottuuden hurma.
Iloitsen voitostaan, teen rikkomatta sen:
saan uhrini, saa valtakunta varmuuden.
Mut minkä uhrin! Päämies, sankareista ylin,
ei kukin kaunistettu, mutta laaker-sylin,
sanalla sanoen: mies niinkuin sopiikin,
isäni kuolin-uhriks juuri arvoisin...
Ah, toivo hullu tää, min hourin sätehistä!
Ei puoleltain Rodrigoll' ole pelkäämistä.
On heikot kyyneleeni häntä vastaan; hälle
on koko valtakunta auki, ylvähälle.
Maassanne sallittu, Sire, kaikki hälle lie,
minusta voiton hän kuin maureist' äsken vie;
kädessä voittajan on voitonmerkki uus,
on oikeus lyöty, joka hurmevuosta huus.
Me saattoon käymme, seuraa voittovaunujaan
lain halveksunta kanssa kahden kuninkaan.
DON FERNANDO.
Oot liian kiivas, tyttäreni. Sen, mi jakaa
oikeutta, oltava on niinkuin vaaka vakaa.
Isäsi surmattiin, hän itse hyökkäsi,
lempeyttä oikeus siis multa vaativi;
mua ennen kuin sa syytät, tutki sydäntäsi,
Rodrigo vallitse sun eikö lempeäsi,
salassa kuningastas kiität, että sulle
mun suosiostain säilyy sulho moinen.
CHIMENE.
Mulle!
Hän, vihamieheni! Hän, tuoja kaiken turman,
syy onnettuuteni ja armaan taaton surman!
Niin halpa kostoni siis onko, että luullaan
mua miellyttävän, jos sen ääntä tuskin kuullaan:
Epäätte oikeuden te kyyneleiltä mun:
Sire, sallikaa siis, että miekkaan turvaudun.
Hän miekoin loukkauksen mulle tehdä ties,
siis herjan kostakohon myöskin miekkamies!
Ma hänen päätään pyydän ritareilta hovin,
niin, ken sen mulle tuo, sen morsioksi sovin,
he hänet surmatkoot, ja kohta kuin on kuollut
Rodrigo, voittajalle olen vaimoks huollut.
Tää, pyydän, julkaiskaa kuin ois se tahto teidän!
DON FERNANDO.
Tuo tapa vallinnut on vanha maassa meidän,
mut muka vääryyksiä rangaisten se on
soturit parhaat usein vienyt valtion;
useinkin tulos tumma väärinkäytön tään
syypäätä säästää sekä iskee syyttömään.
Rodrigo, kuninkaalleen tok' on liian kallis,
ett' onnen oikkuihin tää hänen syöstä sallis.
Hän siitä pääsköön! Mitä rikkonutkin lie
niin uljas, matkassaan sen maurein pako vie.
DON DIEGO.
Kuin? Laitko muutatte, Sire, hänen vuokseen vaan,
niin täydess' usein täällä nähdyt voimassaan!
Mit' uskois kansa, mitkä puheet kateet jäisi,
jos teidän turvissa hän täällä hengittäisi
ja siitä piillä saisi tekosyyllä tuolla,
miss' urhoin kunnia on kaunihisti kuolla?
Maineensa himmeneisi moisin suosioin,
häpeä hältä riistäis voiton heelmät noin,
hän rohkeasti kosti kreivin rohkeuden
kuin kunnon mies, ja nimen säilyttäköön sen!
DON FERNANDO.
Kun niin te tahdotte, ma suostun; mutta sijaan
jo yhden voitetun käy tuhat taistelijaa,
Chimenen palkinto, min voittoherra saa,
ritarit kaikki häntä vastaan asestaa:
ois väärin yhden käydä kaikkein kanssa sotaan.
Jo riittää, kerran jos hän vetoo miekan otaan.
Mies katso mieluises, Chimene, tutki vaalis!
Tään taiston jälkeen turhat kaikk' on koston maalis.
DON DIEGO.
Tuo älköön puolustusta olko pelkääville.
Avatkaa paikka, eikä kenkään astu sille!
Ken houkka tohtis hänen kimppuun käydä nyt
sen jälkeen mitä on hän tänään näyttänyt?
Ken ois se rohkea, ken hurjapää se ois,
mi moisen kanssa tulla voittelolle vois?
DON SANCHO.
Avatkaa paikka! Täss' on taistoon haastaja;
ma oon tuo hurjapää, ma oon tuo rohkea.
Tää suokaa suosio, ma innon tulta palan;
Chimene muistanee, min äsken vannoi valan.
DON FERNANDO.
Chimene, kätehensä kiistas uskotko?
CHIMENE.
Niin, vannoin, Sire.
DON FERNANDO.
Siis valmiit huomiseksi jo!
DON DIEGO.
Ei, Sire, vaan nyt, nyt heti riita ratkaistakoon;
se ain on valmis, jok' ei mennä mieli pakoon!
DON FERNANDO.
Sodasta tullen heti taisteloonko syöstä?
DON DIEGO.
Rodrigo hengähtää sai kertoin hurmetyöstä.
DON FERNANDO.
Kuitenkin tahdon, että hetken kaks hän lepää;
mut ettei esimerkki taiston, jonka epää
mun mieleni, kuin evännyt on ennenkin,
tarttuisi muihin ehkä muistoin verisin,
se käydä mun ja hovin poissa ollen saa.
(Don Arinalle.)
Te yksin taistelijain kunto tuomitkaa,
ja katsokaa, he että sotii urhoina;
mun luoksein saattakaatte sitten voittaja.
Ken olkohonkin, saman saap' on palkan hän,
Chimenelle ma hänet itse esitän,
tää että seppelöisi hänet lemmellään.
CHIMENE.
Sire, mulle säädättekö kovan käskyn tään?
DON FERNANDO.
Sa valitat, ei lempes: jos tuo voittaja
Rodrigo on, se hänet ottaa riemulla.
Siks sulokäskystäni käännä moittehesi:
ken heistä liekin hän, hän tulkoon mieheksesi.