DON DIEGO.
Rodrigo, vihdoin taivas sallii nähdä sun!
DON RODRIGO.
Ah!
DON DIEGO.
Huokauksin ällös vastaa iloon mun!
Suo hengähtää mun, että sua kiittäisin,
kun uljuutein sun tunnustaa jo kuitenkin;
sit' olet jäljitellyt hyvin: sankarit
sukuni mainetyölläs eloon herätit.
Sa heistä polveudut, mun olet poikani,
mun kaikki urhotyöni löi ens iskusi.
Ylistää tahdon tulta, voimaa nuoruutesi,
tää koe suuri, kaunis olkoon onneksesi!
Sa sauva vauhuutein, sa päiväin huippu, paina
suudelma poskellein, mi nyt on kirkas aina,
tuo tunne paikka herjan, jonka poistit multa,
kun valkopääni taas sai kunniansa sulta.
DON RODRIGO..
On teidän kunnia, en voinut vähempää
poikanne, kasvattinne ollen. Voitto tää
jos sille mieleen on, jolt' elämän ma sain,
se valaisee, se ihastuttaa sieluain.
Mut älkää ilossanne olko kateellinen,
jos oma tehtäväin nyt mun on täyttäminen.
Vapaasti tuskani tään tulla suokaa julki;
sananne maireet siltä kyllin suun jo sulki.
En kadu, että olen teitä palvellut,
mut kuinka jälleen saan, mit' olen uhrannut!
Tää käsi, kostohonne nousten, nousi vastaan
mun rakkauttani, sen antain kunniastaan.
Ei sanaa! Eestänne ma kaikki kadotin;
lie suora velkani nyt teille suurinkin.
DON DIEGO.
Ei, ei, on korkeammat voittos heelmät! Sulle
elämän annoin vain, sa annat maineen mulle,
ja niinkuin kunnia on kalliimp' elämää,
niin sulle suurempi nyt velkani on tää.
Mut poista heikkous jo poven uljaan! Maine
meill' yks on vain, mut moni lemmen vienon laine.
Huvia lempi on, mut maine velvoitusta.
DON RODRIGO.
Ah! Mitä lausutte?
DON DIEGO.
Vain miehen vakaumusta.
DON RODRIGO.
Loukattu kunnia jo mulle kostaa, kostaa!
Minussa tohditteko mieltä halpaa nostaa?
Häpeän yhtä suuren, saman saakohon
soturi miehuuton kuin sulho uskoton!
Te älkää herjatko mun uskollista mieltäin;
mun suokaa uljas olla, mut ei valaa kieltäin,
siteeni liian vahvat on, ne murru ei,
valani muuri viel' on epätoivollei,
ja kun en jättää voi, en saada armastain,
suloisin kohtalo on mulle kuolo vain.
DON DIEGO.
Viel' aika etsiä ei ole kuolemaa;
käsvarttas vahvaa kaipaa ruhtinas ja maa.
Pelätty laivasto käy virtaa pitkin, yöstä
se uhkaa kaupungin ja seudun turmaan syöstä.
On maurit maalla pian, pimeys ynnä vuoksi
tuo heidät tuokiossa muuriemme luoksi;
hovissa sekasorto, kauhu kansass' on,
soi huudot siellä vain ja huokaus toimeton.
Hädässä yleisessä olen onnekseni
viissataa kumppania saanut vierelleni,
he tietäin herjani kaikk' oli kostamaan
kiistaani tulleet, hehkuin tulta samaa vaan.
Edelle ennätit sa kouriensa vahvain:
muu veri muistoks jääköön kalpojensa kahvain,
käy, heidät johda, kunne kunnia sun vie,
päämiesnä sankarein tee maurein halki tie!
Tää hyökkäys vainolaisten vanhain torju sieltä,
jos tahdot, kuolo kaunis etsi kalvan tieltä,
tilaisuus tarjouu, sa siihen tartu, kansa,
kuningas kiittäköön sun surmaas voitostansa!
Mieluummin laaker-otsin toki tullos kotiin,
maineesi mahdu ei vain kiistan, koston sotiin,
ylemmä nosta se, näin anteeks-antoon sa
pakota kuningas, Chimene vaienna!
Jos häntä lemmit, tiedä, sydämeensä rata
vain ainoa on se, mi vartoo voittajata.
Mut aik' on tärkki, sua turhin sanoin tässä
pidätän, vaikk' ois hetkes olla lentämässä,
mua seuraa, taistele ja ruhtinaalle näytä,
sen että teet, jot' ei nyt enää kreivi täytä.