DON FERNANDO.
Niin houkka, turha onko mieli kreivin tuon?
Toivooko hän viel', että syynsä anteeks suon?
DON ARIAS.
Hänelle kauan nimessänne haastoin, tein
ma kaikkeni, mut oli turha tuloksein.
DON FERNANDO.
Kautt' taivaan! Alamainen näinkö välittää
siis vähän, mitä tahtoo, mielii kruunupää?
Mua halveksii hän, herjaa Don Diegoa!
Hovini keskell' laatii mulle lakeja!
Suur' olkoon päällikkö, suur' olkoon sankari,
tää koura korskamielen maahan iskevi;
Mars itse vaikka hän ja itse uljuus oisi,
jos tuntis voimani, niin ei hän niskuroisi.
Mut kun niin tahtoo hän, hän talteen ottakaa,
jos vastustaa tai ei. Tää rikos palkan saa.
DON SANCHO.
Ehk' aika taivuttaa tään ylpeytensä tuhman.
Hän äsken vallass' oli vielä kiistan uhman.
Sire, ensi tuokion ei kuumuudessa povi
niin uljas ehdontahdoin riitojansa sovi;
hän näkee vääryytensä, mutta mielellään
niin pian tunnusta ei ylväs erhettään.
DON FERNANDO.
Don Sancho, vaietkaa ja tietkää: häntä ken
mun eessäin puolustaa, on itse syyllinen.
DON SANCHO.
Vait olen, tottelen. Mut vielä puoltaa voisi
yks sana häntä, Sire...
DON FERNANDO.
Ja sana tuo mik' oisi?
DON SANCHO.
Se, ettei sielu, tuttu sankartöiden vaan,
kuin muut voi alistua, pyytää polvillaan;
sovinnon luulee hän vain tuovan häpeää.
Tuo sana ainut mieltä kreivin pelättää;
hänestä tehtävänsä helpomp' olla vois,
hän teitä totteleis, jos niin ei uljas ois.
Aseilla, käskekää, käsvarsi taiston tuttu
tään riidan ratkaiskoon, ja siihen loppuu juttu!
Hän suostuu, Sire. Mut siks, kuin hän sen tietää, vakaan,
tulkoon ken tulleekin, ma hyvityksen takaan.
DON FERNANDO.
Puhutte liian suoraan; mutta vuosienne
vuoks antaa anteeks voin ma nuoren rohkeutenne.
Kuningas viisas kaipaa sankareita maan
ja verta alamaisten työhön parempaan;
kuin pää, mi jäseniä avuksensa huoltaa,
ma hoidan, säästän niitä, mua jotka puoltaa.
Siks mulle oikein ei, mi teille: sotilaana
puhutte, toimia mun täytyy kuninkaana.
Mut mitä virkkaakin, hän luulkoon mitä luulee,
ei haihdu kunniansa, mua jos hän kuulee.
Muakin loukkasi hän, miestä loukaten,
min prinssin kasvattajaks juuri valitsen;
mua herjaa itseäin, mi herjaa vaaliani,
se uhmaa ehdotonta voimaa valtikkani.
Ei siitä enää. Muuten, vanhan vainoojamme
purjetta kymmenen on nähty rannoillamme;
he tulla tohtineet on virran suulle ihan.
DON ARIAS.
Jo maurit oppineet on valtiaamme vihan:
niin usein voitettuina tuskin uskaltaa
he enää uhmata niin suurta voittajaa.
DON FERNANDO.
Ett' Andalusiaa ma heidän uhallaan
hallitsen, anteeks anna ei he milloinkaan;
maa kaunis tää, mi kauan kuulunut on heille,
kateutta synnyttää, on vaaran aihe meille.
Vuoskymmen sitten siks Sevillaan siirsin ma
Kastilian valtaistuimen jo ajoissa,
lähempää että täältä sotaa johtaen
tuhota aikehensa voisin jokaisen.
DON ARIAS.
Päittensä kallehimpain hukka kertoo heille,
tääll'-olostanne mik' on turva maitten teille:
ei syytä pelkoon.
DON FERNANDO.
Eikä varomattomuuteen.
Vie usko liian varma aina vaaraan uuteen.
Tiedätte: nousuvesi yksi laivat nuo
helposti tänne saakka ulapalta tuo.
Mut turhaan kauhistusta kylvän sydämiin,
kun epätietoinen tuo viel' on viesti niin;
hälyytys hyödytön tää kaupunkimme elon
vain häiritseis ja yössä turhan nostais pelon.
Lisätkää sataman ja muurein vartiosto!
Se illaks riittää.
7:s kohtaus.