DON DIEGO.
Rodrigo, pelkäätkö?
DON RODRIGO.
Tuon kyllä opettaisin,
jos isä ette ois.
DON DIEGO.
Ah, viha kaunokaisin!
Tään vaivan vastakaiku mulle suloinen!
Vereni tunnen, koska kuohun kuulen sen;
tuo hehku pikainen on hiiltä nuoruuteni.
Rodrigo, poikani, ah, kosta loukkaukseni,
mun eestäin kosta!
DON RODRIGO.
Mitä?
DON DIEGO.
Herjaa julmimpaa,
mi tahraa kumpaisenkin meidän kunniaa.
Hän löi mua korvalle. Hän tuosta kuollut ois,
mut ikä ottanut on voiman multa pois;
ja miekan, jot' ei tää käs enää kantaa jaksa,
ma sulle annan, sillä taaton tahrat maksa!
Miehuutes näytä miestä uhkamieltä vastaan,
tää herja huuhdotahan hurmeell' ainoastaan.
Surmaa tai kuole! Etten mairittelis sua,
saat taistella sa vastaan miestä karaistua.
Veressä, tomuss' oon ma hänet nähnyt pauhuun
armeijain syöksyvän ja kaikki saavan kauhuun
ja satain murtavan myös ratsasparvein muurin;
hän, jota kuvailen näin sulle perinjuurin,
sotilas uljas tuo, tuo päämies verraton...
DON RODRIGO.
Ma pyydän, laatkaa! Hän?
DON DIEGO.
Chimenen isä on.
DON RODRIGO.
Ah!
DON DIEGO.
Tunnen lempes, vait! Mut kunniatta ken
voi elää, elämän ei ole arvoinen.
Herjaajan rakkaan herja kipeämp' on vain.
No niin, sun kosto on, sa tunnet herjaajain.
En muuta virka. Kosta itsesi ja minut,
osoita ansainnees, ma että siitin sinut!
Käyn kuormaa kohtaloini kovain itkemään.
Sa riennä, joudu, juokse työsi täytäntään!
7:s kohtaus.
DON RODRIGO.
Tuo isku vartomaton
ja kuolettava sattui poven pohjahan,
ma, kurja kostaja tään riidan oikean
ja väärä maalitaulu kovan kohtalon,
jään jähmettyneheks, tuo isku sielun murhaa,
sen tiellä kaikk' on turhaa.
Ah, Jumalain! Niin liki lemmen onnea!
Tää murhe murtaa voi.
Isäni herjattu on sekä herjaaja
Chimenen taatto, oi!
Sota käy läpi sieluni!
Mua lempi lietsoo, vaarassa on kunniani:
jos isän kostan, kadotan ma armahani.
Sydäntäin toinen syttää, toinen kättäni.
Valinta synkkä: elää häpeässä iki
tai pettää lempeniki.
Tää tuska kahtianne yht' on rajaton,
se mielen murtaa voi!
Hänt' enkö rankaise? Mut rangaistava on
Chimenen taatto, oi!
Isä, lemmitty, lempi ja maine,
ah, kovaa kamppailua valtain ylhäisten!
Katoopi turman kuiluun multa riemun laine
tai kunniani päivä päättyy pilvehen.
Sa rakas, julma toivo sielun empivän,
mut sentään lempivän,
ah, miekka, surma mulla onnen suurimman!
Se tämän tuskan toi.
Kostanko sillä siis ma taaton kunnian
Chimenen jättäin, oi?
On mieluummin kuoltava miehen!
Sen armaallein kuin taatollein oon velkapää.
Jos kostan, vihaamaan mua armahani jää,
mua ylenkatsomaan, jos käy en koston tiehen.
Kuin teenkin, teko toivojeni surma on
tai mies ma arvoton.
Parantaa tahdon tuskaani, se yltyy vaan,
se sielun autioi.
Kun sentään kuoltava mun on, käyn kuolemaan
Chimenen säästäin, oi!
Siis kuollako kostoa vailla?
Surmaako etsiä, mi kohtais maineettoman?
Mun herjattaisko muistoain Espanjan mailla,
kun varjellut en kunniaa ma heimon oman?
Tään lemmen tähdenkö, mi varmaan loppuvi,
nyt nään sen selvästi?
Pois aatos alhainen, pois sulohaave, houra,
mi mieltä aatkeloi.
Pelastan kunniani! Nouse, uljas koura,
Chimenen jättäin, oi!
Oli harhaunut henkeni mun.
Isällein kaikki velkaa oon, en lemmelleni.
Jos sotaan sortunen tai tuskaan tuiretun,
puhtaana kuin sen sainkin annan hurmeheni!
Jo syytän itseäin, oon liikaa viipynyt,
jo koston työhön nyt!
Häpeän horjuneeni! Tuska ankarin
mua turhaan vaivaa, oi!
Isäni herjattu on! Kostan tahran, min
Chimenen taatto toi.