Seuraava päivä, torstai elokuun 29 p., oli kaikinpuolin merkillinen,
enkä voi koskaan ajatella sitä kauhistuksen saattamatta sydäntäni
kiivaammin tykyttämään. Tästä ajasta alkaen ei meidän järjellämme
eikä ymmärryksellämme ollut mitään sanottavaa, vaan me olimme
täydellisesti luonnonvoimien heiteltävinä.
Kello kuusi olimme liikkeessä. Nyt lähestyi hetki, jolloin meidän
piti ruudin avulla raivata itsellemme tie kallioiden lävitse.
Tahdoin itselleni kunnian saada sytyttää miinan. Kun tämä oli
tehty, piti minun mennä toverieni luokse lautalle, jossa kaikki
tavarat olivat vielä paikoillansa; sitten oli aikomuksemme laskea
ulommaksi selälle, välttääksemme räjähdyksen seurauksia, jotka ehkä
vaikuttaisivat ankarasti vuoren sisuksiin.
Laskumme mukaan sytyttimen piti kestää kymmenen minuuttia, ennenkuin
se sytyttäisi panoksen, ja minulla oli siis hyvää aikaa palata
lautalle.
Varustauduin arvelematta täyttämään tehtävääni.
Kiiruusti syötyämme menivät setäni ja Hannu lautalle, mutta minä jäin
rannalle mukanani lyhty, josta aioin ottaa tulen sytyttimeen.
-- Mene nyt, poikaseni, sanoi setäni minulle, ja palaa heti takaisin
luoksemme!
-- Olkaa huoleti, vastasin minä; en minä leikittele matkalla.
Menin heti käytävän suulle, avasin lyhtyni ja otin käteeni sytyttimen
pään.
Professori piti kelloansa kädessään.
-- Oletko valmis? huusi hän minulle.
-- Olen!
-- No hyvä! Sytytä nyt siis, poikaseni!
Sytytin nopeasti tulilangan, joka rätisi kuin tuli tappuroissa, ja
sitten juoksin kiiruusti rantaan.
-- Tule lautalle, ja lähtekäämme ulommaksi rannasta! sanoi setäni.
Voimakkaalla sysäyksellä vei Hannu meidät ulommaksi; lautta meni
parin kymmenen sylen päähän rannasta.
Nyt oli tärkeä hetki, professori seurasi kellon osoitinten liikuntoa.
-- Vielä viisi minuuttia! sanoi hän. Vielä neljä! Kolme!
Valtimoni sykki kahdesti sekunnissa.
-- Vielä kaksi! Yksi! -- -- Hajotkaa vuoret!
Mitä tapahtui? En luule kuulleeni räjähdyksen pamausta, mutta kalliot
saivat silmieni edessä toisen muodon ja hajosivat ikäänkuin verho.
Näin pohjattoman syvyyden aukeavan rannalle. Meri nousi hirveään
pauhuun, mutta muodosti ainoastaan yhden suunnattoman hyökyaallon,
jonka harjalle lauttamme kohosi pystysuoraan.
Me kaaduimme kaikki kolme pitkäksemme. Vähemmässä kuin sekunnissa
tuli päivän valon sijaan musta pimeys, minkä jälkeen tunsin vakavan
pohjan katoavan, ei jalkojeni, vaan lautan alta. Luulin sen syöksevän
suoraan alaspäin, mutta niin ei ollut asia; tahdoin puhua sedälleni,
mutta veden pauhina olisi estänyt häntä kuulemasta puhettani.
Huolimatta pimeästä, pauhinasta, hämmästyksestä ja
mielenliikutuksesta käsitin kuitenkin, mitä oli tapahtunut.
Ilmaan räjähtäneen kallion alla oli ollut suuri aukko; räjähdys oli
vaikuttanut jonkinlaisen maanjäristyksen tässä maanpinnassa, joka
jo entisestään oli ristiin rastiin halkeillut; aukko avautui, ja
kurimukseksi muuttunut meri tempaisi meidät mukaansa. Luulin olevamme
hukassa.
Tunti, parikin tuntia -- kukaties kuinka pitkä aika? -- kului tällä
tavoin. Me pysyttelimme yhdessä ja pidimme toisistamme kiinni,
ettemme putoaisi pois lautalta, joka sai kestää mahdottoman ankaroita
sysäyksiä, kun se sattui kallion syrjiin. Näitä sysäyksiä sattui
kuitenkin verraten harvoin, mistä päättelin, että käytävä oli sangen
avara. Tämä oli epäilemättä Saknussemmin kulkema tie, mutta nyt emme
matkustaneet sitä yksin, vaan olimme ymmärtämättömyydessämme vetäneet
mukaamme koko meren.
Nämä ajatukset johtuivat mieleeni jotenkin epäselvinä ja hämärinä,
kuten helposti ymmärtää; ja töin tuskin saatoin pitää ajatuksiani
koossa tällä huimaavalla matkalla, joka oli kuin yhtämittaista
putoamista. Päättäen tuulesta, joka puhalsi vasten silmiäni, mahtoi
kulkumme olla nopeampaa kuin nopeimman pikajunan; sellaisessa
menossa oli siis aivan mahdotonta sytyttää tulisoihtua, ja viimeinen
sähkökoneemme oli mennyt rikki räjähdyksessä.
Hämmästyin siis kelpo lailla, kun yhtäkkiä näin tulen valon
vieressäni ja Hannun rauhallisen olemuksen valaistuna. Taitavan
linnustajan oli onnistunut saada viritetyksi lyhtyyn valkea, ja
vaikka tuli ilman vedossa alituisesti uhkasi sammua, se kuitenkin
levitti vähän valoa tähän kamalaan pimeyteen.
Käytävä oli avara, niinkuin olin arvannutkin, eikä niukka valo
sallinut meidän yhtaikaa nähdä molempia sivuseiniä. Vesi, joka
kiidätti meitä mukanansa, putosi korkeammalta kuin Amerikan
pahimmissa putouksissa. Sen pinta oli ikäänkuin nopeasti eteenpäin
kiitävä nuolikimppu; sopivampaa vertausta en löydä sille tunteelle,
jonka se minussa herätti. Välistä joutui lauttamme vesipyörteisiin
ja kulki silloin eteenpäin nopeasti pyörien ympäri. Kun se lähestyi
käytävän seiniä, käänsin lyhdyn sinnepäin ja saatoin arvata
kulkumme nopeuden siitä, että kallioseinän epätasaisuudet näyttivät
loppumattomilta viivoilta ja että oli kuin olisimme olleet suljetut
liikkuvista viivoista kudottuun verkkoon. Arveluni mukaan kuljimme
noin kolmekymmentä penikulmaa tunnissa.
Setäni ja minä tuijotimme tylsästi eteemme ja tartuimme jäljelle
jääneeseen mastontynkään, sillä masto oli räjähdyksessä katkennut
keskeltä poikki. Me käänsimme selkämme ilmanvetoa vastaan, ettemme
tukehtuisi liikunnon kiivaudesta, jota ei mikään ihmisvoima voinut
hillitä.
Sillävälin kului aika; asemamme ei tullut vähääkään paremmaksi,
päinvastoin sattui tapaus, joka saattoi sen yhä hankalammaksi.
Koettaessani järjestää tavaroitamme huomasin, että suurin osa
niistä oli kadonnut, kun meri räjähdyksen jälkeen tempasi meidät
niin väkivaltaisesti mukaansa. Tahdoin tarkalleen tietää mitä
varoja meillä oli mukanamme, ja aloin lyhty kädessä tutkia asiaa.
Tieteellisistä kojeistamme ei ollut jäljellä muita kuin kompassi
ja kronometri. Köysistä ja portaista ei ollut jäljellä muuta kuin
maston ympäri kääritty köydenpätkä. Meillä ei enää ollut kuokkaa, ei
rautakankea, ei vasaraa, ja pahin juttu kaikista, ei ruokaa enempää
kuin päiväksi!
Tutkin pienimmätkin raot lautalla, yksin vähäisimmät kolotkin hirsien
ja lankkujen saumoissa. Kaikki tyhjää! Meillä ei ollut muuta evästä
kuin palanen kuivaa lihaa ja muutamia kuivia korppuja.
Tunsin itseni peräti masentuneeksi, enkä voinut käsittää, miten
selviytyä! Ja kumminkin, mitä vaaraa minä niin kovin pelkäsin?
Kuinka voisimme päästä ylös niistä syvyyksistä, johon vastustamaton
virta meidät vei, vaikka meillä olisi ollut evästä kuukausiksi ja
vuosiksikin? Mitä hyödytti hätäillä kuolevamme nälkään, kun kuolema
oli edessämme niin monessa muussakin muodossa? Saisimmekohan edes
aikaa kuolla nälkään?
Kuvaillessani mielessäni näitä unohdin nykyisen vaaran, ja pelkäsin
vain tulevaisuuden uhkaa, joka hirveänä tuli mieleeni. Kenties
kuitenkin voisimme pelastua veden raivosta ja palata maan pinnalle?
Mutta millä tavoin? Sitä en tiedä. Mistä? Se olisi samantekevää. Yksi
mahdollisuus tuhansista on kumminkin mahdollisuus, mutta nälkäkuolema
sitävastoin ei jättänyt meille vähintäkään toivoa.
Mieleeni johtui puhua sedälleni asemastamme osoittaakseni hänelle,
mimmoisessa kurjassa tilassa olimme, ja tarkoin laskeaksemme
kuinka pitkä aika meillä vielä oli elettävänä, mutta minulla oli
kylliksi voimia pitää suuni kiinni ja antaa hänen pysyä tyynessä
kylmäkiskoisuudessaan.
Tällä kertaa alkoi tuli lyhdystämme vähetä vähenemistään sammuen
viimein kokonaan. Kynttilän sydän oli palanut loppuun, emmekä enää
voineet ajatellakaan valaista sysimustaa pimeyttä. Meillä oli tosin
vielä tulisoihtu, mutta sitä ei saattanut polttaa kovassa tuulessa.
Silloin ummistin silmäni niinkuin lapsi, etten tarvitsisi nähdä
pimeyttä.
Pitkän ajan kuluttua kävi kulkumme kahta vertaa nopeammaksi, päättäen
ilman puhaltamisesta kasvojani vastaan. Vesi syöksyi erittäin
jyrkästi alaspäin, ja luulin todellakin, ettemme enää kulkeneet
veden päällä, vaan putosimme suoraan alas, sillä tunsin omituista
putoamisen tunnetta. Setäni ja Hannu olivat tarttuneet lujasti
käsivarsiini ja pitivät minusta kiinni.
Kun oli kulunut jonkin aikaa -- kuinka kauan, sitä en saata
arvostella -- tunsin yhtäkkiä nytkähdyksen; lautta ei sattunut
mihinkään kovaan esineeseen, mutta seisahtui kuitenkin. Suunnaton
vedenpaljous syöksi sen yli; olin tukehtua -- -- -- olin
hukkumaisillani -- -- --
Mutta tätä vedenpaisumusta ei kestänyt kauan, ja muutaman sekunnin
kuluttua olin taas vapaassa ilmassa, jota vedin keuhkoihini täysin
henkäyksin. Setäni ja Hannu puristivat käsiäni, niin että ne olivat
musertua, ja vielä kerran vei lautta meitä eteenpäin.