Matkamme alusta asti olin saanut niin monta kertaa hämmästyä, että
jo luulin osaavani olla ällistymättä ja pysyä välinpitämättömänä
ihmettelemättä mitään. Mutta nähdessäni nämä kolmesataa vuotta sitten
hakatut kirjaimet, valtasi minut sittenkin hämmästys. Edessäni oli
tuon oppineen alkemistin puumerkki ja olipa tikarikin, jolla se
oli piirretty, minun kädessäni. En siis enää voinut epäillä, ettei
tuota mainiota matkustajaa olisi ollut ja ettei hän todella olisi
pääsyt matkansa perille. Sillävälin kun nämä mietteet pyörivät
päässäni, ylisteli professori Lidenbrock Saknussemmia eräänlaisella
dityrambisella ylistyspuheella.
-- Oi sinä nerokas mies! lausui hän, sinä et ole unohtanut mitään,
joka muille kuolevaisille avaa tien maan läpi, ja sinun vertaisesi
voivat löytää ne jäljet, jotka sinun jalkasi ovat tehneet kolme sataa
vuotta sitte näiden pimeiden maanalaisten luolain pohjaan! Sinä olet
antanut muidenkin silmien, kuin omiesi, katsella näitä ihmeitä!
Soveliaisiin paikkoihin piirretty nimesi johdattaa matkustajan
suoraan perille, jos hän on kylliksi rohkea seuraamaan sinua, ja
tämän maamme keskipisteessä se vielä on piirrettynä omalla kädelläsi!
Ah! Käynpä minäkin piirtämässä nimeni viimeiseen kallioon. Mutta
tästä hetkestä alkaen olkoon tämä niemi, jonka olet nähnyt tämän
keksimäsi meren rannalla, aina nimeltänsä Cap Saknussemm!
Kuullessani setäni puhelevan jotenkin näillä sanoilla tunsin saman
innostuksen syttyvän itsessänikin. Sisällinen tuli paloi rinnassani.
Minä unohdin kaikki, sekä menomatkamme vaarat että palaamisemme
vaikeudet. Mitä toinen ihminen oli tehnyt, sen tahdoin minäkin tehdä,
eikä nyt mikään inhimillinen enää tuntunut mahdottomalta!
-- Eteenpäin, eteenpäin! huusin minä.
Kiiruhdin jo pimeätä käytävää kohti, kun professori seisahdutti
minut, ja vaikka hän olikin varsin herkkä innostumaan, niin hän
kehoitti kuitenkin minua olemaan kärsivällinen ja kylmäverinen.
-- Palatkaamme ensin takaisin Hannun luokse, sanoi hän, ja tuokaamme
lautta tälle kohdalle.
Tottelin käskyä vastahakoisesti, ja kohta kuljimme kiiruusti
rantakallioita myöten.
-- Kuulkaapa setä, sanoin minä kulkiessamme, tähän asti ovat kaikki
asianhaarat olleet meille varsin suotuisat.
-- Niinkö arvelet, Akseli?
-- Aivan varmaan; yksin myrskykin on ollut meille edullinen, sillä
se vei meidät oikealle tielle. Siunattu olkoon myrsky! Se vei meidät
takaisin tälle rannalle, josta kaunis sää vei meidät pois. Jos
otaksuisimme, että pieni lauttamme olisi joutunut Lidenbrockin meren
etelärannalle, mihin olisimme silloin joutuneet? Saknussemmin nimi ei
olisi tullut silmiemme eteen, ja tällä kertaa olisimme kokonaan oman
onnemme nojassa.
-- Niinpä kyllä, Akseli, olipa todellakin Jumalan sallimus, että
kulkiessamme etelään ajauduimme suoraan pohjoiseen Cap Saknussemmiin.
Minun täytyy tunnustaa, että se seikka on enemmän kuin kummastuttava
sekä senluontoinen, että minä en taida sitä millään tavoin selittää.
-- Mitä se haittaa? Ei tapauksia tarvitse selitellä vaan käyttää
niitä hyödyksensä!
-- Epäilemättä, poikaseni, mutta -- -- --
-- Mutta meidän täytyy palata pohjoista kohti, kulkea
pohjois-Euroopan, Ruotsin, Venäjän, Siperian ja kukaties minkä muiden
maiden alitse, sen sijaan että laskeutuisimme Afrikan erämaiden tahi
valtameren aaltojen alle; muusta en pidä lukua!
-- Niin, Akseli, sinä olet oikeassa, ja kaikki on taas hyvin, kun
pääsemme tältä vaakasuoralta mereltä, joka ei voinut viedä meitä
mihinkään maaliin. Meidän tulee laskeutua alaspäin, aina vain syvää
syvemmälle! Muistapas, että meillä on puolentoistatuhannen penikulman
matka tullaksemme maan keskipisteeseen.
-- Joutavia! sanoin minä, siitä ei kannata puhua. Eteenpäin vain!
Tätä järjetöntä keskustelua kesti vielä sittenkin, kun olimme
tavanneet Hannun. Kaikki oli valmiina lähteäksemme heti; jokainen
tavaramytty oli mukanamme. Me nousimme lautalle, purje nostettiin ja
Hannu ohjasi kulkumme pitkin rantaa Cap Saknussemmiin päin.
Tuuli ei ollut tällä kertaa sovelias lautallemme, jok ei voinut
luovia, ja monessa kohdin meidän täytyi työnnellä sitä eteenpäin
rautakärkisillä sauvoillamme. Usein täytyi meidän kiertää jotenkin
pitkältä veden pinnassa olevia kareja; mutta kolmen tunnin
purjehduksen jälkeen, s.o. noin kello kuuden seuduilla iltapäivällä,
tulimme sopivaan valkamaan.
Hyppäsin maalle ensimäisenä, sitten seurasi setäni ja islantilainen.
Merimatka ei ollut minua vähääkään rauhoittanut, vaan päinvastoin
tehnyt entistä rauhattomammaksi. Esitin vielä, että polttaisimme
"laivamme" tehdäksemme paluun mahdottomaksi, mutta setäni vastusti
tuumaa; ja mielestäni hän tuntui nyt sangen laimealta.
-- Lähtekäämme edes viipymättä hetkeäkään.
-- Lähtekäämme vain, poikaseni, mutta meidän pitää ensin tutkia tätä
uutta käytävää, tietääksemme tarvitseeko laittaa köysiportaat kuntoon.
Setäni sytytti Ruhmkorffin koneeseen sähkön palamaan, lautta
sidottiin rantaan kiinni; käytävän suu oli vain parin kymmenen
askeleen päässä, ja minä tunkeusin sinne pienen joukkomme etunenässä.
Aukon suu oli melkein ympyriäinen ja noin viisi jalkaa läpimitaten.
Se oli syntynyt kovaan kallioon, ja sen kautta muinoin syöksyneet
tulikuumat aineet olivat tasoittaneet sen hyvin sileäksi; aukon
alareuna oli maan tasalla, niin että helposti pääsimme sisään.
Kuljimme melkein tasaista tietä, kunnes suuri kivilohkare sulki
muutaman askeleen päässä meiltä tien.
-- Kirottu kallionlohkare! huusin äkeissäni, kun äkkiä huomasin että
voittamaton este pidätti kulkuamme.
Etsimme oikealta ja vasemmalta puolelta, mutta mitään tietä tai
aukkoa ei löytynyt. Huomasin pettyneeni sangen suuresti toiveissani,
enkä tahtonut myöntää, että tämä este todellakin pidätti meitä.
Kumarruin etsimään aukkoa kalliolohkareen ala- ja yläpuolelta, mutta
joka paikassa oli edessäni samanlainen kivinen seinä. Hannu kuljetti
lamppua pitkin koko seinää, mutta silläkin puolen oli kallio eheänä
edessämme. Meiltä meni kaikki toivo päästä eteenpäin.
Istahdin maahan, setäni asteli pitkään edestakaisin käytävässä.
-- No, entä Saknussemm? virkoin minä.
-- Niin, sanoi setäni, seisahtuikohan hänkin tämän kivisen portin
eteen?
-- Ei suinkaan, sanoin minä kiivaasti. Tämä kallion lohkare on
myöhemmin sulkenut tien maanjäristyksen tahi jonkin magneettisen
ilmiön vaikutuksesta. Monta vuotta on kulunut Saknussemmin
paluumatkan ja tämän kiven tähän ilmestymisen välillä. Eikö ole
selvä asia, että tämä käytävä on ennen ollut niiden ulossyöksyvien
aineiden kulkuväylänä, jotka silloin esteettömästi kulkivat?
Katsokaa vain näitä halkeamia, jotka risteilevät sinne tänne
vuoressa. Koko vuori on muodostunut yhteenkasautuneista kappaleista,
suunnattomista kivistä, ikäänkuin jättiläiset olisivat rakentaneet
sen; mutta viimein paino kasvoi liian suureksi, ja lohkare putosi
alas, sulkien siten tiemme niinkuin luhistuneessa holvissa. Tämä
on vain satunnainen este, jota Saknussemm ei tavannut, ja jollemme
voi raivata sitä tieltämme, niin olemme arvottomia pääsemään maan
keskipisteeseen.
Minähän tässä puhuin näin; professorin henki oli kokonansa vallannut
minut. Keksintöhimo kannusti minua; minä unohdin menneet tapaukset
ja halveksin tulevia. En ajatellut enää mitään siitä, mitä tämän
pallon pinnalla oli, jonka keskipisteeseen kuljin; en muistanut
kaupunkeja enkä maaseutuja, en Hampuria enkä Kuninkaankatua enkä
Graüben-raukkaakaan, joka varmaankin uskoi minun hukkuneen maan
sisustaan.
-- Saamme siis, jatkoi setäni, raivata itsellemme tien rautakangella,
ja kuokalla! Puhkaiskaamme tämä muuri!
-- Se oli liian kova rautakangella murrettavaksi, väitin minä.
-- Entä kuokalla?
-- Liian vaikeaa!
-- Mutta -- -- --
-- Entä ruuti! Tehdään miina ja laukaistaan koko este ilmaan!
-- Ruudillako?
-- Aivan niin! Meillä on vain kallion lohkare murrettavana.
-- Hannu, työhön käsiksi! sanoi setäni.
Islantilainen palasi lautalle ja tuli pian takaisin tuoden mukanansa
rautakangen, jota hän käytti hakatessaan kiveen reikää. Sepä ei
ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä tarvittiin siksi iso reikä,
että siihen mahtui viisikymmentä naulaa pumpuliruutia, jonka
räjähdysvoima on neljä vertaa suurempi kuin tavallisen ruudin.
Olin tavattomassa sielunjännityksessä. Sillä aikaa kuin Hannu
teki työtä, autoin minä ahkerasti setääni pitkän sytyttimen
valmistamisessa; se tehtiin kostutetusta ruudista ja liinavaatteesta.
-- Meidän täytyy päästä eteenpäin! sanoin minä.
-- Niin, kyllä meidän täytyy päästä, sanoi setäkin.
Puoliyön aikana työmme oli valmis, ruuti oli sovitettu reikään, ja
sytytin, joka oli pitkin käytävää, ulottui sen ulkopuolelle.
Kipinä vain tarvittiin sytyttämään tämä hirveä panos.
-- Huomenna! sanoi professori.
Minun täytyi siis tyytyä odottamaan vielä kuusi pitkää tuntia.