Astun mutkittelevaa metsätietä, jota reunustavat kanervat ja
marjanvarret. Sitä leikkaavat syvät raiteet ja keskellä on polku, jonka
valkoinen hiekka on kirjavana havunneuloista. Kuin jättiläissananjalat
seisovat solakat männyt rivittäin molemmin puolin tietä. Niiden sileät,
oksattomat rungot punertavat syyskuun auringon leppeässä paisteessa.
Ilmassa tuntuu pihkan ja muurahaispesän tuoksua ja metsän aukeamissa
survovat hyttyset.
Maaperä kumajaa askelen alla kuin kulkisi tie yli vanhojen
hautaholvien. Kumisevaksi kankaaksi ne nimittävätkin tätä nummea.
Nyt laskeutuu tie tummaan kuusikkoon, josta tuulahtaa vastaan
kosteampi, kellarituntuinen ilma. Tuossa on vasemmalla ikivanha
tervahauta, jota ei enää miespolviin ole käytetty. Kertovat siihen
aikoinaan miehen palaneen ja vanhat ihmiset ovat syysöinä kuulleet
täältä valitusta ja avunhuutoja.
Tie luikertelee jälleen pitkin kuivaa nummea. Vasemmalla sukeltaa
pihkaisten mäntyjen väliin polku, jota peittävät kävyt ia havuneulat ja
joka vuosikausia näyttää olleen yksinomaan muurahaisten valtatienä.
Juuri tuon polun kohdalla ja juuri tällaisena syyspäivänä kuulin
kerran, pikku poikasena äitini kanssa tätä samaa tietä kulkiessani,
metsästä omituista ääntä. Se ynisi tasaisesti ja haikeasti kuin
kapalolapsi tai kuin emästään eksynyt karitsa. Perillä, Aholan talossa,
johon tämä tie päättyy, mainitsi äitini asiasta ja silloin kertoi
Aholan vanha emäntä, että se vasemmalle haaraantuva polku johtaa
suurelle kivelle ja että sen kiven halkeamaan on kerran mustalainen
haudannut murhaamansa lapsen. Sen lapsen oli kuultu siellä silloin
tällöin itkevän. Mikä kauhu pusertikaan sydäntäni tällä samalla kohtaa,
palatessamme Aholasta, ja kuinka lujasti takerruinkaan äitini hameen
liepeeseen, kulkiessamme tuon kammottavan polun ohitse.
Tie laskeutuu jälleen, metsä harvenee ja puiden lomitse siintää
viljelyksiä. Vielä pieni mäennyppylä ja tie painuu hyvin hoidettujen
peltojen keskelle. Taampana, loivalla kunnaalla, seisoo Aholan talo.
Siinä ovat punaisiksi maalatut rakennukset yhtenä rykelmänä umpinaisen
pihan ympärillä. Asuinrakennus seisoo korkeilla kivijaloilla, ja
ystävällisesti katsovat sen valkopuitteiset ikkunat ympäristöön.
Kaivonvintit ja myllynsiipi kuvastuvat siintävää taivasta vasten, ja
siellä täällä rakennusten nurkilla kohoaa tuuhea pihlaja, jonka
täyteläiset marjatertut hohtavat veripunaisina.
Pihasta kumahtelee koiranhaukunta kuin tynnyristä. Riihestä nousee savu
ja vainiolla täytetään elokuormia. Kaikki nämä pellot ja niityt
kuuluvat Aholaan ja samoin metsät, jotka hyvin hoidettuina ja tuuheina
ympäröivät viljelyksiä joka puolelta.
Mikä pieni rauhan ruhtinaskunta keskellä sekasortoista maailmaa! Jos
missä, niin täällä asuu kokonaisia ja terveitä ihmisiä. Ja sitä
aholaiset varmasti ovatkin.
Kaikki näyttää täällä niin vanhalta ja vakiintuneelta ja kuitenkin se
on vasta kahden miespolven työtä. Tuimasti täällä on kayty korven ja
suon kimppuun. Mitä työn paljoutta todistaakaan esimerkiksi tuo lähes
sadan metrin pituinen halkopino, joka rakennusten luota ulkonee
kuin mikäkin linnanvalli! Se on kokonaan rakennettu pilkotuista
suojuurikoista. Ja pinosta on tehty niin siisti ja suoraviivainen kuin
olisi sitä kokoon pannessa käytetty viivotinta ja vatupassia.
Siitä on jo vuosia, kun viimeksi täällä kävin. Silloin oli siinä ihka
samanlainen juunkkopino ja samoin varhaisimmillakin käynneilläni. Ja
kuitenkin se uudistetaan joka talvi. Kuinka mones lieneekään jo tuo ja
kuinka monta tynnyrinalaa vallotettua suota se merkinneenkään? Olin
silloin, edellisellä käynnilläni, pyytämässä Aholan isäntää takaukseen.
Se taisi olla toisena ylioppilaskesänäni. Muistan sen kohtauksen niin
hyvin. Istuimme isännän kamarissa ja kolmantena oli isännän äiti,
moniryppyinen, leveälonkkainen rotumuori. Tilanne oli piinallinen.
Isäntä mietti ja hikosi, ja levotonna seurasi muori asian kehitystä.
Hän jakoi osanottoaan sekä minulle että pojalleen -- kuten sellaisen
kaikesta huolehtivan isoäidin tuleekin.
-- Miksikäkö minä aioin lukea?
Mutta minullahan ei ollut mitään virkauraa viitotettuna enkä siis
tuollaiseen tiedusteluun voinut antaa mitään selvää vastausta. Se pani
isännän yhä pahempaan pinteeseen. Polviensa nojaan kumartuneena hän
mietti, hikoili ja punotti ja imi niin kiihkeästi loppuun palanutta,
turisevaa piippuaan, että minä pelkäsin joka hetki siitä pohjan
puhkeavan.
-- No annetaan olla, minä koetan muualta, -- lopetin minä kiusallisen
tilanteen ja lähdin.
Tietysti nyrpeillä mielin ja loukkaantuneena muka. Mutta nyt minua sitä
muistellessani hävetti oma osuuteni. Miltä nyt olisikaan isännästä
tuntunut mennä takaukseen sellaiselle maasta irtautuneelle
hutilukselle, jolla ei ollut edessään mitään varmaa tulevaisuutta?
Sehän olisi varmaankin tuntunut samalta kuin jos ehdointahdoin olisi
vääntänyt rakennuksensa alta nurkkakiven irti. Sitten olisi saanut
kulkea ainaisen levottomuuden vallassa ja viettää unettomia öitä, että
milloin kaikki rupeaa vierimään ja vuosien rakennelma sortuu yhteen
kasaan... Nyt minulla on toki toisenlainen ja paljon viattomampi asia.
Siksi onkin niin keveätä nousta pihaan, jossa yhä kumahtelee
pystykorvan haukunta.
Mutta lähelle tultuani lakkaa pystykorva ja tulee häntäänsä liehuttaen
vastaani. Yhtä ystävällistä on vastaanotto väenkin puolelta. Istutaan
peräkamarissa ja juodaan juustokahvia. Ja sitten valmistetaan
ruokaa -- sillä eihän täältä syömättä koskaan vierasta lasketa. Tuvan
pesässä käristetään jotakin ja ovenraosta näen vanhimman tyttären
kantavan viilihulikkaa -- sellaista hiekalla valkoiseksi pestyä,
katajavanteista... Tämä talo lieneekin ainoita pitäjässä, missä
maitotavaroita käsitellään vanhalla tavalla.
Komea ilmestys on Aholan Maija-emäntä, kun hän talousaskareissaan
liikkuu: leveä ja täyteläinen ja hartioilla häilähtelee kourantäyteinen
vaalea letti.
-- Kylläpäs teillä on säilynyt letti komeana.
-- Mitäs tuosta, eihän se ole enää kuin tynkä entisestään, -- sanoo
emäntä vaatimattomasti. -- Nuorempana se oli jotakin, kun se ylettyi
minua kantapäihin.
Pojat ja tyttäret kerääntyvät kamariin vierasta tervehtimään. Toinen
toisensa jälkeen niitä astuu esiin, pikku pojat kiepauttavat kättä
antaessaan päätään niin että valkoinen tukka häilähtää otsalle, ja
tyttöset, joilla on somat letintypykät niskassa, niiata hepsauttavat,
niin että hameenhelma lattiaa koskettaa. Ne ovat niin toistensa
näköisiä, sekä pojat että tyttäret, tanakkatekoisia, pyöreäkasvoisia,
ja kaikilla on nenän juuressa kesakoita, kuten äidilläkin.
-- On teillä tuota nuorta väkeä. Kuinka monta niitä kaikkiaan onkaan?
-- Onhan niitä aina neljääntoista asti.
-- Neljätoista! Ja kaikki elossa?
-- Elossahan ne ovat toki säilyneet.
Tarkastelen ihmeissäni emäntää, joka on vielä niin nuorekkaan ja
vehmaan näköinen. Ei jälkeäkään lapsenvuodekärsimyksistä ja unettomista
öistä. Kasvoilla huomaa tuskin rypyn alkuakaan ja valkoisina hohtavat
leveät hampaat, kun hän hymyilee.
Kamarin perällä on kehto. Se alkaa liikahdella ja äkkiä kapsahtaa
sieltä istualleen lihava palleroinen, joka punottavin kasvoin ja silmät
pyöreinä katsoo kamariin kerääntynyttä väkeä.
-- No joko se äidin poju heräsi, -- sanoo emäntä ja ottaa palleroisen
syliinsä.
Hän paljastaa täyteläisen rintansa, poika takertuu siihen moiemmin
kourin ja alkaa imeä, niin että luulee kuulevansa maidon suihkeen
tiehyeissään.
-- Siinäkö se on nuorin?
-- Tämähän se on äidin nuorin, neljästoista joukossa.
-- Ja oikein herrastekoa, -- naurahtaa isäntä.
Minun kysyvän katseeni johdosta selittää emäntä:
-- Isäntä tarkottaa sitä, että tämä on ainoa, jota varten haettiin
kätilö. Toiset minä olen omin neuvoini synnyttänyt... isä mitä vähän on
siinä sivussa autellut. Mutta tätä viimeistä kun minä olin raskaana,
tuumasin kerran leikilläni, että mitähän jos tuota nyt kerran hakisi
kätilön ja synnyttäisi herroiksi, kun muutenkin taitaa olla viimeinen
tämä lapsi? Niin se isä sitten, kun aika tuli, lähti kätilöä hakemaan.
-- Mutta eipä se apuun ehtinyt, -- jatkoi isäntä. -- Kun minä kätilön
kanssa taloon pääsin, niin täällä oli jo poika tulla hurahtanut
maailmaan samalla tavoin kuin toisetkin.
-- Pestä ja kapaloida vain kätilö sai.
-- Niin että sen verran enemmän siinä tuossa nuorimmassa on herruutta
kuin toisissa.
Vanhin poika, tyyni ja vakava nuorukainen, on jo täysi mies. Hän on
ollut kansanopistossa, -- siinä Karhunmäen körttiopistossa, vaikka
aholaiset eivät varsinaisesti heränneisiin kuulukaan. Vapaussodan
puhjetessa lähtivät opiston oppilaat ja opettajat miehissä rintamalle.
Monessa kuumassa taistelussa on Aholankin esikoinen ollut mukana.
-- Sillä oli palatessaan senkin seitsemän kuulanreikää vaatteissaan, --
selittää emäntä.
-- Mutta mieheen ei sattunut?
-- Ki naarmuakaan. Mitäs ne... punikit! Hän sanoo sen ilman
ylimielisyyttä, vakavasti, tietoisena oman asiansa varmuudesta.
* * * * *
Palaan illan tullen samaa metsätietä. Noroista kohoaa usvaa, mutta
nummella leyhähtää vastaan lämmin, pihkantuoksuinen ilma. Iltaruskon
viimeinen punerrus viivähtää vielä mäntyjen latvoissa ja kumiseva
kangas aivankuin soipi askelten alla.
Tunnen mielialani niin keveäksi ja laulavaksi. Ne ikävät ja mieltä
synkentävät uutiset, joita sanomalehdet päivittäin tuovat
sekasortoisesta maailmasta, ovat kuin tajunnastani pyyhkäistyt.
Kähisköön ja kiemuroikoon bolshevismin käärme mitenkä hyvänsä ja
uhkailkoon nouseva Venäjä niellä meidät jälleen kitaansa, me seisomme
täällä lujalla graniittipohjallamme, tämä maa on meidän ja tulevaisuus
on meidän -- on kaikesta huolimatta.