Tämä tapahtui niinä normaalisina aikoina, jolloin gulashauksesta ei
tiedetty mitään ja jolloin rahalla oli täysi arvonsa. Kuka nykyään
piittaisi viidenkolmatta pennin hilkusta? Mutta silloin saattoi
tapahtua sellainen ihme, että kun Tuulenperälle ilmestyi tuollainen
hilkku, oli koko kyläkunta kohta jalkeillaan, tuosta ihmekalusta
keinoteltiin ja hilkku siirtyi kädestä käteen, kunnes se hävisi kylältä
samaa tietä kuin oli tullutkin. Niin ainakin kertoi Lostikka-Heikki,
kiertelevä savikuppien kauppias.
Siitä jo ymmärtää, minkälaisen kiihkon valtaan joutui ei ainoastaan
Tuulenperä, vaan koko pitäjä sen johdosta, että lumppukilosta
maksettiin kymmenen penniä ja yli siitäkin. Silloin hävisivät pitäjästä
kaikki tarpeettomat ryysyt ja jokainen tunsi jollakin tavoin
hyötyneensä -- kaikki muut paitsi kauppias Ryynänen. Hänen yksinään
siinä kävi hassusti ja syynä hänen onnettomuuteensa oli mitätön
painovirhe.
Ryynänen oli alotteleva kauppias ja sellaisille sattuu aina vaikeuksia.
Rahaa oli kassaan herunut niukanlaisesti ja lankeamassa oli useampia
vekseleitä. Uhkasi katastroofi.
Synkkänä kuin nouseva ukonpilvi istui hän siis eräänä kevättalvisena
aamuna puotikamarissaan ja hapuili turhaan pelastuksen ideaa.
Koneellisesti silmäili hän aamupostissa saapunutta lehteä. Siinä
tarjosi muuan tehdas kaupaksi rullaäkeitä ja muita maanviljelyskoneita.
Sitten oli pari pakkohuutokauppaa sekä Oravaisten verkatehtaan ilmotus,
jossa kehotettiin keräämään villavaatteiden lumppuja, joista tehdas
maksaa --
Mitä! Näkikö hän nyt oikein?
Kauppias Ryynänen siristi silmiään ja tuijotti ilmotukseen. Totisesti,
kuusikymmentä penniä kilolta siinä seisoi! Mutta saattoiko se olla
mahdollista?
Hänen päässään alkoi surista ja kiihkeästi teki hän laskuja. Jos hän
maksaa kymmenen penniä kilolta -- ja siitä hinnasta ne hakevat joka
ainoan rättinsä, -- niin jää hänelle kiloa kohti voittoa kokonaista
viisikymmentä penniä. Se on kymmentä kiloa kohti viisi markkaa, sataa
kohti viisikymmentä ja tuhatta kiloa... Hänen päätään ihan huimasi,
niin että täytyi nousta kävelemään. Eihän ollut mikään mahdottomuus,
että näin isosta pitäjästä löytyisi tuhat kiloa lumppuja, niin, vaikka
kaksikin tuhatta. Se olisi silloin hänelle tuhannen markan afääri!
Mutta oliko tuo ilmotus totta? Hän kurkisti jälleen sanomalehteen ja
siristi silmiään. Kuusikymmentä penniä kilolta siinä selvästi
luvattiin. Pari vuotta sitten oli sama tehdas ilmottanut ostavansa
suuremman määrän lumppuja, mutta maksanut silloin vain seitsemän penniä
kilolta. Hän oli silloin ostanut useita kuormallisia ja maksanut
lumpuntuojille viisi penniä kilolta ja hyötynyt siinä kaupassa nätit
rahat.
Mistä ihmeestä hän saisi nyt varmuuden? Toisille kauppiaille ei asiasta
uskaltanut soittaa. Silloinhan ne kateensilmät olisivat heti
jalkeillaan. Sattuipa nyt ohi ajaessaan poikkeamaan hänen luokseen
tuttu kauppamatkustaja. Muun lomassa näytti Ryynänen tälle ilmotusta.
Tietysti noin vain ohimennen ja välinpitämättömästi.
Siinä ei kauppamatkustajasta ollut mitään ihmeellistä. Kangastavarathan
olivat nousemassa ja lumppuja tarvittiin tehtaassa paljon.
Se ratkaisi asian. Ryynänen kutsutti renki-Viken sisälle ja toimitti
tälle kiihkossaan:
-- Nyt hevonen kiiruusti häkkireen eteen ja kylälle talo talolta ja
mökki mökiltä lumppuja ostamaan. Ota puntari matkaasi ja kilolta saat
maksaa...
Hän pysähtyi ja mietti, että myyväthän ne joutilaita rääsyjään
vähemmästäkin kuin kymmenestä pennistä kilon.
-- ... saat maksaa kahdeksan penniä kilosta. Ja kuule, jos Limperin ja
Koikkalan asiamiehiä sattuisi samalle apajalle, niin saat nostaa hintaa
penni penniltä aina... vaikka kahteentoista penniin, jos niikseen
tulee.
Hän suolti Viken kukkaron rahoja täyteen, antoi hänelle sikarin
hampaisiin ja terotti vielä lopuksi:
-- Kun punnitset lumppuja, niin revi tarkoin kaikki vuorit ja liitingit
pois ja samoin napit, ja muista yleensä katsoa, että mukaan ei tule
muuta kuin villakangaslumppuja.
-- Ja kuulehan vielä! -- huusi hän kun Vikke oli jo menossa, -- poikkea
mennessäsi Sillankorvassa ja Vinolassa ja käske Matin ja Erkin
hevosineen häkkireellä tulla heti tänne, niin saavat hyvää ansiota.
Ottakoon kumpikin puntarin mukaansa. Ja mene nyt joutuin ja anna
hevosen liikkua, etteivät toiset kerkeä edelle.
-- Kyllä osataan! -- huusi vastaan aina reilu Vikke ja meni sikaria
tuprutellen pihalle hevosta valjastamaan.
Kauppias oli nyt yhtä intoa ja toimeliaisuutta. Kohta Viken mentyä hän
huomasi maantiellä iänikuisessa kesiturkissaan kävellä koppailevan
Peltolan syytinkivaarin. Se oli itaruudestaan kuulu äijä, joka
kesäkaudet kierteli pelloilla ja tanhuilla keräten luita ja myyden ne
sitten muutamasta pennistä kilon. Kerran oli Limperin kauppias
uskotellut vaarille piloillaan, että tulitikkutehtaisiin ostetaan
käytetyitä tikkulaatikoita ja että niistä maksetaan puoli penniä
sadalta kappaleelta. Vaari oli kohta innostunut keräämään ja pitkän
aikaa hankkinut Limperille hyviä uuninsyttöjä.
Ryynänen koputti ikkunaan ja viittoi vaaria sisälle. Kun hän oli
ilmottanut tälle maksavansa kahdeksan penniä kilolta villakankaisista
lumpuista, alkoivat vaarin silmät, jotka istuivat päässä merkillisen
lähellä toisiaan, ahneudesta kiilua kuin lasinapit.
-- Ihanko totta, että kahdeksan penniä kilolta? -- uteli hän
epäluuloisena.
-- Ihan totta ja saatte vaikka hevoskuormittain tuoda.
Hetken perästä kulki Peltolan vaari tavallista vikkelämmin Ryynäseltä
kotiinsa, jossa hän laittoi kuntoon talon isoimman kelkan, sijoitti
siihen ikivanhan puupuntarin ja jutkoon tarttuen lähti kylälle
sellaista vauhtia, että navettapiika, joka katsoi hänen lähtöään, sanoi
tupaan tullessaan äijän turkinhelmain tuulessa vinkuneen.
Sillä välin oli Ryynänen ehtinyt lähettää pitäjälle myöskin
Sillankorvan Matin ja Vinolan Erkin, jotka hevosineen olivat saapuneet
hänen luokseen, sekä lisäksi pari lähimökkiläistä kelkkoineen.
Viken tehdessä taloissa tulista vauhtia lumpunkauppoja oli hänen
korkeista tarjouksistaan innostunut kokonainen liuta poikasia sekä
joutilaita mökinmiehiä, jotka päättivät tehdä afäärejä omiin nimiinsä.
Kelkkoineen hajausivat he ympäri syrjäkyliä, tarjosivat viisi, kuusi ja
seitsemänkin penniä lumppukilolta, tietäen itse saavansa Ryynäseltä
kahdeksan penniä tai hyvässä lykyssä vähän enemmänkin, kuten Vikke oli
vihjaillut.
Koko pitäjän oli yks-kaks vallannut todellinen lumppukuume. Kaikilla
kylien ja talojen välisillä teillä nähtiin kiitävän ryysyistä täyttyviä
rekiä ja kelkkoja, niin että Ryynäsestä lähtien ulottui kaikille
pitäjän kulmille monijatkoiset ostajaketjut, joita myöten kirkonkylää
kohti suoltui suurempia ja pienempiä ryysykuormia. Monet kymmenet aivot
olivat kiihkeässä työssä, laskiessaan voitonmahdollisuuksia, ja
kaikkialla taloissa ja tölleissä keikkuivat puntarit ja pölisivät
vanhat, vuosia sitten käytännöstä jääneet vaateriekaleet. Taloissa ja
tölleissä vallitsi kuumeinen kiiru ja touhu, penkkien alustat,
uuninpäälliset ja ullakonloukot nuuskittiin tarkoin ja päivänvaloon
vedettiin kaikki tomuiset jätteet ja riekaleet, joilla suinkin oli
joskus maailmassa ollut kunnia palvella ihmisruumiin verhoina.
Varrettomat sukannenät ja nenättömät sukanvarret, monihetulaiset
takinhihat ja niin taajaan paikatut housunjätteet, että alkuperäisen
kankaan laatua ei taitavinkaan asiantuntija olisi kyennyt
määrittelemään, saivat sinä päivänä kunnian keikkua puntarin nenässä
sekä olla riitakapulana ostajan ja myyjän välillä. Nappeja ja
asiaankuulumattomia kankaankaistaleita ratkottiin irti, riideltiin,
tingittiin ja ennenkaikkea lasketeltiin meheviä kokkapuheita.
Monia hullunkurisia ja surullisen iloisia kohtauksia sattui noina
kuumeisina lumppupäivinä. Pysyväisimmän sijan pitäjän historiassa sai
kuitenkin Peltolan syytinkivaarin ja saman talon ruotilais-Sakan
välillä sattunut kohtaus. Senvuoksi kerrottakoon se tässäkin
osotukseksi, kuinka mammonanhimo noina päivinä tempasi pyörteisiinsä
kaksi tutisevaa vanhustakin.
Peltolan vaari oli jo puolenpäivän korvissa saanut kelkkahäkkinsä
lumppuja täyteen ja oli nyt paluumatkalla, aikoen vielä samana päivänä
ehtiä toisenkin kuorman hankkia. Hän laski ansainneensa jo hyvän joukon
toista markkaa ja voitonhimo oli saanut hänet kokonaan valtaansa, niin
ettei hän tuntenut väsymystä eikä nälkää. Keppelästi jalkojaan
siirrellen asteli hän kelkkaansa vetäen talojen välisiä oiosteitä ja
siunasi mielessään oivallista keliä.
Erään riihen ohi kulkiessaan sattui hänen silmäänsä tokko, joka oli
pistetty peräseinän savulukkuun. Se oli ilmeisesti vaatetta ja hän
katsoa tirkisti lähempää. Totisesti, siinä oli vanha, nokinen ja
mykkyrään kääritty sarkatakin kulu! Sarkatakki, joka painoi ainakin
kymmenen kiloa!
Hän heitti kelkan jutkon kädestään ja rupesi tempasemaan takkia
aukosta, mutta silloin huomasi hän tietä pitkin lähenevän jonkun
jalankulkijan. No, annahan olla, ajatteli vaari, pistäynpä talossa
lumppuja kysymässä ja otan takin palatessani, siksi tuokin ehtii tästä
näkymättömiin suoria.
Mutta talossa ei ollut enää lumppuja, ostaja oli juurikaan lähtenyt
kelkkoineen.
Kuka vietävän ostaja tännekin oli jo ehtinyt? Ja selville kävi, että
Peltolan ruotilainen, vanha Saka-vaari, oli käynyt täällä apajan
tyhjentämässä. Se harmitti vaaria kovin. Hän ei ollut koskaan sietänyt
Sakaa, joka ikänsä oli ollut laiskansitko mies ja sen vuoksi nyt
vanhoillaan joutunut kunnan elätiksi. Nyt se oli omin lupinsa ehättänyt
kahvirahoja itselleen tienaamaan, vaikka sen olisi pitänyt pysyä kotona
tunkiohavuja hakkaamassa.
Mitähän teitä se senkin laho oli tästä lumppuhommasta vainunnut,
harmitteli vaari, tietämättä että Sillankorvan Matti oli Peltolan pihan
läpi ajaessaan huutanut Saka-vaarille suuren lumppu-uutisen ja siten
saanut hänessäkin voitonhimon hereille.
Tyhjin toimin palasi vaari tielle ja läheni riihtä. Mutta sen nurkalla
huomasi hän puoleksi täytetyn lumppukelkan sekä takana miehen, joka
kumarruksissaan pynttäsi jotakin vaaterepaletta lumihankeen.
Eihän vain, eihän vain! ja vaari köpitti lähemmäs.
Eikös sittekin ollut! Ihan totisesti siinä oli itse ruotilais-Saka,
joka oli keksinyt riihen luukussa sarkatakin -- sen saman takin, jonka
vaari oli vasta omana saaliinaan merkille pannut, ottanut sen ja
tomuutti sitä nyt kuin omaansa ainakin.
Vaari heitti jutkon kädestään ja leuka vihasta vapisten läheni Sakaa.
-- Kenen luvalla sinä työstäsi karkasit, senkin...? kähisi hän.
Ensi hämmästyksestä selvittyään ja huomatessaan, ettei hän ollut
senkään vaarallisemman yllättäjän kanssa tekemisissä, kähisi Saka
vastaan:
-- Olenko minä kenenkään orja, kunta minun ruokani maksaa!
-- Vai kunta! Senkin syöttiläs, kehtaat vielä suutasi aukoa! Mies, joka
ei ikinä ole viitsinyt kunnon päivätyötä tehdä!
-- Jollet nyt tuki leukaasi, senkin kitupiikki, niin... -- ja Saka
ojensi kättään, jossa nokinen takkikulu reuhotti.
-- Vai lyömään siinä häristelet! -- ja vaari tarttui Sakaa rinnuksista.
Saka pudotti takin kädestään ja tarttui vuorostaan vaarin rintapieliin.
Kummankin leuka vapisi vihasta, hontelot sääret tutisivat ja
voimattomilla käsivarsillaan nujuuttivat he toisiaan rinnasta, samalla
kun heidän suustaan pääsi käheitä ja katkonaisia haukkumasanoja,
kumpikin siten muistuttaen vanhaa kaappikelloa, joka kirkkaan ja
säännöllisen lyönnin sijasta korisee, särähtelee ja tutisee.
Mutta pitkälle eivät vanhusten voimat riittäneet. Molemminpuolinen
ankara yskänkohtaus pakotti heidät hellittämään toisistaan, jolloin he
lopen uupuneina ja hengästyneinä istahtivat kovalle iumihangelle,
toinen toiseen tienposkeen.
Mutta kun pahin yskänpuuska oli hellittänyt Peltolan vaarin ja hänen
silmänsä sattuivat hangella viruvaan nokiseen takkirähjään, johon hän
katsoi itsellään olevan ehdottoman omistusoikeuden, kiehahti hänen
vihansa uudelleen.
-- Sen täytinen kunnan elätti, kyllä minä sinut opetan! -- pihisi hän
vimmoissaan ja sen sijaan että olisi käynyt Sakaa uudelleen
rinnuksista, alkoi hän tämän kelkasta viskellä ryysyjä hangelle niin
että tomu pöllysi.
-- Annatko olla, senkin ruoja! -- vinkui Saka, -- eikö tässä köyhät
saisi rikasten ryysyjäkään korjata? Mutta kyllä minä...
Hän hapuili jalkeilleen, mutta ryhtymättä estämään vaaria
hajotustyössään alkoi hän tämän esimerkkiä noudattaen tyhjentää vaarin
kelkkaa vastakkaiselle tiensivulle.
-- Älä koske! -- karjui vaari ja kävi uudestaan Sakaa rinnuksiin.
Seurasi samanlainen kähisevä ja korahteleva nujuutus kuin äskenkin.
Vasta kun heidän korviinsa kuului vallaton naurunhohotus, hellittivät
he toisistaan ja katselivat häpeillen ympärilleen.
Ryynäsen Vikke se oli, joka siinä täyden lumppukuormansa päältä seurasi
vaarien tappelunnujuutusta ja tuon tuostakin selkäkenoon heittäytyen
nauraa hohotti minkä suusta sopi tulemaan. Hän oli koko päivän ollut
mitä parhaimmalla tuulella. Lumppuja hän oli saanut viidellä ja
kuudella pennillä kilon, pistänyt siis nätit rahat omaan taskuunsa ja
syrjäkylän salakauppiaalta ostanut poveensa viinahallin paluumatkan
iloksi.
-- No voi vietävän poikia, kun tappelevat keskellä tietä! -- ulvoi hän
pakahtumaisillaan ilosta, heittäysi selälleen, potki jaloillaan tyhjää
ilmaa ja hakkasi nyrkillään häkinkaidetta.
Häpeissään, mutta samalla vihaisesti toisiinsa luimautellen, alkoivat
äijät kerätä hujanhajan lentäneitä lumppujaan takaisin kelkkoihinsa.
Kumpikaan ei kajonnut alkuperäiseen riidanesineeseen, vaan jäi se
hangelle riuskottamaan.
-- Sitokaa nyt keikkanne minun häkkini perään, niin pääsette
riikyydillä kotiin! -- hoilasi Vikke, -- väsyhän teillä nyc toki on
tuollaisen nujakan jälkeen.
Peltolan vaari noudatti kiiruusti Viken kehotusta, sitoi jutkon häkin
perävitsoihin ja asettui itse lumppukasan päälle kelkkaan.
-- No, Saka, sitokaa te keikkanne vaarin kelkkaan, niin tässä syntyy
juna, oikea lumppujuna, -- melusi Vikke.
Mutta Saka kääntyi heihin selin ja vaari kähisi kuormansa päältä:
-- Ei tähän sovi, joutaa syöttiläs itsekin vetää kelkkansa.
-- No annetaan sitten lähtömerkki eikä seisauteta ennenkuin Ryynäsen
asemalla, -- ja Vikke puhalsi kouransilmäänsä pitkän vihellyksen ja löi
hevostaan, joka täyttä karkua lähti eteenpäin, niin että vaarilla oli
täysi työ pysytellessään korkean lumppukasan päällä.
Mutta vähän sen jälkeen kun Vikke oli päässyt kotiin ja juuri kun
vaarin lumppuja punnittiin Ryynäsen makasiinin edessä, saapui Sakakin
kuormineen yhtä komeasti perille. Äkeissään oli hän kuormaansa kiskoen
lähtenyt taivaltamaan perästä, mutta yhyttänyt sitten muutamassa
tienhaarassa Sillankorvan Matin, joka niinikään täyden lumppukuorman
kanssa palaili syrjäkyliltä. Saka oli sitonut kelkkansa hänen häkkinsä
perään, istunut itse lumppukasalle ja tuli niin perille yhtä komeasti
kuin talon vaarikin. Mutta toisiaan eivät vaarit, punnitustoimissa
hääriessään, olleet näkevinään.
* * * * *
Seuraavana päivänä jatkui pitäjällä samanlainen lumppukuume, vaikka
tosin heikkenevässä muodossa, ja keskiviikkoaamuna lähti Ryynäsen
makasiinin edestä ensimäinen ryysykaravaani asemaa kohti solumaan.
Valtavana vuona virtasivat valtamaantietä rautatien varteen pitäjän eri
kulmilta pieninä purosina Ryynäseen kerääntyneet lumput ja monivuotiset
ryysyt.
Saman päivän aamuna istui kauppias Ryynänen hyvin tyytyväisenä
puotikamarissaan, jonka ikkunan ohi parasta aikaa purjehti korkea
lumppukuorma toisensa jälkeen. Hänen oli onnistunut vallata
verrattomasti suurin osa pitäjän ryysyistä, toiset kauppiaat olivat
ehtineet ainoastaan rippeitä saada. Lähemmäs pari tuhatta kiloa
lumppuja oli kerääntynyt hänen varastoonsa, joten hänen voittonsa
nousi, oloihin ja asianhaaroihin katsoen, melkoiseen summaan.
Laskut suoritettuaan ryhtyi hän silmäilemään vasta saapunutta lehteä.
Siinä näkyi edelleenkin Oravaisten verkatehtaan lumppuilmotus.
Ykskaikkisesti silmähti hän sen läpi, mutta pysähtyi äkkiä ikävästi
hämmästyneenä. Siinä ilmotettiin maksettavan 6 penniä kilolta. Sana
sanalta ja hitaasti luki hän läpi koko ilmotuksen ja huomasi nyt vasta
sen lopussa toimituksen liittämän seuraavan tiedonannon: "Lehtemme
edellisessä numerossa olleeseen Oravaisten verkatehtaan ilmotukseen oli
päässyt pujahtamaan ikävä ja harhaanjohtava painovirhe, siinä kun
mainittiin villalumpuista maksettavan 60 penniä kilolta. Piti
luonnollisesti olla kuusi (6) penniä kilolta, mikä täten oikaistaan."
Mitä kauppias Ryynänen tämän luettuaan mielessään tunsi, mitä eleitä
hän teki ja mitä sanoja hänen suustaan sinkoili, sen kaiken me
hienotunteisuudesta jätämme seikkaperäisemmin kuvaamatta. Mainittakoon
ainoastaan, että eräänä aamuna parisen viikkoa ylläkerrottujen
tapausten jälkeen näkivät kirkonkylälle asioilleen saapuneet
pitäjäläiset Ryynäsen puodin oven pysyvän itsepintaisesti kiinni.
Samoihin aikoihin levisi pitäjälle tieto, että Ryynänen on lyönyt
kintaansa pöytään.
No, kyllähän se tiedettiin, että hänen asiansa olivat kauankin olleet
kireällä, mutta kaikki sovittivat kuitenkin tämän tapauksen yhteen
lumppuhuijauksen kanssa ja sitä kaksipäiväistä lumppukuumetta
muistellessa naurettiin ympäri pitäjän niin makeasti kuin olisi ilmakin
tuon suursiivouksen jäleltä keventynyt ja kirkastunut. Mutta kaikista
makeimmin nauroivat ne, jotka sattuivat kulkemaan sen paikan ohi, missä
Peltolan vaari ja ruoti-Saka olivat käsirysyssä olleet. Hangella
kummallakin puolen tietä, mihin vaarit olivat toistensa likaisia
lumppuja syytäneet, näkyi laajat ryvettymät vielä hyvän aikaa senkin
jälkeen, kun Ryynäsen puoti oli ainiaaksi sulettu.