Kultainen kotiseutu! Kuinka seesteisenä sinä kangastutkaan mieleen näin
matkan päästä!
Mutta omituista! Aina kun sinun laajat peltolakeutesi kohoavat
mieleeni, näen siellä lakeuden äärellä selvin ääriviivoin yhden ainoan
miehen -- miehen, joka kuitenkin on vähäisimpiä ja yksinkertaisimpia
maassa. Hän on kuin suuri möhkäle sitä samaa savea, jota hän kuokallaan
kääntää -- möhkäle, joka on hätäpikaa ja ohimennen haahmoteltu miehen
muotoon: kasvonpiirteet ovat paksut ja karheat, selkä pitkä ja
paksulihaksiset raajat lyhyet kuin karhulla. Kaiken tämän lisäksi on
hänen vasempi ruumiinpuoliskonsa joskus kärsinyt halvauksen, sillä hän
ontuu vasenta jalkaansa eikä samanpuoleinen käsikään toimi aivan
säännöllisesti.
Mutta suoraa, viljelemätöntä voimaa hänen ruhossaan on tavaton määrä,
ja kun hänelle on annettu kuokka käteen ja osotettu paikka pitkän
peltosaran päässä, kyökkäsee hän kuokkaa heittäen aamusta iltaan kuin
käyntiin viritetty kone.
Yleensä tunnetaan hänet nimellä Tökerö-Veeli. Tuo liikanimi on tietysti
sen johdosta, että hänen katsotaan syntyneen peukalo keskellä kämmentä,
niin ettei hän kykene viljelemään muita työkaluja kuin kuokkaa ja
kirvestä, viimemainittuakin vain halonhakkuussa. Kirkonkirjoissa hänen
nimensä on Feeliks Isomaa, mutta tuon sukunimenkiu ovat koiranleuat
vääntäneet Isomahaksi, joka on muka viittaus Veelin ruokahaluun.
Hänellä on pitäjän keskuksessa vissi piiri taloja, joissa hän
vuorotellen tekee työtä päiväläisenä. Työtä hänellä on aina ollut
riittävästi ja toimeen tuli hän entisvuosina mainiosti, kävi pyhäisin
ruotsinkangasvaatteissa, mustatuissa pieksunvarsissa oli nastakoristeet
ja taskussa aina rahaa. Mutta sitten sai Veelinkin valtoihinsa tuo
ihmisten iäinen ja sammumaton kaipuu liittyä johonkin toiseen ihmiseen:
hän naittui ja sai toverikseen hupelona kuolleen käräjäkirjurin lesken,
kevytkenkä-hetaleen, jota kylän kesken sanottiin Tina-Johannaksi. Siitä
lähtien painui Veelin elämä hiljalleen alaspäin.
Akotuttuaan hankki Veeli pienen mökin tönän katajistosta kylän
takalistolta. Hän teki työtä kuten ennenkin ja ansaitsi, mutta Johanna
kahvipannuineen piti huolen, että Veelin ansiot eivät näkyneet missään.
Puku muuttui yhä risaisemmaksi eikä huoltapitävän käden jälkeä näkynyt
koko miehessä.
Kaiken tämän lisäksi petti Johanna aviollisestikin miestään. Ja kaikki
ne sellaisille naisille kelpaavatkin, sillä pahat kielet kertoivat
itsepä Hutulinkin, puolisokean maailmankiertäjän ja ruotilaisen Veelin
kylillä ollessa käyvän hänen mökissään öitsimässä.
Tästä kaikesta tietämätönnä teki Veeli työtänsä ja kantoi
viikkoansionsa kotiin kuten ennenkin. Kunnes Hakalan vanha emäntä
päätti kohottaa esiripun lievettä ja paljastaa Veelille hiukan asioita.
Veeli oli ollut Hakalassa kuokkimassa ja vietti nyt joutilasta
sunnuntai-iltapäivää, istuen tuvan takkakivellä ja jutellen
emäntämuorin ja toisen päivätyöläismiehen kanssa.
Kirkkokuulumisten jälkeen olivat puheenaineeksi joutuneet Veelin
sukulaissuhteet ja sen johdosta nyt muori kysyi:
-- Minä tässä muistelen, että eikös se Veelillä pitänyt olla toinenkin
sisar pait Mari-vainaja?
Onhan se Reetaliisa siellä Töllinperällä, -- myönsi Veeli.
-- Aivan niin. Onko se siellä naimisissa?
-- Naimisissahan se... ja omat mökit. Vaikk'en minä ole häntä nähnyt
kuin kerran eläissäni enkä sitä sen miestä ollenkaan.
-- No jopa tässä kuulee! Miten se nyt niin on näkemättä mennyt? Liehän
tuota nyt toki tullut useamminkin nähdyksi, kun kerran on samassa
pesässä kasvettu?
-- Niinpä se vain on mennyt. Se Reetaliisa kun on minua lähemmäs
kymmenen vuotta vanhempi, niin se oli siitä kotimökiltä ennättänyt jo
lähteä maailmalle, ennenkuin minä tolkulleni kerkesin. Sitten se oli
piikana siellä Töllinperällä ja lopuksi naittui sinne ja minä kun taas
olen aina pysynyt täällä keski-pitäjällä, niin sitä ei ole tullut
toisiaan nähdyksi neljäänkymmeneen vuoteen.
-- Neljäänkymmeneen vuoteen! Ja samassa pitäjässä on kumminkin asuttu.
No ei ole tuolla, Veelillä isosti sukulaisrakkautta!
-- Eihän tuota ole sattunut olemaan asiata lähteä sinne Töllinperälle
asti, -- puolustihe Veeli ja osottaakseen, ettei hän ollut ihan vailla
sukulaisrakkautta, jatkoi hän: -- Tässä viime kesänä minun pisti
kuitenkin muuanna sunnuntaina päähäni lähteä katsomaan, minkälainen
elämä sillä Reetaliisalla on.
-- No tokko sinä tunsitkaan häntä, kun et ollut ennen nähnyt?
-- Mistäs minä hänet olisin tuntenut, enkä minä tiennyt, missä se
mökkikään on. Mutta minä menin ensimäiseen taloon ja kysyin, että
missähän päin täällä asuu minun näköiseni akka. Talon väki hoksasi
paikalla, että minä olen Reetaliisan veli, ja neuvoivat minut sinne
mökille.
-- No tokko Reetaliisakaan tunsi sinua?
-- Kyllä se ensinnä meinasi oudostella ja katsoi pitkään, mutta kun
minä sanoin, että minä olen täällä tiedustelemassa itseni näköistä
akkaa, niin tunsi heti ja tuli kättelemään.
-- No toki se piti hyvänä velimiestään, kun ei ollut niin pitkään
aikaan nähnyt?
-- Pitihän se. Kahvit pani heti tulelle ja ruuat laittoi ja olisi
yöksikin kieltänyt, mutta eihän tuota tullut jäädyksi.
-- Jopas se nyt oli kiireellinen kyläreissu. Tokko sinä ennätit
Reetaliisan miestäkään nähdä?
-- Enhän minä tullut sitä nähneeksi. Se oli mennyt kylille eikä
palannut vielä kotiin, kun minä lähdin.
-- No minkälainen elämä noilla näytti olevan ja oliko paljokin joukkoa?
-- Eikäpä, nuo toimeen tulle niinkuin muutkin mökkiläiset ja näkyipä
niitä lapsiakin olevan hyvä joukko, vaikk'ei minun tullut heidän
lukumääräänsä kysytyksi.
Kun Veelin sisarensa luona käynti täten oli loppuun pohdittu, syntyi
pitempi äänettömyys, jonka kestäessä toinen päiväläinen piippu
suupielessä roikkuen nukahti vatsalleen penkille. Emäntämuorin
ajatukset olivat kuitenkin takertuneet Veelin asioihin ja hän hautoi
mielessään, miten saada keskustelu johdetuksi Veelin avioelämään. Muori
oli kätkenyt hampaansa koloon yhtä ja toista Johannaa koskevaa ja
katsoi nyt hetken otolliseksi saattaa ne jälleen julkisuuteen.
-- Ei ne taida Veelilläkään nyt enää joutaa tienestit kukkarossa
homehtumaan, kun on kaksi suuta syömässä? -- alotti hän saatuaan asiat
päässään järjestykseen.
-- Eipä ne näy joutavan, -- myönsi Veeli. -- Järkiään ne menevät
tienestit ja hyvä jos piisaavatkaan.
-- Näkee tuon vaatteistakin, ettei ole enää entiset päivät.
Kun Veeli ei tähän virkkanut mitään, otti muori askeleen etemmäs ja
jatkoi:
-- Että se Johanna kehtaakin miehensä vaatteista noin vähän huolta
pitää. Mutta ei taida joutaa kahvinjuonniltaan!
Emännän myötätunto liikutti Veelin mieltä ja hän päätti palkita sen
pienellä tunnustuksella.
-- Kyllä minä sitä tässä viime pyhän aikana jo morkkasinkin siitä
ylettömästä kahvinjuonnista. Mutta siitäkös se metakan nosti. Ihan
päälle tuli.
Veelin ääni värähti katkeruudesta, muistellessaan tätä perhekohtausta.
-- Oikeinko se nyt uskalsi ihan tosissaan päälle tulla? -- uteli muori
osanottavasti.
-- No ei suinkaan se leikkiäkään liene ollut, kun sieppasi aidaksen
kappaleen loukosta ja alkoi sillä hakata.
-- No ei tässä maailmassa! Mutta kyllä minä olisin sinun sijassasi jo
näyttänyt!
-- Eipä sitä miehinen mies oikein viitsi vaimoihmisen kanssa ruveta
tappelemaan.
-- Olisi joutanut saada, mokomakin! Että nyt ihan aidaksella ruveta
hakkaamaan!
-- Aidaksella se... ja pahasti löikin tuohon lonkkaan. Eikö tuota ajane
märille, kun sitä on koko viikon särkenyt.
Muorin myötätunto oli nyt täydellisesti Veelin puolella ja kun hän oli
hetken aikaa silmät palaen hautonut tärkeintä hampaansa koloon
kätkettyä asiaa, rohkaisi hän sydäntään lauseella: "Sanonpa uhallakin!"
minkä jälkeen hän virkkoi:
-- En totta vieköön kantaisi tienestejäni sellaiselle ruustinnalle,
joka kaiken hyvän päälle on vielä koko kylän yhteinen.
Kun Veeli hätkähtäen nosti päätään, laukasi muori tulemaan:
-- Kuuluu siellä mökillä sinun poissa ollessasi tuhka tiheään käyvän
yövieraita. Aina Hutulin kompurasta pitäin.
Puhelu katkesi tähän, sillä Veelin silmät jäivät rävähtämättä
tuijottamaan yhteen kohti ja kaikesta näkyi, että hän oli vaipunut
synkeihin ajatuksiin. Muoria jo hiukan kaduttikin, että oli tullut niin
pitkälle menneeksi. Ties mitä se vielä, sellainen sakeaverinen mies,
rupeaa mielessään hautomaan! Mutta se oli nyt kerran sanottu eikä sitä
voinut enää olemattomaksi tehdä.
Seuraavina päivinä oli Veeli harvapuheinen ja synkkä, jotapaitsi särky
lonkassa paheni. Keskiviikosta hän ei enää kyennyt kuokkamaalle, vaan
sulkeutui lämpimään saunaan, jossa hän hauteli kipeätä lonkkaansa ja
hieroi sitä leijonantalilla, jota muori oli apteekista hommannut.
Siellä pimeillä ja nokisilla saunanlauteilla hänellä oli oivallinen
tilaisuus hautoa kotoisia asioitaan sekä selvitellä itselleen, mille
kannalle asettua vaimonsa uskottomuuteen nähden.
Viikon lopulla helpottivat tuskat ja Veeli kykeni jälleen liikkumaan.
Samalla oli hän myös päässyt sisäisistä ristiriidoistaan selvyyteen.
Sunnuntai-aamuna ilmotti hän aamiaisen syötyään lähtevänsä käymään
kotimökillään.
Kun hän, likaiset alusvaatteet mytyssä kainalossa, varustausi
lähtemään, suhahti muori hänelle varottavasti:
-- Älä häntä nyt kovin huoli rusikoida... kun ei niitä ihmisten
puheitakaan tiedä kaikkia todeksi uskoa... vaikka totenahan tuota
minulle puhuttiin.
Mutta Veeli oli juuttunut omiin ajatuksiinsa, jotka keskiviikosta
lähtien olivat ottaneet varman suunnan. Ikäänkuin olisi kuullut muorin
varotuksen kehotuksena, vakuutti hän ulos astuessaan:
-- Joo, selkään sille nyt pannaan.