-- Kellekähän nyt soitetaan? -- kysyn minä kaikkien niiden tuhansien
kanssa, joiden kuuluviin kellonääni kantautuu.
-- Laitos-Pekkakin se on kuollut, -- saan pian vastauksen kysymykseeni.
-- Se on kuulemma kuollut siihen viimeiseen istumatautinsa kohtaukseen.
Ja sitten saan kuulla yksityiskohtaisen kertomuksen Pekan kuolemasta.
Kyllä minä tunsin jo ennestäänkin sen Pekka-vaarin istumataudin. Tässä
se oli viime joulun alla, jolloin minä suksiltani nousten pistäysin
Laitoksen tupaan. Jaana-muori pesi astioita takkakivellä ja
kysymykseeni, onko Pekka kotona, vastasi hän, päällään kamaria kohti
viitaten:
-- Tuolla se jöröttää. Sillä on taas se istumatautinsa.
Se merkitsi sitä, että Pekka kyllästyneenä maailman menoon,
lähimmäisiinsä ja ennen kaikkea muorinsa tyhmyyteen ja kielevyyteen,
oli äkäytynyt sängyn nurkkaan, jossa hän liikahtamatta ja
mitään puhumatta istui päivän tai pari, aina sen mukaan kuinka
perusteellisesti hän oli päässyt sydäntymään.
Mikäli muistan, oli Pekka hieman sukua Lepistön vaarivainaalle, joka
aikoinaan sydäntyi ympäristöönsä niin perinpohjin, että vietti
viimeiset kaksikymmentä elinvuottaan puhumatta kellekään sanaakaan.
Välttämättömät asiansa suoritti hän muorinsa välityksellä, jolle hän
sormikielellä tulkitsi ajatuksensa.
Nämä jörötyskohtaukset olivat siis Pekalla selvää sukuperintöä. Olin
siitä kuullut, mutta en nähnyt koskaan Pekkaa jöröttämässä. Pistinpä
siis varovasti pääni kamarin oven raosta ja kurkistin sisään. Siellä
istua käyrötti Pekka sängyn kulmassa ja tuntui siihen paikkaansa
jähmettyneeltä. Ainoana elonmerkkinä oli piippunysä, josta silloin
tällöin pöllähti laiha savutupru.
Kun minä astuin kynnyksen yli, raotti hän hiukan silmiään. Nähdessään,
ettei tulija ollut ainakaan hamepäällinen olio, avasi hän ne kokonaan
ja teki päällään merkin, jonka minä tulkitsin jonkunlaiseksi
tervetulotoivotukseksi. Ja kun muorin pää hetken kuluttua ilmestyi
ovenrakoon, lensivät hänen silmänsä pystyyn, huomatessaan Pekan
muuttaneen asentoaan sekä alottaneen haastelun kanssani. --
Tuosta Pekan viimeisestä istumakohtauksesta kertovat ne nyt seuraavaa:
Jörötys oli alkanut aamulla ja jatkunut hievahtamatta iltaan asti.
Maata hankkiutuessaan ei muori ollut malttanut olla kivahtamatta:
-- Kylläpä siinä nyt piisaa jöröttämistä. Eipä silti, ettet minun
puolestani saa jöröttää vaikka tuomiopäivään asti.
Kuitenkin oli muori, ennenkuin asettui peittojen alle, nostanut
vellikupin ja lusikan pöydännurkalle Pekan viereen. Mutta aamulla
ylösnoustessaan oli muori ihmeekseen nähnyt Pekan yhä samassa
aseaaossa. Vellikuppi oli ollut koskematonna pöydällä.
-- Jörötä päälle vain! -- oli hän äsähtänyt mennessään tupaan valkeaa
virittämään.
Kun myöhemmin eräs naapurin akka oli tullut Pekkaa kysymään, oli muori
sanonut, kamariin viitaten, että tuolla se eilistä jörötystään
lopettelee. Siihen oli naapurin eukko ihmetellyt, että kylläpä sitä nyt
kestääkin. Sitten oli hän kaiken rohkeutensa kooten mennyt kamariin
asiaansa toimittamaan: lainaamaan Pekalta piipunperiä omalle
vaarilleen, joka kolotuksen takia ei kyennyt sängystä liikkumaan.
Mutta kovin oli hän parkaissut kamarissa ja kun Jaana-muori oli
hyökännyt katsomaan, olivat he yhdessä todenneet, että Pekka istui
entisellä paikallaan kylmänä ja kangistuneena.
Kaiken päivittelynsä, siunailunsa ja itkuntyrskäystensä kesken oli
Jaana-muori vielä tuiskahtanut:
-- No nyt sillä piisaa sitä jöröttämistä tuomiopäivään asti, kuten ma
jo eilen sanoinkin.
Alakuloisina kajahtelevat sanomakellojen sävelet yli lumisen lakeuden,
ilmottaen että yksi häviävän ajan kuhmuisista ja monisolmuisista
vaareista on jälleen vierähtänyt turpeen rakoon. Ne harvenevat
harvenemistaan ja nykyinen aika kansanopistoineen ja nuorisoseuroineen
pitää kyllä huolen, ettei uusia ilmesty tilalle, vaan että kaikki ovat
yhtä latteita ja toistensa kaltaisia kuin samasta sahasta lähteneet
laudat.
Kyllä Pekka silloin viimeksi tavatessamme tulkitsikin kyllästyksensä
nykyaikaan, sen osuusmeijereihin (ettei mistään saa enää vanhaa
hulikkapiimää!), nuorisoseuroihin (eiväthän ne mamselit pysty enää
kunnon tappelua panemaan toimeen!) ja muihin hökötyksiin. Ja oliko
sekään enää laitaa, että kahvin ja suolan hintaa nykyään yhtämittaa
nostetaan!
Niin, niin, ymmärrän kyllä, että Pekan vanha mohikaanisydän ei voinut
tätä kaikkea enää sietää, vaan hän näki parhaaksi heittäytyä ikuisesti
jöröttämään.
Matinpäivänä 1916.