Voi, mitenkähän nyt taas yli talven pääsee, kun eivät ne perunatkaan
ehtineet valmistua ennen tuota hallaa. Olisihan vaikka niitä sotkenut
jauhojen sekaan ja tehnyt leipää... Olisihan se potaattileipä paljoa
parempaa, kuin jos siihen akanoita ja pettua panee.
Näin päivitteli Saviahon Riikka emäntä kyynelsilmin ja kun Matti, hänen
miehensä, ei siihen mitään vastannut niin jatkoi hän:
"Olisihan tuota saatu asua siellä kirkonkylässä tänne tulematta; olisi
edes ollut ihmisten lähellä, jotka olisivat antaneet työtä ja ruokaa,
mutta sinä kun et tyytynyt loisena asumaan, vaan tahdoit päästä tämän
hökkelin isännäksi ja nälkään kuolemaan."
Riikan puhe keskeytyi, kun Matti nousi ylös ja sanoi:
"Kiitä onneasi, kun on oma katto pääsi päällä, eikä sinun enää tarvitse
nähdä niitä silmäyksiä, joita kirkonkylällä sinuun heitettiin. Ja
minulle sanottiin monta kertaa ihan vasten naamaa: Kun viitsitkin
elättää ja kouluuttaa tuota tyttöä, eihän se kuulu olevan omasikaan,
Vaan joku herrahan sen isä on. Antaisit toki hänen kouluuttaa tyttönsä
ryökkinäksi ja — —"
Enempää ei Riikka jaksanut kuunnella; hän juoksi saunaan, heittäytyi
siellä penkille pitkälleen ja voihki:
"Voi minua onnetonta, kun itse taas revin auki ne vanhat haavat, jotka
jo olivat parantumaisillaan umpeen — voi, kuinka olen kiittämätön
Matille, Vaikka hän on ottanut minun, raiskatun raukan omakseen, ja voi
hyvä Jumala, Ester raukkani tunnustanut omaksi lapsekseen ja antanut
hänen olla kaksi vuotta kansakoulussakin sekä aina tähän asti kohdellut
minuakin hyvin, ja eihän hän nytkään olisi mitään maininnut, vaan
kun minä polonen rupesin kiukuttelemaan hänelle, vaikka saisin vaan
tyynesti kärsiä kärsiä — niinkö?"
Hänen kätensä puristui nyrkiksi ja hampaat latisivat suussa ikäänkuin
vilusta, kun hän jatkoi ajatustaan:
"Täytyykö naisten ääneti kärsiä sitä, että miehet heille tekevät
vääryyttä?"
Niin, eihän Matti ollut tehnyt hänelle vääryyttä, eikä muutakaan pahaa
— ei, päin vastoin, mutta hän nyt kerran oli mies, kuten se herra, se
tuomari!
Voi kauhistus — itse oli tuomari ja tuomitsi muita siitä, että
he raiskasivat naisen, — mutta kuka häntä tuomitsi sinä yönä, ja
jälestäkin päin kun hän tunkeutui väkisin — — ei, ei, ei väkisin.
Itsehän hän Riikka, oli laskenut rakastettunsa, tulevan miehensä
huoneeseensa ja rakastanut häntä, rakastanut sydämensä pohjasta ja niin
paljon rakastanut, että oli antanut itsensä hänelle kokonaan.
Mutta oi, se mies ei ollut totinen, niinkuin tuomarin olisi pitänyt
olla, ei, vaan väärä, viekas ja julma roisto, sillä hänellä oli jo
rouva ja kaksi lasta, vaikka Riikka ei tietänyt sitä ennen kun sitte
vasta, kun rupesi kihlattuna morsiamena vaatimaan sulhastaan pappilaan
ja vihille, koska aika ei enää myöntänyt olla naimisiin menemättä,
sillä saattoi tapahtua jo jotain pahempaa, — niin, vasta silloin
Kaarlo, hänen oma, rakas Kaarlonsa, oli sanonut olevansa nainut mies
ja kahden lapsen isä, eikä voivansa Riikkaa ottaa, mutta oli luvannut
pitää "tästäkin" lapsestaan huolen.
Riikka ei ollut uskonut korviaan, ei, vaan oli luullut leikiksi ja
heittäytynyt — kuten ennenkin Kaarlonsa kaulaan, katsonut häntä
syvillä, vakavilla silmillään ja vakuuttanut tulevansa kovin
onnettomaksi, jos — —, mutta Kaarlo viskasi hänet armottomasti pois
ja lupasi kutsua poliisia, ellei hän hyvällä lähtisi tiehensä. Tämän
kuultuaan Riikka parkasi ja vaipui permannolle tiedotonna.
Kun hän jälleen heräsi, oli Kaarlo taas hänen luonaan hellänä ja
lempeänä, lupasi rakastaa vaan Riikkaa, eikä omaa rouvaansa ollenkaan;
oli vaan rikkauden takia hänet nainutkin.
Hän puhui hiljaa ja tarjosi Riikalle paljo rahaa sekä lupasi lähettää
joka viikko lisää, jos hän ei enää koskaan tulisi tänne, sillä rouva
saattaisi nähdä ja... Enempää ei Riikka silloinkaan jaksanut kuunnella.
Hän riisti sormestaan Kaarlon antaman sormuksen, heitti sen lattialle
ja mitään virkkamatta juoksi pois, meni omaan pieneen vinni-kamariinsa,
heittäytyi ompelukoneensa päälle ja itki, itki kauvan ja katkerasti.
Kaksi kuukautta tämän jälkeen syntyi Ester, se raukka syntyi 'vihityssä
välissä.' — "Herra Jumala, anna minulle anteeksi rikokseni ja varjele
lastani joutumasta äitiraukan poluille! Voi, jos hän olisi edes ruma,
mutta ei, hän on kaunis ja hienon näköinen, ihan sen kavalan isänsä
muotoinen muuten, paitsi minun, rikoksellisen äidin, syvät ja vakavat
silmät. Oi, Herra varjele häntä ja anna minulle anteeksi syntini ja
anna kiitollinen sydän, niin että napisematta kestäisin kuritukseni ja
olisin miehelleni hyvä, hänelle, joka minut ja lapseni pelasti nälkään
kuolemasta sieltä kylmästä vinttikamarista, jossa lapsivuoteeni jälkeen
monta viikkoa makasin kuumeessa, ilman muuta hoitajaa kun Matin äiti,
köyhä ja puolisokea ajurin leski."
"Voi, Voi", huusi hän vieläkin, riensi tupaan, lankesi miehensä
kaulaan, itki ja pyysi anteeksi sekä myöntyi nyt siihen, että Ester
lähetettäisiin kaupunkiin palvelukseen tohtori Heickellin vanhalle
rouvalle, joka monta kertaa oli tahtonut saada "Matin näppärän ja
kauniin tytön piijakseen."
Kyllä se koski Riikan sydämeen, kun lupasi isälle sen, mutta eihän
tässä nyt auttanut nälkään kuolla kaikkien, ja tottapahan se Herra
varjelee, ja eihän sitä voi kohtaloansa välttää.
Voisihan niitä viettelijöitä tännekin tulla, jos niin on kerta
sallittu. Mutta ei se olisi surmanisku äidille, jos hän tietäisi
Esterille käyneen samoin kuin hänelle itselleen oli käynyt kaupungissa
ollessaan. — Esterin täytyi säilyä viatonna.
* * * * *
Syyskuun aamuaurinko, paistoi niin kirkkaasti, ikäänkuin olisi se
tahtonut paisteellaan pyyhkiä jokaisen kyyneleen pois äidin ja tyttären
silmistä, jotka nyt eron hetkellä antoivat niiden vapaasti vuotaa alas.
Pienet siskotkin olivat tulleet paitasillaan rappusille. He syleilivät
Esterin jalkoja ja hametta sekä pyysivät hänen lähettämään heille hyvää
leipää, vaikka vaan vähänkin sieltä kaupungista. — Ester suuteli heitä
kaikkia ja lupasi lähettää jos vaan itsekkin saa.
"Joudu jo Ester", kiirehti isä rattailta, ja hänen täytyi lähteä. Vielä
kerran äiti puristi kädestä ja kuiskasi hiljaa itkien: "Rukoile Jumalaa
armas, oma lapseni! Tiedä, että kiusaus on suuri, mutta voita sinä se!"
"Äiti, äiti, minä teen kaikki, mitä olet käskenyt!"
"Hyvästi!" kaikui vielä molempain huulilta, sitte lähti hevonen
menemään hiljaa eteenpäin ja matkustajat katosivat metsään.
Äiti huokasi syvään, poistui sitte pirttiin hoitelemaan toisia
lapsiansa.
Kolme kuukautta oli Ester jo ollut kaupungissa, mutta yhä vaan hän
kaipasi isää, äitiä ja pikku siskoja sekä pientä, köyhää Saviahoa,
sen suloista hiljaisuutta ja rauhaa, jota täällä ei ollut edes
yölläkään, sillä junat tulivat ja lähtivät, niiden kohina ja vihellys
keskeyttivät usein hänen unensa juuri silloin, kun hän parhaillaan
oli istuvinaan kotona ja heillä kaikilta oli ruokaa yllin kyllin; oli
oikeata ruisleipää, voita, maitoa ja perunoita. Oi, kuinka hauskaa oli
katsella, kun äidin muuten aina niin vakavat ja murheelliset kasvot
loistivat onnesta ja ilosta.
Joku ajoi kiireesti tuossa kadulla ja hän heräsi sydän täynnä
kalvavaa tuskaa siitä, kun ei tiennyt onko kotona mitään syötävää
pikku siskoraukoilla, äidillä ja isällä. Hän olisi tahtonut mennä
heitä katsomaan, mutta matka oli pitkä ja — hänhän oli toisen
palvelija, jonka täytyi tyytyä siihen, mitä hänelle määrättiin. Kerran
pyhäinmiesten aikana pyysi hän rouvalta kaksi päivää lupaa saadaksensa
käydä kotona, mutta rouva ei siihen suostunut, käski kirjoittamaan,
sillä kyllä ikävä vähenisi yhtä hyvin kun jos olisi kotona käynyt.
Hän kirjoitti, kertoi kaikista ja pyysi äidin myös kirjoittamaan
kohta, sillä hänellä oli ikävä, ikävä sellainen, jota sanoin ei voinut
selittää.
Kauvan oli Ester odottanut turhaan, mutta vihdoin joulun alusviikolla
tuli tuo ikävöity kirje —, mutta, voi, siinä kerrottiin, että Anna
sisko ja Kalle veli olivat kuolleet tulirokkoon ja nyt pieni yhden
vuoden vanha Matti oli myös sairas. Niin ehkä hänkin kuolee, mutta
sehän olisikin hyvä, sillä silloinhan pääsisi kärsimästä nälkää ja
muutakin kurjuutta tässä maailmassa. Oi, kuinka sekin oli hyvä kun
Anna ja Kalle kuolivat, sillä ruoka olisi loppunut ja sitte nuo raukat
olisivat saaneet kärsiä! Lampaat oli jo pitänyt myydä, että sai
jouluksi ruoka-aineita. Näin kertoi äiti.
Vielä oli paljon muutakin kirjeessä ja sitte lopuksi käski äiti Esterin
olla nöyrä ja uskollinen rouvalle, mutta ennen kaikkia hänen piti
rukoilla Jumalaa, ettei lankeaisi kiusauksiin. Kirjeen luettua Ester
vaipui tuolille ja kätki kasvot käsiinsä. Voi, kuinka hänen sydämensä
oli täysi surusta — oi, se oli pakahtumaisillaan, jos edes saisi kertoa
tämän jollekin ystävälle, jos saisi oman äidin kanssa itkeä ja rukoilla
Jumalaa, mutta ei, hän oli niin kaukana siellä salossa ja hän, Ester,
yksin täällä kaupungin hälinässä, ikäänkuin yksinäinen, hento ruoho
raju-ilmassa. Kyyneleet vierivät alas hänen silmistään ajatusten yhä
kääntyessä äitiin, joka nytkin ehkä istuu Matti-raukan vuoteen vieressä
ja hoitelee häntä. Mutta jos se tauti on tarttuvaa, ja jos äitikin
kuolee, mutta ei, ei, eihän toki jumala ota pois hänen äitiään ja jätä
häntä orvoksi näin nuorena, ei! Näin huudahti Ester ja hyppäsi ylös
aivan kuin olisi tahtonut estää kuolemaa tekemästä työtään. Sitte aikoi
hän kätkeä kirjeensä ruokahuoneessa olevaan pieneen koppaan, jonka
rouva oli hänelle antanut, mutta meni huomaamattaan sänkykamariin
ja töyttäsi nuorta Arthur herraa vastaan, joka seisoi kynnyksellä
katsellen Esteriä. Oi, Ester pelästyi niin kovin ja pyysi anteeksi
tyhmyyttänsä, mutta tuo kaunis maisteri vaan hymyili, taputti häntä
poskelle sekä kysyi syytä Esterin itkuun, ja kun sai tietää, niin oli
yhtä murheellinen, kuin jos se asia olisi sattunut häneen itseensä. Se
lohdutti Esteriä; hän tunsi rakastavansa tuota hyvää, nuorta maisteria,
joka niin jalomielisesti otti osaa hänen, köyhän tyttöraukan, suruun.
Kyyneleet silmissä kiitti hän maisteria osanotosta ja poistui kiireesti
kyökkiin jatkamaan astiain kuurausta.
Joulun pyhinä oli paljon vieraita, sillä tohtorinna tahtoi kaikki
lapsensa ja lastensa lapset silloin luoksensa saadakseen iloita heidän
kanssaan. Ja iloa olikin. Soitettiin, laulettiin, leikittiin ja,
silloin kun kaupungin nuoria oli, niin tanssittiin.
Tohtorinna ei oikein pitänyt tanssista, mutta kun nuoret pyysivät
kauniisti, niin ei hän voinut kieltää tätä "viatonta huvitusta", vaan
antoi heidän siitä nauttia ja kyllä sitä nautittiinkin usein kello
kolmeen aamulla.
Ester parka olisi salaa nauttinut noiden onnellisten ilosta, mutta ei
joutanut, sillä hänen täytyi olla jokapaikassa palvelemassa. Kaikki
häntä huusivat ja kaikkien luo piti ehtiä. Toki oli pyhiksi otettu
rouvan vanha palvelija apulaiseksi. Hän laittoi ruokia, pesi astioita
ja toisinaan lakasi lattioitakin, mutta Ester sai palvella pöydässä
ja sitä tehdessään hän huomasi, kuinka Arthur-maisteri katseli häntä
ja silloin kun olivat kahden jossain huoneessa, niin sanoi maisteri:
"Ester, sinä olet niin kaunis ja älykäs" tai: "Sinusta pitäisi tulla
pasturska, tohtorinna tai mikä muu tahansa, mutta ei saisi olla
palvelijana, kun olet niin kaunis." Kun tällaisten sanain jälkeen
Ester punastui, niin sitte maisteri oli tyytyväinen ja kysyi: "Etkös
tahtoisikin päästä pois palveluksesta?"
Usein meni Ester pois vastaamatta, mutta toisinaan sanoi olevansa
tyytyväinen, kun saa olla hyvän herrasväen palvelijana.
Monta muuta imartelusanaa oli Ester tämän neljän viikon aikana, jonka
maisteri oli kotona, saanut kuulla hänen suustaan, ja kun hän vielä
lähtiessään antoi Esterille kauniin, vaaleanharmaan leninkikankaan
joululahjaksi, vaikka joulu jo kaksi viikkoa tätä ennen oli siirtynyt
menneeseen aikaan, niin alkoi Ester uskoa, että se kiltti maisteri
todellakin rakasti häntä.
Oi, jos niin olisi, niin silloin hän, Ester, olisi onnellinen, ei,
enempi, hän olisi autuas! Tämmöiset ajatukset tuon tuostakin nousivat
hänen mieleensä talven kuluessa, ja niiden yhteydessä kaikuivat selvinä
ja elävinä maisterin joulunaikana lausumat sanat, ja hän toivoi niin
hartaasti kesää, jolloin taas maisteri tulisi kotiin.
Kun viimeinen vieras joulun jälkeen lähti pois ja Ester jäi taas rouva
Heickell'in kanssa kahden, valtasi hänet sanomaton ikävä saada nähdä
äitiä, mutta kun hän ei päässyt kotiin niin hän kirjoitti hänelle
pitkän kirjeen, jossa kertoi joulun vietosta kaupungissa ja myöskin
kaikista lahjoista erikseen, joita oli saanut; viimeksi mainitsi hän
arvokkaimman ja suurimman lahjansa, maisterin antaman leninkikankaan,
joka on täysi villainen ja hyvin kaunis; näin vakuutti Esteri ja kertoi
sitte äidille kaikki, miten hyvä maisteri hänelle oli ollut. Oli
taputtanut poskelle ja lohduttanut häntä silloin, kun hän itki äidin
kirjeen saatuansa. Oi, hän piti niin paljon siitä hyvästä maisterista,
mutta sittenkin olivat äiti, isä ja pieni sairas Matti-veikko aina
hänen mielestään parhaat maailmassa ja nyt tähän kirjeeseen hän pani
äidille joululahjarahansa, viisi markkaa, itse ei hän sitä tarvinnut,
kun oli ruokaa ja vaatteita tarpeeksi.
Lopuksi Ester pyysi äidin olemaan levollinen, sillä hänelle ei täältä
hyvän herrasväen luona mitään pahaa koskaan tapahtuisi, sitte sulki hän
kirjeensä ja vei postiin.
Äiti kirjeen saatuaan sekä iloitsi että itki. Hän tunsi tuskaa
ajatellessaan sitä, kun maisteri oli hyvä Esterille ja kutsui häntä
hyväksi tytöksi.
Oi, hänen lapsensa on köyhä, mutta kuitenkin liian hyvä hänelle,
maisterille häväistäväksi.
Ei, hän tahtoi kirjoittaa lapsellensa nyt kohta ja sitte keväällä mennä
itse käymään kaupungissa, ennen kun maisteri palaa kotiin, ja sitte
kertoa kaikki mikä hänen sydäntänsä painot. Hän vaipui polvilleen
pienen, kuolleen lapsensa kehdon ääreen ja huokasi: "Suuri Jumala,
kuinka vaarallista on olla köyhä ja kaunis, mutta varjele Sinä itse
häntä kaikista kiusauksista ja vaaroista, jotka jo mahdollisesti ovat
uhkaamassa nielaista hänet kuiluihinsa. — Oi, Herra, Sinä tiedät, että
hän on rikoksen lapsi, mutta älä anna lapseni enää tehdä samaa rikosta,
jonka minä, onneton äiti, olen tehnyt." Hän nousi ylös ja alkoi
sydän-yön hiljaisuudessa kirjoittaa kirjettä ainoalle lapsellensa.
Toukokuun kahdeksannen päivän aamulla astui Ester yksinkertaiseen
mustaan pukuun puettuna vanhempainsa kanssa uuteen kirkkoon astuakseen
siellä ensi kerran alttarin ääreen ja tullaksensa osalliseksi siitä
armosta, jonka Vapahtaja on kaikille opetuslapsilleen valmistanut
lohdutukseksi ja vahvistukseksi elämän liukkaalla ja vaarallisella
tiellä.
Kirkossa vallitseva salaperäinen hämäryys vaikutti Esteriin niin, että
hän tunsi olevansa kokonaan temmattu pois tästä meluavasta maailmasta;
tuntui niin kuin hän liitelisi ijankaikkisuuden rajalla pääsemäisillään
juuri hämäryydestä ikuisen päivän valoon.
Virren veisattua astui pastori alttarille ja luki heleällä äänellään
sanat: "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle
elämän kruunun." Sitte puhui hän: "Nämä sanat lausuu Vapahtaja,
teille, lapset, tänä päivänä, jolloin seisotte elämänne tienhaarassa
astuaksenne yksin vaeltamaan sitä polkua, joka teille on määrätty.
Muistakaa, että olette uskollisia niille lupauksille, jotka olette
vannoneet eilen tässä pyhässä paikassa. Muistakaa, että teidän täytyy
olla uskollisia, ei ainoastaan muutaman päivän, kuukauden ja ehkä
vuoden, vaan elämänne loppuun asti, ja sitte kun olette uskollisesti
kilvoitelleet, niin saatte elämän kruunun palkaksenne Häneltä, joka
teidän ja meidän kaikkein puolesta on uhrannut itsensä ja niin
sovittanut taivaallisen Isän. Oi, rakkaani, eikö ole ihanaa, kun
pääsemme hallitsemaan kuningasten Kuninkaan ja herrain Herran kanssa
ijankaikkisesti kunnian valtakunnassa —, taivaassa!
"Niin, pysykää te uskollisesti rukouksen ja uskon kautta Hänessä, niin
Hän pysyy teissä ja vie teidät kanssansa ijankaikkiseen elämään ja
laskee elämän kruunun päähänne. Amen."
Kirkosta palatessa tunsi Ester itsensä vahvaksi ja lujaksi. Hän
tunsi kestävänsä loppuun asti ja iloitsi jo kruunustaan, jonka sitte
kuolemassa saa vastaanottaa Vapahtajan kädestä uskollisuuden palkaksi.
Oi, jospa tämä vahvuus olisi ollut pysyvä!
Maanantai-aamuna aikaiseen hankkivat isä ja äiti poislähtöä. Erotessa
tuntui Esteristä siltä, kuin ei hän enää koskaan saisi nähdä
vanhempiaan "tässä maailmassa." Samaa tunsi äitikin ja hän painoi
Esterin rintaansa vasten, katsoi häntä syvillä, vakavilla silmillään,
ikäänkuin olisi tahtonut katsoa hänen sielunsa läpi ja kuiskasi:
"Ester, oma lapseni, ainoa iloni ja tuskani maailmassa, muista rukoilla
Jumalaa, että kiusaukset voittaisit ja saavuttaisit kruunusi. Muista,
että siskosi ovat kuolleet ja sinä yksin jäänyt äidin vanhuuden päiväin
iloksi, ja sen tähden pitää sinun säilyä puhtaana ja viattomana."
"Äiti, äiti", huusi Ester kyynelsilmin, "minä tahdon tuoda sinulle iloa,
tahdon kestää kaikki kiusaukset sinun tähtesi, äitini."
"Kestä, lapseni! Ja nyt Jumalan haltuun!" Kuumien kyynelten silmistä
valuessa nousi äiti isän luo rattaille ja he lähtivät ajamaan pitkin
Torkkelinkatua. Ester seisoi portilla ja katseli, kunnes he Maununkadun
kulmassa katosivat hänen näköpiiristään. — Sitte riensi hän sisälle
sydän täynnä sekavia tunteita.
* * * * *
Kesän tulo tänä vuonna kesti tavallista kauvemmin, ja siksi vasta
muutamia päiviä ennen juhannusta muutti rouva Heickell kesä-asuntoonsa,
joka sijaitsi muutamien kilometrien päässä kaupungista ihanalla
paikalla kuusimetsän keskellä, jonka välistä vilkkui Viipurinlahden
sinipinta.
Tämä paikka on yksi Karjalan sadoista ihanuuksista, ja ihmekös siis,
jos janoava ihmissydän täällä toivoo löytävänsä tyydytyksen ja rauhan,
toivoo; saavansa levähtää, jäädä unhoitukseen ja uinahtaa, herätäkseen
vasta ikuisuuden kirkkaassa aamuvalossa onnellisena ja autuaana.
Tämmöiset toivot olivat täyttäneet Esterin rinnan ja siksi hänen ilonsa
oli rajaton, kun hän sai tietää pääsevänsä luonnon ihanaan temppeliin,
pois kaupungista, pois sen nielusta ja hälinästä ja "viettelyksistä",
joita hän siitä asti oli peljännyt, kun äiti keväällä itkusilmin oli
niistä puhunut.
Tähän asti ei kukaan ollut häntä vielä "syntiin vietellyt", mutta!
saattoihan viettelijä juuri kesällä ilmestyäkin. Maalla voi paremmin
syntiä karttaa ja ajatuksetkin luonnon helmassa pysyvät puhtaina. Näin
hän ajatteli, kun ei tietänyt että usein tällaisessa hetkellisessä
paratiisissa voi olla kätkettynä käärme, joka salaisuudessa kylvää
myrkkyä puhtaampaankin ihmissieluun ja turmelee sen.
Tohtorinna Heickell muutti maalle, mutta hän ei täällä yksin viihtynyt,
ei, hänellä piti olla seuraa, kun kerran jo nuoruudestaan oli siihen
tottunut. Omat lapset hän tahtoi kaikki ja sitte lisäksi kaupungista
hyväin ystäväinsä poikia ja tyttäriä, joita hän rakasti kuten "omia
lapsiaan".
Juhannuksen aattona tulivat vieraat ja sitte Ester ei enää joutunut
luonnosta nauttimaan ja iloitsemaan muulloin, kuin yöllä, jolloin jo
herrasväet nukkuivat. Hänen mielensä oli katkera ja yhä katkerammaksi
se tuli katsellessa noita toisia nuoria, noita herroja ja ryökkinöitä
heidän leikeissään. Voi, jospa hänkin saisi olla mukana siellä, jossa
oli hän, se mies, joka jo joulusta asti oli ollut hänen sydämelleen
kallis, mutta ei, hän oli palvelija ja pysyikin kentiesi aina
sellaisena, eikä koskaan saisi kutsua häntä omakseen, ei koskaan
ilmaista hänelle sitä, jonka niin mielellään, olisi tahtonut!
Eräänä iltana seisoessaan salissa yksin, hän ajatteli:
Kun olisi tuon neiti Sommarin sijassa, silloin saisi pistää kätensä
Arthurin käteen, kuten hän, ja kävellä puutarhassa, metsässä ja — —
Ajatus pysähtyi tähän kun kuuli mainittavan omaa nimeänsä. Tuolta
tuli herroja, ne puhuivat hänestä, mutta ei kuulunut joka sanaa, kun
keskustelu tapahtui hiljaa.
Nyt ne lähenivät, pysähtyivät ja istahtivat sohvalle, aivan sen ikkunan
alle, jossa Ester seisoi ja nyt hän kuuli kun maisteri Salminen sanoi:
"Arthur on taas rakastunut omaan piikaansa, niin, niin, älä nyt yhtään
punastu, — onhan tyttö kaunis, niin että kehtaa kyllä mennä Vaikka
kaupungille hänen kanssaan kävelemään, — kasvot hienopiirteiset
ja vartalo niin sorja, että ei luulisi ollenkaan hänen suonissaan
virtaavan talonpojan verta.
"Siellä maansydämessä kasvaa sellaisia kaunottaria, joista ei meillä
ole aavistustakaan: tänne, ne kaikki tarvitsisi saada", huomautti
luutnantti Tynell.
Ja lyseolainen Taavi Sommar kertoi ihastuksissaan: "Olisittepa
kuulleet, kuinka kauniisti Ester osaa laulaa. Kelpaisipa hänen ääntänsä
kuulla vaikka konserttisalissa!"
"Missä hän sinulle on antanut suloisen äänensä kuulua?" kysyi insinööri
Lindell ivallisesti.
Puna nousi Taavi Sommarin poskille, kun hän vastasi: "Minulle ei hän
laulanut, mutta, itsekseen lauloi toissa-iltana pyykkirannassa ja minä
satuin kuulemaan."
"No, Arthur, mitä sanot siitä, kun laulajattareesi on ihastunut
toinenkin kuin sinä? uteli ylioppilas Kallio, ja insinööri Lindell
jatkoi, äänessä pistävä iva: Taidat olla jo kovasti mustasukkainen
Taaville? Ehkä olet meille kaikille, vai mitä?"
"Ester!" kuului tohtorinaan ääni ruokasalista ja hänen täytyi kiirehtiä
sinne, vaikka niin mielellään olisi tahtonut kuulla Arthurin vastauksen
noille herroille, jotka ivasivat ja kiusasivat häntä.
Ester oli niin onnellinen. Oi, jospa tosiaankin Arthur-maisteri
rakastaisi häntä kuten tuo herra Salminen sanoi niin hän olisi
onnellisin ihminen maan päällä. Voi, jos kerrankin saisi sen kuulia
_hänen omasta suustaan_, ja jos saisi itsekin sanoa rakastavansa.
Oi, se yksi hetkikin toisi iloa niin paljon, oi, se toisi iloa koko
elämänijäksi.
Jos nyt äiti olisi täällä, niin hän silloin kertoisi kaikki ja varmaan
äiti iloitsisi, kun saisi kuulla, että maisteri rakastaa häntä. Ja
jos hänestä tulisi maisterinna — oi niin — mutta saihan kuitenkin
ajatella — niin sitte hän antaisi isälle ja äidille vaatteita ja ruokaa
paljon. Maisteri, hänen jalo maisterinsa, ei kieltäisi, sillä hän aina
on niin hyvä kaikille köyhille. Sitte maisterin morsiamena ollessaan
hän saisi mennä tuonne puutarhaan, olla noiden neitien ja herrain
ystävä, niinkuin tohtorinna nyt. Silloin varmaan ylioppilas Kallio ja
insinööri Lindell saisivat hävetä, kun ovat häntä pilkalla kutsuneet
laulajattareksi, ja silloin hän olisi hyvä ja ystävällinen tuolle
kiltille Taavi Sommarille, joka häntä puolusti.
Niin oli Ester kuvitellut onnensa huumaamana, että illallispöytää
katteessaan ei muistanut viedä sinne leipää ja siksi tohtorinna,
joka kaikissa oli säntillinen ihminen, antoi Esterille äidillisen
muistutuksen huolimattomuudesta kaikkein pöydässä olijain kuullen.
Mielipahasta ja häpeästä tulipunaisena sopersi hän anteeksipyyntisanoja
ja kiirehti pois.
Loppu-illan oli sydän täynnä surua ja melkein koko yönkin makasi hän
valveillaan ajatellen tapahtumia.
Auringon noustessa painuivat kuitenkin väsymyksestä raskaat silmäluomet
kiinni, surut haihtuivat ja hän oli Arthurin kanssa menevinään vihille,
mutta juuri saliin astuessa putosi hänen myrttikruununsa lattialle ja
Arthur tallasi sen rikki.
Ester koetti ottaa sitä ylös, muita juuri kun oli saamaisillaan, hajosi
se tyhjäksi ja hän heräsi siihen kun kosketti kädellään lattiaa.
Ilmat elokuun lopulla tulivat kylmiksi ja sateisiksi, sentähden maalta
teki jokaisen mieli päästä pois. Tohtori Södermanin, kauppaneuvos
Roosin ja konsuli Liljebladin herrasväet — viereisten huvilain asukkaat
— olivat jo viime viikolla muuttaneet kaupunkiin ja tohtorinna lähetti
Esterin myös puhdistamaan ja lämmittämään huoneita, niin että viikon
lopulla saataisiin muuttaa.
Varhaisesta aamusta oli Ester ahkerasti ollut puhdistushommissa
ja lähti nyt illan suussa vähän paremmin pukeutumaan, mennäksensä
kaupungille. Mutta juuri kun hän kiinnitti liivinsä viimeistä nappia,
soi ovikello hätäisesti.
Ester juoksi kiireesti avaamaan, mutta oi, jalat olivat pettää ja
sydän sykki niin, kuin olisi se tahtonut haljeta, sillä ovella seisoi
Arthur-maisteri. Hän oli tullut kaupunkiin polkupyörällä erään "hyvin
tärkeän" asian Vuoksi, kuten hän äidille lähtiessänsä sanoi. Kun Ester
viimeinkin sai oven auki, tarttui Arthur hänen käteensä, Veti mukanaan
vieras-salin sohvalle ja kuiskasi: "Ester, armaani, oi, miten olen
iloinen, kun kerrankin saan olla kanssasi kahden kesken, saan kertoa
kaikki, mitä sydämeni tuntee. Kuule, minä rakastan sinua, rakastan
sydämeni pohjasta ja tahdon, että sinäkin olet kokonaan minun. Oi,
vastaa! Sano, että rakastat minua, niin, niin, älä peittele, sillä minä
kuitenkin tiedän, että rakastat, olen lukenut sen silmistäsi."
"Herra maisteri, unhoitatte, että minä olen köyhä ja oppimaton
palvelija. Ehkä tänään rakastatte, mutta huomenna kadutte jo sitä",
lausui Ester vapisevalla äänellä, ja koetti vapautua, sillä sanomaton
pelko ja aavistus jostain pahasta täytti hänen sydämensä, kun hän näki
maisterin intohimoisen katseen.
"Rakas lapsi, älä pelkää", lausui maisteri ja veti Esteriä itseänsä
lähemmäksi, "vaan ole luonani, kuule, ole minulle hyvä ja kutsu vaan
minua Arthuriksi ja sinuksi silloin kun olemme kahden. Ester, minähän
rakastan sinua tulisesti ja kun kerran sinäkin rakastat, niin miksi
emme nauttisi nyt onnestamme? Kuule, me olemme täällä kahden ja siksi
saamme rakastaa vapaasti ja täydellisesti, Esterini, täydellisesti, se
on niin ihanaa!"
"Maisteri, päästäkää, minun on niin vaikea olla tässä, oi, päästäkää,
sillä köyhä ja oppimaton tyttö ei saa rakastaa herroja."
"Älä sano sitä, tyttö, minulla on paljon rahaa ja maailmassa saat vielä
paljon oppia, kun elät."
Ester teki rynnäkön päästäksensä, mutta maisterin vahva käsivarsi
kiertyi lujemmin hänen hoikan uumansa ympärille, hän tunsi kuuman
hengähdyksen käyvän poskiensa yli ja maisterin polttavat huulet
painuivat hänen huuliansa vasten...
Ja samassa Ester tunsi, kuin jos tuliset jättiläiskielet olisivat
nuoleksineet hänen ruumistaan joka puolelta, hän tunsi vajoavansa alas
sohvalta ja kuiskasi itkun tukahuttamalla äänellä: "Arthur, rakas
Arthur, jos vähääkään rakastat, niin päästä minut, sillä —"
Sitte menivät hänen ajatuksensa sekaisin...
* * * * *
"Ester, maisteri tulee tänään kotiin ja nyt sinun täytyy jättää ne
työsi ja mennä puhdistamaan ja järjestämään hänen huoneensa, että se
on hyvässä kunnossa, kun hän saapuu", sanoi rouva Heickell eräänä
joulukuun aamuna Esterille.
Tänään, kertoi Esteri ajatuksissaan astuessaan ruokasalin läpi
maisterin kamariin. Jo tänään, oi, miten hänen sydämensä sykki. Se aika
on siis jo niin lähellä, jolloin hän saa kertoa kaikki, mikä sydäntä
painoi ja ahdisti, aina siitä kamalasta illasta asti, jolloin, voi, —
voi, hän ei uskaltanut enää muistiinsa palauttaa niitä hetkiä.
Varmasti hän kaikki sanoisi, sanoisi siitäkin kun oli pettänyt, vaikka
oli monta kertaa luvannut kirjoittavansa sieltä, missä oli, eikä
kuitenkaan yhtään kertaa kirjettä lähettänyt. Mutta voihan hänellä
olla niin paljon työtä, että ei ollut ehtinyt. Niin, eikö, ehtisi yhtä
pientä kirjettä kirjoittamaan kahden ja puolen kuukauden aikana? Kyllä,
mutta hän varmaan ei tahtonutkaan. Voi hyvä Jumala!
Ester pelästyi näitä ajatuksiaan, mutta jatkoi kuitenkin. Eikö Arthur
enää häntä rakastaisi? Eikö ollutkaan rakastanut, oliko vaan tahtonut
vietellä hänet? Mahtoikohan tämä nyt olla kiusaus, josta äiti usein
mainitsi, ja jota hän niin kovin pelkäsi? Voi, jos se nyt olisikin
sitä! Jos ei Arthur enää yhtään rakastaisi, niin mihinkä hän sitte
joutuisi? Ja mihinkä hän panisi lap...
Hän ei uskaltanut ajatella tätä ajatusta loppuun ja estääkseen sen enää
esiin puhkeamasta, ryhtyi hän ahkerasti työhönsä.
Kun maisterin kamari oli puhdistettu, meni hän vierassalin pölyjä
pyyhkimään.
Huh! tähän huoneeseen astuessa tuntui siltä, kuin olisi mennyt
mestauslavalle. Hän pysähtyi, aikoi kääntyä takaisin, mutta eihän
auttanut kääntyä, täytyi mennä.
Sohvaa hän pyyhki kiireesti, ikäänkuin olisi sormia polttanut, asetti
tyynyn paikoilleen, kääntyi pois ja lähestyi pöytää. Siinä oli eilinen
"Suometar", silmänsä sattuivat siihen, mutta ilmoitus, jonka hän luki
sai veren pysähtymään hänen suonissaan.
Hän ei tahtonut uskoa silmiään ja luki vielä kerran, kahdesti ja
kolmastikin, mutta sittenkin olivat siinä sanat:
"KIHLOISSA:
Onnia Girsén
Arthur Heickell."
Sydän tuntui lakkaavan sykkimästä, päätä huimasi ja jalat tahtoivat
pettää. Esterin täytyi tarttua pöytään ettei kaatuisi.
Tohtorinna sattui juuri tulemaan saliin. Hän pelästyi Esterin kalpeutta
ja kiirehti kysymään häneltä:
Ester, lapseni, mikä sinun on? Oletko taas kipeä? Voi, voi, kun sinä
nyt jo joka päivä olet sairaana, joudu sänkyysi, minä itse pyyhin loput
tomut. Tule nyt, ota valeriaanaa, että pyörtymisesi menee ohi. Mutta
ethän sinä vastaa mitään.
Tohtorinna kääntyi ovelta takaisin, juoksi Esterin luo, tarttui hänen
käteensä, vei hänet keittiöön sänkyyn ja antoi lääkkeitä.
Esterin sydän heltyi tohtorinnan hyvästä kohtelusta. Hän puhkesi
itkemään ja itki itsensä nukuksiin kuten pieni lapsi.
Kun hän heräsi, kuuli hän maisterin äänen ruokasalista. Hän oli
siis jo tullut kotia. Oi. Esterin teki mieli juosta hänen luokseen,
tarttua kaulaan ja kertoa kaikki mitä hän sillä ajalla oli kärsinyt
niinä pitkinä unettomina öinä, ja kuinka oli pelännyt, että Arthur ei
rakastaisikaan häntä, että olikin jo hyljännyt. Mutta sitte palasi
tajuntaan se, mitä hän aamulla oli nähnyt lehdestä... Sydän sykki nyt
kiivaasti, käsi puristui nyrkiksi ja koko ruumis vapisi; hänkö menisi
sen miehen kaulaan, joka hänet on niin kurjalla tavalla pettänyt ja
häväissyt. Ei, ei ikänä hän sitä tekisi, Vaikka kyllä sanoisi hänelle
sitte kahdenkesken; kaikki, mutta ei hellästi ja lempeästi niinkuin oli
aikonut, vaan vakavasti ja kylmästi. Jollei muulloin saisi olla kahden,
niin hän menisi yöllä maisterin kamariin, eikä lähtisi pois, ennenkun
olisi kaikki sanottavansa sanonut.
Hän vaipui takaisin vuoteelleen, mutta nousi ylös tohtorinnan kyökkiin
tultua, vaikka olikin väsynyt ja rupesi valmistamaan iltaruokaa.
Seuraavana sunnuntaina päivällisen jälkeen meni tohtorinna tervehtimään
sairasta rouva Söderholmia. Maisteri taas, joka koko ajan oli välttänyt
Esteriä, vetäytyi, sitte kun oli äitinsä portille saattanut, omaan
kamariinsa. Sytytti paperossin, käveli pari kertaa lattian yli, istahti
keinutuoliin, otti pöydältä morsiamensa valokuvan ja rupesi sitä
katselemaan, mutta laski sen takaisin pöydälle, kun Ester avasi oven ja
astui sisään.
Kun maisteri kysyi, mitä asiaa Esterillä olisi, tuntui siltä kuin ei
hän voisi mitään puhua, mutta maisterin uudistettua kysymyksensä, astui
hän pari askelta lähemmäksi ja sanoi surullisella äänellä: "Arthur,
sinä olet mennyt kihloihin, vaikka et ole minulle mitään siitä ennen
puhunut!"
Ivallinen hymy väreili maisterin suupielissä ja olkapäät kohosivat
pilkallisesti, kun hän sanoi: Se on totta, että olen kihlautunut
sinulta lupaa kysymättä, mutta en ole tottunut koskaan antamaan niin
suurta kunniaa äitini palvelijoille, että heiltä kysyisin, mitä saan
tehdä ja mitä jättää tekemättä.
Puna nousi Esterin kalpeille kasvoille, kun hän lausui: "Suo anteeksi,
Arthur, mutta sinä näytät unohtaneen, että minä olen sinulle enempi,
kuin äitisi palvelija. Sinä et tiedä vielä kaikkia. No, hyvä, kuule
sitte, muutamien kuukausien perästä tulee minusta _sinun lapsesi äiti_!"
Kovan sähkö-iskun tavoin vaikuttivat nuo sanat maisteriin. Hän hypähti
ylös ja kalpeana kuin ruumis astui Esterin luo sekä lausui kiihkeästi:
"Ester, se ei ole totta, se ei voi olla totta. Kuule, sano, että se ei
ole totta, sano, että tahdoit vaan pelästyttää minua. Sano!"
"Oi, Arthur, sydämeni pohjasta toivoisin minäkin, että se ei olisi
totta, mutta niin kuitenkin on ja minä en taida sitä muuttaa. Kun sinä
läksit tulin hyvin sairaaksi, tohtorinna pakotti menemään lääkärin luo
ja häneltä sain kuulla, että tulen äidiksi ja nyt jo itsekin tunnen,
että niin on." —
Ester purskahti katkerasti itkemään, mutta maisterin seuraavat sanat
katkasivat kyyneltulvan.
"Mutta, Ester, sitte täytyy toimia niin, että se asia ei tule ilmi."
Hän löi kädellään korkeaa, tummain kiharain peittämää otsaansa, ikään
kuin olisi tahtonut sen kautta saada jotain hyvin tärkeää muistiinsa
ja sitte jatkoi: — "Kuule, mene sinä vaimoksi sille suutarille,
jolta viime kesänä sanoit saaneesi kirjeitä, joissa hän pyysi sinua
vaimokseen. Sinä et silloin vastannut, mutta vastaa nyt ja mene
hänelle. Minä kyllä toimitan niin, että hän tunnustaa lapsen omakseen,
ja jos hän kerran sinua rakastaa, niin mitä hän nyt siitä välittäisi,
jos olet puhdas tai et, sehän nyt on yhdentekevää."
Ester ojensi hoikan vartalonsa suoraksi ja nuo muuten niin syvät,
surullisen vakavat silmät säikkyivät, huulet vavahtelivat ja vasta
pitkän ponnistuksen perästä kuuluivat niiltä sanat: "Herra maisteri,
sellaistako filosofia onkin, niinkö se opettaa, että maisterit
saavat vietellä oppimattomia palvelustyttöjä, saavat valehdella,
että rakastavat heitä, rakastavat tulisesti, sydämellisesti ja
täydellisesti, niinkuin te sanoitte minua rakastavanne, ja sitte, kun
yksinkertainen, rakastunut tyttö antaa teille itsensä kokonaan, kuten
minä onnetoin tein. — — Ei, te ette edes odottanut sitä, että olisin
vapaasti antautunut, ei, vaan te otitte minut luvatta, otitte minut
väkisin, raiskasitte minut, ja nyt sellaisena tahdotte minut antaa
köyhän, mutta siveellisesti puhtaan suutarin vaimoksi ja tahdotte
vielä, että hän tunnustaa rikkaan ja ylhäisen maisterin lapsen omakseen
ja rupeaa sitä työllänsä elättämään. Niin, herra maisteri, minä olen
oppimaton nainen, enkä tiedä edes, mitä sana filosofia merkitsee,
mutta luulen, että se on jotain hyvin korkeaa oppia, ja kun te olette
korkeasti oppinut, viisas ja ymmärtäväinen, niin sanokaa, onko tämä
menettelynne oikea, ja voitteko vastata tästä omantuntonne, Jumalan,
minun, äitinne ja koko maailman edessä? Voitteko?"
"Ester, Ester, rakas lapsi, tyynny nyt", koetti maisteri lohduttaa
ja aikoi tarttua hänen käsiinsä, mutta Ester sysäsi hänet pois ja
jatkoi: "Menkää, älkää koskeko minuun, sillä teitä en enää voi sietää.
En, sillä minä nyt inhoan ja halveksin teitä yhtä paljon kuin ennen
rakastin."
Vielä olisi ollut paljon sanomista, mutta itku tukahdutti äänen ja hän
riensi keittiöön, saadaksensa olla yksin, saadakseen sulattaa polttavan
tuskansa kuumiksi kyyneliksi. Tuossa, pöydän kulman vasten nojaten hän
ennenkin jo niin monta kertaa oli itkenyt, siihen hän nytkin heittäytyi
ja painoi kasvonsa käsiinsä; mutta samassa aukeni ovi ja tuttu,
lystikäs ääni kuiskasi: "No pikku neiti, älkäähän nyt itkekö, tässä
kirje sulhaselta, lukekaa se, niin ikävä haihtuu."
Ester kavahti ylös, silmäsi oudolla käsialalla kirjoitettua kirjettä,
nyökäytti äänetönnä päätään tuolle kunnon vanhukselle kiitokseksi ja
repi hermostuneesti kuoren auki sekä luki seuraavaa:
"Rakas lapseni!
Toista vuorokautta on nenästäni juossut verta. Diakonissaneiti on
tehnyt kaikki tehtävänsä, mutta apua ei ole tullut. Voimani vähenevät
ja tunnen, että loppuni lähenee, tiedän varmasti, että en sinua,
lapseni, saa enää koskaan nähdä tässä maailmassa ja siksi en voi
nukkua rauhassa, ennen kun olen kertonut sinulle kurjan elämäni
kohtalot. Sinun pitää saada ne tietää, että oppisit karttamaan niitä
kiusauksia, joihin minä, onneton äitisi, olen joutunut.
Alan alusta ja koetan jos mahdollista kertoa kaikki tyynni.
Yhden yön ikäisenä jäin orvoksi äidistäni, minut otti silloin
luoksensa eräs vanha täti, jolle isä vähän maksoi hoidostani.
Sitte kun tulin kahdeksan vuoden ikäiseksi, pääsin kotiin uuden
äitini apulaiseksi. Hän oli minulle ensin hyvä, mutta sitte kun
sai itselleen pienen pojan, hylkäsi hän minut ja mikä surkeinta,
huomasin, että isäni rakasti pikku veljeäni enemmän kuin minua ja
sentähden minäkin koetin olla yksin. Usein menin pihalle ja metsiin,
kun tuvassa ollessani minut pakotettiin aina istumaan veljeni kehdon
ääressä. Sitte kun minut löydettiin piilopaikoistani, sain aina kokea
äitipuoleni julmaa kohtelua. Hän veti minua tukasta, löi, potki ja
torui sekä lupasi tappaa, jos en häntä tottelisi. Kuolemaa pelkäsin,
ja siksi kerroin asian salaa isälleni, mutta hän vaan käski minun olla
kuuliainen, niin äiti kyllä olisi hyvä. Koetin parastani, vaan kohtelu
ei paljonkaan parantunut, pyysin nyt päästä tädin luo, mutta siihen ei
suostuttu ja äiti tämän jälkeen kutsui minua laiskaksi sekä pakotti
yhä enemmän tekemään työtä. Minä vaikenin ja kärsin vielä kolme
vuotta, koko ajan hautoen mielessäni karkaamistuumaa, jonka panin
toimeen eräänä kuutamoyönä, jolloin kaikki nukkuivat. Iltahämärässä
olin jo kenenkään huomaamatta ottanut parhaat vaatteeni, leivän, vähän
voita ja kalaa sekä kätkenyt ne lumihankeen tienvarrelle. Illallisen
syötyä panin nukkumaan niin kuin ennenkin tuvan ovensuu-penkille,
uni ei kuitenkaan tullut, minä makasin valveillani ja kuuntelin,
milloin kaikki nukkuivat. Aika tuntui hyvin pitkältä. Kuulin, kun
kello löi ensin yhdeksän, kymmenen ja vihdoin pitkän odotuksen perästä
yksitoista.
Nyt luulin olevan aikani. Nousin ylös, puin vaatteet ja kengät ylleni,
otin naulasta äitivainajani saalin, jonka käärin tiukasti ympärilleni,
otin kätköstä tavarani ja niin uhkamielellä jätin isäni kodin.
Kylään päin en lähtenyt, vaan käännyin valtamaantielle, joka vei
kaupunkiin ja juoksin eteenpäin minkä suinkin jaksoin.
Päivän valjetessa pääsin erääseen pieneen kylään ja menin ensimmäiseen
taloon tien varrella. Emäntä oli hyvin ystävällinen. Antoi ruokaa
ja kyseli matkastani. Kerroin kaikki avomielisesti ja kun olin
lopettanut, näin hänen kyyneliä pyyhkivän silmistään.
Talon työmiesten hevosella pääsin jatkamaan määrätöntä matkaani
eteenpäin.
Kun laskeuduin reestä, sain mieheltä tietää nyt olevani viiden
penikulman päässä kotikylästäni. Iloni oli rajaton, kun tiesin olevani
jo niin kaukana tuosta piinapaikasta.
Hyväin ihmisten avustamana olin kulkenut jo yhden viikon ja saavuin
eräänä iltana tienvarrella olevaan kestikievariin.
Emäntä tarvitsi minun ikäistäni tyttöä apulaisekseen ja tarjosi
paikkaa minulle. Ilomielin suostuin ehdotukseen ja jäin taloon.
Paljon hyvää sain tässä talossa. Muun muassa opin selvään lukemaan ja
kirjoittamaan talon hyvän ylioppilasneidin johdolla. Mutta voi, tästä
myöskin sai suurin onnettomuuteni alkunsa.
Kun olin kolme vuotta ollut talossa, korotti emäntä minut
sisäneitsyksi, siihen toimeen, joka kaikille, mutta erittäinkin
"kauneille" on vaarallinen. Minua sanottiin "kauniiksi", ja mikä
pahinta, tiesin itsekin, että sellainen olin.
Pitäjän käräjät olivat kestikievarin suuressa salissa, sillä ei ollut
erityistä käräjätaloa. Tuomarit asuivat myöskin kaikki meillä ja
minä jouduin heitä passaamaan. Usein yölläkin sain mennä tekemään
palveluksia, kun he istuivat pelipöydän ääressä. Mielelläni meninkin,
sillä heidän joukossaan oli se mies, johon jo olin hyvin paljo
mieltynyt. Sanalla sanoen, minä rakastin häntä enemmän kuin ketään
muuta maailmassa. Hän oli noin kahdeksankolmatta ikäinen, pitkä,
hyvin kaunis ja kohtelijas. Hän puhui minulle hyvin kauniisti, sanoi
rakastavansa ja lupasi ottaa minut omakseen, jos olisin hänelle
_hyvä_. Joka kerran kahden ollessamme istuin minä hänen sylissään
ja siinä sain kuulla hänen suustaan mitä ihanimpia tulevaisuuden
kuvauksia.
Kaarlo, se oli tuomarin nimi, sanoi vievänsä minut kaupunkiin, jossa
saisin itselleni laittaa kauniita vaatteita, käydä teaatterissa,
tanssiaisissa ja kaikissa, mihin vaan mieleni tekisi. Me olimme
onnelliset, jos saimme olla hetkenkään kahdenkesken ja siksi haimme
salaisia yhtymäpaikkoja. Mutta emäntä, joka oli kokenut, hurskas
ja hyvä ihminen, huomasi kaikki sekä varoitti minua hyvällä ja
pahalla luopumaan tuon 'viekkaan herran' seurasta, joka vaan etsi
minua pahassa tarkoituksessa. Lupasin olla erilläni, mutta kuitenkin
jo samassa päätin kirjoittaa Kaarlolle kaikki emännän epäluulot.
Kirjoitin ja samassa mainitsin itsekin epäileväni hänen rakkauttaan
sekä pyysin, että jos hän minua rakastaa, niin osoittakoon sen tänään
jollain muulla kuin sanoillaan.
Illalla, ruokaa pois viedessäni, pisti hän paperossi laatikon
tarjottimelle. Toiset eivät mitään huomanneet, mutta minun sydämeni
sanoi siinä olevan jotain minulle kuuluvaa. Yöllä, kaikkien
nukuttua, avasin laatikkoni. Siellä oli kultasormus, kaksikymmentä
markkaa rahaa, jolla saisin tulla syksyllä kaupunkiin, — niin sanoi
hän kirjeessä sekä pyysi vielä yhden kerran saada tavata minua
kahdenkesken ennen poislähtöään. Minä koetin valmistaa tilaisuutta ja
onnistuinkin viimeisenä iltana kohtaamaan hänet oikeussalissa, mutta
juuri kun olin heittäytynyt hänen syliinsä, tuli emäntä, joka jo kaksi
viikkoa oli kulkenut minun jälestäni kaikkialla, ja kutsui pois,
eikä enää koko yön seutuna laskenut herroja passaamaan, vaan pani
ylioppilasneitinsä siihen toimeen.
Syksyllä läksin pois näiden hyväin ihmisten luota ja matkustin
kaupunkiin, jossa kuitenkaan en enää päässyt palvelukseen, vaan täytyi
mennä ompeluoppiin. Puolivuotta opissa oltuani sain perheompelijan
paikan eräässä herrasväessä, mutta kuitenkin halusin asua omassa
vuokraamassani ullakkokamarissa, jossain siellä esikaupungissa,
saadakseni tavata Kaarloa, joka nyt jo oli tullut oikeus-istunnoilta
kotiin. Päivillä emme koskaan saaneet olla yhdessä, sillä minä
olin työssä ja Kaarlo sanoi hänelläkin olevan niin paljo puuhaa,
ett'ei joutaisi päivillä ja ehdotti, että ottaisin hänet iltaisin
huoneeseeni. Minä myönnyin. Mutta voi, jo ensimmäisen käynnin aikana
olin pakotettu antamaan itseni hänelle kokonaan...
Sitä yötä olen katunut koko ikäni, sillä se yö särki sydämeeni haavat,
joita ei mikään voima maailmassa ole saanut umpeen parantumaan.
Ja vielä, rakkaani, anna anteeksi kurjalle äidillesi, mutta minun
täytyy ilmoittaa, että sen yön hedelmänä tulit sinä, raukka, tänne
maailmaan.
Isäsi, joksi nyt sitä tuomaria nimitän, kävi vielä monta kertaa minun
luonani myöhään illalla, mutta sitte kun kerroin silloisen tilani,
ei hän enää tullut koskaan. Odotin kauvan, kirjoitin, vaan en saanut
vastausta. Viimein menin itse hänen luoksensa, ja sain siellä häneltä
kuulla, että hänellä jo oli vaimo ja kaksi lasta. Luulin sen puheen
olevan leikkiä ja aijoin mennä hänen luoksensa, vaan hän heitti minut
pois niin kovin, että kaaduin tiedotonna lattialle. Kun selvisin, oli
hän minulle hyvä, tarjosi rahaa ja lupasi vielä toistekin lähettää,
jos en enää koskaan tulisi. Rahaa en ottanut silloin, enkä sen
jälkeenkään; sormuskin poltti sormeani ja senkin viskasin pois hänelle
itselleen. Sydäntuskani olivat hirmuiset, vaan kaikki olen kuitenkin
kestänyt Herran avulla, johon opin luottamaan sen pitkällisen
sairauden aikana, joka seurasi sinun syntymistäsi.
Asemani oli kurja ja sinun tulevaisuuttasi paremmin turvatakseni menin
isäpuolesi kanssa naimisiin.
Tämän olen kertonut sinulle sentähden, että sinä et uskoisi herroja,
vaikka he kuinka kauniisti puhuisivatkin, sillä heidän puheensa on
valhetta. Muista, rakkaani, kuolevan äitisi viimeinen pyyntö: pakene
sinä heitä, kun he sinua lähenevät.
Siinä uskossa, että olet säilyttänyt itsesi puhtaana niinkuin keväällä
lupasit, kuolen rauhassa turvaten Vapahtajani anteeksiantavaan
rakkauteen. Muista säilyttää kruunusi ja tule kohtaamaan minua siinä
maassa, jossa ei enää koskaan eritä.
Täällä on nyt oma isäni, hän on antanut minulle anteeksi kaikki ne
rikokset, joilla olen hänen mielensä pahoittanut, samoin isäpuolesi
on antanut anteeksi ja luvannut olla yhä edelleen isäsi. Ole sinä
hänen tyttärensä. Monesti on täytynyt keskeyttää tämä kirje, mutta
levättyäni olen taas jatkanut. Nyt on voimani kokonaan lopussa. Jää
nyt Jumalan turviin! Ja ota viimeinen tervehdys
Äidiltäsi.
P.S. Älä sure rakkaani, muista että tuskani tämän kautta loppuvat ja
särjetty sydän tulee eheäksi. Kun kirjeeni saat, on henkeni jo silloin
liidellyt valon ja Vapauden maahan.