TYTTÖ.

Berndtsson teki, vaikka jotenkin raskaalla mielellä, -- sillä hän meni

nyt ambassadörinä, kirjeenkantajana, tai miksi sitä tahdotaan kutsua --

luonna käynnin Anton'ille.

Hän löysi perheen koossa ja ystävä Gyllensvingel'in siellä, hauskalla

tuulella, kuni tavallisesti. Tuo hauska mies laski leikkiä neiti

Attalien kanssa, jolla oli hyvä vivahdus mielevyyden halusta, jokin,

joka on yhtä tavallista kuin tuo todellinen mielevyys on harvinaista.

Silloin ja tällöin sanoi tuo kohtelias nuori mies muutamia

liehakoitsevia sanoja Liinalle, joka kuitenkin näkyi ottavan net

vastaan samalla tavalla kuin tottumaton pallonlyöjä pallon; nimittäin

niin, että hän kadotti kaiken suloisuuden.

Gyllensvingel'iä näkyi kuitenkin jotenkin Berndtsson vaivaavan, jonka

onnistui paremmin saada ystävällinen hymyily "hölmön" huulille; mutta

saada puhua hänen kanssansa tai jättää hänelle kirje oli mahdotonta.

Sen sijaan syötti patruuna häntä muutamilla historioilla ja

tavallisilla trivialisilla reflexioneillansa, joita hän luetteli samoin

kuin kippari viinilistaansa. Selvää oli, että ukko sydämellisellä

ilolla näki Berndtsson'in tulevan, sillä hän ei saattanut ottaa osaa

vapaaherrattaren ja neitin kaunotaiteisiin keskusteluihin paruunin

kanssa eikä edes koittaa vetää vertoja heille helpossa ja huvittavassa

kanssapuheessa.

Kuin pappa antautui keskustelun syvyyteen, niin tarttui vapaaherratar

aina keskustelu-rihmaan ja kietoi "rakkaan ukkonsa" ajatukset niin,

ett'ei hän tuntenut taasen yhtäkään niistä. Hänellä oli omituinen

taipumus niitä lumoamaan, jonkunlainen _à la Bosco_. Kun patruuna

esitti jotakin aatetta, joka saattoi jokseenkin vastata pientä

merisikaa, niin muutti vapaaherratar äkkipäätä sen kyyhkyiseksi.

Sanalla sanoen, patruunaa ei huvittanut keskustella sekundantin kanssa,

jos kohta muutos olikin imarteleva. Hän rupesi nyt maanviljelykseen,

aine, joka sopi, koska Berndtsson nykyään oli ollut maalla.

Saatiin tietää, että palkkuvehnä oli jokseenkin oivaa ja että

taivaan-ohra antoi hyvän sadon. Saatiin vieläkin tietää mitä vehnä ja

ohra maksoi aina sitten Suomen-sodan, ja nyt tultiin sota-näyttämölle,

josta hän otti muutamia esimerkkiä urhoollisuudesta -- Kaarle

kolmannentoista, sekä kuinka hän oli etsinyt, vaan ei löytänyt, --

sankarikuolemaa; jotakin, jota ei kukaan vastusta; ja niin tultiin

siihen, kuinka Kaarle kolmastoista, samoinkuin kuningas Ane'hin

vanhakin, kuoli elämäänsä kyllästyneenä, ja vieläpä hänen

kuvapatsaastansakin.

Ei ollut ketään Tukholmassa, joka niin pyhillä tunteilla katsahteli

tuota kuvaa, jota neljä jalopeuraa ja yksi kaartilainen vartioitsivat.

Patruuna arveli, että se oli tahattomasti sen näköinen, myöskin

asentonsa puolesta.

Siis sai tuo Berndtsson parka istua siellä raskaalla mielellä eikä

keveämmällä kirjeelläkään.

Kuinka saisi hän sen esille? Niin, hän tahtoi katsoa tuota pientä

kakaduta ja kuulla hänen puhuvan, mutta se olikin neiti, joka oli hänen

suojeliattarensa, ja siis sai hän neitin seuraansa. Ah! neiti antoi

kakadun istua sormellansa ja antoi hänen kuhnuttaa päätänsä tuota

kukoistavaa poskea vasten ja keskustella; ah, niin liikuttavaa.

Liina jäi sisälle, eikä häntä näkynyt saavan liikkeelle.

Niin kului koko ilta, mutta ei tilaisuutta tullut; ja Berndtsson toivoi

sellaista, katkaistaksensa, kun se kuitenkin oli tapahtuva, langan ja

esirukoilijan asemasta tulla tuon nuoren tytön uskotuksi.

Supé päättyi -- ei mitään keinoa. Mutta yht'äkkiä kuului läppääminen,

valkea oli irti.

Vapaaherratar pyysi rohtoja, neiti tuli levottomaksi, että valkea olisi

lähellä -- sillä jos väkeä paloi sisään "Söder'issä" ei sillä ollut

niin väliä, -- ja Gyllensvingel, joka kuuli läppäämisestä, että se

koski hänen koti-tienoansa, riensi pois. Liina sitä vastoin näytti

tyyneltä; mutta kun vapaaherratar sanoi: se on kummallista, että sinä

olet niin tyyni, sai hän tämän vastauksen: Minä toivon, että palaa joku

makasiini, niinkuin viimeinkin, jokin, joka silloinkin tapahtui.

Patruuna riensi myös pois, kun makasiini oli vaarassa, ja siis oli

Berndtsson yksinään jälellä noiden kolmen naisen kera. Tytöt taluttivat

äitin läheiseen huoneesen; häntä pyydettiin jäämään, koska vaaran

hetkenä olisi joku, johon luottaa, ja siis käveli hän siellä

seurahuoneessa yksin Kaarle kolmannentoista ja häntä ympäröivien

akkojen kera.

-- Rakas Liina, -- sanoi neiti, -- mene sinä tuonne ulos, jonkun tulee

kai puhua tuon tuskauttavan miehen kera. Että saattaa olla niin

sivistymätön ja jää. Mutta kohteliaisuus vaatii että... Mene sinä,

Liina, minä hoidan äiti parkaa. Kuinka äiti paran laita on? Hän ei saa

tulla kipeäksi eikä kuolla pois pikku Attalietansa.

Liinan sisään tullessa, kääntyi Berndtsson ja hymyili nähdessänsä

_hänen_ tulevan. Hän pelkäsi, että neiti tekeytyisi kohteliaaksi, mutta

siitä ei tullut: mitään.

-- Minulla on, -- alkoi hän, -- teille jotakin puhuttavaa.

Tyttö punehtui ja astui askeleen ta'apäin. Hän oli niin usein saatettu

hämille "Liinan luutnantilla", niinkuin Attalie ja vapaaherratar häntä

nimittivät, niin että hän melkein pelkäsi noin yht'äkkiä saavansa tuon

tärkeän kysymyksen.

-- Minulla on teille kirje, -- jatkoi Berndtsson, ottaessansa esiin

tuon pienen kirjeen. -- Kas tuossa ... luottakaa minuun, minä olen

vastuunkin tuopa, minä tottelen käskyjäni.

Selvä puna peitti tytön posket; niin kauniina, niin enkelihyvänä ja

puhtaana ei hän koskaan ollut ennen häntä nähnyt. Se kosee paljon

nuoreen tyttöön, että noin astua alas lapsuuden taivaasta ja tulla

tavalliseksi ihmiseksi -- hän punehtuu aina ja katsoo maahan.

Niin teki nyt Liina; mutta pian hän hymyili, luoden rehelliset silmänsä

tuohon uskottuun, ja ojensi hänelle kätensä.

-- Kiitoksia, luutnantti Berndtsson; te ette tiedä kuinka suuresti minä

teitä kiitän.

-- Eriskummallinen kohtalo, -- sanoi tuo, -- on saattanut niin, että

Helmer juuri on valinnut minut... Minä olen äskettäin kohdannut hänen;

hän on samallainen kuin ennenkin, hilpeä, suora ja rehellinen henkilö.

-- Niin, semmoinen on hän... Mutta suokaa anteeksi, luutnantti, nyt

menen minä huoneeseni kirjettä lukemaan. -- Ja hän meni ulos.

-- Kyllä, aivan kaunista, -- mutisi Berndtsson itseksensä,

naureskellen; -- tässä seisoo nyt nuori luutnantti, jolle olisi onni

tapahtunut, ja tyttö menee ulos toisen rakkauden kirjettä lukemaan.

Mitä on minulla muuta? Niin, Kaarle kolmastoista, hän näyttää sangen

armolliselta; hän on korkea kuningas-vainaja ja sellaisena ei hän voi

minulle antaa edes virkataloakaan. Niin juuri kaunista! Mutta minä

tunnen kuitenkin hieman iloa vahingosta; sillä Gyllensvingel'kin

polttaa turhaan hiiliänsä. Luonnollisesti Liinasta ja minusta nyt tulee

paljoa suuremmat ystävät, kuin ennen ja siis on hän luuleva ... ha ha

ha! Saattaa tulla varsin oivia kohtauksia jalosta jaloudesta ja

mustasukkaisuudesta.

Liina palasi takaisin. Hän näytti iloiselta, kuin lapsi, joka on saanut

joululahjan.

-- Noh, oliko kirje tervetullut?

-- Oli, oli, varmaan oli se niin. Mutta, luutnantti Berndtsson, vielä

on minulla yksi rukous...

-- Kyllä, kernaasti.

-- Luuletteko te, että minä olen kovin vaivaloinen?

-- Mikä kysymys?

-- Tahdotteko te tehdä minulle sekä Helmerillekin erään palveluksen?

-- Kyllä.

-- Asia on sitä laatua, että äiti puhuu sellaisella ylenkatseella

maahovilaisista, että...

-- Ett'ei hänen tule tietää mitään?

-- Niin, se on selvää; mutta vielä yksi!

-- Kyllä, kernaasti.

-- Te tiedätte, että minua pidetään rikkaana.

-- Kyllä.

-- Rikas tyttö saa aina koko joukon sellaisia, jotka tahtovat hänen

rahojansa ja hänet itse päälle kaupan.

-- Kieltämättä.

-- Jos nyt te, parahin luutnantti Berndtsson, tahtoisitte puhua minulle

paljon niin, että...

-- Niin että se näyttäisi siltä, kuin...

-- Niin.

-- Aivan mielelläni, parahin Liina, -- sanoi Berndtsson, joka luuli

että hänellä oli sisar edessänsä.

-- Sillä nähkääs, -- toisti Liina, -- minä kuulen, että äiti tahtoo

päästä minusta niin pian kuin mahdollista, ja saattaisi tulla tarjous,

jonka isä hyväksyisi ... silloin, kuinka saattaisin minä siitä

suoriutua? Mutta jos te noin näkyisitte ajattelevan minua, niin...

-- Estäisin minä muita ilmaantumasta?

-- Niin, ja sitäpaitsi niin isä pitää teistä, niin että...

-- Että ehkä minulla itselläkin olisi saattanut olla toivo? Liina

huokasi.

-- Minä olen siis käyttäinyt enemmän omatta voitotta kuin viisaasti.

-- Mutta, -- toisti Liina, -- olisitteko te todellakin tahtoneet

omistaa minut, vaikk'en minä ole pitänyt teistä? Sillä te olette kunnon

hyvä ihminen, kukatiesi parempikin kuin Helmer, mutta tietäkää,

Helmer'istä minä pidän ... hänestä enkä kenestäkään muusta.

-- Ei, parahin mamselli Liina, se ei koskaan olisi saattanut johtua

mieleeni.

-- Kiitoksia, luutnantti Berndtsson! Olkaa minun ritarini ja asettukaa

suosiollisesti väliin, kun joku tahtoo ryöstää tytön Helmer'iltä.

-- Kyllä; ja te rakastatte sitten Helmer'iä niin paljon.

Liina silmäili Berndtsson'ia, äänetönnä.

-- Niin, -- sanoi hän viimeinkin, -- niin paljon, ett'en minä voi

ajatellakaan itselleni mitään onnea ilman häntä... Nyt on myöhäistä

eroittaa meitä; silloin murtuisi sielu... Niin se on, luutnantti

Berndtsson, niin se on.

Liina oli niin täynnä totuutta, että sen osoitti jokainen hieno

kasvojen juonnekin tuon pienen suukkosen ympärillä ja se loisti

jokaisessa tuon kostean silmän säteessäkin.

-- Siis päätetty, -- sanoi nuorukainen, kätellen häntä, -- siis

päätetty: te olette minun ystäväni, samoinkuin minä teidän.

-- Kiitos, kiitos! ikuinen kiitos! Minä kerron Helmer'ille, kuinka me

olemme sopineet; se on vallan välttämätöntä, sillä äitillä on tuhansia

keinotteluja, ja itse papukaijakin toisinaan sanoo: Naittaa pois!

Naittaa pois! pois! pois! Liina, Liina, pois Liina! Ainetta

tutkistellaan ahkerasti.

-- Te ette siis ole onnellinen?

Liina vaikeni mutta loihe vihdoinkin silmänsä ylös ja sanoi: -- Minä

saattaisin kukatiesi olla, jos minä kuuluisin tänne, mutta...

* * * * *

Näin tapahtui tuo erinomainen liitto näiden molempain nuorten

kesken, ja sillä aikaa kuin vapaaherratar tyttärineen keskusteli

tulevaisuudesta.

-- Se ei vahingoita, -- sanoi vapaaherratar, joka nyt, sittenkuin hän

oli ilman vieraita miehiä, tunsi hermonsa voimakkaammiksi, -- se ei

vahingoita, että nuot molemmat ovat yhdessä; se on todellakin

välttämätöntä, että me naitamme Liinan pois; miehet ovat sellaisia,

että he vaan etsivät omaisuutta ja kultaa ... sinä olet kai huomannut,

Attalie?

-- Mitä, äiti kulta?

-- Sen, että paruuni näkyy tahtovan kääntää kohteliaisuuksiansa sinusta

Liinaan.

-- Paras on, ett'ei tuo säveä Liina ymmärrä siitä vähintäkään, -- sanoi

neiti, nauraen; -- ei saata nähdä mitään naurettavampaa kuin

Gyllensvingel'in muoto, silloin kuin hänen kokeensa pikku Liinan

tunnottomuuden takia eivät onnistu; se on ihmeellistä, että voi olla

vallan niin ilman tuntoa.

-- Sellaista ei tarvita maalla, ollenkin pappilassa; sellaisessa

kartanossa ei löydy mitään himoja... Mutta hänet täytyy naittaa pois,

joll'ei nimittäin hän ole kaikkea hävittävä. Sinä tulet vuosi vuodelta

vanhemmaksi, lapseni; se aika on jo aikoja ollut, jolloin sinun olisi

tarvinnut tehdä mies onnelliseksi ja juuri nyt, juuri kuin sinä olit

voittamisillasi ... juuri kuin nuot kaikki notkistivat polviansa sinun

triumfivaunujesi ympärillä juuri silloin saimme me perhekalleuden

kotiin ... tuon Liina raukan. Se on todellakin surkuteltava, tuo lapsi

raukka; onnellisempi hän, jos hän saisi tuommoisen maineettoman

henkilön, kuin Berndtsson; hän on sentään jonkinmoinen ja voidaan

näyttää meidän seuroissamme. Hän on köyhä eikä pitäisi niin väliä, kun

he vaan jotakin saisivat; ja sitäpaitsi kuuluu hän maalaisrykmenttiin

että nuori vallasväki tulisi asumaan jossakin virkatalossa tai pienessä

kaupungissa, jossa he voisivat vähällä kyllä huvitella sydämen

pohjasta.

-- Huvitella? Äiti... Liinalla ei näytä olevan halua tiluksiin; hän on

vakava luonnoltansa, niin ett'ei hän välitä maailman komeuksista. Ah,

äiti, hän lukee virsiä joka ilta vuoteellaan.

-- Niin, hänen on kaiketi vaikea nukkua.

-- Ah, se ei näy olevan syynä; mutta kun pikku Liinan rakkahin seura on

Maria, niin voi käsittää minkä verran sielun sivistystä pappilassa

saadaan, jossa tuskin löytyy "_belles lettres_", vaan ainoastaan

vanhoja postilloja eli, niinkuin Gyllensvingel eräänä päivänä sanoi,

"Pyhä sana lammasnahkaturkissa".

-- Niin, Jumala suokoon, -- sanoi vapaaherratar, -- että hän kiintyisi

niin, ett'ei hän enään olisi minään esineenä...

-- Ihmettelemiseen, tahtoo äiti sanoa.

-- Niin, oikein, Attalie, ihmetteleminen; sillä se on varsin varmaa,

että paruuni ihmettelee hänen -- yksinkertaisuuttansa. Ah, hän on

luonnon lapsi... Nyt luulen minä, että läppääminen on tau'onnut.

Kuunneltiin ja kuultiin pian tehtaanisännän tulevan seurahuoneesen.

-- Se ei ollut niin vaarallista, eräs makasiini ... tyhjä, mutta

korkeaan vakuutettu. Se paloi pohjia myöten, mutta läheiset huoneet

eivät vahingoittuneet. Hm, kuinka äitin laita on? Vai niin, paremmin.

Vapaaherratar oikein säikähtyi.

Näin sanoen astui hän sisään rouvansa luo.

-- Kuinka pikku vapaaherrattareni laita on?

-- Jotenkin paremmin, hyvä Anton. Ett'et vaan liene käynyt itseäsi

liian lämpimäksi, sinä saatat kylmettyä niin helposti yö-ilmassa... Ja

kuinka oli valkian laita?

-- Ei mitään vaaraa, ei mitään vaaraa.

Vasta aamupuoleen meni Berndtsson sieltä.

Etenkin tulee jonakuna kesäaamuna juuri auringon noustessa mennä ulos

Tukholman kaduille. Se on omituinen, tavaton näky, katsella niitä

ihmistyhjinä, autioina ja hiljaisina. Niin kauas kuin silmä kantaa, ei

näe yhtään ihmistä, ja kuitenkin näkyy jotakin, näyttää siltä kuin se

olisi ollut joku olento, joka hiipi pitkin kuolleiden kaupunkia. Tämä

elottomuus vaikuttaa sen, että luulee melkein vaeltavansa jossakin

näissä hyljätyissä, nimettömissä autio-kaupungeissa, joita me vielä

ihmettelemme.

-- Myöskin noiden palatsien keskessä liikkui ennen monina vuosisatoina

tavaton ihmisjoukko, sukuja kuoli ja sukuja tuli, tapaukset antoivat

sijaa tapauksille, kohtalon tuhannet juonet olivat kuni verkko

kiintyneinä kaikkien niiden ympäri, nämät vapaat olennot, jotka

kumpikin pitivät itsiänsä koko maailman käännekohtana -- ja kaikki on

poissa, kaikki on aika la'assut pois ja kaikki unhoitettu.

Koska -- kerran on se kuitenkin tapahtuva -- on Tukholmakin oleva

saarillensa unohdettu raunio-kasa? Koska kaikki nämät nimet, jotka nyt

loistavat kuolemattomalla valolla, tai, jotka kiiltävät silmänräpäyksen

-- yhdessä uinailevat unhotuksessa, ja ainoastaan vain joku paimen tai

muinaistutkija vaeltaa siellä, ja tuo jälkimäinen rautavartaalla ja

lapiolla tiedustelee, oliko kuninkaallinen palatsi ympyriäinen vai

neliskulmainen ja tekee sen tärkeäksi löydöksi, jaloksi lisäykseksi

muinais-aikojen sivistyshistoriaan. Sellaisia ajatuksia liikkui

Berndtsson'in mielen-kuvituksessa, kun hän seisahtui Norrbro'lle ja,

nojaten käsipuihin, katseli linnaa aamu-auringosta säihkyvine

akkunarivineen.

Mielellänsä heittäytyy sellaisiin ajatuksiin, kun luulee, että nykyinen

hetki on tyhjä ja köyhä. Silloin antaa ajatuksen joko kiitää takaisin

muinaisuuteen tai kau'as tulevaisuuteen. Molemmat ovat opettavaisia.

-- Ah, ihmiskunnalla on pitkä tulevaisuus, kuni luonnolla; tarvitaan,

sanoo Elie de Beaumout, kolmesataatuhatta vuotta tekemään maailman yhtä

astetta kylmemmäksi, ja tämä aste muuttaa luonnon varsin huomaamatta.

Mikä tulevaisuus!... Ja me luulemme ehtineemme niin kauas tiedossa,

ihmisyydessä... Ah ei, me olemme vielä barbarisessa aikakaudessa ja me

maksamme paljon tuolle alemmalle meidän luonnostamme. Ja mikä aika eikö

jo ole kulunut, -- ajatteli Berndtsson, -- eikö meidän sivistyksemme

ole jo ennen ollut, vaikka se on hävinnyt? Egyptissä tavataan kuparisia

miekkoja ja tikareita; Pariisissa näin minä useita; ne ovat niin

keveitä, luulisi net hontoiksi, mutta ne eivät ole. Sisällä on pieni

miekka, _puinen_ tikari, ei hiiltynyt, vaan terve, peitetty

vaskilevyllä niin, ett'ei juottamisen jälkeä huomaa. Tunnettiin siis

galvanoplastika jo neljätuhatta vuotta siiten ... ja ehkäpä silloin

joku Berzelius'kin eli, tai joku Newton oli suostunut pyramidijen

rakentamiseen.

Berndtsson oli yö-valvomisesta ja siitä merkillisestä tilasta, johon

hän oli joutunut, tavattomassa mielenvoimassa. Näkyi ainoastaan yksi

ainoa ajatus työskentelevän hänessä, nimittäin se, että hän tahtoi

kauas pois ajasta, kauas nykyisestä. Hän antoikin siis ajatuksiensa

liidellä avaraa tulevaisuutta pitkin, ja koetti juuri esittää

pääkaupunkiamme kaiken loiston kadottaneena, kun hän säpsähti, sillä

joku löi häntä olkapäälle.

-- Hyvää päivää, hyvä luutnantti, -- lausui notarius Blomros; näin

aikaisin ulkona!

-- Niin, ja notarius?

-- Minä olen ulkona pienellä aamukävelylläni, nähkääs luutnantti.

-- Ja Emili?

-- Niin, tähän aikaan on hän jo yläällä ja työskentelee ... oh, hän

nousee auringon kanssa. Nähkääs luutnantti, hän on itse ahkeruus.

-- Ja hänen luonteensa?

-- Niin ... näkeekö luutnantti, äiti oli jotenkin yksivakainen ... äiti

raukka tarkoitti hyvin, on ymmärrettävä; mutta tyttö arveli, että hän

oli kuni vähän sorrettu; mutta kas, se oli vaan hyväntahtoisuutta

äitiltä.

Tuo hyvä notarius oli niin tottunut nöyryyteen, että hän oli

hovisaarnaajan muotoinen, joka kuninkaallisissa maahanpaniaisissa

ajattelee, että hänen tulee alamaisuudessa haudata majesteeti.

-- Niin, se on selvää, että se oli hyväntahtoisuudesta, -- sanoi

Berndtsson, joka huomasi, että ukko paljon pani painoa "äitin" tyttöä

kohtaan osoittamaan hyvyyteen.

-- Kuitenkin niin oli tyttö vähän sorrettu, mutta nyt on hän ilonen

kuni lintu ja laulaa ... ja laulaa kuni pieni viheriävarpunen, hä hä!

-- Hän on siis onnellinen?

-- Niin ... niin, Jumalan kiitos; ja nyt ei enään ole mitään vaaraa ...

sillä kas, nyt voi hän itse auttaa itseänsä. Niin, luutnantti, te ette

tahdo mitään pahaa tytölle, te olette kunnon mies ... hm, kas, minä

sanon sen, sillä niin sanoi Emili eilen.

-- Emili? Mitä?

-- Niin nähkääs, minä tulin maininneeksi teidän nimeänne, ja silloin

sanoi hän: -- Hänellä on toisellainen ulkomuoto kuin tavallisilla

herroilla, sanoi hän; sillä kas, hänellä ei ole suuria ajatuksia

herroista yleiseen, ja paruuni ei tehnyt asiaa paremmaksi.

-- Ei, sen voin uskoa. Mutta, hyvä notariukseni, missä on hän?

-- Ettekö te luvanneet, ett'ette koskaan kysyisi?... Hän on hyvässä,

rehellisessä paikassa, kaupungin ulkopuolella ... vihannassa ruohossa,

jonne ei kukaan tule eikä voi löytää pientä kukkaistani ... hä hä!

-- Ei, minä en tahdo kysyä; siis hyvillä ihmisillä?

-- Niin, Jumalani, oman lihallisen serkkuni luona. Äiti ei ole koskaan

tahtonut kärsiä sukulaisia, sillä, nähkääs, äitissä vähän on ylpeyttä;

hänellä itsellä on hyvä ja varakas suku, eikä hän tahdo sekoittaa

itsiänsä, vaan pikemmin hieman koroittaa itseänsä, hm.

-- Ja siis?

-- Niin, siis ei hän koskaan ole tahtonut seurustella serkkuni kera,

vaikka hän on niin hyvä ihminen; mutta nähkääs, ihminen tekee

vispilöitä ja luutia ja asuu omalla perityllä pohjalla, vähäsessä

torpassa ... hm, sitä ei äiti koskaan ole voinut kärsiä. Mutta Emili

voi siellä kuni helmi kullassa ja on rauhassa koko maailmalta.

-- Kuulkaas, notarius, -- lausui Berndtsson, -- te saatatte tehdä

minulle erään palveluksen.

-- Kyllä, kernaasti.

-- Mainitkaa minut Emilille ... ainoastaan mainitkaa minut, minä

tahdon, että hän muistaa minut.

-- Niin, sen hän kyllä tekee; niin sen hän tekee, se on varmaa, -- oli

notariuksen vastaus. -- Hyvästi, luutnantti Berndtsson, hyvästi.

Tuo pieni mies kulki pois; ja Berndtsson meni vihdoinkin kotiin.

Siellä hänen huoneessansa näytti tyhjältä ja ikävältä. Vuokrattu piano,

jolla hän silloin tällöin haaveili, oli auki sitten eilis-päivän.

Nuorukainen heittäytyi tuolille ja näkyi tarkastelevan muutamia

nuottia, jotka olivat nuottikantimella.

Hänellä oli ainoastaan yksi ainoa ajatus, ja se oli Emili. Hän heräsi

toisinaan unelmistansa, naurahti ja kysäsi itseltänsä: -- Onko se ehkä

viisasta köyhältä luutnantilta. Mutta hän lankesi taasen

haaveiluihinsa.

Silloin lankesivat hänen silmänsä nuottilehteen. Siinä oli irtonainen

paperi; se oli käännös; jonka hän päivää ennen oli tehnyt. Se oli

Matthisen "Wiederhall" ruotsiksi.

Sisältö oli juurikuin se olisi ollut kirjoitettu Emilille.

-- Juuri niin ajattelin minä, -- jatkoi nuorukainen; -- juuri niin ...

juuri niin.