Kauppias Aron Borisoff oli aina ollut hyvin pidetty mies
paikkakunnallaan. Hänellä oli näet aina viljalti rahaa. Eikä hänestä
ollut muutenkaan mitään pahaa sanottavana, ellei kateilijain juoruja
tahtonut kuunnella. Hän oli nyt siellä rannikolla asunut 25 vuotta, eli
aina siitä asti, kuin hän maahan oli muuttanut, ja oli moniaita vuosia
sitten jäänyt lapsettomaksi leskeksi; hiljalleen eleli hän siellä
nyt vanhanpuoleisen taloudenhoitajattarensa kanssa. Hänen kauppansa,
josta sekä lähin maaseutu että saaristo osti jokapäiväiset tarpeensa,
kannatti mainiosti, kun hän sitä viisaasti hoiti.
Sitten tuli sota ja sen mukana kaikenlaista levottomuutta ja
epävarmuutta asukkaiden elinkeinoihin. Mutta Borisoffin hyvinvointi
se vain näytti olevan kasvamassa päin. Keväillä hän maalautti talonsa
uudelleen, laajensi puutarhaansa, joka oli törmän rinteellä, osti
uuden hopeahelaisen kävelykepin ja hienot kahden hengen rattaat. Neiti
Johanna, taloudenpitäjä, tunsi sydämmensä aivan pullistuvan.
Sittenkuin osa siitä saaristolaivastosta, joka Viaporin valloitettua
oli joutunut venäläisten käsiin, oli asettunut Turun eteläiseen
saaristoon, tapahtui usein, että eräs hienosti puettu, paikkakunnalla
vieras herrasmies kävi kauppiaan luona. Hänet souti lähellä oleva
kalastaja Olli tavallisesti maihin ja Borisoff vastaanotti häntä aina
itse laiturilla. Pitkällistä asiaa ei miehellä koskaan ollut.
Kemiön kirkossa, joka oli parin penikulman päässä maihin päin, oli
väestö nähnyt kauppiaan yhden ainoan kerran. Sinä sunnuntaina oli juuri
kirkossa luettu eräs valloittajain julistus, jossa kansaa kehotettiin
pitämään valloittajia ystävinään ja vapauttajinaan. Sitä luettaessa
liikkuivat Borisoffin vilkkaat silmät tutkistelevasti katseesta
katseeseen ja hän näytti tarkastavan, minkä vaikutuksen julistus teki
ääneti kuuntelevan seurakunnan kasvoihin. Samana iltana oli hänen
luonaan pidot, joissa kaikki vieraat joivat julmasti, isäntä yksin
varovasti. Ja sen päivän perästä oli kauppiaan luona useamminkin
tällaisia hauskoja pitoja, joihin oli kutsuttu etäisempiä ja lähempiä
naapureita, jotka eivät ennen juuri olleet kuuluneet hänen lähimpään
seurapiiriinsä.
Sellainen pieni iltama oli kauppiaan talossa nytkin samana yönä,
jolloin merellä tuo pieni kahakka tapahtui. Vieraita oli ollut paljo,
sekä mies- että naispuolisia, mutta vähin erin ne olivat ajaneet
kotiinsa, niin että sinä myöhäisenä iltahetkenä, jolloin Janne ohjasi
venhettä kauppiaan ikkunan ohi, ainoastaan kaksi vierasta oli jälellä.
Maanviljelijä, taikka "tilanomistaja", joksi häntä komeasti mainittiin,
Hausser käveli siellä vilkkaasti suurta lattiaa edestakasin, polttaen
piippuaan ja nähtävästi ristiriitaisten tunteiden vallassa. Silloin
tällöin pysähtyi hän ja katseli tummilla silmillään takaapäin
Borisoffia, joka aivan tyyneenä seisoi ikkunan luona ja koetti
tähystellä ulos sumuiselle selälle ja saaristoon. Hausser oli pitkä,
voimakkaannäköinen mies; kasvonpiirteet olivat tarmokkaat, hiukan
synkät, mutta sangen kauniit.
Selkänojassa sohvannurkassa ja rauhallista unta nauttien istui
lihavahko, melkein pyöreäpäinen herra; kasvojenpiirteet olivat hänellä
avoimet ja alkujaan hienot, mutta niistä näkyi jo elähtäneen ja
juopotelleen miehen väsymystä ja velttoutta. Pöydällä hänen edessään
oli runsaasti juomavaroja, -- kauppias Borisoff tarjosi viljalti,
vaikkei hän mitään varsinaisia juominkeja pannutkaan toimeen. Pullot
näkyivät nyt keräytyneen tuon pienen, nukahtaneen miehen eteen, jota
sanottiin maisteriksi. Hän oli nimeltään Borg ja kirjoitteli väliin
kirjeitä Åbo Tidningiin, harjoitellen muuten jotakin opettajatointa.
"Borisoff!" virkkoi Hausser vähän hermostuneesti ja pysähtyi
kävelystään.
Kauppias käännähti ympäri. Hänen kasvonsa olivat tyyneet, kalpeat ja
parrattomat; katse silmistä kävi vähän epävarmaksi, kun hän alinomaa
räpytti silmiään silmälasien takana.
"Hiljaa!" virkkoi hän puoliääneen, nyökäyttäen päätään sohvaan päin.
"Hän nukkuu -- niinkuin tavallisesti", vastasi tilanomistaja hiukan
pilkallisesti. "Se kai onkin parasta, niin hänen on rauhallisinta.
Jospa voisi tehdä samalla tavalla!"
"Sinä käsität asian liian juhlalliselta kannalta, Hausser, elä
kiivastu, veliseni!"
"Voiko käsittää liian juhlalliselta kannalta sitä asiaa, joka koskee
isänmaata, vieläpä tämmöisenä aikana, jolloin ei toisena päivänä tiedä,
kuulutaanko toisena Venäjän vai Ruotsin alle."
"Siinäpä se, tuota vastausta juuri odotin. Sinä et voi olla
sekottamatta asiaan suurpolitiikkaa ja mietelmiä isänmaankavalluksesta,
vaikka on kysymys pelkästään pienestä jutusta, joka voidaan pitää
minun ja sinun välisenä, jos vain sinä tahdot. Ja sitä voidaan
sitäpaitse aivan yhtähyvin pitää isänmaallisena kuin epäisänmaallisena
tekona. Vaan sinä et tahdo antaa minun selittää, sinä keskeytät minut
kohta kun itse pääasiaan ehdin. Nyt nukkuu maisteri. Puolen tunnin
perästä on ehkä liian myöhää puhua tästä asiasta, jos mieli sen jäädä
meidänväliseksi. Tahdotko kuunnella minua tyyneesti nyt?"
"Tahdon ainakin koettaa."
"Silloin sen voitkin. Ensiksikin sinä tiedät, että äitini oli
suomalainen, enkä tarvinne sulle erittäin huomauttaa siitä, että äitini
muisto yksin jo takaa mielipiteeni olevan suomalaisystävällisiä.
Käynhän sitäpaitse kauppaa yksinomaa suomalaisten ja ruotsalaisten
kanssa ja se on taloudellisen olemassaoloni ehto. No niin. Sinulla
on nyt maksettavana tuhannen riksin velka, maksettava huomispäivänä.
Sinulla on perhe ylläpidettävänä... elä keskeytä minua, Hausser...
etkä ole ajoissa voinut hankkia noita rahoja. Tämmöisinä sota-aikoina
se ei olekaan niin helppoa. Minullakaan itselläni ei ole rahoja,
vaikka kuinka kernaasti tahtoisin auttaa sinua ja perhettäsi. Mutta
sattuma on vaikuttanut, että juuri päivää ennen, eilisenä päivänä --
eikö olekin se omituinen sattuma? -- sain kirjeen eräältä venäläiseltä
meriupseerilta ja siinä kirjeessä oli juuri se määrä rahoja, minkä
sinä tarvitset. Minua on pyydetty, jos mahdollista, näillä rahoilla
hankkimaan esteettömän matkan muutamille venäläisille tykkivenheille
erästä kanavaa myöten, joka juuri sattuu kulkemaan sinun tilustesi
lävitse. No, jos en tuntisi vaikuttimia tähän tarjoukseen, käsittäisin
sen tietysti minäkin loukkaukseksi. Täällä on kirje, mutta mitäpä siitä
hyödyt, ethän ymmärrä venäjää. Mutta nuo vaikuttimet ovat suomalaisille
varsin ystävälliset. Tunnethan itse tuon surullisen tapahtuman, joka
sattui, kun venäläisten tykkivenheiden kaksi viikkoa sitten piti
kulkea Kemiönsalmen kautta. Molemmin puolin virtasi verta, miehiä
kaatui, perheitä jäi turvattomiksi, ja ainoastaan siitä syystä, että
kapteeni Sölfverarm uhkamielellä koetti estää tuota läpikulkua, jota
ei kumminkaan _voitu_ estää. Nyt on taas sama juttu kysymyksessä.
Katsos, politiikkaa ja sotaliikkeitä, niitä en ymmärrä vähääkään, mutta
sen minä ymmärrän, että venäläisiä ei voida kumminkaan ajanpitkään
estää etenemästä, jos he sitä tietä tahtovat kulkea, sillä onhan
heillä monin verroin enemmän tykkivenheitä kuin ruotsalaisilla näissä
vesissä. Nyt on vain säästettävä ihmisverta, jota sen pahempi jo on
riittävästi virrannut. Sulta ei pyydetä muuta, kuin että käsket väkesi
pysyä tyyneenä, yrittämättäkään estää kanavan aukasemista. Täytyyhän
tunnustaa, ettei venäläinen sotaväki eikä meriväki ole kansalle pahaa
tehnyt niinkauan kuin kansa ei ole ruvennut sitä hätyyttelemään, --
viisainta on siis olla heitä ärsyttämättä. Sitä osottaa kyllä kertomus
talonpojista, jotka tässä eräänä päivänä hirtettiin. Teet maallemme
palveluksen, jos ihmisrakkauden käskyä noudatat."
"Oletko lopettanut?" kysyi Hausser ja puri yhteen huulensa.
Borisoff ei vastannut, hän rupesi välinpitämättömästi pistämään
piippuunsa.
"Ja sinä siis tahdot", jatkoi Hausser, jonka kasvot väreilivät
mielenliikutuksesta, "että minun pitäisi ottaa vastaan venäläistä rahaa
sellaisesta ihmisrakkaudesta."
"En, minä en yleensä tahdo mitään", vastasi isäntä pilkallisesti, --
"arvelin vain, että tarvitset rahaa, ja voit sinä ne saada Ruotsinkin
riikintalareissa, jos se on sulle mieluisampaa."
"Borisoff!" huudahti Hausser melkein kuiskaten ja vaikeasti säilyttäen
mielenmalttinsa. -- "Sinä olet isäntäni tänään ja olet aina ollut hyvä
isäntä, sitä en unhota -- --. Mutta..."
"Minä tiedän, mitä aijot sanoa", virkkoi isäntä keskeyttäen ja vaihtaen
äskeisen pilkallisen äänensä lempeämmäksi. "Ja minä ymmärrän, että voit
katsoa asiaa, niinkuin sen teet. Mutta kuuntele minua vielä kerran.
Sinä tiedät, kuinka lähellä oli, ettei oma talosi joutunut tuhkaksi
ja oma perheesi mierolle, ainoastaan siitä syystä, että _luultiin_
sinun olleen apuna yllämainitussa kahakassa. Itse olet tarpeesi mulle
esittänyt, minä tarjoan sulle apua, -- voithan käsittää sen lainaksi,
jos tahdot, ja maksaa takasin, kun voit, kunhan vain kirjotat pari
riviä, että kanavaa saadaan käyttää, -- käytetyksi se tulee kaikissa
tapauksissa, teitpä kuinka paljo vastarintaa tahansa. Mutta, kuten
sanoin, minulla on oma käsitykseni asiasta ja mulla on oikeus se omata
ja sinä tiedät, että minä olen yhtä hyvä, ehkä parempi, Suomen ystävä
kuin sinä. Muistathan kun istuimme täällä ja keskustelimme ja uutinen
saapui Viap..."
"Vaiti!" ärjäsi tilanomistaja ja astui askeleen taaksepäin, kuin jos
käärme häntä olisi pistänyt. "Sitä nimeä elä mainitse nyt, kun minua
kehotat ottamaan venäläisiä rahoja, päästääkseni venäläisiä laivoja
Suomen vesiä kulkemaan. Olen kuullut kylliksi..."
"Hausser!"
Vaan tämä oli jo rientänyt ovesta ulos. "Mistä on kysymys, kuka minua
huusi!" sopersi Borg heräillen sohvalta.
"Ei kukaan sinua huutanut, Hausser vain kutsui hevostaan. Hän ei voinut
oikein hyvin ja lähti siitä syystä kotiinsa, -- mitä tahtoo neitsyt?"
Taloudenhoitajatar seisoi avonaisessa ovessa, -- hänkin oli säikähtänyt
Hausserin vihasta lähtöä.
"Arvelin, että herra tilasi sisään jotakin."
"Niin, oikeinpa arvasit. Käskekää Katin tuoda sisään vähän lämmintä
vettä."
Aivan tavallisella äänellä kauppias tämän sanoi. Ja kumminkin näytti
neiti Johanna tajunneen jotakin: hän pysähtyi pariksi sekunniksi ovelle
ja katseli niiden kuluessa Borisoffia niin läpitunkevasti, viisaasti
ja epäilevästi, että sen katseen saattoi ajatella johtuvan ainoastaan
naisellisesta mustasukkaisuudesta. "Kuule, kuinka ne nyt elävät,
nimittäin tyttö ja hänen äitinsä?" kysäsi Borg, joka ei ollut huomannut
mitään muuta, kuin että vesikannu todellakin oli tyhjä.
"Niinkuin ennenkin, luullakseni", vastasi Borisoff. "Köyhyyshän niillä
on. Isä jäi viime sodan aikana kateisiin, kuten ehkä tiedät, Kati oli
silloin vuoden ikäinen. Niin, siitä on nyt kahdeksantoista vuotta.
Senjälkeen he ovat hiljaisuudessa yhdessä eläneet. Minä auttelen
hiukan, annan tytön olla täällä Johannaa auttamassa, kun vieraita on,
suoranaisia almuja ne eivät näet ottaisikaan vastaan."
"Tytöllä taitaa olla jonkunverran sivistystä?"
"Enemmän kuin luulisikaan, vaikk'en tiedä, mistä hän sen on hankkinut."
Oven avasi Johanna ja Kati astui sisään lämpöstä vettä tarjottimella
kantaen. Kun Borg sen huomasi, oikasihe hän suoraksi loikoilevasta
asennostaan ja hän katseli tyttöä niin vilpittömästi ja välittömästi
ihaillen, että jotain hienoa taas äkkiä kuvastui hänen omistakin
kasvoistaan, jotka kävivät lempeän ja miellyttävän näköisiksi.
Katilla oli tummat silmät, paksu palmikko niskassa ja kasvot olivat
miettiväisen ja surunvoittoisen näköiset; ja semmoisena hän oli niin
yksinkertaisen kaunis, kuin ainoastaan kansan lapsi voi olla, joka on
kasvanut yhdessä metsän näreiden kanssa eikä ole kokenut maailmasta
muuta, kuin minkä äiti on opettanut.
"Kiitos, Kati pieni", virkkoi Borisoff lempeällä äänellä, jota hän
ei muuten koskaan käyttänyt ja taputti pari kertaa tyttöä keveästi
olkapäälle. Samalla hän keksi hämärässä ovenraossa neiti Johannan.
Silmänräpäyksessä he katseen vaihtoivat; mutta ei millään muulla
kielellä voidakaan niin nopeasti vaihtaa tunteita eikä aavistuksia,
kuin silmäin kielellä.
Neiti Johanna oli nähnyt, ettei punastumisen oirettakaan ollut näkynyt
Katin poskella, mutta hän oli nähnyt samalla, että kauppias oli pannut
pahakseen hänen vakoilemisensa. Ja neiti Johanna tunsi, että siitä
hetkestä oli hänen suhteensa noihin molempiin muuttunut.
Kati oli menossa ulos ovesta, kun hän äkkiä pysähtyi ja kuunteli.
"Sieltä kuului varmaankin laukaus, herra patroona", virkkoi hän.
"Mitähän jos ruotsalaiset ja venäläiset tappelevat tuolla selällä."
"Luulenpa että erehdyt, tyttöni", vastasi isäntä. "Kohta meillä
toivoakseni onkin rauha maassa."
"Rauha!" huudahti tyttö melkein uhkaavasti. "Rauha palaa, kun
venäläiset ovat ajetut pois Suomesta, mutt'ei ennen!"
"Mikä hänelle tuli?" kysyi Borg, kun tyttö oli lähtenyt huoneesta ja
hän itse pani uutta lasia totia. "Mistä hänessä tuo into ja tuli?"
"Siinä sen näet", vastasi Borisoff, "mitä yllyttely ja kiihotus voi
saada aikaan. Kohta on kansassa katkeruus aivan leppymätön, ellei
aikonaan sinne tänne kaadeta vettä ja tyynnytetä mieliä. Ja sitä juuri
sinunkin pitäisi tehdä, jos, niinkuin minä, harrastat kansan parasta.
Täällä voin sulle puhua niinkuin ystävä ystävälle -- niin ei voi joka
miehen kanssa tehdä. Näetkö, Borg, kukaan ei saa päähäni, että tämä on
tavallinen valloitussota. Venäjän keisari on rauhaarakastava ja hyvä
ihminen, hän ei tahdo kellekään pahaa."
"Mutta pahalta tämä näyttää", arveli Borg hiukan pistelijäästi.
"Se ei olisi näyttänytkään näin pahalta", vastasi isäntä varovasti,
"jos ei kansa taikka oikeammin kuningas olisi vihollista ärsyttänyt.
Buxhövdenin julistus oli kyllä ensi silmäyksellä ehkä hiukan vaikeasti
sulava, mutta se on varmaan sittenkin hyvää tarkoittava. Sillä sanoppas
mulle oikein rehellisesti: mitä me voimme koko Venäjää vastaan? Eikö
ole sata vertaa viisaampaa ja ennen kaikkia ihmisellisempää, koettaa
säästää tätä kaikkea verta, jota joka päivä vuodatetaan, kuin potkia
tutkainta vastaan, joka alunpitäin ehkä ei ensinkään ollut meitä
vastaan tähdätty."
"Niinhän voi olla", arveli Borg, joka oli hämillään, kun ei keksinyt
parempaa vastausta, ja rupesi pöydän laitaan naputtelemaan. "Mutta
odottakaamme, nähdäksemme, mitä Sandels saa aikaan."
"Sandels! mitä hän voisi tehdä, vaikka hän olisi kuinka urhea soturi,
kun hänellä on sellainen kuningas ja sellainen ylipäällikkö."
"Niin, se voi olla totta sekin. Ja surullista se vain on."
"Mutta sodan surullisimpia puolia voi kansa käytöksellään sekä
kiihottaa että miedontaa. Sanomalehdilläkin voisi olla paljo tekemistä."
"Mitä tarkoitat?" kysyi vilkkaammin Borg, joka nyt rupesi tuntemaan
olevansa varmemmalla pohjalla.
"Niin, tietysti voi sanomalehti äärettömän paljo vaikuttaa, joko
yllyttämällä tai rauhoittamalla kansanjoukon mielialaa. Ja nyt minä
johdunkin itse pääasiaan. Sinun, Borg, jolla on sekä päätä että kynää,
pitäisi kirjoittaa pieni isänmaallinen, kuuletkos, isänmaallinen
kappale Turun ruotsinkieliseen lehteen, jossa kerrot noista pari
viikkoa sitten Sandön virrassa tapahtuneista verisistä kahakoista ja
osotat lukijalle, kuinka tällaisen surullisen tapauksen uudistamisen
voisi kansa välttää, jos se omantunnonmukaisesti pysyisi erillään
kaikista sotatapauksista. Tiedänhän, että olet ihmisystävä. Minä olen
sitä myöskin ja tahtosinpa omista varoistani palkita sinua sellaisesta
kirjoituksesta -- asian vuoksi vain. Jospa vain voisin olla varma, että
et tuntisi itseäsi loukatuksi sellaisesta esityksestä."
Kun Borg kuuli sanan "palkita", kimaltelivat hänen silmänsä. Sellaisia
etuja hänelle kai harvoin oli tarjottu.
"Terve!" sanoi Borisoff lasiaan kohottaen, hetkisen toveriaan
tarkastettuaan.
Borg joi, joi toisen ja kolmannen kerran, joi isännän ihmisystävällisen
aatteen maljan. Ja joka kerralta, kun hän joi, näytti hän siitä yhä
enemmän ihastuvan. Tilattiin lisää vettä, mutta tällä kertaa tuli neiti
Johanna itse sisään. Kauan ja seikkaperäisesti teki Borisoff selkoa
tuon artikkelin tarpeellisuudesta ja sen sisällöstä ja vihdoin tunsi
herra Borg olevansa niin elävästi vakuutettu tuollaisen kirjoituksen
hyödystä, että hän siltä paikalta, vielä innostuksessaan ollessaan,
päätti ryhtyä kirjoittamaan noista uusista näkökohdista. Yö oli jo
kulunut koko pitkälle, kun kirjoitus vihdoin oli valmis ja sen tekijä
rupesi sitä ääneensä lukemaan.
* * * * *
Tilanomistaja Hausser ajoi yksinäistä matkaansa yöpimeässä, seuranaan
harmi ja toivottomuus. Hänellä oli matkaa pari peninkulmaa kotiinsa
ja siis hyvä aika miettiä, mitä oli puhuttu. Miksei hän ollut lyönyt
Borisoffia korville tuommoisesta ehdotuksesta?
Vaan kun hän oli ajanut vielä kappaleen, oli jo harmi jättäytynyt
jälemmäs ja ainoastaan toivottomuus pysytteli mukana hänen
seuralaisenaan ja kuiskasi hänen korvaan alinomaa uusia asioita. Mitäpä
oli hän voittanut tällä käynnillään kauppiaan luona? Vihollisekseen
tehnyt sen ainoan, joka mahdollisesti häntä auttaa saattoi.
Tilanomistaja Hausser! Muutamain tuntien perästä saavat ihmiset
sanoa: Vararikkolainen Hausser! Ja niin ainoastaan senvuoksi, että
hän oli ryhtynyt tuohon lupaavaan kalkkilouhosyritykseen vähää ennen
sodan alkua. Vaimo parka, lapsiraukat! Siellä ne nyt istuivat kotona
lampun ääressä, häntä odotellen, kuunnellen vaunun kolinaa, valmiina
hyökkäämään häntä vastaan ja häntä tervehtimään. Vaimo parka, tuo
uskollinen, joka saattoi lukea hänen kasvoistaan jokaisen ajatuksen,
jokaisen surun, hän virkahtaisi heti ensi sanoikseen: ei siis
onnistunut? Ah, hän pelkäsi järkeään!
Mutta, -- olihan vielä pelastuksen mahdollisuus. Tokkohan tuo Borisoffin
ehdotus onkaan niin häpeällinen, kuin miltä se ensi silmäykseltä
näytti? Mitenpä hän estäisi, jos tahtoisikin, venäläisiä tykkivenheitä
kulkemasta kanavan läpi? Vesihän on yleistä tavaraa. Eikähän hän voi
suoranaisesti ottaa sotaan osaa, eihän hän ole soturi. Sitäpaitse, --
tarjosihan Borisoff rahat lainaksi. Lainaa hän nyt vain tarvitsikin, --
jos saisi rahat nyt maksaakseen, voisi hän pian ne työntää kauppiaalle
takasin. Ah, vaimo ja lapset...!
Taas kulki hevonen täyttä juoksua sitä pimeätä maantietä pitkin, joka
vei kauppiaan taloon. Siinä ajoi Hausser, yhä vielä "tilanomistaja"
Hausser, joka oman kotinsa portilla oli epätoivossaan pyörtänyt hevoset
takasinpäin, lähteäkseen vielä tavottelemaan mahdollista pelastusta.
Toivo pyrki taas asettumaan seuralaiseksi hänen viereensä, vaikka se
taistelikin kunniantunnon kanssa. Hän näki silmäinsä edessä paperin,
jonka alla oli hänen oma nimensä ja jossa hän lupasi venäläisille
vapaan kulun tilustensa läpi, vahingoittamaan Suomen sotavoimaa...
Vaunujen vauhti hiljeni. Kädet, jotka ohjaksia pitelivät, vapisivat.
Mutta tuolta pilkisti jo esiin kauppiaan hyvinrakennettu talo. Tulia
paloi vielä ikkunoissa. Kenties oli Borg siellä vielä jälellä -- pitikö
hänen jäädä kaupan todistajaksi! Vaimo ja lapset! Turmion päivä teki jo
nousuaan.
Hausser pysähtyi, nousi ajopeleistä, sitoi hevosen puuhun ja hiipi
kuin varas eteisen rappusien luo. Etemmäs hän ei ehtinyt. Jalat
kieltäytyivät portaita ylöspäin nousemasta.
Silloin nousi rannasta törmälle mies, joka aamuhämärässä näytti
hoipertelevan. Retkottava pää ja horjuva kävely osottivat, että hän
oli perin uupunut. Kun hän astui lähemmäs, näki Hausser siimekkäästä
nurkastaan, että mies myöskin oli läpimärkä, ikäänkuin hän suoraan
olisi vedestä noussut. Rappusten luo tultuaan näytti mies, samoin
kuin äsken tilanomistaja, empivän, vaan tuokion viivytettyään lähti
hän nousemaan taloon. Hän oli puettu talonpoikaiseen pukuun, vyö ja
puukoton tuppi oli hänellä vyöllään. Kun hän oli ehtinyt portaille,
johon hänet selvemmin saattoi nähdä, pääsi Hausserilta hiljainen
huudahdus:
"Se on Janne! Mitähän on tapahtunut?" Kohta sen jälkeen kuului
Borisoffin ääni sisästä huutavan melkein samat sanat. Janne oli sinne
astunut juuri sillä hetkellä, jolloin Borisoff oli pöytälaatikosta
lukenut esiin palkkiota tuosta sanomalehteen pantavaksi kirjoitetusta
artikkelista. "Saanko vähän vettä", sopersi nuorukainen tuskin
kuultavasti ja retkahti istumaan tuolille oven viereen.
"Ei hän humalassa ole", virkkoi kauppias Borgille, joka nosti silmänsä
kirjoituksestaan katsellakseen tulijaa. "Mutta vedessä hän näyttää
olleen pitemmänkin ajan."
Janne sai vettä, johon viiniä oli sekotettu. Veri lähti taas kiertämään
ja katse kirkastui.
"Kiitos. Olinpa vähällä väsymykseeni menehtyä. Vaan sitten näin täältä
tulen loistavan ikkunoista ja niin sain kömmityksi tänne. Kas, onhan
täällä maisterikin."
"Pitäähän sitä jossakin olla."
"Niin pitää." Janne katsahti Borgia paljo terävämmin, kuin mitä tuo
lyhyt keskustelu olisi aiheuttanut.
Toisen ryypyn viiniä sai hän ja tunsi samassa, kuinka mieli ja ruumis
nopeasti lähtivät varttumaan. Ja mielen pirteys kuvastui melkein
pilkallisesta katseesta, jonka hän kauppiaaseen loi.
"Nyt taidan lähteä", virkkoi Janne nousten, "häiritsen ehkä muuten
herroja. Kiitos virvoituksista!"
"Odota hiukan. Eikö sulla ole mitään uutisia maailmalta?" kysyi isäntä,
katsellen tutkivasti nuorukaista.
"Eipä ole, liehän muuten kauppiaalla tuoreemmat tiedot kuin minulla."
"Paljo tapahtuu, josta ei niin hevillä tietoja saa."
"Liehän kauppias kuullut", jatkoi Janne, "että venäläiset aikovat
kuljettaa useita tykkivenheitä Kemiön salmen läpi eikä enää Sandön
salmesta, jossa heitä Sölverarm ahdisteli. Aikovat kulkea Hausserin
tilusten läpi."
"Olenpa kuullut siitä puhuttavan."
"Mutta siihenpä ei taida Hausser suostua, jos hänet oikein tunnen."
"Voineeko hän estää sen?"
"Estääkö, -- viidelläkymmenellä rengillä ja torpparilla! Onhan äsken
julistettu, että kaikki yksityisomaisuus jätetään rauhaan."
"Tuota et näy sinä, Janne, oikein ymmärtävän. Minä en pidä vihollisten
puolta, olenhan Ruotsin alamainen, kuten sinäkin. Mutta senverran
ymmärrän sotaa, että jos he tarvitsevat Hausserin kanavaa, niin sitä he
käyttävät."
"Mutta tuo ei sovi oikein yhteen lupauksen kanssa, että kaikkea
yksityisomaisuutta pidetään arvossa, kuten julistuksissa kirkossa
sanottiin."
"Tulkitseppa julistuksia sinä miten tahdot, minä olen varma, että
yleisö tekee viisaimmin, jos ei leikkiin sekaannu."
"Onhan Klingspor kehottanut meitä kaikkia olemaan apuna, missä voimme.
Onhan kai kauppiaskin hyvänä suomalaisena, koettanut auttaa, missä on
voinut? Anteeksi, vaan onko kauppias jo lähettänyt ne heinät ja jauhot,
joista viime kuussa kuulin puhuttavan?"
"Sinulle en tarvitse tehdä tiliä, enkä teekään. Mutta koska noin vähän
näyt sodan merkitystä ymmärtävän, voin sinulle sanoa, että pelaat
vaarallista peliä, jos vehkeilet venäläisiä vastaan, -- nuo asiat eivät
kuulu sinuun."
"Siinäpä se, -- vaarallista! Luuleeko kauppias, että minä pidän tätä
viheliäistä elämistäni sen arvoisena, ettei pieninkin vastoinkäyminen
venäläisille olisi mielestäni paljoa arvokkaampi. Ja sanotteko,
etteivät nämä asiat kuulu minuun? Enkö ole suomalainen, vaikka
köyhä olenkin? Köyhyydessäni olen rikas, kun minulla on isänmaa.
Jos kauppiaan mielestä meidän on kotona istuttava ja katsottava,
kun tällainen omaisuus myödään väkivallantekijöille ja pala palalta
kiskotaan pois, niin minä vastaan: ei! Ei, herra kauppias, polttakoot
mökin, polttakoot venheeni, kiduttakoot minua, hirttäkööt minut,
tulkoon onnettomuus, mutta niinkauan kuin hengitän, en sittenkään
unhota, että olen suomalainen."
Hän näytti venyneen paria tuumaa pitemmäksi, kun hän tuota puhui
seisaltaan, posket hehkuvina, silmät salamoivina. Tuo äsken niin
uupunut nuorukainen, joka aivan kuin juopuneena hoiperteli, oli äkkiä
muuttunut voimakkaaksi, uhkaurheaksi kansallissankariksi, joka oli
pyhittänyt itsensä ja elämänsä maansa palvelemiseen.
Ja maisteri Borg oli, sen innostuksen valtaamana, joka sanat oli
nuorukaisen suuhun pannut, hypähtänyt kiivaasti paikaltaan sohvasta.
Toisessa kädessä oli hänellä kokoonrutistettu paperi, jonka hän juuri
äsken oli täyteen kirjoittanut, toisen ojensi hän mahtipontisesti
Jannea kohti, juurikuin ei tämä olisi puhunutkaan, vaan hän itse.
"Borisoff", virkkoi hän melkein huutaen, kun nuorukainen oli
lopettanut, "tuossa on toisenlaista isänmaanrakkautta kuin paperilla!
Noin tahdon sanomalehteenkin kirjoittaa, taikka en mitään. Anna
rahojesi levätä pulpetissa, köyhä olen minäkin, vaan kunniaani en ole
pannut pantiksi. -- Terve, sinä nuorukainen Maratonin kentältä!"
"Minä olen Kemiöstä", vastasi Janne.
"Vaan terve kumminkin!"
Ja maisteri käveli Jannen luo, kädessään lasillinen konjakkia ja vettä,
vaan nuorukainen kieltäytyi kainosti, otti lakkinsa ja virkkoi:
"En ole ruokaa maistanut kohta vuorokauteen, nyt minun täytyy lähteä
kotiin."
"Janne syö ehkä palan täällä meillä", virkkoi siihen äkkiä Johanna,
joka jo kymmenettä kertaa oli ovelta kurkistellut katsoakseen, eikö
maisteri aikonutkaan laputtaa tiehensä, ennenkuin aurinko nousi.
Sen teki Janne.
Liikahtamattomana kuin patsas oli Borisoff huoneen pimeästä nurkasta
katsellut vuoroin luotsipoikaa, vuoroin Borgia. Hänen kädessään oli
rutistettuna se paperiraha, jonka hän äsken oli aikonut antaa tuon
ihmisystävällisen artikkelin kirjoittajalle. Hänen kasvonsa olivat
läpeensä kalpeat. Ainoastaan pieni punanen pilkku kumpasessakin
poskessa osotti, että jotakin hänessä valtavasti liikkui.
"Sinä hirtehinen", jupisi hän itsekseen, "saadaanpa nähdä, enkö
siipiäsi lyhennä!"
"Ja sinäkö täällä, Kati!" virkkoi Janne tahallaan talttuneella äänellä,
kun hän näki tuon nuoren tytönkin olevan keittiössä.
"Niin", vastasi tyttö, jonka ääni vähän vavahti, "olen ollut täällä
auttamassa neitiä astiain pesussa."
Janne ei sen enempää mitään virkkanut, vaan osotti nälistyneen innolla
kaikkea huomiota taloudenhoitajattaren laitoksille. Mutta sillaikaa
kuin hän söi ja vähän kuivaili vaatteitaan tulen ääressä, eivät
emännän silmät hetkeksikään tauonneet tähystelemästä. Jo kauan sitä
ennen hän tiesi, millä tunteilla nuorukaimen Katia ajatteli, ja Jannen
ensi katse kyökkiin astuessaan oli hänelle uusi todiste siitä; vaan
olivatko nuo tunteet lapsuudenystävän vaiko jonkun vielä lähemmän, sitä
ei neiti Johanna tarkimmalla vainullaankaan ollut kykenevä selville
saamaan. Tarkkaavasti, joskin huomaamatta, hän nytkin koko ajan piti
nuoria silmällä, muttei hänen epäilyksensä selvenneet siitäkään, että
Kati, kun Janne teki lähtöä, pyysi saada lähteä tätä kappaleen matkaa
saattamaan.
Kun he tulivat metsänrintaan, käännähti Janne ympäri taakseen katsomaan.
"Kauppias meitä tähystelee ikkunastaan", virkkoi hän.
"Tähystelköön", vastasi tyttö naurellen ja kääntyi hänkin katsomaan.
"Nyt vihdoinkin lähtee maisteri, johan onkin selvä päivä. Mutta sinä
olet märkä; kävelläänkö kovemmin?"
"Ei mulla ole kylmä", vastasi Janne.
"No kerro nyt mulle koko tapaus, mutta pian. Minä kuulin laukauksen
puolenyön aikaan, eikö totta?"
"Taisipa kuulua, tuuli oli tännepäin." Ja Janne kertoi koko yön
seikkailut ja kahakan venäläisten kanssa. Tyttö kuunteli tarkasti,
pisti kysymyksen väliin ja osotti suurta asianymmärtämistä.
"Mihin tykkivenhe ja luutnantti sitten joutuivat, sitä en tiedä",
kertoi Janne lopuksi, "sillä erottuamme en heitä enää nähnyt. Minun
tehtäväni oli luulotella venäläisille, että me kaikki olimme saaren
toisella rannalla, ja siinä onnistuin, kuten mainittu; kaikki he
hyökkäsivät perästäni kuin koiralauma. Ellen olisi niin perinpohjin
tuntenut tuota louhikkoa ja elleivät takaa-ajajistani useimmat olisi
olleet humalassa, olisi minun kai hullusti käynyt. Mutta nyt tunsin
säntilleen, miten minun piti kiertää tuon niemen nokkaan päästäkseni,
josta viskausin veteen. Uidessani kuulin pari tykinlaukausta, mutta
mitä ne merkitsivät, sitä en tiedä. Uin saaresta saareen; väsynyt olin,
vaan vaaran olin välttänyt. Mutta tällä viime taipaleella pelkäsin jo
uppoavani, niin oli janokin ja kylmä tuli..."
"Poika parka."
"Mutta mitäpä niistä. Vaan sinä, Kati, kuules!"
"Ei paljo mitään. Minusta vain tuntui..."
"Mitä tuntui?"
"Ei mitään. Taitan oksan tuosta, puukkoni lie pudonnut veteen."
Tyttö katseli Jannea suurilla, viisailla silmillään ja kääntyi sitten
tietä pitkin katsomaan.
"Mitä varten maisteri ja Hausser siellä niin kauan viipyivät?" kysyi
Janne nyt aivan toisella äänellä kuin äsken.
"Kauppias heitä pidätti toisten lähdettyä. Hänellä lie asioita
Hausserin kanssa -- maisteriahan ei ole vaikea houkutella jäämään
tällaisiin kesteihin. Ehkä laskee kauppias hänestä leikkiä."
"Borisoff ei yleensä laske paljo leikkiä. Eiköhän asian laita nytkin
ole niin, että kauppiaalla on rahaa ja maisterilla ei."
"Mutta ei siltä saa ajatella rumaa rahattomasta."
"Kenties ei. Mutta joko palaat, etkö kävele vielä kappaletta?"
"En, Janne. Minun täytyy auttaa neiti Johannaa. Sanoiko kauppias sulle
jotakin?"
"Ei mitään erityistä, vaan sen huomasin, etten hänen ystävänsä ole.
Ja ellei hän olisi isäni pöydältä ennen köyhempänä niin monta ateriaa
syönyt, en olisi tainnut hänen ruokiaan maistella. Sitäpaitse oli mulla
nälkä ja halusin tavata sinut. Kuules Kati!"
"No?"
"Lähdetkö, -- luuletko, että sinun taas pian on lähdettävä
kauppiaaseen?"
"Neiti Johanna sanoi, että täällä tulee uudet pidot ensi viikolla, ja
menen kai auttamaan silloinkin."
"Vai niin. Se pitää usein pitoja, tuo Borisoff."
"Niin. Hyvää yötä, -- eli huomenta, Janne." He puristivat toistensa
kättä ja tyttö kiirehti juosten metsätietä takasin. Janne seisoi
liikahtamatta ja katseli häntä, kunnes tyttö, heilautettuaan hänelle
vielä kädellään hyvästit, katosi metsän taa. Silloin poika rupesi
laulamaan, niin että mäki kajahti.
Itäinen taivas kimalteli tulelta ja kultasi petäjäin latvoja. Ja
ylempänä mäellä ulottuivat päivän säteet jo sammalikkoon saakka, jonka
tuhannet kastehelmet jalokivinä kiiltelivät. Aamun aurinko virkisti
luontoa ja virkisti senkin yksinäisen ajajan toivotonta mieltä,
joka taas ohjasi hevostaan kauppiaan talolta kotiinsa päin. Ainoana
lohdutuksena soivat hänen korvissaan köyhän luotsipojan sanat, jotka
hän avonaisen oven kautta oli kuullut piilopaikkaansa kauppiaan seinän
vierustalle: "Tulkoon onnettomuus, mutta niinkauan kuin olen hengissä,
en unhota olevani suomalainen."
Näitä sanoja hän muisteli ja hänen mielensä kävi vähitellen aivan
kirkkaaksi.