Vihasina vihureina puski tuuli lounasesta, ajoi vaahtopäitä aaltoja
Suomen saariston rikkinäisten luotojen lomaan ja kuletti mukanaan
epäselviä, aika-ajoin tuskin kuultavia ihmisääniä iltapimeältä selältä.
Kemiön saaristossa, jonka suurinta saarta vain kapea salmi erottaa
mannermaasta, on yksi luoto jäänyt toisista kauemmas selälle ja siinä
kasvoi myrskyjen karkaisema mäntymetsä, jota lounainen nytkin rajusti
ravisteli. Tuossa taistelussa olivat puunrungot ja oksat aikojen
kuluessa taipuneet ja vääntyneet aivan luonnottomiin asemiin ja yksin
kuori oli nuorimmissakin männyissä käynyt harmajaksi, sairaloisen
näköiseksi. Mutta juuret olivat terveet ja sitkeät, ne puristuivat
vankasti kiinni rotkoihin ja kalliosärmiin, ikäänkuin sanoakseen:
näistä kallioista olemme elinvoimamme imeneet ja sillä ravinnolla
aijomme jaksaa vastustella koko maailmaa!
Sama luonne näytti olevan tuvallakin, joka oli kiivennyt saaren
korkeimmalle laelle. Iltapimeällä se vain joskus kuumotti sieltä
taivasta vastaan, kun myrsky ajoi esiin vaalakampia pilviä. Vaan
sen ikkunasta loisti kuin uhkamielellä leimuava tuli, jonka säteet
kirkkaina leikkien tanssivat aallon harjoilla ja näyttivät tavottelevan
toisiaan.
Joskus saattoi näiden häilyväin säteiden valossa nähdä parin metsäisen
niemen muodostaman salmen, joka Kemiön saaristoon päin aukeni
laajemmaksi seläksi, missä elokuun myrsky mielinmäärin temmelsi. Ja
tätä salmea kohden nuorukainen, joka seisoi siimeksessä kappaleen
matkan päässä tuvasta, tarkkaavasti tähysteli. Hän oli niin seisonut
siinä jo parisen tuntia, sitkeänä vartoen nähdäkseen sitä, jota hän
odotti.
Silloin ilmestyivät yhtäkkiä hänen tähystyksestä väsyneisiin
katseihinsa salmella soutavan venheen piirteet. Kun pilvet nopeassa
kulussaan varjostivat taivaan, katosi tuo kuva, vaan se näkyi
kohta taas lähempää. Venhettä voimakkaat aironvedännät soutivat
tuota yksinäistä saarta kohden. Silloin nuorukainenkin hävisi
tähystyspaikaltaan, juoksi rantaan. Venheestä, joka oli pysähtynyt
kappaleen rantakiviltä, kuului pillin puhallus.
"Kaikki on kunnossa", vastasi poika rannalta.
"Oletko se sinä Janne siellä?" kysyi joku venheessä olijoista.
"Täällä olen", vastasi nuorukainen ja astui vesikivelle, josta hän
loikkasi venheeseen.
"Vaikea meidän oli tuon salmen läpi osata", puhui venheen perässä
olija. "Ja oli siellä pari venäläistä tykkivenhettäkin meidän
tiellämme, mutta niiden miehistö näkyi olleen humalassa."
"Olen heitä tästä kuunnellut kauan aikaa", vastasi Janne, "ja
minustakin he tuntuivat ryypyn saaneilta."
"Sen parempi meille! -- Mitä maihin kuuluu?"
"Tavallista vain, -- julistuksia luetaan kirkoissa, että maan
asujamiston tulee ymmärtää omaa parastaan, pysyä rauhallisena ja pitää
vallottajaa vapauttajanaan -- -- --."
"Hiljaa, hitto vie! elä sinä huuda poika!"
"No miks'en?"
"Elä huuda, sanon minä. Puut ymmärtävät täällä puhetta, merellä on
korvat, tuuli kulkee vakoilijana. Sinäkin pian roikut männyn latvassa,
jos vaan vihollisten käsiin joudut."
"Ja mikäs nyt sitten, yksi luotsipoika enemmän tai vähemmän männyn
latvassa..."
"Vaan etkö älyä, että sinua tarvitaan vielä pikkusen aikaa hengissäkin.
Ja nyt istu kiltisti perään ja ohjaa venettämme, niinkauan kuin pimeää
vielä kestää."
Venhe oli jo kahdella airoparilla soudettuna loitonnut koko pitkän
matkan maasta ja nuorukainen istui nyt ääneti perässä. Joskus
kuu kalpeana pilkisti paksujen pilvien lomasta, mutta myrskyävää
merta se ei silloinkaan jaksanut valaista. Janne kiinnitti koko
tarkkaavaisuutensa luotoihin ja kareihin, joiden lomitse hän venhettä
ohjasi rannikkoa pitkin. Eikä venheessä enää paljoa puheltu. Ainoastaan
lähinnä perämiestä istuvat kaksi miestä vaihtoivat joskus jonkun sanan.
Näiden miesten puheista saattoi pian huomata, että siinä oli päällikkö
ja alempi soturi; toista näet puhuteltiin luutnantiksi, toista vain
Stig'iksi ilman mitään arvonimeä. Mutta siltä saattoi huomata, että
heillä oli tuttavalliset, toverilliset välit. Luutnantti seurasi
suurella tarkkaavaisuudella väylän monia mutkia ja tähysti erittäinkin
rannikon tummahtavia ääriviivoja, ikäänkuin oikein painaakseen ne
mieleensä. Soutajat kiskoivat ääneti tasaisessa tahdissa, niinkuin
ainakin tottuneet merimiehet, eikä airoista lähtenytkään kuin aivan
heikko ääni, joka yön myrskyyn kohta katosi.
Hetkisen oli saarella oleva rakennus ollut puitten varjossa, vaan
näiden ohi päästyä leimahti äkkiä kahdesta ikkunasta kirkas valo.
"Kuka tuossa asuu?" kysäsi luutnantti.
"Kauppias", vastasi perämies lyhyeen.
"Mikä kauppias, -- mikä on hänen nimensä?"
"Aron Borisoff."
"Onko hän venäläinen?"
"Hän on Ruotsin alamainen."
Jannen äänestä saattoi huomata, että hän ei tahtonut antaa asiasta
tarkempia tietoja. Mutta luutnantti katseli yhä valoisiin ikkunoihin.
Toisesta näkyi joku varjo liikkuvan edestakaisin.
"Onko tuo hänen tyttärensä?" kysyi hän äkkiä osottaen ikkunaa kohti.
Perämies käännähti rutosti katsomaan ja heitti tuokioksi peräsimen irti.
"Pidä huolta, mihin ohjaat, elä tytöstä välitä", varotti upseeri.
"Se _ei_ ole hänen tyttärensä", vastasi nuorukainen, kääntäen venheen
taas oikeaan hotuun. Mutta nuo pari sekuntia olivat riittäneet
syrjäyttämään venheen karikkoon, -- muutamain silmänräpäysten perästä
töksähti se kivelle. Siitä syntyi kumea kolina ja airot kalisivat kiviä
vastaan, kun venhettä taas työnnettiin irti. Ja samassa kuului huutoja
tuulen alapuolelta ja siinä valoviivassa, joka lähti tuvan ikkunasta,
näkyi suurenlainen venhe, jossa oli paljo väkeä.
"Kiskokaa vankasti, miehet", komensi luutnantti matalalla, mutta
kiivaalla äänellä. "Sieltä tulee venäläinen tykkivenhe."
Ja kun venhe nyt taas sai täyden vauhdin, käänsi perämies sen äkkiä
kulkemaan samaan suuntaan, mihin valoviiva kävi. Tuuli puhalsi sivulta
ja venheen heiluminen vaikeutti soutamista, mutta voimakkaasti ja
taitavasti suorittivat soutajat tehtävänsä. Tykkialuskin oli heti
kääntynyt soutovenheen suuntaan ja pakenijat saattoivat nähdä sen
tumman keulan nousevan ja laskeutuvan aallokossa. Valon vaikutus ei
enää paljoa tuntunut, pienempi venhe oli pian sakean pimeän peitossa,
jotavastoin takaa-ajajia vielä saattoi nähdä. Tyynenä istui nuorukainen
peräsimessä sanaakaan virkkamatta, käänsi vain silloin tällöin päätään
taaksepäin ja tarkasteli sillävälin saaren matalaa, metsäistä rantaa.
Hän näytti tuntevan joka lymypaikan näissä kapeissa, vaikeissa vesissä.
Pian huomattiin takaapäin kuuluvista säännöllisistä aironvedoista, että
vainolainen läheni. Kun luutnantti oli tämän huomannut, kiirehtivät
hän sekä Stig myöskin hankain luo ja rupesivat avuksi huopaamaan.
Liekö vihollinen sen nähnyt, hänen venheestään rupesi kohta kuulumaan
riskuvaa ääntä, jonka merkityksen pakolaiset kyllä ymmärsivät. Kirkas
salama leimahti läpi yöpimeän, tykin mahtava paukaus kuului ja sen
luoti lensi vettä päristellen ohi venheen kyljen.
"Liian alas ja liiaksi vasemmalle", tuumi luutnantti. Janne muutti taas
kurssia, ohjasi kapeaa salmea kohti, jonka rannan kasvavan metsän varjo
teki pikimustaksi.
"Olisipa ihme, ellen saisi noita tarttumaan kiinni tähän salmeen",
puheli hän puoliääneen.
Nuolena lensi venhe salmen tyyneille vesille. Etäämpää saattoi kuulla
avomeren kohisevan rantakallioita kohti. Toista rantaa kulkien ohjasi
perämies tarkasti venhettään kapeaa pakoväylää myöten ja hetkeksi
joutui kanoonavenhe niemen suojaan, jonka kupeitse oli käännettävä. Nyt
täytyi jos mahdollista lisätä vauhtia ja ehtiä salmesta ulos, ennenkuin
tykkivenhe taas ehti näkyviin. Sillä tiettävä oli, että salmen
tyyneessä vedessä oli sitä helpompi ohjata tarkka laukaus venhettä
kohden, jonka piirteet meren aavaa vastaan selvästi näkyisivät. Syvälle
painuivat soutajat kiskomaan airoja, pinnistivät vihasimmat voimansa,
ja jo läheltä kuuluikin hyökyaaltojen ryske; mutta samassa näkyi jo
kanoonavenheenkin tumma haahmo salmen perältä. Taas narskuivat siinä
tykinvitjat. Janne käänsi venheen vielä lähemmäs maan katvetta ja
silmäili rauhattomasti perän taa. Ei monta aironnykäsyä tarvittaisi,
jotta olisi niemen suojaan päästy.
"Nyt!" huudahti luutnantti.
Salaman valossa nähtiin selvästi rannikko ja metsä ja ukkosena eteni
kaiku salmen yli. Mutta seuraavassa tuokiossa kuului tykkivenheestä
vihaista kiroilemista ja ryske rannan vesakossa osotti, minne luoti
tällä kertaa oli hairahtunut.
"Ähäs, kutti", nauroi Janne ääneensä ilkkuen, "enkö arvannut, että
karin ne siitä salmesta löytävät. Sillä kivellä saavat he kyllä
kotvasen kykkiä!..." Ja hän jatkoi vilkkaasti, ikäänkuin uuden tuuman
keksittyään: "Siitä eivät he pääse irti, elleivät viskaa tykkiään
mereen. Eiköhän palata ja koeteta, onnistuttaisiinko luutnantin
pistoolilla heistä pari miestä näpsätä kumoon."
"Minulle ei olisi mikään sen mieluisampaa", vastasi luutnantti
hymyillen, "vaan nyt ei siihen ehditä. Meillä on määrätty tehtävä
suoritettavana, -- ja ehkä saadaan pistoolejakin vielä käyttää. Tuo
tykkivenhe tuskin yksin liikkuu näissä vesissä."
Tuskin oli hän sen saanut lausutuksi, kun Stig tarttui hänen
käsivarteensa ja viittasi ulos selälle päin, jonne he soutivat.
Valoisammalla, laajalla selällä näkyi suurenlainen venhe, joka
purjeiden ja airojen avulla läheni. Luutnantin tottunut silmä huomasi
heti, että siellä tuli tykkivenhe sitä lajia, jota ruotsalaiset olivat
Viaporissa käyttäneet ja jotka linnan antauduttua olivat joutuneet
venäläisten käsiin.
Siinä ei ollut muuta tehtävää kuin rutosti kääntyä ja koettaa päästä
tuon karillejoutuneen tykkivenheen ohi, ennenkuin tämä ehti riuhtoutua
irti. Taisteluun tykkivenheitä vastaan ei voinut ryhtyä, niissä kun
oli monta vertaa enemmän miehistöä. Ja venäläiset venheet olivat
jo huudoilla antaneet merkit toisilleen. Tykin laukaukset olivat
opastaneet tuon toisen tykkivenheen näille vesille.
Airot notkuivat pakenevain nopeasti soutaessa ja venhe mennä viiletti
keula vaahdossa takaisin salmen kautta, nyt sen toista rantaa myöten.
Yhä selvemmin kuului huuto ja hälinä karilta ja pakolaiset saattoivat
arvata, että siellä kiisteltiin siitä, oliko tykki viskattava veteen,
että venhe kepeneisi, vaiko koetettava ensin ampua yksi laukaus.
"Olisipa mulla luotikkoni", virkkoi Janne, "voisin ohimennen tästä
antaa varman vastauksen heidän laukaukseensa."
"Varo sinä vain", tuumi luutnantti soudantansa keskestä, "etteivät saa
vihiä sinun olostasi tässä venheessä."
"Sen he aamulla aikasin tietävät, välttelinpä minä taikka en. Meillä on
täällä vakoilijaheittiöitä, jotka möisivät vaikka veljensä muutamista
ruplista. Mutta mitäs siitä? Eihän elämää jatku pitemmältä kuin on
sallittu, samahan tuo on, jos tässä karahtaa karille lähempänä tai
etempänä rannikkoa, -- kivellehän sitä on kumminkin jouduttava."
Janne ohjasi venheensä niin, että se joutui samaan linjaan kuin
molemmat tykkialukset. Vaan pian oli hänen tältä viivalta poikettava.
Vielä ei ollut kolmatta tykinlaukausta kuulunut, vaan kun venhe
syrjäytyi muutamia syliä suunnastaan, valaisi taas kirkas salama kapeat
salmivedet. Luoti sivalsi kappaleen venheen perälaudasta, luiskahti
Jannen käsivarren alitse ja löi airon pois Stigin kädestä.
"Saitko haavan?" kysyi luutnantti äkkiä.
"Sain, -- mutta airo meni kokonaan pirstaleiksi."
Vielä ei ollut karille joutunut tykkivene päässyt irti eikä sen tykkiä
siis tarvinnut peljätä, kun aluksen heiluminen esti siitä tarkoin
tähtäämästä. Eikä luotipyssyjä siinä nähtävästi ollut mukana.
Mutta kun Stigin nyt oli haavotetulla kädellään entistä vaikeampi
soutaa, läheni takaa-ajava venäläinen alus arveluttavassa määrin
pakenevia, jotka huomasivat, että siinä oli ainakin 9-10 miestä
soutamassa. Ei voinut enää toivoa, että se jaksettaisiin jättää; täytyi
vaan koettaa viivyttää sitä niinkauan, kunnes molemmat viholliset
olisivat joutuneet niin etäälle kuin mahdollista toisistaan.
Taas kuului ritinää takaa-ajavasta aluksesta ja sekunnit kävivät
pakeneville pitkiksi. Kenenkähän vuoro nyt oli käsissä? Tuntui
tavattoman katkeralta noinikään joka hetki odottaa iskua, voimatta sitä
mitenkään väistää tai vastustaa, ja noiden viiden miehen mielialaa
kuvasi parhaiten heidän synkkä äänettömyytensä. Saaliistaan varmoina
lykkäsivät viholliset ilkeässä julmuudessaan laukauksen ampumisen
tuonnemmaksi, minuutin toisensa perästä. He saattoivat nyt yhä
selvemmin nähdä venheessä olijat, joista heidän vain tarvitsi valita
uhrinsa. Ehkä arvasivat he, että upseerikin oli joukossa ja viivyttivät
vain laukausta, tehdäkseen sen vaikutuksen sitä tuhoavammaksi.
Vielä eivät pakolaiset kumminkaan menettäneet malttiaan, joka näihin
asti oli heitä pitänyt vireillä.
"Minä ohjaan maihin", virkkoi Janne lyhyeen.
"Tee se", vastasi luutnantti.
Kalana kääntyi venhe rantaa kohden. Samassa hetkessä, jolloin
tykkialuksessa huomattiin tämä liike, vietiin siellä tuohus
sytyttimeen. Heti pamauksen jälkeen kuului tuskallinen kirkaisu venheen
keulasta ja toinen soutajista kaatui vatsa puhki ammuttuna venheen
pohjalle. Hetkeäkään miettimättä juoksi Janne ja asettui kaatuneen
paikalle. Varmalla kädellä kohotti luutnantti kätensä, ampui, ja
sama huuto, joka äsken venheestä oli kuulunut, kajahti nyt vastaan
tykkialuksesta. Mutta vesi oli sillävälin tulvahtanut sisään venheeseen
siitä reijästä, jonka luoti oli lävistänyt, ja vaadittiinpa Jannelta
ja toisilta soutajilta mitä suurimpia ponnistuksia, jos mieli heidän
jaksaa soutaa tuota yhä raskaammaksi käyvää venettään maihin asti.
Tykkivenheen keulaveden yhä mahtavammasta kohinasta saattoi huomata,
kuinka takaa-ajajat ponnistelivat maallenousua ehkäistäkseen. Mutta
pakenijat olivat toki liian paljo edellä. Kovasti jysähtäen pysähtyi
heidän venheensä rantakivien lomaan ja neljä miestä hyppäsi samassa
silmänräpäyksessä siitä veteen, hakeakseen suojaa rannan pensaiden
takana.
"Enkä jätä venhettämmekään niin aivan rankaisematta heille", virkkoi
luutnantti lymypaikastaan, kohottaen toisen kerran pistoolinsa.
Nyt oli asema tuota pikaa muuttunut. Päättäväinen mies, jolla oli
ainoastaan lyhyen matkan päähän kantava ase kädessään, hallitsi nyt
salmea, jossa vihollinen äsken oli ollut niin varmana saaliistaan.
Tykkivenheen soutajat lepuuttivat airojaan, sillaikaa kuin venettä
purjeella ohjattiin edemmäs rannikolta.
"Miksette ammu, luutnantti?" kysyi Janne.
"Siksi ettei tarvita."
"Eikö tarvita! Ettekö kuule soudantaa toisesta venheestä? Viiden
minuutin perästä he ovat maissa. Jumala teitä varjelkoon, jos he teidät
kynsiinsä saavat. Minä tunnen venäläiset. Jos nyt laukasette, on niitä
ehkä yksi mies vähemmän, -- kas, enkö arvannut!"
Kuu kuumotti taas pilven raosta ja loi kimaltavan valon salmen
pinnalle. Tuon valojuovan yli näkyi venhe kiireesti lipuvan. Se oli tuo
toinen tykkivenhe, joka nyt oli päässyt karilta irti ja läheni ottamaan
osaa tähän muutenkin epätasaiseen taisteluun.
"Luutnantti!" virkkoi Stig matalalla äänellä ja ryömi lähemmäs
esimiestään; "näin omituisen unen viime yönä."
"Vai unen. No millaisen?"
"Tavallisesti uneni jollakin tavoin toteutuvat. Minusta tuntui siltä,
että me valloitimme Viaporin takaisin."
"Kaunis uni, poikani, jospa se vain voisi toteutua!"
"Niin, sellaisen unen minä näin. -- Mutta mitäs nuo tuolla puuhaavat?"
Venäläiset alukset olivat näet tehneet uuden liikkeen. Ne olivat
laskeneet kylikkäin ja miehiä näytti nousevan toisesta venheestä
toiseen. Niin ne tekivätkin, ja se, johon enimmät miehet olivat
ryhmittyneet, souti salmelle päin, jotavastoin toinen parin miehen
soutamana verkkaan lähti vastaiselle taholle kulkemaan. Kotvasen
soudeltuaan eri tahoille lähenivät molemmat venheet maata. Tuo temppu
oli helposti ymmärrettävissä. Karille joutuessaan oli ensimmäinen venhe
nähtävästi saanut vuodon, jonka vuoksi se oli kevennettävä, jotta uisi.
Ja toisella venheellä oli päätetty mennä maihin ja vangita ruotsalaiset
pieneltä saarelta.
"Pian on parikymmentä miestä niskassamme", virkkoi luutnantti, "mutta
tuskinpa meistä yksikään antautuu hengissä heidän vangikseen."
"En ainakaan minä", vastasi Janne, joka oli joukossa ainoa laivastoon
kuulumaton suomalainen.
"Enkä minä", matki Stig. Mutta neljäs mies joukossa, Bramrå nimeltään,
ei ollut kotvaan aikaan sanaakaan virkkanut. Hän oli 40-vuotinen
laivamies.
"Herra luutnantti", virkkoi nyt tämä vihdoin tyyneesti, "en ole
kahdeksaantoista vuoteen ollut mukana tällaisissa seikkailuissa,
olen asunut torpassani, milloin en vesillä ole ollut. Mutta sananen
olisi siltä mullakin sanottavana. Toverimme tuolla venheessä makaa
liikahtamatta, hän sai liian paljo rautaa vatsaansa. Mutta, vaikka
Stigin toinen käsi onkin vähän repaleinen, on meitä siltä neljä
miestä, ja minun mielestäni me neljän voisimme mennä ja siepata tuon
tykkivenheen tuosta, jossa on ainoastaan pari miestä vartijoina."
"Herra luutnantti", virkkoi Janne vilkkaasti, "tämä raakapuunuros on
oikeassa, meidän täytyy tehdä ryssille kepponen. Minä olen ollut mukana
petkuttamassa tullimiehiä tällä samalla saarella, tunnen täällä miltei
joka pensaan, minä olen varma, että tuuma onnistuu. Kuulkaa! ne ovat jo
siellä maissa."
Nyt nopeasti ja vilkkaasti neuvoteltiin. Luutnantti oli kohta innokkain
yritystä kannattamaan. Ruotsin suuri laivasto, johon hän kuului,
oli näihin asti ollut pakotettu pysymään syrjässä varsinaisista
sotatapauksista ja sillävälin oli alituisia tietoja saapunut
maajoukkojen kuumista otteluista. Tuossapa olisi seikkailu, josta
kannattaisi laivastotovereille kertoa. Ja sitäpaitse, olihan asema
niin tuiki toivoton, ettei tuolla yrityksellä voinut suuria tapata,
jos ei se onnistuisikaan. Saari oli noin puolen neljänneksen pituinen
ja leveydeltään tuskin puoltakaan siitä. Sen ulapanpuoleiseen päähän
oli venäläinen tykkivenhe laskenut. Venäläiset olivat nähtävästi
laskeneet, että heidän vihollisensa, jos heitä maan puolelta kovasti
ahdistettaisiin, koettaisivat paeta vialliseksi ammutulla venheellään.
Siksi oli tuo toinen tykkivenhe saanut käskyn pysähtyä lähelle sitä.
Ketju miehiä pantiin kulkemaan saarta pitkin, kiertääkseen nuo neljä
miestä yhteen sopukkaan ja pakottaakseen heitä antautumaan, ennenkuin
mahdollisesti joku ruotsalainen alus lähellä olevasta laivastosta
ehtisi hätääntyneille avuksi.
Luutnantti ja hänen miehensä, olivat kohta älynneet tämän tuuman.
Heidän suunnitelmansa taas perustui suomalaisen luotsipojan tarkkaan
saarentuntemiseen. Janne näet tiesi, että heidän venheensä ja
venäläisten maallenousupaikan keskivälillä oli kivilouhikko, joka
pakotti vihollisia pysymään rannikolla lähellä salmea, jos mielivät
hakea läpitse koko saaren. Tuohon tietoon rakensi Janne aikeensa.
Luutnantin toisella pistoolilla varustettuna läksi hän yksin metsään,
kalliolouhikkoa kohden. Sinne kulkiessaan ei vihollisesta kuulunut
mitään, mutta kiivettyään kallion huipulle, kuuli hän kaukaisia ääniä
ja hän arvasi, että siellä se ketju nyt läheni. Liikahtamatta hän siinä
kotvasen makasi ja odotti.
Sillävälin oli luutnantti miehineen pensaikkojen suojassa hiipinyt
venheensä luo, josta he saattoivat nähdä tykkivenheen, joka yhä
pysytteli selällä melkein saman matkan päässä, mihin se oli jäänyt.
Luutnantti tarkasti pistoolinsa sytytysruutia, pani siihen uuden
piikiven ja vetäytyi piilopaikkaansa.
Eikä nuo kolme miestä kotvaan aikaan sanaakaan vaihtaneet. He vain
kuuntelivat ja tähystelivät yöpimeään. Mielikuvitus virkosi vilkkaaksi
ja upseerista tuntui useita kertoja, että pensaikossa ja vesirajassa
liikkui olentoja. Mutta ne eivät olleet muuta kuin kantoja ja kiviä ja
äänet olivat tuulen suhinaa.
Eivätkö viholliset tulekaan? Hän niitä nyt melkein odotti eikä hän
kuolemaa pelännyt. Hän oli omasta hartaasta pyynnöstään saanut
päälliköltään luvan lähteä tälle vakoilumatkalle, jonka tarkotus oli
ollut hankkia varmoja tietoja, missä muutamat venäläiset risteilijät
olivat ankkurissa Löfön selällä. Jos hänen täytyisi palata takasin
ilman haluttuja tietoja ja ilman venhettään, niin täytyi hänen toki
voida kertoa jostakin rohkeasta kahakasta, -- taikka muuten menköön
nuori henki sille retkelle!
Mutta laivuri Bramrå, joka yleensä oli tunnettu harvapuheiseksi, vaan
joka äsken oli keksinyt tuon uuden tuuman ja silloin jo oli puhunut
enemmän kuin muuten kuukausmääriin, hän näkyi nyt päässeen oikein
tarinatuulelle ja, vaikka hetki kysyi paljo enemmän toimintaa kuin
puhetta, jutteli hän nyt ehtimiseen, niin että toverien oli häntä
vaikea entiseksi jurottajaksi tunteakaan.
"Herra luutnantti", alkoi hän uudelleen ja uudelleen, eikä totellut,
vaikka kyllä joka kerran sai käskyn "pitää suunsa." Ja nyt, kun he
paikkaa muutettuaan olivat asettuneet niin, että hän oli joutunut aivan
lähelle luutnanttia, alkoi hän taas.
"Herra luutnantti, kuten äsken sanoin, on kahdeksantoista vuotta
kulunut siitä, kuin viimeksi olin tällaisissa seikkailuissa mukana.
Ja niin totta kuin makaan tässä herra luutnantin rinnalla, ei minusta
noita kahdeksaatoista vuotta tunnu olleenkaan, sillä muistanpa aivan
kuin eilispäivän, mitä silloin tapahtui, -- tarkotan heinäkuun
kolmatta päivää vuonna yhdeksänkymmentä, kun meidän oli pyrittävä pois
Suomenvedenpohjasta. Se leikkiä oli. Oli ollut aivan tyyntä monta
päivää, joten liput olivat tankoja myöten hervottomina riippuneet;
mutta heti kun aurinko nousi kolmantena päivänä, rupesi idästä
tuulemaan ja ilma kävi valoisaksi ja iloiseksi; venheet otettiin
laivoihin, miehet komennettiin kannelle, -- meidän tuli nyt tunkeutua
venäläisen laivaston lävitse, joka meitä lahden suussa saartoi, kuten
herra luutnantti tietää. Olin silloin märssipoikana Puken komentamassa
laivassa 'Dristigheten'. Siinä oli miestä! en unhota häntä milloinkaan,
vaikka eläisin satavuotiaaksi --."
"Hiljaa! eikö siellä kuulunut jotakin katajapensaasta", kuiskasi
luutnantti keskeyttäen.
"Ei, herra luutnantti, ei ne vielä kotvaan aikaan tule, ja sitäpaitse,
kyllä Janne meille siitä tiedon antaa. Niin, Puke oli saanut käskyn
itse kuninkaalta avata tietä laivastolle, pienelle ja suurelle.
Ja me nostimme purjeet ja laiva teki käännöksen niin kauniin kuin
manöövereissä konsaankin, ja Puke seisoi perässä niin ystävällisenä ja
tyyneenä kuin ainakin, vaikka hänen silmänsä vähän kimaltelivat. Mutta
sitten lensi hän tulipunaiseksi ja juoksi luotsin luo, joka ohjasi
hullusti, ja kävi itse peräsimeen. Se tuntui meistä niin turvalliselta,
seisoessamme siinä tykkien ääressä, valmiina laukasemaan, kun
käskettäisiin..."
"Hiljaa", keskeytti luutnantti taas, "sieltä kuului jokin merkkiääni."
"Ei kuulunut, herra luutnantti, se on ainoastaan mänty, jota tuuli
hankaa toista vastaan. Vielä he eivät tule. Niin, Puke seisoi siinä
ja saarnasi, se on, hän ei puhunut yhtään sanaa, vaan muljotti meihin
silmillään, toisen vuoron katsellen vihollista, joka jo oli ruvennut
ampumaan. Venäläiset laivat, risteilijät ja fregatit, olivat kaikki
yhdessä linjassa ja kaikkien niiden ohi meidän tuli purjehtia, eikä
kumminkaan laskea karille -- niin, se oli mainio päivä. Ja koko Ruotsin
laivaston, jossa kuningas ja herttuakin oli, tuli seurata meitä.
'Elkää ampuko', huusi Puke minkä jaksoi, 'elkää hemmetissä ampuko,
ennenkuin käsken', eikä hän muuta sanonutkaan. Mutta hän luimisteli
meitä niin terävästi, -- elkää hätäilkö, luutnantti, se oli taas tuo
sama mänty, -- ja me ymmärsimme, että tässä on parasta totella, vaikka
sormiamme, kutkuttikin. Mutta laivamme oli hyvä purjehtija, ja nyt
se otti sellaisen vauhdin, kuin jos se olisi aivan tanssien tahtonut
puikahtaa venäläisten ohi. Ja Puke seisoi siinä tyyneenä, silmät vain
kiiltelivät, kuin jos hän jotakin pilaa olisi miettinyt. Ja sitä hän
lie miettinytkin, sillä yhtäkkiä hän huusi: 'Ampukaa!'"
"Hiljaa, sanon minä...!"
"Anteeksi, herra luutnantti, mutta eihän se tässä tuulessa mihinkään
kuulu. Minusta tuntuu aivan, kuin olisin juuri nyt kuullut itsensä
Puken huutavan 'ampukaa! -- ja me lennettiin tykkien luo. Nyt oli
venäläisten laivain kylki käännetty meitä kohti, -- sitä hän oli
odottanut --, ja silloin sitä leimahti tulta, eikä sitä tullut Puken
mielestä sittenkään kylliksi. 'Ampukaa niin perhanasti...!' anteeksi,
herra luutnantti, mutta niin hän kirosi, 'ampukaa kahta tuimemmin,
jotta huomaavat, että täältä sotapoikia tulee; ja muistakaa pojat',
huusi hän, ja kirosi taas, 'että kuningas tulee sieltä jälestäpäin.' Ja
silloin hän nauroi ja oli suloinen kuin kaunis tyttö, ja me nauroimme
tykkiemme luona. Herra Jumala, sellainen miesten mies! Ja me ammuimme,
että tykit kuumuuttaan sihisivät, aina kun miehistä hikipisaroita
niille tippui. Ja olihan sitä mihin ampuakin, sillä me purjehdimme
viidenkolmatta kyynärän päässä venäläisten laivojen ohi. Ja kun siten
olimme luistaneet koko linjan ohitse ja Puke näki, ettei laivasto
ollutkaan jaksanut meitä seurata, vaan yhä makasi siellä savun takana
koettaen pyrkiä eteenpäin, silloin huusi hän: 'kääntäkää ruori!' ja
laiva nousi notkeasti vastatuuleen. Me ihmettelimme, että mitä se nyt
aikoo, sillä olimmehan juuri onnellisesti päässeet kaikkien karien ja
ryssien ohi. Mutta silloin hän taas nauroi ja huusi: 'Nyt me käännämme
ja annamme piru vie noille väylänvartijoille lisää...' Niin, herra
luutnantti, hän kirosi taas ja lisäsi: 'Annamme niille vielä vähän
jälkiruokaa, sen teemme!' Ja sen teimme, sitä ateriaa he varmaankin
ovat kauan muistelleet... Sellaista päivää mulle ei enää tule. Päivä
paistoi ja tuuli puhalsi raittiisti ja kaikki oli iloista, iloinen oli
yksin toverini Lassi Forsbergkin, joka oli saanut tammisälön polveensa,
niin että hänen jalkansa ikipäiviksi jäi luokiksi, -- hänkin oli
iloinen... Mutta nyt hiljaa, herra luutnantti..."
Huudahdus metsästä katkasi suulaan kertojan tarinan Viipurin
kujanjuoksusta.
"Se oli Janne", kuiskasi Stig, joka koko ajan oli hiljaa maannut ja
kuunnellut.
Mutta kotvaseen ei sen jälkeen muita ääniä kuulunut, joten sitä jo
vähän ruvettiin epäilemään. Vaan pistoolin laukaus häiritsi silloin
yhtäkkiä yön yksitoikkoista hiljaisuutta. Siitä alkoi viritä elämää
ja liikettä metsässä ei aivan kaukana piiloilevista miehistä. Joku
huusi ja hoilasi kaukana, mutta mitä kieltä se huusi, sitä ei voinut
erottaa, vaan lähempänä komentelivat venäläiset päälliköt korkealla
äänellä. Siitä saattoi päättää, että he olivat luopuneet kaikesta
varovaisuudesta ja yrityksestään äkkiarvaamatta syöstä vihollistensa
kimppuun.
Vielä istuivat nuo kolme miestä liikahtamatta piilopaikassaan,
odotellen tapausten kehittymistä.
Kun meteli metsässä kasvoi ja laukauksia rupesi kuulumaan useammiltakin
tahoilta, silloin eivät tykkivenheessä olevat miehet enää voineet pysyä
tyyneenä, vaan soutivat he, ensiksi varovasti, vaan sitten täyttä
vauhtia, maata kohti. Lyhyt ja kiivas neuvottelu näytti tapahtuvan
laivassa ja sen jälkeen iski yksi miehistä laivakeksinsä kiinni siihen
pikkuvenheeseen, joka jo oli maissa. Tuntui siltä, kuin joku päällikkö
turhaan olisi koettanut kieltää miehiä sitä tekemästä.
Ja niin hyppäsi kolme miestä tykkivenheestä pikkuvenheeseen ja siitä
maihin, jättäen ainoastaan kaksi miestä aluksenvartijoiksi. Muutamain
silmänräpäysten perästä olivat ne, jotka maihin olivat juosseet,
ehtineet noiden kolmen ruotsalaisen ohi ja hävinneet metsään päin,
josta meteli yhä kuului.
"Nyt, taikka ei koskaan!" virkkoi luutnantti matalalla mutta
päättäväisellä äänellä ja juoksi samassa, kumarassa ja piiloillen,
toveriensa seuraamana pienen venheen luo, jonka teljojen yli he
loikkasivat, hypätäkseen tykkivenheeseen. Tästä kuului äänekäs
hämmästyksen huudahdus, kun siinä olevat miehet huomasivat vaaran, ja
molemmat he tarttuivat airoihin työntääkseen aluksensa selemmäs. Mutta
huomatessaan, etteivät he jaksaneet saada raskasta alusta vesille,
tarttuivat he miekkoihinsa. Vaan se oli jo myöhää. Bramrå oli jo
tarttunut toista kurkusta ja kaatanut hänet kannelle ja pistoolin
laukauksella teki luutnantti lopun toisesta.
"Puhkase pohja pikkuvenheestä, Stig", huusi Bramrå maatessaan siinä
vihollisensa päällä.
Stig hyppäsi takasin ja koetti kenkänsä raudoitetulla korolla puhkasta
venheen kylkilautaa. Vaan se kesti. Silloin juoksi hän maihin ja
kaivoi haavoitetulla kädellään suurta kiveä rantahiekalta; lujassa se
oli, vaan se irtausi vihdoinkin ja hän pudotti sen täydellä vauhdilla
venheen laitaa vastaan. Se teki toivotun vaikutuksen. Mutta samalla
kuului jo kaksi miestä juoksevan metsänrinnasta rantaan venhettä kohti.
Ne olivat juuri niitä miehiä, jotka äsken olivat maihin menneet,
-- pistoolin laukaus oli heille ilmaissut, että jotain kavalaa oli
tekeillä. Stig viskautui koko painollaan tykkivenheen keulaa vastaan
ja sai niin sen vaivoin lähtemään rannasta. Sitten hyppäsi hän itse
veteen, sai kiinni luutnantin kädestä ja pääsi alukseen hänkin.
Verkalleen lipui tykkivenhe selemmäs; Bramrå oli luutnantin käskystä
jättänyt vangitsemansa venäläisen henkiin, -- häntä tarvittiin
soutajaksi.
"Nyt ei mulla enää ole yhtään laukausta pistooliani varten jälellä",
virkkoi luutnantti, pistäen aseen huotraansa. "Senvuoksi: kuulkaa,
miehet!"
"Kuulemme, herra luutnantti."
"Mitähän jos vielä, alkuun päästyämme, jatkaisimme hiukan tätä ilvettä?"
"Jako ampuisimme tuon toisen tykkivenheen puhki", puuttui Stig heti
tuumaan. "Niin."
"Valmis olen yritykseen", huudahti Bramrå, "tästä tulee yhtä hauskaa,
kuin oli kahdeksantoista vuotta sitten."
"No soutakaa sitten, miehet, heidän aluksensa on tuolla niemen takana.
Mihin katosivat nuo mattimyöhäset, jotka äsken rannalle juoksivat?"
"Ne palasivat takaisin metsään, kun huomasivat tulleensa liian
myöhään", ilmoitti Stig. "Ja siksi juuri on täperällä, ehdimmekö tuon
tempun suorittaa, ennenkuin venäläiset saavat tiedon hommistamme. Mutta
koettakaamme kaikissa tapauksissa."
Kului kotvanen, ennenkuin niemeen päästiin. Miehet kyllä kiskoivat
voimansa takaa, mutta raskas alus kulki hitaasti. Ja kun niemen kären
ohi oli päästy, silloin kuului metsästä huutoa ja hoilotusta, joka
osotti, että hajaantunutta väkeä keräiltiin kokoon. Rannalla oleva
tykkivenhe kuumotti päivän kelmeässä koitteessa vettä vasten. Välimatka
oli pitkä, mutta kannattihan koettaa, eikä ollut varaa tuhlata aikaa.
Salmen pinta oli tyyni, siitä saattoi varmasti tähdätä. Luutnantti
mittasi tarkoin etäisyyden, tähtäsi huolellisesti ja laukasi.
"Sattui!" huudahtivat miehet yhteen ääneen. Vesi pärisi tykkivenheen
ympärillä.
Kun pamaus kuului, hyökkäsi osa venäläisistä puhkiammuttuun
tykkivenheeseen. He koettivat saada tätä kääntymään, voidakseen
tähdätä kanoonalla pakenevia. Kiire siinä siis oli päästä pakoon.
Venäläisiltä valloitettu tykkivenhe, joka oli ollut karilla, vuoti,
ja vettä lisääntyi myötään lastiksi; mutta se pysyi kumminkin näin
kevenneenä veden pinnalla, kun luutnantti alinomaa pumppusi. Mutta uusi
luoti varmaankin tekisi heistä lopun. Kaikin voimin ponnistaen saivat
miehet raskaan aluksen käännetyksi ja kulkemaan salmeen päin. Muutamia
syliä oli enää niemeen, joka olisi suojan antanut. Mutta silloin tykki
laukesi; vesi pärskähti keulan puolella. Bramrålta lensi hattu, hän
kyykähti kokoon, mutta nousi taas istualleen ja jatkoi sountiaan.
"Se vei vain hatun, herra luutnantti." Vaan verijuova, joka poskea
myöten rupesi alas virtaamaan, osotti, ettei luoti ollut ainoastaan
hattuun sattunut. Se oli uurtanut syvän vaon päänahkaankin.
Useampia luotia ei ehtinyt vihollinen ampua, tykkivenhe soljui turvaan
niemen taa.
"Luutnantti!" virkahti Stig, lepuuttaen tuokion airoaan.
"No, mitä nyt?"
"Eiköhän tämä tykkivenhe ole mahtanut kuulua Viaporin
rannikkolaivastoon?"
"Niinpä luulen; monta siellä menetettiin."
"Niin, minä arvelin vain sitä, että uneni oli kumminkin osapuilleen
tosi. Ehkä se voisi toteutua vielä enemmänkin."