Ensimmäinen kohtaus.
Windsor. Paason talon edusta.
(Rauhatuomari Höllönen, Laihanen ja pastori Hugh Evans tulevat.)
HÖLLÖNEN.
Ei, pastori Hugh, minua ette saa taipumaan, -- tästä tulee
tähtikamari-asia;[1] vaikka olisi hän kaksikymmentä kertaa sir John
Falstaff, niin tietäköön, etten ole mikään narri minä, Robert Höllönen,
_esquire_.
LAIHANEN.
Glosterin kreivikunnan rauhatuomari ja coram.[2]
HÖLLÖNEN.
Niin, serkku Laihanen, ja custalorum.
LAIHANEN.
Niin, ja ratolorum lisäksi; ja syntyään aatelismies, ja kirjoittaa
nimensä perään armigero; joka reverssiin, vulmahtiin, kuittiin ja
velkaseteliin armigero.
HÖLLÖNEN.
Niin kyllä, niin teemmekin, ja olemme aina niin tehneet viimeiset
kolmisensataa vuotta.
LAIHANEN.
Kaikki ennen häntä, etenevää polvea, ovat niin tehneet; ja kaikki hänen
jälkeensä tulevat, takenevaa polvea, tekevät kai samaten; he voivat
panna puoli tusinaa eläviä virkapukunsa kilpeen.
HÖLLÖNEN.
Se on vanha virkapuku.
EVANS.
Ne elävä sopi hyväst vanha virkapukku, ne käyvä siin hyväst; se eläv se
o ihmise perä, ja se merkitte rakkautt.
HÖLLÖNEN.
Ei ne ole sellaisia pikkukoukoja, vaan vanhoja karhuja.
EVANS.
Se on just yks ja sama asi, mnuun heiko ymmärrykse mukka. Jos sir John
Falstaff on ittes teit vastan sopimattomast käyttän, niin ole mnää
kirkonmies ja teen mielelläs sen ku voin, ett vaa saisin soppu ja
ystävytt teijä välill aikka.
HÖLLÖNEN.
Se on menevä suureen raatiin, -- se on kapinaa.
EVANS.
Ei oi soveliast ett suur raati kuulee kapinast puhuttava; ei kapinas ol
jumalanpelkko, ja suur raati, näettäk, tahdoisis kuull jumalanpelvost
eik kapinast; ottakka siit vaari.
HÖLLÖNEN.
Haa! kautta henkeni, jos olisin vielä nuori, niin tekisi miekkani siitä
lopun.
EVANS.
Paremp on ett hyvä ystävä ova se miekk ja tekevä siit lopu. Ja olisis
mull toinenki keppone mielesän, joka kukaties saisis aikka hyviki
funterinkei. Tosa on Anna Paaso, Yrjö Paason flikk, joka on korja
piikus.
LAIHANEN.
Miss Anna Paaso? Tuo ruskeatukkako, joka puhuu kimeästi kuin
rouvasihminen.
EVANS.
Akuraatist sama flikk; paremppa ett te voisia mailmas toivo; ja
seittemänsata puntta kultta ja hopja saa hän faariltas, kun se kuole --
Jumal sil antakko riemulisen ylösnousemukse! -- ku hän saa
seittemäntoist ikävuott niskoilles. Olisis hyvä asi, jos me jätäisis
pois kaikk nämä lorularu ja laitetais naimissi herr Aapraham ja miss
Anna Paaso.
LAIHANEN.
Onko hänen vaarinsa hänelle testamentannut seitsemänsataa puntaa?
EVANS.
On oikke, ja häne pappas haali hänel kokko viel paremppi rovoi.
LAIHANEN.
Minä tunnen tuon nuoren neitsyen; hänellä on hyvät lahjat.
EVANS.
Seittemänsata puntta ja kaikk mahdollisuude, ova ne mar hyvi lahjoi.
HÖLLÖNEN.
No, mutta käydäänpäs katsomassa sitä kunnon herra Paasoa. Onko Falstaff
siellä?
EVANS.
Puhusisinko teil valeit? Mnää ylönkato valehtelijoi, niinku mnää
ylönkato simmost, ku o petoline, tai niinku mnää ylönkato simmost, ku
ei puhu tott. Ritar sir John on siel sisäl; vaa mnää pyydä, ottakka
onkke hyväntahtone neuvo. Mnää kolkuta herr Paason ovell. (Kolkuttaa.)
Halloo, halloo! Jumal siunakko tätä huonett!
PAASO (sisältä).
Kuka siellä?
EVANS.
Tääl o Jumala siunaus ja teijä ystvän, ja rauhatuomar Höllöne; ja sitt
o tääl viel nuor herr Laihane, joka mahdoliset viel sano pali muutaki,
jos kaik käy teijä toivomukse mukka.
(Paaso tulee.)
PAASO.
Hauska nähdä teidän arvoisuutenne terveinä. Kiitoksia metsänriistasta,
herra Höllönen.
HÖLLÖNEN.
Hauska nähdä teidät, herra Paaso; hyväksi olkoon hyvälle sydämmellenne!
Olisihan riista voinut olla parempaakin, se oli huonosti ammuttu. --
Kuinka voi hyvä rouva Paaso? -- Ja olen teille aina koko sydämmestäni
kiitollinen, hehheh, koko sydämmestäni.
PAASO.
Kiitän, herraseni.
HÖLLÖNEN.
Kiitän, herraseni; niin, totta totisesti.
PAASO.
Hauska nähdä teitäkin, herra Laihanen.
LAIHANEN.
Kuinka voi hallava susikoiranne? Olen kuullut, että se Cotsallissa[3]
joutui tappiolle.
PAASO.
Selville ei sitä asiaa saatu.
LAIHANEN.
Ette vain tahdo tunnustaa, ette vainkaan.
HÖLLÖNEN.
Ei tahdo, niin. -- Vahinko teille, vahinko. -- Se on hyvä koira.
PAASO.
Rakki vain.
HÖLLÖNEN.
Hyvä koira, ja kaunis koira; voiko parempaa sanoa? Se on hyvä ja se on
kaunis. -- Onko sir John Falstaff täällä?
PAASO.
On, tuolla sisällä; soisin voivani tehdä välinne hyväksi.
EVANS.
Te puhutt niin ku kristityn tule ja sopi.
HÖLLÖNEN.
Hän on minua loukannut, herra Paaso.
PAASO.
Hän sen tavallaan tunnustaakin.
HÖLLÖNEN.
Tunnustus ei ole kunnostus; eikö totta, herra Paaso? Hän on minua
loukannut; toden totta, loukannut; -- sanalla sanoen, loukannut; --
uskokaa pois: -- Robert Höllönen, esquire, sen sanoo: hän on minua
loukannut.
PAASO.
Tuossa tulee sir John.
(Sir John Falstaff, Bardolph, Nym ja Pistooli tulevat.)
FALSTAFF.
No, herra Höllönen, te aiotte syyttää minua kuninkaissa?
HÖLLÖNEN.
Ritari, te olette piessyt väkeäni, kaatanut riistaani ja murtaunut
metsästysmajaani.
FALSTAFF.
Mutta metsänvartijanne tytärtä en kai suudellut?
HÖLLÖNEN.
Ei mitään verukkeita! Tuosta on vastattava.
FALSTAFF.
Tahdon vastata heti: -- minä olen kaiken tuon tehnyt. -- Nyt se on
vastattu.
HÖLLÖNEN.
Se on menevä salaiseen neuvoskuntaan.
FALSTAFF.
Parasta onkin teille, että sitä salassa käsitellään. Teille vain
nauretaan.
EVANS.
Hyvä sana, sir John; _pauca verba_.
FALSTAFF.
Pauka, pauka, värppirulla. -- Laihanen, löin päähänne läven; eihän se
maksa märkääkään?
LAIHANEN.
Märkä päässäni puhuu teitä vastaan, ja noita pitkäkyntisiä
veijareitanne, Bardolphia, Nymiä ja Pistoolia vastaan. He raastoivat
minut kapakkaan, juottivat minut humalaan ja tyhjensivät sitten
taskuni.
BARDOLPH.
Senkin juustonkuori!
LAIHANEN.
Olkoon vain!
PPISTOOLI.
Mitä, Mephistophilus?
LAIHANEN.
Olkoon vain!
NYM.
Suu poikki, sanon minä! _pauca, pauca_, suu poikki! se on minun
humöörini.
LAIHANEN.
Missä on Simppeli, passarini? Tiedättekö, lanko?
EVANS.
Mnää pyydä, hilja! Funteeratast ny stää asja. Täsä on kolm välittäjä
täs asjas, mnuun ymmärrykse mukka: täsä o herra Paaso, _fidelicet_
herra Paaso; ja täsä ole mnää ite, _fidelicet_ mnää ite; ja
kolmanes on, lopuks ja viimetteks, Sukknaoha isänt.
PAASO.
Me kolme kuulustamme heitä ja teemme asian selväksi.
EVANS.
Hyvä on. Mnää tee siit ulosvedo mnuun plakkarkirjahan, ja sitt me käym
kiin asjaha kaikel mahdolitel tunnolisuudel.
FALSTAFF.
Pistooli!
PISTOOLI.
Kuulee korvin.
EVANS.
Piru muorines! Mitä puheta voi se o: "kuule korvin"? Äh, se ei ol muut
ku työtekemist.
FALSTAFF.
Pistooli, tyhjensitkö sinä herra Laihasen taskun?
LAIHANEN.
Sen hän teki, kautta näiden hansikkain, tai en koskaan enää tahdo
suureen tupaani sisään mennä; seitsemän killinkiä kuuden pennin rahoina
ja kaksi Edwardin pelimarkkaa, joista maksoin kaksi killinkiä ja kaksi
penniä kappaleesta Myllärin Jukalle, kautta näiden hansikkain!
FALSTAFF.
Onko oikein, Pistooli?
EVANS.
Ei, se o väärin, jos se on plakkarvarkautt.
PISTOOLI.
Häh, vuorikollo! -- Sir John, herrani,
Ma vaadin taisteluun tuon tinamiekan. --
Sun kieltosana kurkkuusi Kieltosana! --
Sa sakka, vaahto, sinä valehtelet!
LAIHANEN.
Kautta näiden hansikkain, sitten se oli tuo tuossa.
NYM.
Kuulkaa neuvoa ja älkää häiritkö hyvää humööriä. Minä sanon: satimeen
menette, jos aiotte hirteishumööriänne minuun purkaa; se on sen asian
valtti.
LAIHANEN.
Kautta tämän hatun, sitten se oli tuo punanaama tuossa; sillä vaikka en
voi muistaa mitä tein, kun olitte minut humalaan juottaneet, niin en
minä sentään ole vallan kokonaan aasi.
FALSTAFF.
Mitä sanot siihen, sinä punapoika John?
BARDOLPH.
Niin, mitä minuun tulee, niin sanon, että tuo herra on juonut kaikki
viisi vaistoaan.
EVANS.
Viis aistias, te kai meinasin sanno. Hyi, sit tietämättömyytt!
BARDOLPH.
Ja kun hän oli puhutellut herra Puteliusta, oli hän, niinkuin sanotaan,
pankrotti mies, ja hänen ajatusmeininkinsä karkasi pois kakkuloistaan.
LAIHANEN.
Niin, latinaa te silloinkin puhuitte, vaan sama se; tämän kepposen
jälkeen en eläissäni enää koskaan juo itseäni juovuksiin, paitse
kunniallisessa, sivistyneessä ja jumalisessa seurassa. Jos juopua
pitää, niin juovun semmoisten parissa, jotka Jumalaa pelkäävät, enkä
tuollaisten juoppotrankkien seurassa.
EVANS.
Hurskas sielu, niin tott ku Jumal elä!
FALSTAFF.
Kuulette, hyvät herrat, että he kieltävät koko jutun, kuulette sen.
(Anna Paaso tuo viiniä; hänen jäljissään tulevat
rouva Virta ja rouva Paaso.)
PAASO.
Ei, lapseni, vie viini sisään; me juomme siellä sisällä.
(Anna Paaso menee.)
LAIHANEN.
Hyväinen taivas! Tuoko se on se neiti Anna Paaso!
PAASO.
Mitä kuuluu, rouva Virta?
FALSTAFF.
Rouva Virta! Toden totta, onnellinen yhtymys! -- Sallitteko, rouva
hyvä?
(Suutelee häntä.)
PAASO.
Vaimo, pyydä nämä herrat tervetulleiksi. -- Tulkaa, meillä on lämpimiä
metsänriistapiirakoita päivälliseksi; tulkaa, hyvät herrat; toivon että
viinillä painamme alas kaikki mielipahat.
(Kaikki menevät, paitsi Höllönen, Laihanen ja Evans.)
LAIHANEN.
Antaisin vaikka neljäkymmentä killinkiä, jos minulla nyt olisi
laulu- ja sonettikirjani tässä.
(Simppeli tulee.)
No, Simppeli, missä sinä olet ollut? Pitääkö minun itse passata
itseäni, mitä? Onko sinulla arvoituskirja mukanasi, häh?
SIMPPELI.
Arvoituskirja? No, senhän te lainasitte Elsa Tossavaiselle pyhäinpäivän
aikaan, kaksi viikkoa ennen kekriä.
HÖLLÖNEN.
Tule, lanko, tule pois! Me odotamme sinua. Kuulehan, lanko; sanon sulle
sanan: siellä olisi niinkuin ehdotus tekeillä, jonkinlainen ehdotus,
jonka tämä pastori Hugh noin kautta rantain aikoo esittää; älyätkö?
LAIHANEN.
Kyllä, kyllä, saatte nähdä, että olen älykäs; ja jos niin on, niin aion
tehdä semmoista, missä on älyä.
HÖLLÖNEN.
Mutta älyähän toki!
LAIHANEN.
Kyllä älyän.
EVANS.
Lainakka korvann häne ehdotukselles, herr Laihane. Mnää sitt teil
peskriiva asja, jos teil o sihe ymmärryst.
LAIHANEN.
Ei, minä teen niinkuin lanko Höllönen sanoo. Suokaa anteeksi; hän on
rauhatuomari näillä seuduin, niin halpa mies kuin olenkin.
EVANS.
Ny ei ol siit puhett; puhe on teijä naimisest.
HÖLLÖNEN.
Niin, se se asia on.
EVANS.
Nii, totisest, se on se oikke pääasi, miss Anna Paaso kans.
LAIHANEN.
No, jos niin on, niin kyllä minä hänet nain, jos vaan ei älyttömiä
vaadita.
EVANS.
Mut onko teil mieltymyst sihe flikka? Me pyydäm saad kuull sen teijä
omast suustan tai teijä omilt huuliltan, sill jotku järkviisat sanova,
ett huule ova osa suust; -- siis, akuraatist: onks teil taipumust
flikka.
HÖLLÖNEN.
Lankoni, Aapraham Laihanen, voitko sinä häntä rakastaa?
LAIHANEN.
Toivon, lanko, että voin parhaan mukaan tehdä niinkuin tulee miehen,
jolla on älyä.
EVANS.
Taivan enkelit ja enkeliskat! Teijan pitä sanno ilma mittän
kommervenkei, jos te voitt vakal aikomuksel pala halust häne perä.
HÖLLÖNEN.
Niin, se sinun täytyy. Tahdotko, jos saat hyvät myötäjäiset, naida
hänet?
LAIHANEN.
Jos te sitä vaaditte, niin teen vaikka enemmänkin, kun siinä vain on
älyä.
HÖLLÖNEN.
Käsitä minua oikein, rakas lanko, käsitä minua oikein; minkä teen, sen
teen sinulle mieliksi, lanko. Voitko tyttöä rakastaa?
LAIHANEN.
Kyllä minä hänet nain, jos te sitä vaaditte; mut jos siinä ei ole
suurta rakkautta alussa, niin voi se taivaan avulla huveta lähemmin
tutustuen, kun olemme naineet ja saamme parempaa tilaisuutta oppia
tuntemaan toisiamme. Toivon että likeisempi yhteys synnyttää suurempaa
tytymättömyyttä; mutta jos te sanotte: "nai hänet", niin nain minä
hänet, niin että olen teidän käytettävänänne, prokuraatisti.
EVANS.
Se on totisest viisas vastaus; pait ett "prokuraatist" ei ol oikke; se
pidäisis, meijä meininki mukka, oll: akuraatist. -- Mut meinink o hyvä.
HÖLLÖNEN.
Niin minäkin luulen, että lanko meinasi hyvää.
LAIHANEN.
Niin totta, tai olen valmis menemään vaikka hirteen.
(Anna Paaso palajaa.)
HÖLLÖNEN.
Tuossa tulee se kaunis neiti Anna. -- Tahtoisin olla nuori teidän
tähtenne, neiti Anna.
ANNA.
Ruoka on pöydässä; isäni anoo arvoisain herrain seuraa.
HÖLLÖNEN.
Tahdon tehdä hänelle sen kunnian, kaunis neiti Anna.
EVANS.
Herrajesta varjelkko! Mnää en saa lyöd laimin ruokalukku.
(Höllönen ja Evans menevät.)
ANNA. Ettekö suvaitse astua sisään, teidän arvoisuutenne?
LAIHANEN.
En, kiitoksia vain, totta totisesti, oikein sydämmestäni; minun on hyvä
näin.
ANNA.
Päivällinen odottaa teitä, hyvä herra.
LAIHANEN.
Minun ei ole nälkä; totta totisesti, kiitoksia vain! -- Mene, sinä
mies, vaikka oikeastaan olet minun pikenttini, mene palvelemaan
lankoani Höllöstä. (Simppeli menee.) Saattaahan sitä rauhatuomarille
ystävä joskus aina lainata pikenttinsä. -- Minä pidän vain kolme
palvelijaa ja yhden passaripojan siksi, kunnes äitini kuolee. Mutta
vähät siitä! Elelenhän sitä sentään niinkuin köyhäsyntyinen
aatelismies.
ANNA.
En tohdi palata ilman teitä; eivät istu pöytään, ennenkuin te tulette.
LAIHANEN.
Tosiaankaan, en syö murustakaan! kiitän teitä joka tapauksessa ruoasta.
ANNA.
Pyydän, hyvä herra, että kuitenkin astuisitte sisään.
LAIHANEN.
Kävelen mieluummin täällä, kiitoksia vain. Sain tässä taannoin
lyöttymän sääriluuhuni, kun ottelin miekalla ja tikarilla
mestarimiekkailijan kanssa kolmeen toviin vadillisesta haudottuja
luumuja; ja, totta totisesti, siitä pitäen en voi sietää lämpimän ruoan
hajua. Mitä ne koiranne noin haukkuvat? Onko täällä karhuja
kaupungissa?
ANNA.
Eiköpä liene; olen ainakin kuullut semmoista puhetta.
LAIHANEN.
Minä pidän kovin paljon karhunajosta, mutta joudun siinä riitaan yhtä
helposti kuin kuka muu tahansa Englannissa. Peljästyttehän, jos näette
karhun irroillaan, eikö totta?
ANNA.
Totta kai, herraseni.
LAIHANEN.
Se on minulle jokapäiväistä ruokaa nykyisin. Olen nähnyt ainakin
parikymmentä kertaa Sackersonin[4] irroillaan ja ottanut sitä kiinni
vitjoista; mutta, uskokaa pois, naisetkos silloin kirkumaan ja
parkumaan, niin että oikein! Mutta, totta puhuen, naisväki ei voi niitä
mitenkään sietää; ne ovat kovin rumia ja törkeitä petoja.
(Paaso palajaa.)
PAASO.
Tulkaa pois, rakas herra Laihanen; odotamme teitä.
LAIHANEN.
Minä en voi einettäkään syödä; kiitoksia vain, hyvä herra.
PAASO.
Tuhat tulimmaista, teidän täytyy; tulkaa pois.
LAIHANEN.
No, olkaa hyvä, näyttäkää tietä.
PAASO.
No, tulkaa siis, herra.
LAIHANEN.
Neiti Anna, olkaa hyvä, menkää edellä.
ANNA.
Enhän toki, herraseni. Olkaa hyvä!
LAIHANEN.
Totisesti, ensimmäisenä en mene, en, totisesti! Enhän voi teitä niin
loukata.
ANNA.
Olkaa hyvä, herra.
LAIHANEN.
Tahdon siis ennemmin olla epäkohtelias kuin vastukseksi; te näin itse
loukkaatte itseänne, totta totisesti.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Sama paikka.
(Pastori Evans ja Simppeli tulevat.)
EVANS.
Men ny ja kysy tohtor Cajukse asuntto, mist tie käy sinn; ja siel asu
yks frou Wilkas, joka tavallas on häne elättäjäs, tai hoitajas, tai
köksäs, tai pyykkäris, tai pesuakkas ja kurikoittias.
SIMPPELI.
Hyvä.
EVANS.
Älästäs, tule viel paremppa. -- Ann hänel tämä kirj, sill se frou on
läheisis väleis neitty Anna Paason kans; ja täs kirjas on anomus ja
rukkous, ett hän tahdoisis edeskantta snuun herras mieltevoi neitty
Anna Paasol. Kas nii, men ny korjast. Mnää käy lopettama mnuun
syömisen; siel on viel omenoi ja juusto.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Huone Sukkanauha-ravintolassa.
(Falstaff, ravintolan isäntä, Bardolph,
Nym, Pistooli ja Roopetti tulevat.)
FALSTAFF.
Hyvä Sukkanauhan isäntä!
ISÄNTÄ.
Mitä sanoo se meidän julkupukari? Puhu oppineesti ja viisaasti.
FALSTAFF.
Totisesti, hyvä isäntä, minun täytyy erottaa muutamia miehistäni.
ISÄNTÄ.
Pane viralta, pukari Herkules, anna matkapassit! Anna mennä aika
hölkkää! Hei, hei!
FALSTAFF.
Se maksaa minulle kymmenen puntaa viikossa.
ISÄNTÄ.
Sinä olet imperaattori, Caesari, keisari, peitsari. Minä otan
Bardolphin; hän saa tappia käyttää ja sarkkoja täyttää. Puhunko oikein,
pukari Hektor?
FALSTAFF.
Oikein, hyvä isäntä.
ISÄNTÄ.
Sanottu ja tehty! Minä otan hänet. -- Annappas nähdä, miten saat oluet
ja viinit vaahtoamaan ja porehtimaan! Sanasta miestä; tule pois!
FALSTAFF.
Bardolph, mene mukaan. Viinurin virka on hyvä ammatti; vanhasta
vaipasta tulee uusi takki, rypistyneestä passarista siloinen viinuri.
Mene, hyvästi!
BARDOLPH.
Sitä elämää olenkin halunnut; siinä tulen viihtymään.
(Menee.)
PISTOOLI.
Nyt tappiako heilutat, sa kurja nälkäkurki?
NYM.
Hän on juovuspäissä siitetty, se on sen humöörin lysti. Ei ole hänessä
sankarin sydäntä, siinä sen asian humööri.
FALSTAFF.
Hauskaa että pääsin tuosta vanhasta taularasiasta; hänen varkautensa
oli liian julkista ja hänen näpistelynsä kehnon laulajan tapaista: hän
ei pysynyt tahdissa.
NYM.
Oikeata humööriä on varastaa paussien aikana.
PISTOOLI.
"Haalia", sanoo oppineet. Hyi! "Varastaa!" Sanasta tuosta sulle
nokkapiuvi!
FALSTAFF.
Niin, hyvät herrat; minä alan pian olla kaltevalla kannalla.
PISTOOLI.
No, anna luistaa sitte.
FALSTAFF.
Siitä ei apua; täytyy veijata, täytyy peijata.
PISTOOLI.
Niin, korpinpojat ruokaa huutavat.
FALSTAFF.
Kuka teistä tuntee erään Virta nimisen miehen tässä kaupungissa?
PISTOOLI.
Ma tunnen jolpin; tiivistä on sorttia.
FALSTAFF.
Te, kunnon pojat, tietäkääs mitä minulla on edessäni.
PISTOOLI.
Kaks kyynärää ja vähän päälle.
FALSTAFF.
Ei nyt mitään pistosanoja, Pistooli! Tosin on runtoni vyöltä kaksi
kyynärää; mutta nyt ei ole puhetta runnon vyöstä, vaan kunnon
työstä. Lyhyesti: aion hieroa lemmenkauppaa Virran vaimon kanssa;
toivon myötätuntoa siltä taholta; hän juttelee, antaa salaisia
suosion-osotuksia, heittää himartavia kutunsilmäyksiä; osaan selittää
hänen tuttavallisen puhesävynsä viitat ja merkit, ja hänen käytöksensä
vaikein sävel, selvälle puhekielelle käännettynä, kuuluu: "minä olen
sir John Falstaffin oma".
PISTOOLI.
Hän on tarkoin häntä tutkinut ja hyvin hänet kääntänyt, siveyden
kielestä englanniksi.
NYM.
Ankkuri on syvässä; tokko se humööri pitää paikkansa?
FALSTAFF.
No niin, huhu kertoo, että hän kokonaan hallitsee miehensä kukkaroa;
hänellä on legionittain enkeleitä.[5]
PISTOOLI.
Pestaa sinä yhtä monta perkelettä, ja "päälle, poika!" sanon minä.
NYM.
Humööri nousee; hyvä vain; humöörää tänne ne enkelit.
FALSTAFF.
Tässä olen kirjoittanut hänelle kirjeen; ja tässä on toinen rouva
Paasolle, joka hänkin vast'ikään heitti minuun helliä vilkauksia ja
tarkasteli ruumiini vartta tarkimmalla asiantuntijan silmäyksellä;
väliin hänen katseensa säde kultaili jalkaani, väliin taas muhkeata
vatsaani.
PISTOOLI.
Siis tunkiolle paistoi aurinko.
NYM.
Kiitos sinulle siitä humööristä.
FALSTAFF.
Oo, hän silmäili koko ulkopintaani niin ahnaalla tarkkaavaisuudella,
että hänen silmäinsä hehku oli minut kärventää niinkuin aurinkolasi.
Tässä tämä toinen kirje on hänelle; hän hallitsee kukkaroa, hänkin; hän
on oikea Guyananmaa, pelkkää kultaa ja yltäkylläisyyttä. Minä tulen
olemaan heidän kumpaisenkin varainhoitaja, ja he minun vara-aittani; he
ovat minun Itä- ja Länsi-Intiani, ja minä käyn kauppaa kummassakin.
Mene sinä ja vie tuo kirje rouva Paasolle, ja sinä tuo rouva Virralle.
Nyt sitä eletään, pojat, nyt sitä eletään!
PISTOOLI.
Minäkö oisin Trojan Pandarus,[6]
Mies miekkavyö? Ei, Lucifer sun vieköön!
NYM.
Minä en tuollaisesta roskahumööristä piittaa; tuossa on, ota pois
humöörikirjeesi; minä tahdon pitää hyvän ja siveän nimeni.
FALSTAFF (Roopetille.)
Hoi, poika! Vie nuo kirjeet sukkelaan;
Kuin pursi kiidä kultarannikolle. --
Pois, konnat, hiiteen! Huvetkaa kuin rakeet!
Madelkaa, orjailkaa ja raastakaa!
Pois, roistot! Poikineni tahdon näyttää,
Kuin Falstaff Ranskan muotitapaa käyttää.
(Falstaff Ja Roopetti menevät.)
PISTOOLI.
Sun suoles korpit syökööt! Rahanheitto
Ja rahveli ja väärä noppapeli.
Niin rikkahan ja köyhän pettävät.
Ropoja mull' on, kun on sulla matti,
Katala phrygiläinen turkki!
NYM.
Minulla on sotajuonia, ja niiden humöörinä on kostaa.
PISTOOLI.
Vai kostaa?
NYM.
Kautta taivaan kiiluvaisten!
PISTOOLI.
Älyä aijotko vai rautaa käyttää?
NYM.
Kumpaakin humööriä. Paasolle
Ma kerron tämän rakkaus-humöörin.
PISTOOLI.
Ja minä kerron Virrallen,
Kuin Falstaff, rietas henki,
Vie rahat hältä, kyyhkysen,
Ja tärvää vuotehenki.
NYM.
Minun humöörini se ei jäähdy: kiihotan Virtaa käyttämään myrkkyä;
panen keltataudin häntä riivaamaan, sillä kasvojen kapina on
vaarallista; se on minun oikea humöörini.
PISTOOLI.
Sinä olet kaikkien tyytymättömien Mars; minä säistän sinua. Mars
matkaan!
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Huone tohtori Cajuksen talossa.
(Rouva Reipas, Simppeli ja Rugby tulevat.)
R. REIPAS.
John Rugby, kuule: menehän tuonne ikkunaan ja katso, joko herrani,
herra tohtori Cajus, tulee. Totisesti, jos hän tulee ja tapaa jonkun
talossaan, niin pitelee hän surkean pahasti Jumalan kärsivällisyyttä ja
kuninkaan äidinkieltä.
RUGBY.
Kyllä pidän vaaria.
R. REIPAS.
Hyvä; ja sitten me valmistamme tässä vähän olutkeittoa yöksi, ennenkuin
kivihiilivalkea sammuu. (Rugby menee.) Se on rehellinen, nöyrä ja
kiltti poika, ettei parempaa voi toivoa palvelijaa, eikä mikään
kielikontti eikä tora-pussi, sen voin vakuuttaa. Hänen pahin vikansa
on, että on rukouksiin himostunut; hän on siinä kohden vähän
lapsellinen, mutta jokaisella on vikansa. Mutta mitä siitä. -- Pietari
Simppeli, niinkö se oli nimenne?
SIMPPELI.
Niin, paremman puutteessa.
R. REIPAS.
Ja herra Laihanenko isäntänne?
SIMPPELI.
Niin, totta totisesti.
R. REIPAS.
Eikö hänellä ole suuri, pyöreä parta, samanmallainen kuin
hanskamaakarin kauharauta?
SIMPPELI.
Ei, totta totisesti; hänellä on pienet, pikkuruiset kasvot ja pieni,
keltainen parta, Kainin-karvainen parta.[7]
R. REIPAS.
Hiljainen miehen tallukka, niinkö?
SIMPPELI.
Niin, totta totisesti; mutta kouristaan niin tanakka kuin kuka muu
tahansa minun pääni ja hänen päänsä välillä. Hän on tapellut
metsävahdin kanssa.
R. REIPAS.
Mitä sanotte? -- Oo, pitäisihän minun muistaa hänet! Eikö hän kulje,
niin sanoakseni, nokka ilmassa ja pöyhistele käydessään?
SIMPPELI.
Totta totisesti, niin hän tekee.
R. REIPAS.
Älköön taivas sen huonompaa onnea Annikalle suoko! Sanokaa herra
pastori Evansille, että minä teen mitä voin herranne hyväksi. Anna on
hyvä tyttö, ja toivoisin --
(Rugby palajaa.)
RUGBY.
Herra jesta! Tohtori tulee!
R. REIPAS.
Nyt käy meidän kaikkien hullusti! -- joutuun tuonne sisään, hyvä
nuorukainen, tuonne työhuoneeseen. (Työntää Simppelin työhuoneeseen.)
Hän ei kauvan viivy. -- Hoi, John Rugby! John, sanon minä! Etkö kuule.
John? John, mene ja etsi herraani; pelkään että hänelle on jotain
tapahtunut, kun ei jo tule kotia. (Laulaa.) Heiluti rallallei, heiluti
rallallei j.n.e.
(Tohtori Cajus tulee.)
CAJUS.
Mite te laula? Mine ei tykke semmoisi konsti. Ole hyve, mene ja too
minu hoonest un _boitierverd_, toosa, vihere toosa. Kuuleko mite
mine sano? Vihere toosa.
R. REIPAS.
Kyllä, herra, kyllä tuon sen. (Syrjään.) Hyvä, ettei itse mennyt sinne;
jos olisi sieltä löytänyt sen nuorukaisen, niin olisi varmaan tullut
sarvihulluksi.
CAJUS.
Fe, fe, fe, fe! ma foi, _il fait fort chaud_. Je m'en _vais à
lacour_, -- _la grande affaire_. --
R. REIPAS.
Tämäkö se on, herra tohtori?
CAJUS.
Oui, _mettez_ le en mon tasku; _de pêchez_, joutu! -- Misse
ole se lurjus Rugby?
R. REIPAS.
Hoi, John Rugby! John!
RUGBY.
Tässä, herra.
CAJUS.
Sine ole Juho Rugby, ja sine ole Jukka Rugby; tule, otta sinu miekka ja
tule minu kintu päräss hovi.
RUGBY.
Se on käsillä täällä porstuassa.
CAJUS.
Kautta minu kunia, mine viipy liika kauan! Saakelis! _Qu'ai je
oublie?_ Sielle ole roktoyrtti minu kabinetiss, joka minu ei mille
mooto takto jette sinnen.
R. REIPAS (syrjään).
Voi mua! Nyt hän löytää sen nuorukaisen sieltä ja tulee raivoonsa.
CAJUS.
_O diable, diable!_ Mike ole minu kabinetiss? -- Konna!
_Larron!_ (Ajaa Simppelin ulos työhuoneesta.) Rugby! Minu miekka!
R. REIPAS.
Herra tohtori, rauhoittukaa!
CAJUS.
Mite varte minu pite rauhottu?
R. REIPAS.
Tuo nuorukainen on kunniallinen mies.
CAJUS.
Mite kunialinen mees teke minu kabinetiss? Kunialinen mees ei tarvita
minu kabinetiss.
R. REIPAS.
Hyvä tohtori, älkää olko niin lehmaatinen. Kuulkaa, minä sanon
totuuden: pastori Evans lähetti hänet tänne minun tyköni asialle.
CAJUS.
Hyve.
SIMPPELI.
Niin, todellakin, pyytämään häntä --
R. REIPAS.
Vaiti toki, ole hyvä!
CAJUS.
Vaiti sinu suu! -- Puhu sinu puhe.
SIMPPELI.
Niin, pyytämään tätä kunniallista rouvaa, teidän neitsyttänne, että hän
puhuisi pari hyvää sanaa neiti Anna Paasolle minun herrani puolesta,
naima-asioissa.
R. REIPAS.
Siinä kaikki, totta totisesti! Vaan minäpä en pistäkään kynttäni
valkeaan syyttä suotta.
CAJUS.
_Pasteur_ Evans sinuko lehetti? -- Rugby, _baillez-moi_ vehe
paperi. -- Varto vehe sine.
(Kirjoittaa.)
R. REIPAS.
Onpa hyvä, että hän on noin levollinen. Jos olisi hän läpikotaisin
kiihtynyt, niin olisitte saanut nähdä hänet oikein suurisuisena ja
melankollisena. Mutta siitä huolimatta, ystävä, teen minä herranne
puolesta mitä hyvää vain voin, ja asia on, suoraan puhuen, se, että
tämä ranskalainen tohtori, minun herrani, -- saatan, nähkääs, sanoa
häntä herrakseni, koska hoidan hänen talouttaan, pesen ja huuhdon,
prykään, leivon, kuuraan, valmistan ruoat ja juomat, laitan sijan ja
teen kaikki tyynni itse, --
SIMPPELI.
Onpa raskas taakka olla noin toisen käsissä.
R. REIPAS.
Vai olette jo tullut senkin tuntemaan? Niin, totisesti, raskas taakka
se on; ja varhain pystyyn ja myöhään maata; -- mutta huolimatta siitä,
meidän kesken sanottuna -- eihän sitä tarvitse sen pitemmälle viedä --
herrani on itse rakastunut neiti Annaan; mutta huolimatta siitä, minä
tunnen tytön mielen; siitä ei tule mitään.
CAJUS.
Sine tolva, vee teme kirja herra Hughi tyke: _parbleu_,
miekkahaasto. Mine leikka hene kaula poikki puistoss; mine opeta se
kapinen pappi-tolva piste hene nokka joka paikka. -- Sine saa menne; ei
on hyve ett sine jee tenne; -- _parbleu_, mine leikka hene kaikki
kivet; _parbleu_, henell ei jee kivi heitte koira peell.
(Simppeli menee.)
R. REIPAS.
Hyväinen aika, hänhän vain puhuu ystävänsä puolesta.
CAJUS.
Se teke hene hyve: eikös te sano minull ett minu pite itse pite Anna
Paaso? _Parbleu!_ Mine löö pee poikki se pappi-tolva, ja mine ole
keskenyt se Sukkinaha isende mitta meiden meekat. -- _Parbleu_,
mine itse takto miss Anna Paaso.
R. REIPAS.
Tyttö rakastaa teitä, tohtori, ja kaikki kyllä käy hyvin. Pitäähän
antaa ihmisten jaaritella, hemmetissä!
CAJUS.
Rugby, tule minu kanss hovi. -- _Parbleu_, jos mine ei saa Anna
Paaso, niin mine heitte teiden peekallo ovi kautt ulos. -- Seura minu
kintu päräss, Rugby.
(Cajus ja Rugby menevät.)
R. REIPAS.
Annas, aasin päätä saat vielä itse kantaa -- Ei, minä tunnen Annan
mielen tässä kohden; ei yksikään nainen Windsorissa tunne niin Annan
mieltä kuin minä tunnen, eikä kukaan osaa häntä niin pidellä kuin minä
osaan, Jumalan kiitos.
FENTON (ulkoa).
Onko siellä ketään? Hoi!
R. REIPAS.
Kuka siellä, tiedämmä? Sisään toki! Sisään!
(Fenton tulee.)
FENTON.
Mitä kuuluu, hyvä rouva? Mitä kuuluu?
R. REIPAS.
Hyvää parempaa, kun teidän armonne suvaitsee kysyä.
FENTON.
Mitä uutisia? Kuinka voi se sievä neiti Anna?
R. REIPAS.
Niin, totisesti, sievä hän on, ja siveä, ja nöyrä; ja teille hän on
suosiollinen, sen voin sivumennen vakuuttaa, ja siitä kiitos Jumalan.
FENTON.
Luonnistaneeko, mitä luulet? Enhän vain saane rukkasia?
R. REIPAS.
Tosin, herraseni, kaikki on Hänen kädessään tuolla ylhäällä, mutta,
siitä huolimatta, herra Fenton, vannon kaksi sormea kirjan päällä,
että hän teitä rakastaa. -- Onhan teidän armollanne syylä toisessa
silmä-laudassa?
FENTON.
On oikein. Entä sitte?
R. REIPAS.
Niin, siitäpä se riippuu. -- Totta totisesti, ei ole toista semmoista
Annikkaa; -- mutta, sen vakuutan, niin kunniallinen tyttö, kuin mikä
milloinkaan on leipää syönyt. Me puhelimme tunnin aikaa tuosta
syylästä. Ei minua milloinkaan niin naurata kuin sen tytön parissa. --
Mutta se minun täytyy sanoa, että hän on liiaksi taipuva alikoliikkaan
ja mietiskelemiseen; mutta mitä teihin tulee, -- niin, huoletta vain!
FENTON.
Minun pitää vielä tänään saada nähdä hänet. Kas, tuossa vaivastasi;
puhu hyvää minun puolestani; jos näet hänet ennen kuin minä, niin sano
terveiseni.
R. REIPAS.
Terveisennekö? No, totta totisesti, sen minä teen! Ja kyllä kerron
teidän armollenne enemmän tuosta syylästä, kun ensikerran rookaamme, ja
vielä muistakin kosijoista.
FENTON.
Hyvä vain; hyvästi! Minulla on kova kiire.
(Menee.)
R. REIPAS.
Hyvästi, teidän armonne! -- Totta totisesti, kunnon ylimys; mutta Anna
ei häntä rakasta, sillä minä tunnen Annan mielen siinä kuin joku
toinenkin. -- Jesta varjele! Mitä olen unohtanut?
(Menee.)