johdettavaksi Jasper pysyi paikoillaan sillä aikaa kuin hänen toverinsa
kahlasi samaan suuntaan kuin outo mies. Seuraavassa silmänräpäyksessä
näyttäytyi hän jälleen ja kulki kohti seikkailijoitamme. Chingachgook
käänsi päätänsä ja sanoi nopeasti Jasperille: "Anna Suuren Käärmeen
yksin olla viekas."
"Hugh!" vieras intiaani huudahti, jatkaen omalla kielellään: -- "vene
on löytynyt, mutta ei ole ketään minua auttamassa. Tulkaa avuksi, että
saamme sen irti kalliolta." -- "Mielellämme", vastasi Chingachgook,
joka osasi samaa murretta kuin vieras; "näytä tietä, me tulemme
perästä."
Irokeesi, joka pauhinan vuoksi ei voinut erottaa äänen erilaista sävyä,
johti heidät määräpaikkaan. Edellinen tarttui veneen toiseen, Jasper
toiseen päähän ja Chingachgook keskilaitaan. Tärkeätä oli nimittäin,
ettei irokeesi näkisi valkoihoisen kasvoja.
"Nostakaa!" sanoi irokeesi heimolaistensa tapaan lyhyesti, ja vähällä
vaivalla irtaantui vene kalliosta. Käännettyään sen ylösalaisin
tyhjentääkseen sen vedestä lähtivät he sitä kuljettamaan. Kaikki kolme
he pitivät siitä kiinni, jotta ei voimakas virta sitä veisi, ja
irokeesi, joka keulapuolesta kuljetti, suuntasi matkan kohti itäistä
rannikkoa, jossa hänen seuralaisensa olivat.
Huomatessaan, ettei intiaani heitä ja heidän tarkoitustaan tuntenut, ja
aavistaen, että virrassa oli useita irokeeseja, delawarelainen ja
Jasper noudattivat mitä suurinta varovaisuutta.
Vähitellen lähestyi irokeesi, joka suunnan määräsi, tovereittensa
rantaa kiskoen vastahakoiset seuralaisensa muassaan. Kerran
Chingachgook jo kohotti tomahawkinsa upottaakseen sen pahaa
aavistamattoman naapurinsa kalloon. Pelko siitä, että kuolinkirkaisu
tai uiva ruumis herättäisi huomiota, pidätti kuitenkin hänet sitä
tekemästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin katui
päättämättömyyttään, sillä äkkiä ilmaantui veneen ympärille neljä muuta
irokeesia, jotka hekin venettä etsivät.
Tämä joukon lisäys oli niin odottamaton ja antoi viholliselle sellaisen
ylivoiman, että itse delawarelainenkin hetkeksi joutui hämilleen,
Irokeesit, jotka täydellisesti oivalsivat löytämänsä veneen hyödyn,
kiiruhtivat se mukanansa rantaan ryhtymättä mihinkään keskusteluun.
Heidän tarkoituksenaan oli nähtävästi hakea airot, jotka he jo
edeltäkäsin olivat saaneet haltuunsa, ja senjälkeen lähettää kolme tai
neljä sotilasta pyssyineen ja ruutikoteloineen virran toiselle
puolelle.
Näin saapuivat ystävät ja viholliset yhdessä virran itäisen rannan
puolelle, jossa vesi, samoinkuin läntisellä, oli liian syvää
kahlattavaksi. Pysähdyttiin hetkeksi, sillä oli päätettävä, millä
tavalla vene oli virran poikki ohjattava. Eräs niistä neljästä, jotka
vastikään olivat veneen luo saapuneet, oli päämies, ja kun Amerikan
intiaani on tottunut kunnioittamaan ansiokkuutta ja tottumusta, niin
olivat toiset vaiti hänen puhuessaan.
Tämän pysähtymisen vuoksi Jasper entistä enemmän pelkäsi tulevansa
tunnetuksi, vaikkakin hän varmuuden vuoksi oli heittänyt lakkinsa
veneeseen. Intiaanit eivät kuitenkaan yön synkkyydessä tulleet
kiinnittäneeksi häneen huomiotansa, kun hän lisäksi oli riisunut
takkinsa ja paitansa ja seisoi veneen peräpuolessa toisten
keskustellessa keulassa. Toisin oli Chingachgookin laita, joka oli
keskellä verivihollisiaan eikä voinut liikkua koskettamatta heitä. Hän
pysyi kuitenkin levollisena, vaikka kaikki hänen aistinsa olivat
jännityksissä ja hän joka hetki oli valmis joko poistumaan sopivassa
silmänräpäyksessä tai käymään vihollistensa kimppuun. Vaaraa tulla
huomatuksi vähensi vielä se seikka, että hän ei kertaakaan kääntänyt
kasvojansa niitä intiaaneja kohti, jotka olivat hänen takanaan, ja niin
odotti hän intiaanin tavattomalla kärsivällisyydellä sitä hetkeä,
jolloin hänen tulisi toimia.
"Menkööt kaikki nuoret miehet maihin hakemaan aseitaan paitsi ne kaksi,
jotka ovat veneen keulassa ja perässä. Viekööt he veneen virran poikki
rantaan."
Intiaanit kuuntelivat rauhallisina ja jättivät Jasperin veneen perään
ja sen intiaanin, joka veneen oli löytänyt, keulalaidalle. Chingachgook
sukelsi niin syvään, että hän huomaamatta pääsi toisten ohi.
Pulikoiminen vedessä tiesi sitä, että ne neljä intiaania, jotka
jälestäpäin olivat ilmaantuneet veneen luo, uivat rantaa kohti. Kun
delawarelainen tuli vakuutetuksi siitä, niin hän asettui entiselle
paikalleen ja vartoi hetkeä, jolloin hänen tuli toimia.
Mies, jolla on vähemmän itsensähillitsemiskykyä kuin tällä sotilaalla,
olisi varmaankin heti ryhtynyt ratkaisevaan tekoon. Mutta Chingachgook
tiesi, että vielä enemmän irokeeseja oli heidän takanansa virrassa, ja
hän oli liian kokenut sotilas tehdäkseen mitään hyödytöntä. Hän antoi
senvuoksi irokeesin syöksyä syvään veteen, ja kaikki kolme uivat
veneineen kohti itäistä rantaa. Mutta sen sijaan, että olisivat
edistäneet veneen kuljetusta yli virran, Jasper ja delawarelainen
alkoivat keskellä voimakkainta virtaa uida suuntaan, joka teki
mahdottomaksi veneen kuljetuksen rantaan. Näin tehden he kuitenkin
menettelivät viekkaasti ja vähitellen, ja intiaani luuli taistelevansa
virran voimaa vastaan. Hetken kuluttua sorti virta veneen tämän
vastavaikutuksen vuoksi ahtaan väylän yläpuolella olevaan tyveneen
kohtaan. Silloin käsitti irokeesi, ettei virta ollut syynä heidän
puuhansa epäonnistumiseen, ja kun hän katsahti taakseen, selvisi
hänelle, että syynä siihen olivat hänen apumiehensä.
Se toinen luontomme, jonka tottumus kasvattaa, sanoi irokeesille, että
hän oli yksin vihollistensa kera. Nopeasti syöksyi hän Chingachgookin
kimppuun ja tarttui häntä kurkkuun. Molemmat raivosivat kuin tiikerit,
jättäen veneen valloillensa. Yön synkkyydessä ja sellaisen
luonnonvoiman vallassa, jossa kuolinkamppailu tuntui kauhealta,
näkyivät he unohtaneen kaiken muun paitsi verisen vihansa ja
pyrkimyksensä päästä voitolle.
Vene jäi kokonaan Jasperin haltuun. Hänen ensi ajatuksensa oli
kiiruhtaa delawarelaisen avuksi. Mutta tärkeätä oli kuljettaa vene
taattuun turvaan, ja vaikka hän kuulikin toisiansa kurkuistaan
kiristävien taistelevien sorahduksia, kiiruhti hän, niin nopeasti kuin
voi, läntistä rantaa kohti. Pian oli hän jälleen ystäviensä seurassa,
joille hän lyhyesti teki selkoa veneen pelastamisesta ja delawarelaisen
kohtalosta.
Jasperin lopetettua kertomuksensa vallitsi hetken ajan syvä hiljaisuus
ja kukin kuunteli jännitettynä saadakseen selville, miten vedessä
alotettu taistelu päättyisi. Mutta muuta he eivät kuulleet kuin kosken
pauhinan.
"Ottakaa tämä airo, Jasper", sanoi Tienviitta levollisena, joskin
toisten mielestä hänen äänensä oli tavallista alakuloisempi, "ja
seuratkaa minua veneellänne. Minusta on parasta, että heti lähdemme."
--"Entä Chingachgook?" -- "Suuri Käärme on jumaliensa luona, ja me
kukin elämme ja kuolemme sallimuksen määräysten mukaan. Me emme voi
häntä auttaa, vaan uskallamme liikoja, jos jäämme tänne vaikeroimaan
kuin naiset onnettomuuden sattuessa. Tämä pimeys on kallisarvoinen."
Heleä, pitkä, läpitunkeva huuto kaikui toiselta rannalta ja keskeytti
Tienviitan sanat.
"Mitä tämä melu tietää, Tienviitta?" kysyi Cap.
"Se on voitonriemua, jonka voittajat kajahuttavat; ei ole epäilystäkään
siitä, että Chingachgook on heidän vallassaan."
"Ja me --"? huudahti Jasper jalon katumuksen valtaamana, sillä häntä
vaivasi ajatus, että olisi voinut toverinsa pelastaa, ellei olisi häntä
jättänyt. -- "Me emme voi häntä pelastaa, nuori mies, vaan meidän
täytyy tästä lähteä heti." -- "Edes yrittämättä hänen pelastamistaan?
Tietämättä, onko hän elossa vai kuollut?" -- "Jasper on oikeassa",
sanoi Mabel, joka kyllä saattoi puhua, joskin käheällä äänellä. "Minä
en pelkää, eno, ja jään tänne, kunnes tiedän, miten ystävämme on
käynyt." -- "Taitaa olla viisainta, Tienviitta", huomautti Cap. "Kunnon
merimies ei hevillä voi jättää toveriansa pulaan, ja minua ilahduttaa,
että näillä makeanveden ihmisillä on niin oikeat periaatteet." -- "Ei
auta, ei auta", vastasi malttamaton Tienviitta samalla sysäten veneen
virtaan. "Te ette tunne asioita ja senvuoksi ette myöskään ymmärrä
pelätä. Mutta jos teille elämä on kallis, niin kiiruhtakaamme
linnoitukseen ja jättäkäämme delawarelainen sallimuksen huostaan!"
Yön pimeys alkoi hälvetä, kun pilvet hajaantuivat, mutta rantojen puut
ja pensaat synkistivät vielä virtaa kuin pilkkopimeä yö, ja veneet
liukuivat kuin mustaan onkaloon virtaa alas. Veneissä olevat eivät
kuitenkaan voineet olla aivan varmoja turvallisuudestaan, ja Jasper
seurasi tarkalleen jokaista outoa metsästä kuuluvaa ääntä. Keveästi ja
suurimmalla huolella hoidettiin airoja, sillä vähänkään kovempi loiske
olisi herättänyt valppaiden intiaanien huomiota. Jasper lausui juuri
mielipiteenään, että he kahdessa tunnissa ehtisivät virran suulle, kun
Tienviitan valpas korva kuuli kuivan puunoksan rapsahduksen itäiseltä
rannalta.
"Miehen askelia kuuluu rannalta", sanoi Tienviitta Jasperille puoleksi
kuiskaten, mutta kuitenkin niin kovaa, että se kuului jonkun matkan
päähän. "Joko nuo kirotut irokeesit ovat aseineen päivineen veneettä
päässeet yli virran?" -- "Se voi olla delawarelainen. Mahdollisesti hän
on seurannut meidän kulkuamme alaspäin tietäen missä meidät voi tavata.
Minä lähden lähemmäksi rantaa ottamaan asiasta tarkempaa selkoa." --
"Menkää, nuori mies, mutta olkaa varovainen älkääkä laskeko rantaan,
ellette ole varma asiastanne."
Tuskallinen hetki seurasi Jasperin veneen katoamista, ja seurue jatkoi
matkaansa toisella veneellä uskaltaen tuskin hengittää kuullakseen
rannalta pienimmänkin äännähdyksen. Juhlallinen, ylevä hiljaisuus
vallitsi, ainoastaan veden loiskinta ja puiden humina häiritsi luonnon
unta. Kuului jälleen kuivien oksien ratinaa, ja Tienviitta oli
kuulevinaan hiljaista puhetta.
"Mahdollisesti erehdys, sillä ihminen mielellään ajattelee asiat
sellaisiksi kuin sydän toivoo; mutta luulen että kuulin delawarelaisen
äänen." -- "Näen jotakin liikkuvan veden pinnalla", kuiskasi Mabel,
joka koko ajan kiintein katsein seurasi virran synkkää uomaa,
senjälkeen kuin Jasper oli eronnut heistä. -- "Se on toinen veneemme",
vastasi Tienviitta riemastuen. "Asiat ovat hyvin, sillä muuten nuori
mies kyllä olisi merkin antanut."
Seuraavassa hetkessä molemmat veneet jälleen liukuivat rinnakkain, ja
Jasperin tunsivat toisessa veneessä olevat helposti. Ennen pitkää
pääsivät he myös selville siitä, että toinen miehistä oli
delawarelainen.
"Chingachgook -- veljeni!" sanoi Tienviitta liikutettuna tämän
kielellä. -- "Mohikaanien päämies! Olen suuresti iloinen. Usein olemme
yhdessä taistelleet, mutta minä jo pelkäsin, ettemme enää saisi tavata
toisiamme." -- "Hugh -- mingot ovat naisia! Kolme päänahkaa riippuu
vyössäni. He eivät saa delawarein Suurta Käärmettä hengiltä. Heidän
sydämessään ei ole verta, ja he aikovat palata takaisin Suuren järven
taa." -- "Oletko ollut heidän joukossaan, päämies, ja miten kävi sen
sotilaan, jonka kanssa taistelit vedessä?" -- "Hänestä tuli kala ja nyt
hän makaa pohjassa ankeriasten kera. Onkikoot hänen veljensä hänet
sieltä. Tienviitta, minä olen vihollisten lukumäärän laskenut ja heidän
pyssyjänsä pidellyt." -- "Ah! minä arvasin, että hän olisi uhkarohkea",
huudahti Tienviitta englanninkielellä. "Tuo uskalias mies on ollut
heidän keskellänsä ja tuo meille tarkat tiedot heistä. Puhu,
Chingachgook, jotta ystävillemme voin kertoa, mitä tiedämme."
Delawarelainen kertoi nyt levollisena ja totisena taistelunsa jälkeen
tekemistään havainnoista. Vastustajansa kohtalosta ei hän sen enempää
puhunut, koska sotilaan tapana ei ole kertoa yksityisseikkoja.
Voittajana erottuaan tuosta verisestä käsikähmästä hän ui itäiselle
rannalle, nousi varovaisesti maalle ja kulki pimeän suojassa
irokeesijoukon keskitse. Kerran häntä kutsuttiin, mutta kun hän sanoi
olevansa Nuolenkärki, ei häneen sen enempää huomiota kiinnitetty.
Heidän puheistaan hän pian oli päässyt selville, että he nimenomaan
vaanivat Mabelia ja Capia, joiden arvoasteesta heillä nähtävästi oli
väärä käsitys. Hän oli saanut tietoonsa myöskin sen, että Nuolenkärki
oli pettänyt heidät, vaikka ei voinut käsittää syytä siihen, kun hän
näin ollen menetti Mabelin isän lupaaman palkinnon palveluksestaan.
"Epäilemättä tapaamme heidät vielä seuraavassa ahtaassa salmessa",
huomautti Tienviitta, "ja siinä meidän täytyy joko päästä heidän
sivutsensa tai joutua heidän käsiinsä."
"Viisainta olisi, että Mabel muuttaisi toiseen veneeseen", Jasper
ehdotti. "Minun veneeni on tyhjä, ja Tienviitta myöntää veden päällä
liikkuessamme minun silmäni tarkemmaksi kuin omansa."
"Siihen suostun mielelläni, nuori mies; vesihän on teidän erikoinen
alanne. Tuokaa vene lähemmäksi, että Mabel voi siirtyä siihen."
Mabelin muutettua Jasperin veneeseen erkanivat veneet toisistaan
jatkaen matkaansa samalla varovaisuudella kuin siihenkin saakka.
Tuskallisen tunteen herätti jokaisessa ahtaan salmen lähestyminen,
sillä melkein varmaan saattoi aavistaa vihollisten tekevän kaikkensa
päästäkseen sille kohdalle ennen heitä, -- ja yritys päästä pimeässä
salmen läpi näytti tuskin mahdolliselta, kun Tienviitalla oli se
käsitys, että intiaanit olivat jakaantuneet kahteen osastoon kulkien
kumpaakin rantaa pitkin ja odottivat tilaisuutta anastaa veneet, kun ne
lähestyisivät rantoja. Jos vene kolahtaisi kalliota vasten, niin se
jäisi siihen, ellei särkyisi palasiksi, ja silloin Mabel varmasti
joutuisi vainoojien käsiin. Suurinta varovaisuutta tuli sentähden
noudattaa. Veneet jatkoivat rauhassa matkaansa, kosken kohina alkoi
kuulua, ja ennen pitkää oli virta vienyt ne ahtaaseen väylään.
Parikymmentä kertaa uhkasi kuohu täyttää veneen, mutta vankan käden
ohjaamana suoriutui se aina onnellisesti. Kerran näytti siltä, kuin
Jasper olisi menettänyt mahtinsa kosken pyörteissä, ja vene pyörähti
ympäri; mutta ponnistaen kaikki voimansa sai hän kuitenkin veneen
oikeaan väylään, ja hetken kuluttua se liukui jälleen rauhallisesti
kosken alapuolella tyynesti juoksevaa vedenpintaa.
"Ei hätää enää", huudahti nuori mies iloissaan, "Vaara on ohi, ja te
voitte toivoa jo tänä yönä saavanne tervehtiä isäänne." -- "Jumalan
kiitos, Jasper! Teitä kiitän suuresta onnestani." -- "Tienviitta voi
täydellä syyllä omistaa suuren osan tätä ansiota. Mutta mihin on toinen
vene joutunut?" -- "Minä näen jotain veden pinnalla läheisyydessänne.
Eikö se liene ystäviemme vene?"
Muutamalla aironvedolla oli Jasper kysymyksessä olevan esineen
rinnalla. Se oli toinen vene, mutta tyhjänä ja kumollaan. Kuori mies
oli tuskin päässyt täyteen selvyyteen asiasta, kun hän jo alkoi
katsella ympärilleen nähdäkseen uivia seuralaisiaan. Suureksi ilokseen
hän näki Capin uivan virtaa alaspäin. Vanha merimies oli pitänyt
hukkumista parempana kuin joutumista villien kynsiin. Hänet saatiin
suurella vaivalla nostetuksi veneeseen. Mitä Tienviittaan tuli, niin
arvasi Jasper hänen kahlanneen rantaan, sillä hän tiesi, ettei hän
jättänyt käsistään rakasta pyssyänsä.
Loppumatka suoritettiin nopeasti. Jonkun ajan kuluttua alkoi kuulua
kaukaista kohinaa. Jasper selitti seuralaisilleen sen olevan järven
aaltojen tyrskyntää. Heidän eteensä aukeni matalia niemekkeitä, joiden
välissä oli lahtia.
Tällaiseen lahteen ohjattiin vene, ja se liukui äänetönnä
hiekkarantaan. Hetken kuluttua seurue kulki linnoituksen etuvartioston
ohi, portti avattiin, ja Mabel kohtasi syleilyssä isänsä, joka hänelle
oli ollut kuin vieras.
* * * * *
Tienviitan muista seikkailuista kerrotaan myöhemmin ilmestyvässä
kirjassa, jonka nimi on "Taistelu Tuhatsaarilla".