suunsa hänelle ominaiseen sydämelliseen ja äänettömään hymyyn. Hänen
riemunsa oli kuitenkin ennenaikainen, sillä viimeinen joukosta katsahti
äkkiä taakseen ja pysähtyi. Tämä seikka herätti heissä heidän suureksi
kauhukseen samassa ajatuksen, että joku laiminlyönti oli herättänyt
huomiota. Sotilas palasi, kutsumatta takaisin seuralaisiaan, ja toisten
jatkaessa matkaansa eteenpäin lähestyi varovasti pensaita, joita hän
tarkasteli, kuin olisi tahtonut ne lumota. Muutamat lehdet olivat
auringon paahteesta kuivettuneet, ja tämä luonnonlaista poikkeava
seikka herätti intiaanin huomiota. Jännittävästä hetkestä huolimatta
seurasi koko joukko nuoren miehen kasvojen ilmeitä, joissa hänen
tunteittensa taistelu selvästi kuvastui. Auringon paahteen
lakastuttamat lepänlehdet olivat kuitenkin niin vähän tuoreista
eroavia, että irokeesi, kosketellen niitä käsillään, jo luuli
erehtyneensä. Ollessaan epäluuloinen koettaa kuitenkin jokainen saada
selvyyttä epäilykseensä, ja niinpä nuori sotilaskin varovaisesti
taivutti oksat erilleen ja oli samassa suojuksen sisällä, jossa hän
näki pakolaiset ikäänkuin hengettöminä patsaina, Vihollisen pidätetyn
huudahduksen ja säkenöivän katseen he tuskin kuulivat ja näkivät, kun
jo Chingachgookin tomahawki kohosi ja samassa vaipui vastustajan
pääkalloon. Irokeesi kohotti kiljuen kätensä ja syöksyi selälleen
veteen, joka kuljetti hänen nytkähtelevän ruumiinsa virtaa alas.
Delaware teki voimakkaan, mutta tuloksettoman yrityksen tarttuakseen
hänen käteensä toivossa saada hänen päänahkansa. Verestä punertuva vesi
kuljetti kuolleen mukanansa.
"Emme saa menettää silmänräpäystäkään", sanoi Jasper vakavalla, mutta
pidätetyllä äänellä taivuttaen pensassuojukset syrjään. "Tehkää
niinkuin minä, herra Cap, jos tahdotte pelastaa sisarentyttärenne, ja
te, Mabel, pankaa pitkäksenne veneen pohjalle."
Samassa tarttui hän keveän veneen keulaan ja kahlaten vedessä kuletti
sitä rantaa pitkin Capin auttaessa perästä -- kulkien niin lähellä
pensaikkoa kuin suinkin, jotta vihollinen ei heitä huomaisi. Hän koki
pyrkiä takaisin virran mutkaan, joka varmasti suojaisi heitä
vihollisilta. Tienviitan vene oli lähinnä rantaa, ja sen täytyi siis
vasta jälestäpäin lähteä liikkeelle. Delaware juoksi metsään pitäen
velvollisuutenaan tarkata vihollisia sillä aikaa kuin Tienviitta auttoi
seuralaisiaan veneisiin. Kaikki oli hetken työtä. Kun Tienviitta oli
ehtinyt virran mutkaan, tunsi hän äkkiä veneensä entistä keveämmäksi,
ja katsahtaessaan taakseen hän huomasi tuskaroran vaimoineen olevan
poissa. Hänessä leimahti ajatus, että he olivat pettäneet seurueen,
mutta ei ollut aikaa pysähtyä. Valitushuudot, joita alempaa virran
varrelta alkoi kuulua, tiesivät sitä, että nuoren intiaanin ruumis oli
jo ehtinyt hänen ystäviensä luo. Seurasi pyssynlaukaus, ja Tienviitta
näki, että Jasper, päästyään virran mutkaan, ohjasi venettään virran
poikki, itse seisoen keulassa ja Cap perässä istuen. Silmäys, päätös ja
toiminta seurasivat nopeasti toisiaan siinä miehessä, joka oli tottunut
rajamaasotien vaihtelevaisuuksiin. Hän juoksi nopeasti veneensä
peräpuoleen, lykkäsi sen voimakkaasti keskelle virtaa ja alkoi ohjata
sitä yli virran niin alhaalta kuin suinkin, jotta voisi olla vihollisen
maalitauluna, samalla kun hän hyvin tiesi, että toivomuksensa säilyttää
päänahkansa oli kaikkia muita tunteita voimakkaampi.
"Pysykää virran yläjuoksulla, Jasper", huusi jalosydäminen johtaja,
soutaessaan voimakkaasti venettään, "soutakaa toisella rannalla olevaa
leppäpensaikkoa kohti. Huolehtikaa ennen kaikkea kersantin tyttärestä
ja jättäkää minun ja Suuren Käärmeen hoidettavaksi tämä mingojoukko."
Jasper heilutti airoaan merkiksi siitä, että oli hänen tarkoituksensa
ymmärtänyt. Ja nyt seurasi laukaus laukauksen perästä, joista jokainen
oli tähdätty toisessa veneessä olevaa miestä kohti.
"Haa, ampukaa nyt pyssynne tyhjiksi, tomppelit!" sanoi Tienviitta, joka
metsien yksinäisyydessä oli vähitellen tottunut puhumaan itsekseen,
"ampukaa vain ja antakaa minulle aikaa voittaa kyynäränmatka toisensa
jälkeen minun ja teidän välillänne. Kas, se oli hyvin tähdätty, hän
nykähytti päätänsä, kun eräs luoti vei hiuskarvan hänen silmäkulmiltaan
-- mutta lyijypalanen, joka tuumankaan erehtyy, on yhtä hyödytön kuin
se, joka aina on pyssynpiipussa. Hyvin tehty, Jasper! Kersantin
herttainen tytär on pelastettava, vaikka me kaikki menettäisimme
päänahkamme."
Sillä välin oli Tienviitta ehtinyt virran keskikohdalle ja oli melkein
vastapäätä vihollisiansa, jotavastoin toinen vene oli lähellä toisella
rannalla olevaa määräpaikkaansa. Muutama aironveto, ja vene oli
pensaikossa. Mabel kiiruhti Jasperin kera maihin, ja sillä kertaa
olivat pakolaiset pelastetut.
Toisin oli Tienviitan laita. Hänen rohkea alttiiksiantavaisuutensa oli
saattanut hänet sangen vaaralliseen asemaan, jota pahensi lisäksi se
seikka, että kun virta oli sortanut veneen vihollisten sivu, nämä
seurasivat rantaa alemmaksi ja yhtyivät vedessä kahlaaviin ystäviinsä.
Oswego oli siltä kohtaa noin kaapelinmitan levyinen ja vene noin sata
kyynärää niistä pyssyistä, jotka herkeämättä paukkuivat sitä kohti.
Tässä toivottomassa asemassa oli Tienviitan lujuus ja taitavuus hänelle
suureksi hyödyksi. Hän älysi, että hänen paras turvansa oli alituinen
liikkuminen. Mutta ei pelkkä liikkuminen riittänyt. Sillä hänen
vihollisensa, jotka olivat tottuneet kaatamaan juoksevan metsäkauriin,
tiesivät nähtävästi tähdätä niin, että häneen osaisivat, jos hänen
liikkumisensa koko ajan oli yhdenmukaista. Hänen täytyi senvuoksi
muuttaa veneen suuntaa ja hän souti aluksi nuolen nopeudella virtaa
alaspäin, pysähtyi jälleen ja suuntasi veneensä virran poikki. Kaikeksi
onneksi eivät irokeesit vedessä voineet uudestaan ladata pyssyjänsä, ja
rannan pensaikko esti heitä näkemästä pakolaista, jos he nousivat
maalle. Nämä asianhaarat samoin kuin se, että viholliset olivat
ampuneet pyssynsä tyhjiksi, vaikutti sen, että Tienviitta ehti päästä
tarpeeksi etäälle heistä. Mutta samalla häntä uhkasi uusi, joskaan ei
odottamaton vaara.
Tämä vaara uhkasi sen joukon puolelta, joka oli kulkenut alemmaksi
väijyksiin ja josta intiaanit edellämainitussa keskustelussaan olivat
maininneet. Joukossa oli kymmenen miestä, ja kun he tietysti tahtoivat
käyttää hyväkseen kaikkia etuja verisen ammattinsa onnistumiseksi, niin
he olivat asettuneet sellaiseen paikkaan, jossa virta syöksyi kahden
kallion välistä ja muodosti ahtaan väylän. Tienviitta huomasi, että jos
hän tuohon ahtaaseen väylään joutuisi, niin hän samalla olisi
irokeesien kynsissä. Virta oli vastustamattoman kiivas, kallioitten
välistä ei toista laskukohtaa ollut, ja näin ollen olisi kuolema tai
vankeus varmana seurauksena, jos hän yrittäisi laskea alas. Hän
ponnisti sentähden kaikki voimansa päästäkseen läntiselle rannikolle,
sillä kaikki viholliset olivat itäisellä. Mutta sellainen yritys vaati
enemmän kuin yhden miehen voimia, ja jos hän olisikin koettanut
soutamalla viistoon ponnistaa virran voimaa vastaan, niin olisi veneen
liikkuminen suuresti vähentynyt ja viholliset olisivat siten saaneet
varman maalitaulun. Tässä hädässä teki Tienviitta totutulla
kekseliäisyydellään nopean päätöksen. Sen sijaan, että olisi pyrkinyt
väylään, ohjasi hän veneensä virran matalimmalle kohdalle ja
saavuttuaan sille sieppasi pyssynsä ja laukkunsa, hyppäsi veteen ja
alkoi kahlata kalliolta kalliolle pyrkien läntiselle rannalle. Vene
kiemurteli virran pyörteissä, liukui muutamien liukkaitten kivien yli,
täyttyi ja tyhjentyi ja saapui vihdoin rantaan muutaman kyynärän päähän
siitä paikasta, johon intiaanit olivat asettuneet.
Tienviitta ei kuitenkaan vielä ollut läheskään turvassa. Laukaus
toisensa jälkeen pamahti, ja kuulat vinkuen suhisivat hänen korviensa
ohi. Hän kahlasi kuitenkin eteenpäin ikäänkuin lumottuna pelastaen
nahkansa, vaikka hänen harmaja takkinsa jo monesta kohti oli ammuttu
rikki. Kun hänen kerran täytyi kainaloita myöten vedessä kahlata
kantaen pyssyään ja ruutikoteloaan kohotetuin käsin, oli hän väsyä
ponnistuksistaan. Senvuoksi hän suuresti ilostui päästessään eräälle
kalliolle, joka oli sen verran vedenpinnan yläpuolella, että sen selkä
oli kuiva. Tälle kivelle hän asetti ruutikotelonsa ja asettui itse sen
taa, niin että ruumis oli osaksi suojattuna. Läntiselle rannalle ei
enää ollut enempää kuin viisikymmentä jalkaa, mutta rauhallisesti
juokseva, tumma virta teki hänet vakuutetuksi siitä, että hänen täytyi
uida rannalle.
Intiaanit, jotka vielä hetken jatkoivat ampumistaan, kokoontuivat
rannalle joutuneen veneen luo, ja kun he huomasivat airojenkin siinä
vielä olevan, niin he hankkiutuivat soutamaan yli virran.
"Tienviitta!" huudettiin läntisen rannan pensaikosta. "Olkaa huoletta!
Ystäviä on lähellä, eikä yksikään mingo tule virran yli sovittamatta
kuolemallaan rohkeuttansa. Teille olisi edullisinta jättää pyssynne
kalliolle ja uida yli, ennenkuin nuo roistot ehtivät lähteä veneeseen."
"Kunnon metsästäjä ei koskaan jätä hyvää pyssyä, niin kauan kuin ruutia
on kotelossa ja kuula on taskussa. Täytyyhän minun noille raukoille
jättää joku muisto nimestäni. Vesi ei jalkojani vahingoita. Näenpä tuon
lurjuksen, Nuolenkärjenkin, noitten roistojen joukossa, täytynee hänen
toki saada palkkansa. Toivottavasti ette ole kersantin tytärtä tuonut
tänne alas ampumamatkan päähän vihollisista, Jasper?" -- "Hän on
suojassa ainakin tällä hetkellä, jos nimittäin virta on meidän ja
vihollistemme välillä." -- "Tiedän varmuudella, ettei ole olemassa
yhtäkään venettä meidän ja linnoituksen välisellä virralla, paitsi
meidän kahta venettämme, ja arvelen, että soutaminen virran poikki
meidän pyssyjemme uhatessa käy yli intiaanin ymmärryksen. En tahdo
kehua, Jasper, mutta kaikissa rajaseuduissa tiedetään hyvin, ettei
Hirvenampuja erehdy." -- "Jos teillä olisi meidän veneemme, niin
luulisitteko pääsevänne kuivin vehkein rantaan?" -- "Mutta epäviisasta
olisi teidän lähteä sillä virtaa laskemaan, sillä nuo vintiöt
muistaisivat uudelleen pyssynsä ja ruutinsa." -- "Voimme hankkia teille
veneen itse antautumatta vaaraan. Herra Cap on palannut veneen luo ja
heittää puunrungon veteen tutkiakseen sen virran kulkua, joka
ylhäältäpäin juoksee teidän kalliotanne kohti. Katsokaa, tuossa se jo
ui. Jos se sattuu kohdalle, niin nostakaa kätenne, ja vene saapuu samaa
tietä. Joka tapauksessa kääntää alempana oleva pyörre veneen niin, että
minä siihen ulotun ja voin sen pelastaa."
Jasperin vielä puhuessa läheni uiva runko. Se lisäsi vauhtiaan virran
nopeuden kasvaessa ja saapui pian Tienviitan kallion luo. Hän tarttui
siihen ja piti sitä ilmassa. Cap ymmärsi merkin ja päästi veneen
virtaan. Se kulki samaa tietä kuin runkokin, ja hetken perästä
Tienviitta pidätti sen.
"Työntäkää vene rantaan kohti", Jasper huusi, "viistoon virtaa vastaan,
ja hypätkää siihen!"
Tienviitta työnsi veneen tarvittavalla voimalla, vene kulki suoraan
virran poikki, ja kun se oli ehtinyt lähelle rantaa, tarttui Jasper
siihen. Vietyään veneen pensaikon suojaan ystävykset lyhyesti
tervehtivät toisiaan sydämellisesti, ikäänkuin olisivat pitkän aikaa
olleet erossa toisistaan.
"Katsokaa, Jasper, kolme noista roistoista on juuri astunut veneeseen.
Arvelevat kai meidän paenneen, sillä muuten he eivät uskaltaisi pyrkiä
yli virran Hirvenampujan nähden."
Todella olikin kolme sotilasta tulossa veneellä yli virran. Kaksi
heistä oli polvillaan tähtäysasennossa valmiina laukaisemaan
kuolettavat aseensa; kolmas meloi venettä eteenpäin. Taitavasti ohjasi
hän veneen virtaa ylöspäin pyrkien ahtaan väylän yläpuolella olevaan
verrattain tyyneen paikkaan. Kepeästi kuin höyhen liukui vene.
"Annanko tulta?" kysyi Jasper palaen halusta saada alottaa taistelun.
"Ei vielä, nuori mies, ei vielä. Heitä on kolme, ja jos herra Cap
tietää, mitenkä hänen tulee käyttää pistoolejansa, niin voimme antaa
heidän tulla rannalle saakka. Silloin voimme anastaa heiltä veneen
takaisin." -- "Mutta Mabel?" -- "Älkää olko huolissanne kersantin
tyttärestä. Hänhän on, kuten sanoitte, turvassa puun ontelossa, jonka
aukon te sinivattupensaalla viisaasti olette --"
Tienviitta katkaisi tässä puheensa, sillä hän kuuli pyssynlaukauksen.
Venettä ohjaava intiaani hypähti korkealle ilmaan ja lensi airo
kädessään veteen. Hieno savupilvi kiemurtelihe vastaisen rannikon
pensaikossa ja haihtui pian ilmaan.
"Suuri Käärme sähisee!" huudahti Tienviitta iloisesti. "Rohkeampi ja
uskollisempi sydän kuin hänen ei koskaan ole delawaren rinnassa
sykkinyt. Minusta on ikävää, että hän on sekaantunut asiaamme, mutta
hänhän ei voinut tietää, missä me olimme."
Menetettyänsä ohjaajansa joutui vene pian ahtaan väylän omaksi.
Avuttomina ja hädissään silmäilivät veneessä olevat kaksi intiaania
ympärilleen, mutta eivät voineet luonnonvoimaa vastustaa. Onneksi oli
Chingachgookille, että suurin osa irokeeseja käänsi huomionsa hädässä
oleviin tovereihinsa, muuten olisi hänen pelastumisensa ollut sangen
vaikeata, miltei mahdotonta. Irokeesien joukossa ei kuitenkaan ollut
huomattavissa mitään muuta liikettä kuin että he piiloutuivat
pensaitten taa silmillään tarkkaavaisesti seuraten veneessä olevia.
Veneen jouduttua virran pyörteeseen heittäytyivät molemmat intiaanit
pitkäkseen voidakseen pitää venettä tasapainossa. Mutta ei siitäkään
ollut apua, sillä vene kolahti kallioon, kaatui, ja intiaanit joutuivat
veteen. Vesi ei tavallisesti ole syvä ahtaissa väyläpaikoissa. Virtaan
joutuneilla ei siis ollut erikoista hätää. Suurin vahinko oli se, että
he menettivät aseensa, Milloin kahlaten, milloin uiden he pyrkivät
ystäviensä luo. Mutta vene jäi kalliolle ja hetkeksi hyödyttömäksi niin
toiselle kuin toisellekin puolelle.
"Nyt on meidän vuoromme. Tienviitta", sanoi Jasper, kun molemmat
intiaanit kahlasivat matalimmalla kohdalla ja heidän ruumiinsa olivat
alttiit pyssynluodeille. "Yläpuolella olevasta miehestä minä pidän
huolta, ottakaa te osallenne alapuolella kahlaava!"
Nuori mies oli niin tulistunut tapahtuman yksityiskohtia seuratessaan,
että luoti lensi hänen pyssystään, ennenkuin hän oli ehtinyt loppuun
puhua. Pyssy oli nähtävästi tuloksetta laukaistu, sillä molemmat
intiaanit kohottivat halveksivasti kätensä. Tienviitta ei laukaissut.
"Ei niin, Makeavesi", hän vastasi, "minä en vuodata verta syyttä, ja
minun pyssyni on hyvin ja huolellisesti ladattu sitä hetkeä varten,
jolloin sitä tarvitaan. Yhden elämä on meille nyt tarpeellinen, ja
kohta saataneen tilaisuutta käyttää Hirvenampujaa Chingachgookin
puolustukseksi, joka on tehnyt uhkarohkean työn näyttäessään näille
vintiöille, että hän on heidän läheisyydessään. Niin totta kuin olen
kurja syntinen, hiipii jo muuan heistä rantaa pitkin häntä kohti!"
Eräs vihollisen nuorista sotilaista paloi halusta saada suorittaa
jonkun huomattavan urotyön ja poistui tovereittensa luota kohti sitä
pensasta, jonka takana Chingachgook piileili. Ja kun tämä, vihollisen
huomion ollessa käännettynä toisaalle, pysyi heistä välinpitämättömänä
puuhaten suojaamisekseen, oli irokeesi valinnut itselleen paikan, josta
hän näki delawarelaisen. Hän valmistautui laukaisemaan.
"Chingachgook lienee lähtenyt tiehensä", sanoi Tienviitta, joka ei
hetkeksikään kääntänyt katsettaan nuoresta sotilaasta. "Hän menettelee
muuten sangen merkillisesti, jos sallii tuollaisen verenhimoisen
mingoroiston niin läheltä --"
Tienviitta keskeytti äkkiä puheensa, kohotti pitkän pyssynsä ja
laukaisi samassa kun oli saanut sen tarpeeksi korkealle. Vastaisella
rannalla oleva irokeesi tähtäsi myöskin, kun Hirvenampujan luoti häneen
sattui. Hänenkin pyssynsä laukesi, mutta piippu käännettynä kohti
taivasta, ja hän itse syöksyi pensaikkoon haavoitettuna, ellei
kuolleena.
"Olemme Suurelle Käärmeelle tehneet saman palveluksen kuin hän meille",
sanoi Jasper. "Nuo lurjukset ovat joutuneet hämilleen ja palaavat
turvapaikkoihinsa, kun näkevät, että meidän pyssymme kantavat yli
virran. Katsokaa, onko tuo koira vai hirvi, joka ui rantaamme kohti!"
Tienviitta kavahti pystyyn, sillä hän näki, että joku olento ahtaan
väylän yläpuolelta pyrki virran poikki, mutta sortui virran painosta
yhä alemmaksi. Hän huomasi pian sen olevan intiaanin.
"Hän kuljettaa jotakin edessään, ja hänen päänsä on kuin pensas", sanoi
Jasper.
"Lienee intiaanien pirunjuonia, mutta kristillinen rehellisyys voittaa
kaikki heidän metkunsa."
Kun mies oli uinut kaksi kolmannesta virran leveyttä, selvisi hänen
tarkkaajilleen koko asia.
"Suuri Käärme, kautta silmäni!" huudahti Tienviitta tarkaten
seuralaistaan ja hymyillen ystävänsä onnellisen saapumisen johdosta
niin, että kyyneleet tihkuivat hänen silmistään. "Hän on sitonut
heinätukon päänsä päälle ja kätkenyt siihen ruutikotelonsa. Pyssyä hän
kuljettaa eräällä puunrungolla, jota työntää edellään. Hän palaa
ystäviensä luo."
Chingachgook saapui rantaan tovereittensa tykö, joiden aseman hän jo
toiselta rannalta nähtävästi oli käsittänyt. Noustuaan vedestä
pudisteli hän itseään kuin koira ja huudahti totuttuun tapaansa:
"Hugh!"
"Oliko hauskaa, Chingachgook", puhui Tienviitta hänelle, "olla yksin
väijyksissä kahtatoista mingoa vastaan? Totta on, että Hirvenampuja
harvoin ampuu harhaan, mutta sotilaalta vaaditaan yhtä paljon
viekkautta kuin rohkeuttakin, ja elleivät irokeesit olisi kiinnittäneet
huomiotansa veteen joutuneisiin tovereihinsa, niin olisivat ne sinut
varmasti kuumana pitäneet."
"Mitä tuumia delawarelaisella on?" huudahti Jasper nähdessään, että hän
äkkiä poistui Tienviitan luota ja kulki rantaan astuaksensa uudestaan
veteen. "Eihän hän toki liene niin hullu, että palaa takaisin toiselle
rannalle mahdollisesti hakemaan jotakin, jota on unohtanut? Katsokaa,
hän ui sen ruumiin luo, joka tuolla kalliolla keikkuu. Miksikä antautua
sellaiseen vaaraan?"
"Hän tahtoo saada päänahan, joka hänen käsityksensä mukaan tuottaa
hänelle suurempaa kunniaa kuin kokonainen kenttä kuolleita, joilla on
hiukset päässä. Tunsin erään nuoren vänrikin, joka kietoutui lippuunsa
nukkuaksensa siinä veristä kuolemanunta. Nämä ovat Chingachgookin
lippuja, hän säilyttää ne näyttääkseen niitä lastenlapsilleen." Tässä
keskeytti Tienviitta puheensa, pudisti päätään ja jatkoi: "Mitä
puhunkaan! Vanhalla mohikaanipäälliköllä ei enää ole yhtäkään
jälkeläistä. Hänellä ei ole lapsia, joita voisi ilahduttaa
voitonmerkeillään, ei heimoa, joka ylistäisi hänen tekojansa. Hän on
yksinäinen mies tässä maailmassa, ja kuitenkin hän pysyy uskollisena
kasvatuksellensa ja luonteellensa! Siinä on jotain kunnioitettavaa,
Jasper, teidän täytyy se myöntää; niin, siinä on jotain arvokasta."
Samassa nostivat irokeesit kauhean melun ja alottivat vilkkaan
ammunnan. Pelastaakseen toverivainajansa delawarelaisen käsistä
kiihtyivät irokeesit niin, että koko tusina heitä syöksyi veteen, osa
edeten aina noin sata jalkaa rannasta. Näytti siltä, kuin he aikoisivat
todella tehdä yleisen hyökkäyksen. Mutta Chingachgook jatkoi
rauhallisesti matkaansa pelastuttuansa heidän luodeiltansa ja suoritti
loppuun työnsä tavalla, joka todisti pitkää tottumusta. Senjälkeen hän
heilutti ilmassa vertavuotavaa voitonmerkkiään ja kajahutti
sotahuutonsa.
Neljäs luku.
"Jasper", lausui Tienviitta mohikaanin palattua, "menkää herra Capin
luo ja käskekää hänen tulla tänne. Meillä on vain vähän aikaa
neuvottelemiseen, ja senvuoksi on päätös pian tehtävä. Sillä ennen
pitkää mingot valmistelevat meille tuhoa."
Nuori mies totteli, ja pian olivat kaikki neljä koossa rannalla
neuvottelemassa pysytellen kuitenkin suojassa ja seuraten tarkasti
vihollisten puuhia. Vähitellen oli aurinko jo laskenut taivaanrannan
taa ja hämärästä tuli äkkiä pilkkopimeä yö. Seurue kiinnitti juuri
tähän seikkaan suurimmat toiveensa, joskaan ei sekään ollut vaaratta,
sillä samalla kun se heidän pakoretkeänsä edisti, salasi se myöskin
kavalain vihollisten liikkeet.
"Miehet", alkoi Tienviitta, "se hetki on tullut, jolloin meidän
päättäväisesti täytyy tehdä suunnitelmamme, voidaksemme toimia yhdessä
parhaan ymmärryksemme mukaan. Kohta ovat metsät pilkkopimeät, ja jos
tahdomme linnoitukseen päästä, täytyy sen tapahtua pimeän turvissa.
Mitä sanotte, herra Cap?"
"Minun ajatukseni mukaan ei meillä ole muuta tehtävää kuin astua
veneeseen ja heti, kun on tarpeeksi pimeä, niin etteivät viholliset
meitä voi huomata, kiiruhtaa kohti satamaa mahdollisimman nopeasti."
"Olen herra Capin kanssa samaa mieltä", lisäsi Jasper. "Mabel on liian
hento kulkeakseen öiseen aikaan yli rämeitten ja puunrunkojen."
"Teidän mielipiteillänne, ystävät, on sekä hyvät että huonot puolensa",
jatkoi Tienviitta. "Vene liukuu nopeaan ja mukavasti, kun sitä virta
vie, ja hennolle kersantintyttärelle on tällainen matka terveellinen.
Mutta toiselta puolen ei virralla ole mitään suojaa, ja tästä
linnoitukseen asti on runsaasti kuusi peninkulmaa. Polkua taas on
vaikea löytää pimeässä metsässä."
"Jos Suuri Käärme ja minä uimme kalliolle ja tuomme toisen veneen",
nuori merimies lisäsi, "niin on matka virtaa myöten varmin."
"Niin, jos! -- Kuitenkin käynee se päinsä, kun vielä hiukkasen pimeämpi
tulee. Hyvä, kun asiata perinjuurin ajattelen, niin lienee se sittenkin
parasta. Tahdotteko koettaa?"
"Tahdon tehdä kaiken voitavani Mabelin suojaamiseksi."
"Hyvin puhuttu, Chingachgook voi teitä auttaa."
Kun näin oli matkasuunnitelmasta sovittu, valmistautuivat seurueen
jäsenet panemaan sitä täytäntöön. Jahka pimeys oli saanut sellaisen
vallan, ettei enää voitu erottaa toista rantaa, alettiin yritystä
toteuttaa. Aika kiiruhti, Jasper ja mohikaani puuhasivat vedessä
suurimmalla varovaisuudella, jotta eivät liikkumisellaan herättäisi
huomiota. Tienviitta haki Mabelin puunontelosta ja käski hänen Capin
kera kulkea ahtaan väylän kohdalle, jonne hän itse siirsi toisen
veneen. Mabel ja Cap astuivat siihen entisille paikoilleen. Tienviitta
seisoi keulassa pitäen kiinni pensaasta, jotta ei virta venettä
tempaisi mukaansa. Jännitetyn tarkkaavina seurasivat he tovereittensa
rohkeata yritystä.
Molemmat seikkailijat saapuivat rinnakkain uiden ahtaalle väylälle,
jossa pohjasivat. Pitäen toisiansa kädestä kahlasivat he varovaisesti
sitä paikkaa kohti, jossa vene oli. Pimeys kuitenkin sai heidät
vakuutetuiksi siitä, että he eivät näkemällä voineet venettä löytää.
Näin ollen antoi Jasper delawarelaisen, jonka tottumukseen hän
täydellisesti luotti, johtaa itseään. Helppoa ei kuitenkaan ollut
pilkkopimeässä keskellä pauhaavaa koskea kahlata ja painaa mieleensä
jokainen kohta, jotta ei harhaan joutuminen olisi edessä. Molemmat
rannat olivat heistä vain synkkiä massoja, ja puiden latvojen
muodostama viiva taivasta vastaan tuskin huomattava. Kerran toisensa
perästä he muuttivat suuntaa tultuaan odottamatta syvänteelle, sillä he
tiesivät, että vene oli virran matalimmalla kohdalla. Tämä seikka
olikin heillä ainoana varsinaisena johtona. He kahlailivat noin
neljännestunnin ajan, joka Jasperista tuntui loppumattomalta, eivätkä
kuitenkaan olleet lähempänä päämääräänsä kuin alussakaan. Samassa kun
delawarelainen neuvoi kääntymään takaisin rantaan ja yrittämään
uudestaan, näki hän edessään noin käsivarren pituisen matkan päässä
miehen liikkuvan vedessä. Jasper oli Chingachgookin vieressä, ja heille
selvisi heti, että irokeesit ovat samassa puuhassa kuin hekin.
"Mingo!" kuiskasi Chingachgook Jasperin korvaan. -- "Suuri Käärme on
näyttävä veljelleen, mitä viekkaus on."