Översti astui morsiuskamariin, pyörtynyt morsiamensa sylissä. Hän
asetti hänen komealle vuoteelleen, loi hurjan silmäyksen häneen, ja
käveli edes takaisin, antaakseen hänelle aikaa tointua, ja malttaakseen
itsekin mieltään sekä ryhtyäkseen johonkin päätökseen.
Samassa astui sisään kaksi nuorukaista, joita Överstin palvelijat
turhaan kokivat estää. Sillä aikaa kun toinen, lumikalpea Kaaprieli,
loi hurjia silmäyksiä ympärilleen ja viimein tuikasti katsahti
hämmästyneesen isäänsä, astui toinen, hovipalvelija Heikki, rohkeasti
morsiussängyn viereen ja mitä hellimmästi suuteli kalvettunutta.
Översti ei tiennyt mitä ajatteli. Hän ryhtyi miekkaansa.
Mutta nyt kuvautui lempeämpi ja jalompi tunne nuoren pojan kasvoihin.
Hän astui luokse ja pidätti isänsä kättä. "Oi isäni!" sanoi hän:
"kohtahan jätämme hyvästit toisillemme!"
"Hyvästit!" matki kummastunut Översti. "Enhän minä tiedä..."
"Ettekö tiedä, isäni?" keskeytti nuorukainen.
"Ei olekaan siis teidän tietenne, kun hän -- minun -- minun äitini --
antoi minulle rahaa matkustaakseni pois? Ette suinkaan tiedäkkään, että
kuningatar on ajanut minun pois hovista?"
"Oi Jumala!" huudahti isä: "Se olikin sen tähden kun hänen korunsa
olivat Hollantilaisella. Mutta kuka..."
"Jää hyvästi, Heleena!" sanoi hovipalvelija. "Minä menen sotajoukkoon
Liivinmaalle Kaaprielin kanssa."
Silloin kuiskaisi Heleena tuskin kuuluvalla äänellä: "Ah, älä vielä
lähde -- ota minua kanssasi Anjalaan!
"Sisar raukka!" huokaisi hovipalvelija.
Överstin kasvot lensivät tulisen punaisiksi. Säihkyvä silmäys välähti
vapisevaan ja hämmästyneesen palvelijaan, joka kiirehti ulos, toinen
nuoreen Heikki Fabiani Wredeen.
"Isäni!" sanoi Kaaprieli. "Tiedän kostosi kauan vainonneen Wreden
sukua; mutta Heikki on ystäväni ja hyväntekijäni. Hänen sisarensa on
puolisonne. Minä sanon häntä äidikseni, ja silloinhan kostonne toki
lienee loppunut!"
Kalpea hymy elähytti Heleenan kauniita kasvoja. Hän ojensi kätensä
rukoilevasti herransa ja puolisonsa puoleen, ja silmäys niin
taivaallinen, että se olisi sulattanut paholaisenkin jäisen sydämen,
kohtasi Överstiä hänen raukeista silmistään.
Översti astui hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä katuvaisella
helleydellä ja likisti sitä huuliaan vasten.
Heleena piti hänen kättään omassaan, otti hiljaa veljensä käden ja vei
sen Överstin käteen.
Uljain ja vakain silmin katseli Fabian Wrede vanhaa vihollistaan; mutta
kun pyhä tunne elähytti Överstin kasvoja, ja hän levitti sylinsä
nuorukaista kohti, vaipui tämä, suloisesti sovitettuna, hänen jaloa
rintaansa vasten. Heleena laski kätensä ristiin. Se taivaallinen
silmäys, jonka hän oli luonut korkeuteen, kohtasi sitte nuorta De la
Chapellea, joka seisoi oven vieressä ja itki.
Isä riensi poikansa luokse ja likisti häntäkin kotvan aikaa sydäntään
vasten.
Heidän näin seisoessaan, ääneti toisiaan syleillen, kuiskasi Heikki
ankarasti vapisten: "Hiljaa, hiljaa! -- älkää häiritkö Heleenaa -- hän
uinahtaa! Oi Jumala! --"