Sinä olet niin varma minusta
kuin aurinko taivaastansa.
Se julma tietää sen pysyvän
alati paikallansa.
Niin ylpeenä se viillettää
sen puhtaan sinistä pintaa.
Ei näytä lainkaan tietävän
miten polttaa taivaan rintaa.
Tulis kerran tuomio viimeinen
ja taivaskin tulessa kiehuis,
niin eiköhän korskea aurinko
myös hulluna kerran riehuis.
Olet liian varma uhristas
on keinoa kurjalla kaksi.
On sulhonsa toinen kalpea mies
ja käy yhä rakkaammaksi.
Sen tietää kaikki, kuka se on,
ja toinen apu on runo.
Mut hornan noituma ollut lien,
kun niitä en enää puno.
Tule takaisin laulu ja runous,
tule hurjaan kuoleman hätään.
Sinun tuoksuvan tuoreine tuulines,
puhu lempeni haavaan mätään.
Minä mykkänä seison edessäs
mut salaa rintani riehuu.
Näin sydän kurjan syntisen
kai helvetin tulessa kiehuu.
Sano, ymmärrätkö laisinkaan
on suurin lempi vaiti?
On lempivä kaunein peitteenään
tuo kuoleman valkea raiti.
Sinä hymyilet vain pilkkasuin,
kun runoni pöydällä makaa.
Ja hyvä on runo, syväkin,
ihan jumalattoman vakaa.
Sinä nyökkäät hieman auliimmin,
jos kunnian vois niistä niittää,
jos Otava ne kustantaa
ja Leino hyviksi kiittää.
Mut silloin saada myöskin voin
tuhannen kirkasta markkaa!
Mua huumaa mitä aikaan saa,
en lukua pidä tarkkaa.
Taas matkustan pikaa etelään,
Cashinein pääsen puistoon.
Mitä siellä nähdä kaikkea sain
jäi kaihoavaiseen muistoon.
Oi tulisi taaskin vastaani
tuo Mexikon poika tumma!
Oli Espanjan kuninkaan jälkeinen
ja minulle katse kumma.
Hänen kuulinkin mua kiittäneen
ja tukkaani kauneimmaksi
olen aina salaa toivonut
vain päästä prinssessaksi.
Mut mitähän silloin tuntisin,
voi sinua kohtaan, Maxi?
No, päästä voisit ainakin,
sinä — teatterin johtajaksi.
Voi aivan rajattomasti
nyt kaipaan luoksesi.
Ja rajattomasti kadun
jos, rikoin, armaani.
Minä lankeen polvilleni
lyön maahan otsani.
Minä rukoilen rukoukset,
mitä ihminen rukoili.
Jumala, jota en usko,
ja Jesus Kristuskin,
ja hyvä Pyhä Henki,
ja Pyhä Neitsytkin!
Ja kautta pyhimmän kaiken
mink' ihminen vannoa saa,
elämän, kuoleman kautta,
hän takasin antakaa!
* * *
Nyt kärsin taas niin kovasti,
minä olen kuin avoin haava.
On kotini kuilu hiljainen
tai erämaa autio, aava.
Jos kuinka huhuun ja huutelen
ei kukaan huuda vastaan.
Se, jota isäksi nimitin,
ei koskaan etsi lastaan.
* * *
Ah, vihdoinkin siis istun
mun rakkaani polvella.
Ja jos hän nyt vaan tahtoo
hän saa mua suudella.
Mua suudella mielin määrin
ja viskoa, kiskoa.
En sanaa, puolta hiiskuis
nyt väkivallasta.
Mut armas mua vain ilkkuu
ei liiku, hievahda.
Eh bien! Sill' aikaa vedän
ma pari sauhua
* * *
Nyt olen sua niin lähellä
kuin ilma huuliasi.
Sä ethän enää työnnä pois
sun arkaa armastasi.
En enää, ystävä, häiritse
en rakkaudesta riehu.
En vihaa edes vaimoas,
en muiden tähden kiehu.
En sano, että tunnen sun,
olet hyvä taikka paha,
olen pehmeämpi edessäs
kuin tulen päällä vaha.
Nyt olen sua niin lähellä
kuin ajatus aivojasi.
Sä ethän enää sammuta
sisintä aatostasi.
Lien, rakas, sua niin lähellä
kuin veri sydäntäsi.
Minut ohjas sinne kuitenkin
kuin tuntematon käsi.
* * *
Sinä tartut hiljaa käteeni
otsaani suutelet.
Ja katsot kauan, — hymyilet?
Voi, vanha ilmeesi!
Suudelma tyyni, pyhäkin,
mut ilme vaiheinen!
Oi, ilmeen pyhän tahtoisin
tulisuukon entisen!
* * *
Ja saanko polvellesi
taas käydä istumaan?
Niin kuulen sydämesi
sykkiikö ollenkaan?
Minä painaudun kiinni
sun jättirintaasi.
Voi, laimistunut viini
lie oma vereni.
Sinä iskit liian syvään
minä sinuun haavoja.
Iskimme huonoon hyvään
ihan yhtä armotta.
Ei ole enää verta
suonissa kummankaan.
Mua lohdutat: — On kerta
viel' yllin kyllin vaan!
Se kerta, rakas kulta,
ei tule milloinkaan.
Kun syttyyn saa en tulta,
tahdon vain nukkumaan.
* * *
Siis joko sua nyt pahottaa,
kun käyn sun luoksesi?
Viel' äsken mua kutsuithan,
sano, miksi, rakkaani?
Nyt sulla aina kiire on!
Voi, aika suloinen,
kun vankina voit istua
lempemme poloisen.
Mun silloin sykki sinulle
vain puoli sydäntä.
Nyt tiedät, että täysi lyö,
oi, julma ystävä.
Sun jalkojesi juuressa
yhä makaan rukoillen.
Jos vika oiskin minussa
niin toivon — epäilen.
Ja jos vain tunteen hartaimman
nyt soisit ehdoksi,
niin kuluttaisin mielellä
vaikk' kivet altani.
* * *
Vaan taaskin tässä suotta
lien riehunut, raivonnut.
Rakas viimein vain nektareita
oli Bachuksen maistellut.
Tosin ikävä, että hän silloin
tyly, epähieno on niin.
Minä tilassa siinä kohoon
huippuihin korkeimpiin.
Niin haikeasti haastan
kaikesta kauniista.
Ja usein haastanut vallan
olen kauniista ruusuista.
Mä niissä hekkumoitsen
kuin itse Strindbergi.
Mut kaikkein kauneimmasti
puhun ruusuista häissäni.
Rakas sydän, sä yksin tunnet
sen, seikan totuuden, —
millaiset verihäämme,
miten hurmeiset ruusut sen
Ovat tuskani ylen suuret
yö unta ei silmiin tuo.
Ei kaivosta enää mistään
sydän virvoitusta juo.
Oli lempeni liian suuri,
minut poltti se poroksi.
Ei tuhkaan tuli tartu, —
en jaksa, armaani.
En jaksa työtä tehdä,
en uskoa, rakastaa.
Vain syliisi ehkä jaksan
iäksi uinahtaa.